Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

 

Jaakko Melentjeff aloittaa uuden Laura Kask -trillerisarjan vetävästi romaanilla Venäläinen peli. Kyse on ajan tavan mukaan genrehybridistä, jossa on vahvasti aineksia niin poliisidekkarista kuin vakoilutrilleristäkin. Kansainväliset kuviot realisoituvat ruumiina Helvetinjärven kansallispuiston leiripaikalla.

Sarjan nimihenkilö Laura Kask on virolaistaustainen mutta lapsesta asti Suomessa asunut KRP:n rikostutkija. Hänen ex-puolisonsa on korkeassa asemassa Viron sisäministeriössä, ja pariskunnan lapsista nuorempi, lukioikäinen Maria, asuu vielä äitinsä kanssa. Lauran virkaura on melkoisessa vastatuulessa, sillä Helsingissä aiemmin sattuneiden (ja aikanaan lukijallekin paljastuvien) työtoveriin liittyvien tapahtumien jälkeen hänet lähetetään Tampereelle KRP:n rikoskomisario Timo Lehdon tiimiin. Esihenkilöiden jauhot eivät ole ihan puhtaat, kuten Laura saa epätoivokseen pian huomata.

Lähtöasetelma uudessa tiimissä ei siis ole mitenkään lupaava. Kaiken lisäksi Helvetinjärven kansallispuiston tapahtumat kiskaisevat Lauran töihin jo ennen virallista aloituspäivää, mikä hieman kummastuttaa uusia työkavereita.

Venäläinen peli alkaa räväkästi. Eläkeläispariskunta kuulee pienen lammen rannalla sijaitsevalla yöpymispaikallaan vastarannalta kaksi laukausta. Juuri kun he ovat soittaneet hätäkeskukseen, heidän ylitseen lentää drooni kohti paikkaa, josta laukaukset kuuluivat.

Kun poliisit tulevat tapahtumapaikalle, heitä kohtaa karmea näky. Tampereen poliisin ylikomisario Antti Metsäpaloa on ammuttu päähän. Paikalla on myös toinen uhri, tunnistamaton mies, jota on ammuttu rintaan. Hän on vielä hengissä, joten hänet kiidätetään sairaalaan. Aseesta paikalla ei näy jälkeäkään, eikä myöhemmin löydy Metsäpalon puhelinta eikä lompakkoa.

Tilanne näyttää ja kuulostaa tutkijoiden näkökulmasta todella erikoiselta. Mitä ihmettä oikein on tapahtunut ja ollut tekeillä ennen ampumista? Lukija tietää lisäksi, että paikalta on poistunut nainen maastopyörällä. Hän ampui peräänsä lähteneen droonin alas. Kuka nainen oli? Entä mikä taho seurasi tapahtumia ilmasta käsin? Kuka on paikalta löytynyt toinen uhri?

Lauran uuden tiimin vetäjä komisario Timo Lehto ei vaikuta ilahtuneelta Lauran tulosta Tampereelle ja hänen alaisekseen. Mies vaikuttaa kivikasvoiselta, kylmäkiskoiselta ja huumorintajuttomalta tyypiltä. Muut tiimiläiset eli Outi Kuhlman ja Leo Mattila alias Matlock sen sijaan ottavat Lauran alkuhämmennyksen jälkeen luontevasti osaksi porukkaa. Outi ja Laura tutustuvat pian ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa. Se helpottaa huomattavasti työskentelyä.

Lukijalle esitellään vielä kaksi muutakin tiimiä, eli Suomessa operoivat FSB:n agentit Kaia Raud ja Vasily Smushko sekä Kölnissä työskentelevät Saksan sotilastiedustelun MAD:n työntekijät eli analyytikko Dennis Schummer ja lingvisti Suara Okuyaz sekä heidän esihenkilönsä Rautarouva alias Martina Gram. Näillä kahdella tiimillä on erityinen kytkös, sillä Kaia Raud on kaksoisagentti.

Ylikomisario Antti Metsäpalon kuolema liittyy korkeantason kansainväliseen vakoiluun, mutta siitä Suomen ja Tampereen KRP:llä ei ihan alkuun ole mitään käsitystä. Menossa on monimutkainen peli, jonka nappuloiksi myös tamperelaispoliisit joutuvat, tahtoivatpa tai eivät.

Väkeä on siis melkoisen paljon, aluksi vähän huolestuin, miten kaikki henkilöt ja monimutkaiset juonikuviot oikein pysyisivät koossa. Huoli oli kuitenkin turha. Näkökulmavaihdokset pitävät lukijan mukavasti mukana nopeissakin juonenkäänteissä ja monesti hieman poliisia edellä. Tämä toimii oivallisesti, ja jännite säilyy hyvin läpi koko teoksen. Kun henkilöiden taustoista alkaa selvitä yhä hämmentävämpiä seikkoja ja ulkomaisten toimijoiden tekemiset äityvät yhä röyhkeämmiksi, on lukija tukevasti koukussa. Miten tämä kaikki oikein lopulta saadaan maaliin? Kannattaa ehdottomasti ottaa selvää!

Laura Kaskin ja Timo Lehdon tiimin tapaan mieluusti uudelleenkin. Mielenkiintoista nähdä, miten tästä jatketaan.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli
Enostone kustannus 2024. 341 s.
Äänikirjan kustantaja Lind & Co ja lukija Jari Nissinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tuomas Lius: Kova luu

Tutustuin Tuomas Liuksen tuotantoon näemmä jo tavaksi tulleeseen tapaani eli takaperoisesti. Tykästyin hänen itsenäiseen romaaniinsa Sudenkorennon kesä vuonna 2021. Havaitsin tuolloin, että Lius on julkaissut myös ilmeisen epäkonventionaalista jännityskirjasarjaa Etsivätoimisto Haka.

En saanut aikaiseksi aloittaa sarjaan tutustumista alusta alkaen, mutta sain vuonna 2023 arvostelukappaleen sarjan viidennestä osasta Sikojen lahti. Se sinetöi fanitukseni. Viime kesän lopulla huomasin, että aiemmin ilmestyneistä sarjan osista oli vihdoin julkaistu äänikirjat ja että sarjan kuudes osa Kova luu olisi ilmestymässä syksymmällä. Päätin lopultakin korjata ison aukon sivistyksessäni ja kuuntelin kaikki viisi Etsivätoimisto Haka -dekkaria putkeen.

Kirjasyksyni olikin siis varsin tapahtumantäyteinen ja vauhdikas. Etsivätoimisto Haka varsinaisesti syntyy vasta ensimmäisen osan Haka ja toisen osan Laittomat välillä, eikä kyse todellakaan ole mistään tavanomaisesta perusdekkareiden etsivätoimistosta. Tylsiä perushommia ei juuri tehdä, mutta sen sijaan kaksikko päätyy kerta toisensa jälkeen vastakkain hurjien ja usein kansainvälisten rikollisliigojen kanssa. Onpa välillä seassa valtiollisiakin toimijoita. Tilanteet ovat järjestään kiperiä ja perin tukalia, eikä hengenlähtö yleensä ole kovin kaukana. Monenlaista osumaakin matkan varrella kertyy.

Hakassa Lius törmäyttää äärimmäisen epätodennäköisen taisteluparinsa eli rääväsuisen liperiläisen autonasentaja Marko Pippurisen ja poliisin erikoisjoukkojen koulutuksen saaneen suomalaisegyptiläisen Julia Noussairin. Kaksikko yhdistää voimansa kukistaakseen parikin pelottavaa kansainvälistä liigaa ja pelastaakseen maailman. Pohjoiskarjalaisen järven pohjassa lepäävä joukkotuhoase ei saa päätyä vääriin käsiin.

Jokaisen sarjan osa juoni on oikeaa mielikuvituksen ilotulitusta. Realistisen dekkarin ystävien kannattaa asentaa odotushorisonttinsa epätavanomaiseen asentoon, muuten ei varmasti pysty näitä nielemään. Roistot ovat ovelia, häikäilemättömiä ja armottomia, mutta he eivät tiedä, mitä saavat vastaansa haastaessaan etsivätoimisto Hakan. Viinaan ja naisiin menevä Marko Pippurinen soittaa suutaan hamaan tappiin asti, mutta kun tilanne on viritetty äärimmäisen kiperäksi, Julia voi luottaa häneen kuin kallioon.

Kaksikon varsinaiset aivot, järki ja hermot ovat Julialla, mutta toisaalta tämä joutuu yhä uudelleen kohtaamaan sellaisia vastoinkäymisiä, että hänen pitäisi jo olla moneen kertaan kuollut tai ainakin henkisesti täysin lamaantunut. Yhä uudelleen teräskuntoinen nainen kokoaa itsensä, kun vain motiivi on tarpeeksi kovaa tasoa, kuten oman lapsen pelastaminen sieppaajien kynsistä tai oma pelastautuminen itärajantakaisesta kammottavasta vankilasta.  

Tuomas Lius on laajalti perehtynyt populaarikulttuuriin, mikä näkyy Etsivätoimisto Haka -sarjassa monin tavoin. Päähenkilökaksikko on rakennettu oivaltavasti niin, että heidän välillään on monenlaisista eroavaisuuksista johtuen voimakkaita jännitteitä. Toisaalta he hioutuvat hurjien seikkailujen tuoksinassa saumattomasti yhdessä työskenteleväksi ammattilaispariksi. Lisäksi he ovat myös aidosti ystäviä. Ystävyys on lukuisia kertoja todella koetteilla Markon älyttömien toilailujen takia, mutta aina se on voittanut ja kestänyt.

Huomaan, että itseeni vetoaa Julian vahvuus ja sitkeys. Hän ei suostu nujertumaan, mutta helppoa itsensä koossa pitäminen ei hänelle ole. Monet koetut menetykset koskettavat ja muuttavat häntä. Julia joutuu kokemaan myös silmitöntä väkivaltaa.

Ylipäätään sarjassa on runsaasti väkivaltaa ja tiukkoja elokuvallisia toimintakohtauksia. Sen vastapainona mukana on letkeää huumoria, joka keventää kerrontaa ja estää kokonaisuuden muuttumista turhan tummanpuhuvaksi. Tässä sekä Liuksen kieltämättä varsin lennokkaan mielikuvituksellisissa juonikuvioissa lienee myös sarjan sudenkuoppa. Jos tällainen verbaalinen huumori ei itseä puhuttele tai juonen lennokkuus jättää kylmäksi, ei oikein mitään ole tehtävissä.

On aivan mainio idea, että sarjan jonkinlainen kotipesä on Pohjois-Karjalassa sijaitseva Liperi. Kuka oikeasti sijoittaa vauhdikkaan trillerisarjan Liperiin?! Itäisen sijainnin takia miltei joka osassa venäläiset aiheuttavat tavalla tai toisella harmia, eikä lainkaan tavatonta ole sekään, että raja ylitetään molempiin suuntiin. Miljöö tuo mukavaa vaihtelua aika pitkälti Helsinki-Turku-Tampere-kolmiossa pyörivälle suomalaiselle dekkarikentälle. Elämänmeno on Pohjois-Karjalassa melkoisen erilaista kuin pääkaupunkiseudulla.

Netistä löytämieni haastattelujen perusteella Etsivätoimisto Haka on alkuaan suunniteltu kolmiosaiseksi. Kolme ensimmäistä osaa ovatkin ilmestyneet tiheään tahtiin. Kolmannen osan eli Härkäjuoksun juoni kuitenkin jää aivan kesken, joten ilmeisesti jo silloin on ollut tarkoitus jatkaa tarinaa. Jatkoa saatiin kuitenkin odottaa aika pitkään, ja neljännen ja viidennen osan välilläkin ehti vierähtää useampi vuosi. Nyt vaikuttaisi siltä, että tahti on uudelleen kiihtymässä. Kova luu päättyy myös sellaiseen kutkuttavaan paljastukseen, että lukijat odottavat jatkoa, jota ilmeisesti onkin aikanaan luvassa.

Lukuohjeeksi antaisin, että aloittaa voi mistä kohtaa tahansa, mutta Härkäjuoksu kannattaa lukea ennen Lanka palaa -teosta, joka on muuten oma suosikkini. Niiden kahden osan juoni on jatkuva. Muissa osissa tarinat ratkeavat, eikä Lius pahemmin kertaile aiempien osien tapahtumia.

Olen otsikoinut tämän juttuni sarjan viimeisimmän osan mukaan, mutta en avaa tämän enempää sen tapahtumia, koska Kai Hirvasnoro on tehnyt sen varsin mallikkaasti Kirjoja hyllystäni -blogissaan. Hirvasnoro myös asettaa Kovan luun ja koko sarjan mainiosti populaarikulttuurin viitekehykseen, eikä minulla ole siihen mitään lisättävää. Sen sijaan yritin vähän avata tässä sitä, mikä kumma minua tässä sarjassa viehättää. Kuten todettu, aika moni asia. Pidän kovasti Tuomas Liuksen tavasta irrotella ja viihdyttää samalla lukijaa hulvattomilla tarinoillaan. Selvästikin kirjailijan motto on, että överit on monin kerroin parempi kuin vajarit.

Tuomas Lius: Kova luu
CrimeTime 2024. 596 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)
Kova luu (Crime Time 2024)

Aamos Honka: Punainen verkko

 

”Tämän kirjan luettuasi uutisotsikot eivät enää koskaan näytä samalta”, luvataan Aamos Hongan esikoistrillerin Punainen verkko takakansitekstissä. Niinpä. Eivätkä yöunetkaan ole tämän kirjan jälkeen kovin rauhallisia! Jos olisin vielä joulunajan tapahtumien jäljiltä ajatellut, että ainoa uhka turvallisuudellemme tulee suoraan itärajan takaa, niin viimeistään Punaisen verkon luettuani olisivat suomukset pudonneet silmiltäni. Kiina voi olla kaukana, mutta välissämme ei kuitenkaan ole kuin yksi valtio…

Kirjailijasta löytyy vain hyvin niukka esittely kustantamon sivulta: ”Aamos Honka on maisteri Turun kauppakorkeakoulusta. Hänellä on toistakymmentä vuotta kokemusta tiedustelumaailmasta Suomessa. Tälläkin hetkellä hän työskentelee alalla valtiolle.” Kirjan takaliepeessä kerrotaan, että nykyisen työstatuksensa takia kirjailija julkaisee teoksensa kirjailijanimellä.

Valitettavasti tieto kirjailijan asiantuntemuksen alkuperästä vain pahentaa lukijan tuskaa. Todennäköisesti totuus on siis vielä jotakin paljon karmeampaa kuin mitä hiuksia nostattavassa trillerissä kerrotaan. Punaisen verkon kaltaisia toimintapläjäyksiä luetaan yleensä viihdykkeeksi, mutta maailma ja oma turvallisuusympäristömme on parissa vuodessa muuttunut niin, että vetävän trillerin parissa ei enää olekaan mahdollista turvallisesti nautiskella kauhunväristyksistä tietäessään, että kyse on kuitenkin vain fiktiosta.

Kuten huomaatte, Honka sai esikoisellaan vereni seisahtumaan. Punaisessa verkossa on kysymys Kiinan harjoittamasta hybridisodankäynnistä, jossa yksi kohteista on Suomi. Suurvallan perimmäisenä motiivina on murentaa länsimaiden yhtenäisyyttä ja Yhdysvaltojen johtoasemaa niin, että sille tulisi mahdolliseksi valloittaa Taiwan ilman, että Yhdysvallat liittolaisineen ryhtyy aseellisiin vastatoimiin. Juuri Natoon liittynyt digitaalisesti kehittynyt ja 6G-verkkoa USA:n kanssa kehittelevä Suomi on Kiinan kannalta paitsi otollinen myös kiinnostava kohde.

Tämän globaalin mittakaavan juonen Honka jalkauttaa yksilötasolle. Ihan täysiä pisteitä en siitä anna, sillä näkökulmahenkilöitä on melkoinen liuta eli Suomessa seurataan tapahtumia neljän ja Kiinassa kolmen ihmisen kautta. Kukin heistä työskentelee eri organisaatiossa. Kun vielä alkuun pitää melkoisen pitkään pohjustaa toimintaa, on lukijan kärsivällisyys koetteilla. Itse käynnistelin tätä äänikirjamuodossa, mutta aika pian oli otettava painettu kirja kauniiseen käteen. Kun sain jonkinlaisen käsityksen, keitä kaikkia oikein pitää seurata ja mistä saattaisi olla kyse, pystyin välillä jatkamaan taas äänikirjankin parissa. Tarina siis koukutti alkuun päästyään oikein kunnolla, joten hybridimallilla mentiin aika vauhtia.

Suomen päässä jonkinlaiseksi päähenkilöksi nousee puolustusvoimien sotilastiedustelun komentajakapteeni Janne Peura. Puolustusvoimissa seurataan tiiviisti maailman tapahtumia. Kun alkaa näyttää selvältä, että eri puolille Eurooppaa ja myös Suomeen kohdistuu laajaa tarkoituksellista infrastruktuurin sabotointia ja tietojärjestelmien häirintää, epäilykset kohdistuvat automaattisesti Venäjään. Sotilastiedustelu ei kuitenkaan havaitse itänaapurissa tavallisesta poikkeavaa sotilaallista aktivoitumista.

Janne saa yhteydenoton vanhalta ystävältään Teemulta, joka työskentelee Turun yliopistossa poliittisen historian opettajana ja tutkijana. Teemu sattui olemaan Lontoossa Heathrow’n lentokentällä, kun siellä tapahtui tuhoisa onnettomuus. Jo paikan päällä Teemu alkoi epäillä, että jokin taho saattoi edesauttaa tapahtumaketjun käynnistymistä. Kotiin palattuaan hän ei saa asiaa mielestään. Asiantuntijana hän huomaa, että menossa on myös laaja informaatiovaikuttamisyritys, jonka ilmeisenä tavoitteena on saada yleinen mielipide käännettyä Kiina-myönteiseksi Yhdysvaltojen vahingoksi. Kun samaa alkaa vakuuttaa myös Jannen vanha tuttu verkkotiedustelija Laura Vesterinen Suposta, Jannekin huomaa olleensa vanhojen uhkakuvien vanki.

Helsingissä sijaitsevan Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen virallinen näkemys on kuitenkin, että kaiken takana on sittenkin Venäjä. Lukija tietää, että kyseisessä laitoksessa avainasemassa työskentelevä Kimmo Toivonen on vuosia aiemmin langennut kiinalaisten virittämään hunaja-ansaan. Nyt on tullut aika konkreettisesti kärsiä seurauksista ja toteuttaa kiinalaisten vaatimukset. Panokset ovat todella kovat.

Myös Kiinassa mennään ihan ruohonjuuritasolle. Nuori Hao Goi työskentelee Kiinan Kansan Vapautusarmeijan kyberjoukoissa Wuhanissa. Kun Hao opiskeli aikanaan Yhdysvalloissa, CIA:n värväsi hänet. Nyt Haolla on valtava tehtävä. Hänen on kopioitava tiedot, jotka Kiina on hankkinut Yhdysvaltojen ydinaseista ja niiden laukaisujärjestelmistä. Ilmeisesti Kiina on löytänyt niistä aukon, jonka kautta se pystyy halvaannuttamaan ne. Jos Hao onnistuu kopioimaan aineiston ja toimittamaan sen CIA:lle, hän pääsisi pois maasta aloittamaan uuden elämän. Kansalaisten valvonnan huippuunsa virittäneessä valtiossa tehtävä tuntuu täysin mahdottomalta.

Samalla seurataan Eurooppaan suunnatun hybridihyökkäyksen masinointia niin Kiinan Kansan Vapautusarmeijan everstiluutnantti Xia Mingin kuin MSS:n eli Kiinan tiedustelupalvelun kenraaliluutnantti Cheng Shutongin kautta. Näille huippuvirkoihin edenneille äärimmäisen kunnianhimoisille sotilaille epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Kaikki keinot sabotaaseista häikäilemättömiin salamurhiin ovat hyväksyttyjä ja myös aktiivisesti käytössä. Yksikään vastustaja ei ole liian vähäpätöinen ja turvassa.

Tässä siis alkuasetelma jotenkuten tiivistettynä. Myönnän, että ei tästä varmasti helppoa ole ollut lähteä toimintapainotteista trilleriä rakentelemaan. Kuten sanottu, alku on aika hankalasti avautuva lukuisine henkilöineen ja tapahtumapaikkoineen. Aika paljon pidetään palavereja ja puhutaan asioita auki. Mutta kun sitten lopulta homma käynnistyy, se käynnistyykin niin rivakasti ja ällistyttävästi, että on kyynisemmältäkin lukijalta henki salpautua.

Henkilökaartiin laajuus syö valitettavasti henkilökuvauksen syvyyttä. Janne Peurakin jää yksiulotteiseksi ja aika kiiltokuvamaiseksi, vaikka jotain pientä tahraa jopa hänestä sentään löytyy. Lopulta eniten tunsin myötätuntoa kiinalaisnuorukaista Hao Goita kohtaan. Hänen motiivinsa ei ole aivan tykkänään oman nahan pelastaminen. Jos siinä sivussa tulee estetyksi ydinsota, on se Haonkin mielestä merkittävä plussa. Hao on pieni mutta odottamattoman sitkeä hiekanjyvänen, jonka valtion tunteeton jättiläiskoneisto uhkaa jauhaa olemattomiin.

Punainen verkko aloittaa siis Janne Peurasta kertovan trillerisarjan. Alkuun lähdetään varsin tymäkästi, joten odotukset ovat kovat jatkon suhteen. Vienosti toivon päähenkilön pääsevän vähän enemmän framille ja samalla häneen lisää vivahteita ja inhimillisyyttä.

Aamos Honka: Punainen verkko
Gummerus 2025. 489 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Jos laatisin blogikirjoituksilleni klikkiotsikoita, tämä juttu olisi nimeltään Maskuliininen kilpailija Hildurille – ilman kutimia.

Kyseessä on Otavan kustantama uusi Reimar-sarja, jonka kirjoittajapari on kotoisin Suomesta ja Islannista. Seppo Mustaluoto on julkaissut aikaisemmin toistaiseksi nelisosaisen Janne Norrman-toimintajännärisarjan, jonka kaikki osat esittelen lyhyesti täällä. Tjörvi Einarsson on entinen poliisi. Miehet kertovat tavanneensa ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, ja nyt he siis ovat kirjoittaneet yhdessä trillerin Hylkeenmetsästäjä, joka tietysti aloittaa samalla kirjasarjan.

Hylkeenmetsästäjän ennakkokappaleen liepeessä miehet kertovat, että teosta on kirjoitettu suomeksi, islanniksi ja englanniksi. Valitettavasti siitä ei löydy mistään tietoa, ilmestyykö teos myös Islannissa. Samanaikainen ilmestyminen kummassakin maassa olisi kyllä melko päheää!

Reykjavikin poliisissa työskentelevä Reimar Sigurðsson on hälytetty tehtävälle Länsivuonojoen itärannikolle, kun hän on palaamassa Ísafjörðurin poliisilaitokselta kotiin (ja kaikkihan tietävät, että siellä hommia vetää Hildur, jota ei pienoiseksi pettymyksekseni kuitenkaan tässä kirjassa mainita). Strandirin alueella on tehty ruumislöytö. Miehen ruumis lojuu tien ja meren välisellä jyrkällä rantalouhikkokaistaleella valmiina huuhtoutumaan mereen millä hetkellä hyvänsä. Olosuhteet ovat kaikin puolin karmeat, ja Reimar joutuu lopulta raahaamaan jo osittain lokkien ja taskurapujen syömän ruumiin paikalle tulleen partioauton takaosaan vain yhden toisen poliisin avustamana.

Nopeasti käy ilmi, että miestä on ammuttu ja että hänen ruumiinsa on siirretty tarkoituksella rantakallioiden sekaan. On vain hyvää tuuria, että se löytyi ennen kuin meri vei sen mennessään. Pian selviää myös kuolleen henkilöys. Hän on Olaf Ísaksson. Ongelma on kuitenkin, että Olaf Ísakssonia ei ole olemassa. Pikaisen selvityksen perusteella poliisit toteavat, että kyseessä on todennäköisesti venäläinen vakooja.

Tapaus muuttuu kertaheitolla salaiseksi ja erittäin arkaluontoiseksi. Mitä Olaf Ísaksson on Islannissa ja Strandirissa tehnyt? Kuka hänet tappoi ja miksi? Ketkä kaikki etsivät miestä ja mihin keinoihin he ovat valmiita?

Pian paljastuu, että ammutulla Olaf Ísakssonilla on myös kytkös Suomeen. Hän on aikanaan 1990-luvulla tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana, mutta on sitten myöhemmin kadonnut jäljettömiin. Nyt hän siis putkahtaa uuden henkilöyden saaneena esille Islannissa. Suomesta kutsutaan supon etsivä Antti Korhonen avustamaan Reykjavikin poliisia tapauksen selvittämisessä.

Nelikymppinen Reimar on yksiselitteisesti tarinan päähenkilö. Lähes kaikki tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan, vaikka minäkertojasta ei olekaan kyse. Mustaluodon aiempi sankari Janne Norrman ei juurikaan syvene henkilönä edes neljässä tarinassa, mutta Reimariin on selvästi haluttu puhaltaa enemmän henkeä kuin puhtaiden tiukkatahtisten toimintajännäreiden päähenkilöön. Ihan kohtalaisesti siinä onnistutaankin, ja Reimar on mukavan ristiriitainen eli siis hyvin inhimillinen tyyppi vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kirjan alussa Reimar kärvistelee kuihtuvassa avioliitossaan ja pohtii, onko koskaan oikeasti rakastanutkaan vaimoaan Unnuria. Kun tytär on aikuistuttuaan muuttanut pois kotoa, puolisot eivät oikeastaan edes tapaa toisiaan koskaan. Unnur viettää yhä enemmän aikaansa harrastustensa ja ystäviensä parissa. Kun välit vielä kiristyvät, hankkii Reimar seurantalaitteen vaimonsa autoon.

Sitten hän yllättäen törmää työtehtävässään Strandirissa nuoruudenrakkauteensa Ylfaan. Tunne on uskomaton, ja ilmassa on heti melkoinen sähkölataus. Olisiko heillä vielä sittenkin mahdollisuus onneen?

Reimar saa tehtäväkseen huolehtia Antti Korhosesta, ja miehistä tuleekin nopeasti ystävät. Kumpikin on vähäpuheinen ja toimintatilanteissa kylmäpäisen tehokas piinkova ammattilainen. Molemminpuolinen luottamus osoittautuu tapauksen selvittelyssä lopulta hyvin syväksi ja vakaaksi, mikä onkin enemmän kuin tarpeen.

Hylkeenmetsästäjää lukiessani huomasin vertaavani sitä Mustaluodon aiempiin teoksiin mutta myös Satu Rämön kaikki mahdolliset ennätykset rikkoneeseen Hildur-sarjaan. Yllättävän paljon on yhtenevyyksiä. Ensinnäkin tapahtumapaikka on Länsivuonoilla, vaikkakin itäosissa mutta kuitenkin. Reimarilla on jonkinlaisia enneunien näkemisen ja outojen tuntemusten muodossa tulevien ennusmerkkien kokemisen lahja, joten myös ohuen ohut yliluonnollisuuden säie on Hildurin tapaan kudottu mukaan.

Tapausta tulee tutkimaan suomalaispoliisi, joka ystävystyy tarinan päähenkilön kanssa ja jonka kautta saadaan esiteltyä vielä monipuolisemmin Islantia ja islantilaista elämänmenoa samalla, kun vertaillaan niitä Suomeen ja suomalaisuuteen. Monien keskeisten henkilöiden menneisyyksissä on tapahtunut jotain traumaattista ja, kuten aikanaan selviää, vaiettuja ja peiteltyjä rikoksiakin.

Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä on kuitenkin reippaahkosti enemmän, ja oman säväyksensä tarinaan tuo kylmäävän häikäilemätön kansainvälinen vakoilu. Tarpeen vaatiessa mikään taho ei kaihda suoraa toimintaa, ei myöskään Reimar, ainakaan, kun panokset ovat riittävän korkeat.

Lopputulos on ihan toimiva yhdistelmä perinteisehköä poliisidekkaria ja tiukkaa kansainvälistä toiminta- ja vakoilutrilleriä, jota on maustettu vielä ihmissuhdekuvioilla sekä tietysti sillä huipputrendikkäällä islantilaisella miljööllä. Lukukokemuksena Hylkeenmetsästäjä on vetävä, vaikka joitakin juonenkäänteitä nimenomaan ihmissuhdepuolella pidin hieman turhan dramaattisina. Teos kuvaa myös armottomasti, miten haavoittuva on pohjoismainen turvallisuusilluusio.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä
Otava 2025. 284 s.

Ennakkokappale.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla 2)

 

Joona Keskitalon uuden Takamailla -sarjan aloitusosa Saari, joka repesi oli suorastaan riemastuttava lukukokemus. Myönnän, että ainakin yhden kymmenyksen lukukokemustani kohotti omintakeisen jännitysromaanin ilmeisen esikuvan tai vähintäänkin innoittajan tunnistaminen. Kysehän on tietenkin Fargo-tv-sarjan suomalaistetusta versiosta! Eikä siis mitenkään latteasta matkimisesta vaan oikeasti omaperäisestä tyylistä, joka tekee kivasti kunniaa esikuvalleen tai ainakin vinkkaa silmää sille, joka yhteyden tunnistaa.

Esikuvan ideaa noudattaa sekin, että Takamailla-sarjan osat ovat täysin itsenäisiä. Edes yhdistävää päähenkilöä tai miljöötä ei ole. On vain samatapainen nyrjähtänyt yleistunnelma. Lukija voi olla varma oikeastaan vain siitä, että tarina lähtee jossakin kohtaa lipeämään melkoiseen absurdiin menoon, joka kuitenkin tuntuu kummallisen normaalilta teoksen sisäisessä maailmassa.

Sarjaa julkaistaan nopealla tahdilla, sillä Saari, joka repesi ilmestyi helmikuussa, kakkososa Suo, joka upposi marraskuussa ja Tunturi, joka ulvoi on tulossa ensi vuoden kesäkuussa.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varteen Revonlahdelle. Tunnustan, että minun piti nettikartasta kurkata, onko kyseinen paikka oikeasti olemassa. Onhan se. Kartan mukaan paikkakunta sijaitsee Raahesta suurin piirtein koilliseen. Eurooppatie E8 kulkee keskustaajaman läpi.

Lukuohjeeksi romaanin alkulehdellä todetaan:

”Tämä on tarina kahdesta huoltoasemasta ja kuudesta ruumiista Pohjois-Pohjanmaata halkovan pikitien varrella.”

Aika hyvin tiivistetty.

Lehtosen perhe on pitänyt pitkään SEO-huoltoasemaa kasitien kupeessa. Yrityksen asema on ollut vakaa, sillä se on myös seudun ainoa huoltoasema. Lehtosten naapurit Kasket kuitenkin havittelevat itselleen myös lupaa avata huoltoasema kasitien varteen.

Asetelma on monin tavoin tulenarka. Tietenkään Lehtoset eivät kaipaa ylipäätään kilpailevaa yritystä apajilleen, mutta erityisen pahaksi kiivasluonteinen Matti Lehtonen kokee tilanteen, koska hänen vaimonsa on aikanaan jättänyt hänet ja häipynyt naapuri Tarja Kasken aviomiehen matkaan. Lehtoset ja Kasket ovat lähinaapurit mutta katkerat periviholliset.

1980-luvun alussa Matti Lehtonen onnistuu suhteillaan vaikuttamaan siihen, että kunta hylkää Kaskien huoltamolle hakeman luvan. Tämä ei tietenkään naapurisuhteita mitenkään lämmitä.

Lehtosen 17-vuotias Maria-tytär on koko elämänsä elänyt huoltoasemayrittäjäperheessä ja tuntee nuoresta iästään huolimatta alan hyvin, onhan hän työskennellyt perheyrityksessä koko teini-ikänsä. Mikäli Mariasta on kiinni, asiaan on tuleva muutos ihan pian. Heti kun vain suinkin voi, tyttö aikoo karistaa Suomen, Revonlahden, perheiden välisen ikuisen sodan ja ennen kaikkea huoltoasemat kannoiltaan ja muuttaa Los Angelesiin.

Marian suunnitelmat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen samana päivänä, kun isä saa tiedon Kaskien huoltoasemaluvan epäämisestä. Isän ja Marian näkemykset tytön vapaa-ajanvietosta ajautuvat avoimeen riitaan, ja Maria lähtee kotoa aikomuksenaan juhlia tyttökaverinsa kanssa vähän railakkaammin. Ystävää ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Sen sijaan kylätietä tulee Teemu Kaski, vain vähän Mariaa vanhempi naapurinpoika, ja Maria kipuaa Teemun auton etupenkille.

Seuraavana aamuna Maria herää perheen huoltoaseman keinonahkasohvalta kauheassa krapulassa ja yltä päältä veressä. Pihalla puutarhatuolissa retkottaa isä Matti hengettömänä verilammikossa. Häntä on puukotettu lukuisia kertoja eri puolille vartaloa. Mitä on tapahtunut? Sitä Maria ei kuollakseenkaan voi muistaa.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, keskellä 1990-luvun laman synkimpiä aikoja, Maria vapautuu vankilasta ja palaa Revonlahdelle. Isän veli Jussi on hoitanut perheyritystä ronskein ottein ja laajentanut rohkeasti perustamalla kolme uutta huoltoasemaa eri puolille maakuntaa. Jussi on luvannut maksaa Marialle hyvitystä isän perinnöstä, joka on häneltä evätty rikoksen takia. Ajat ovat kuitenkin huonot, eikä setä ole sen paremmin maksukykyinen kuin -haluinenkaan. Maria huomaa olevansa jumissa kotipitäjässään ja lapsuudenkodissaan. Unelma Amerikkaan muutosta lykkääntyy jälleen. Ja sitten tulee uusi ruumis.

Suo, joka upposi on minusta tunnelmaltaan pari astetta sarjan aloitusosaa tummempi. Huumori näissä teoksissa on pikimustaa ja perustuu ainakin osittain henkilöiden tekemiin yllättäviin ratkaisuihin ongelmatilanteissa. Realistista poliisidekkaria odottava varmasti pettyy, koska näkökulma tapahtumien pyörteeseen temmatuissa ihmisissä, jotka siis yrittävät ratkoa yhä pahemmiksi käyviä ongelmiaan luovilla ratkaisuillaan.

Mukana on aavistuksenomainen maaginen häivähdys, mutta keskeistä on kysymys, mihin lukija voi lopulta uskoa. Keskitalo on rakentanut tähän trilleriin oivallisen juoniverkon, jonka lankoihin lukija tarttuu milloin mistäkin raajastaan.

Tapahtumat siis sijoittuvat sekä 1980-luvun alkuun että 1990-luvun alun lama-aikaan. Tämä tuo mukanaan mukavaa nostalgiaa, koska älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta ei vielä osattu edes haaveilla. Lamaan ja sen myötä tulleeseen työttömyysaaltoon Mariakin törmää vapauduttuaan karulla tavalla. Työnvälitystoimistosta on tullut työvoimatoimisto, josta on turha yrittää töitä kysellä. Tarjolla on vain työttömyyskorvausta.

Tykkään Takamailla-sarjan nyrjähtäneestä meiningistä kovasti! Seuraavaa osaa siis vain odottelemaan.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi
Bazar 2024. 320 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Max Seeck: Merkitty

 

Pyrkimys trendikkyyteen ja toisaalta vanhojen temppujen kierrättäminen vaivaakin Merkittyä alusta loppuun.

Se on turboahdettu ajankohtaisilla yhteiskunnallisilla aiheilla ja meemiviittauksilla, nordic noirin ja menestyssuoratoistosarjojen aineksilla sekä kulturellimpien piirien kulttuurituoteviitteillä. ---

Kaikki Merkityn ainekset on laskelmoitu menestystrilleriin ja tv-sarjaan tähdäten. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella oli – siis kirjamuodossa?

HS / Taika Dahlbom 7.9.2024

 

Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla. ---

Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

KU / Kai Hirvasnoro 6.9.2024

 

Kriitikot Taika Dahlbom ja Kai Hirvasnoro eivät oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä Max Seeckin uuden dekkarisarjan avausosasta Merkitty. Olen tuntenut sekä Taikan että Kain jo vuosien ajan ja seuraillut kummankin kritiikkejä. Aika usein oma makuni osuu yksiin heidän kanssaan, mutta poikkeuksiakin on matkan varrella ollut, tietysti. Jokainen kokee lukemansa kirjan omalla tavallaan. Se nyt ainakin tulee tästä Merkitty-tapauksesta selväksi!

Oma mielipiteeni asettuu jonnekin välimaastoon, enemmän positiivisen kannalle kuitenkin. En tosin pidä Merkittyä varsinaisena kirjallisen nerouden huipentumana, mutta se täytti sille asettamani tehtävän ihan mainiosti. Se oli nimittäin matkalukemisenani taannoisella perheemme ulkomaanmatkalla, ja sain sen jokseenkin vaivatta luettua lentojen aikana, yhteensä noin kuudessa tunnissa. Merkitty on sujuvalukuinen ja varsin viihdyttävä paketti.

Kovin kummoista muistijälkeä se ei jättänyt, sillä ennen tämän jutun kirjoittamista minun oli pikaselattava kirja vielä läpi, jotta sain palautettua mieleeni tärkeimmät henkilöt ja keskeisimmät juonenkäänteet. Toisaalta tämäntapaisen jännitysviihteen ei liene tarkoituskaan olla mieleenpainuva taide-elämys, joten en pidä tätä moitittavana asiana.

Olen lukenut tai kuunnellut kaikki Max Seeckin aiemmat teokset eli sekä Daniel Kuisma – että Jessica Laine -sarjat. Esikoisromaani Hammurabin enkelit sai Suomen dekkariseuran Esikoisdekkari-kunniakirjan vuonna 2017, jolloin olimme Kai Hirvasnoron kanssa jakamassa kyseistä palkintoa.

Merkitty siis aloittaa uuden Milo Perho -sarjan, mutta ei minusta ole kovin ratkaisevalla tavalla erilainen kuin Seeckin aiemmat teokset. Trillerimäisyyttä sekoitettuna dekkarimenoon on ollut mukana koko ajan painotuksen vaihdellessa kirjasta toiseen, samoin tiukkatahtista toimintaa yhdistettynä psykologisiin elementteihin, joilla luodaan pelon ja jännityksen tunnetta tarinaan.

Päähenkilö Milo Perho on toiminut aiemmin suojelupoliisin ulkomaantiedustelutehtävissä, mutta on jostain syystä jättänyt työpaikkansa. Nykyään hän pitää pientä taidegalleriaa asuintalonsa katutasossa Töölössä, mutta varsinaisesti hän ansaitsee leipänsä tekemällä freelancerina profilointia poliisille.

Milo on vähän arvoituksellinen hahmo, jonka menneisyydestä Seeck paljastaa muutamia hätkähdyttäviä täkyjä tässä aloitusosassa. Isä on aikanaan tehnyt itsemurhan, ja äiti oikeuslääketieteen professori Liisa Markoff on avioitunut uudelleen. Salaperäisellä isäpuoli Stanislav Markoffilla on ollut suuri merkitys Milon elämässä niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. Nykyhetkessä välit sekä äitiin että isäpuoleen ovat vähintäänkin jäiset, mutta selvitettävä (sarja)murha pakottaa Milon olemaan yhteydessä kumpaankin.

Milon oma parisuhde on kriisissä, sillä toivottua lasta perheeseen ei ole kuulunut. On käynyt ilmi, että Milo on ’syyllinen’ parin lapsettomuuteen. Uutinen on ollut niin musertava, että se on vienyt mennessään miehen kyvyt kyseisellä elämänalueella. Ällistyttävää kyllä pariskunta on päätynyt ratkaisuun, jossa he etsivät Tinderistä sopivia nuoria miehiä tyydyttämään Ronja-vaimon seksuaaliset tarpeet. Milo osallistuu aktiin katselijana. Mikäpä siinä, näinkin voi toimia, mutta arvoitukseksi jää, miksi. Kannattaisi ehkä kysäistä pari vinkkiä vaikkapa joltakin naisparilta, jos oma mielikuvitus ei riitä seksiin ilman erektiota?

Mutta varsinaiseen asiaan eli shakkimurhiin. Marraskuisena iltana Seurasaaren rannasta löytyy ruumis, kuten takakansitekstikin auliisti kertoo. Nuoren naisen ruumis on ensin maalattu kauttaaltaan valkoiseksi, sitten kääritty muoviin ja asetettu näytteille, jotta se varmasti löytyy. Huumattu nainen on kuristettu kuoliaaksi ja sen jälkeen hänen kurkkuunsa on tungettu shakkinappula musta ratsu. Selvästikin murhaaja haluaa kertoa jotakin.

Johtolangat ovat vähissä, mutta onnekas sattuma auttaa poliisin pääsemään jäljille. Lisäksi käy pian ilmi, että murhaajalla on jokin kytkös tutkintaryhmää vetävään rikosylikomisario Kalle Åvistiin. Hän tuntuu myös haastavan erityisesti Milon kanssaan Helsingin kartalla käytävään murhapeliin, jossa tulee vielä uusiakin uhreja. Mutta miksi ihmeessä murhat pitää tehdä niin monimutkaisesti ja näyttävästi, suorastaan provosoivasti?

Tutkintaryhmän jäsenistä tärkeimmäksi nousee rikoskomisario Minka Laine, joka tekee yhteistyötä Milon kanssa. Ihan kaikki poliisit eivät katso Milon osuutta tutkinnassa hyvällä, mutta Åvist on palkannut hänet välittömästi ensimmäisen uhrin löytymisen jälkeen.

Kyseessä on, kuten jo pariin otteeseen on todettu, uuden sarjan aloitus. Mukana jatkossa ovat todennäköisesti ainakin Milo ja Minka, varmaan myös monet muut poliisin tutkintaryhmästä. Veikkaan lisäksi, että Milon isäpuolella tulee olemaan osuutensa myös tulevissa kirjoissa.

Kuten Taika Dahlbomkin arviossaan toteaa, syyllinen paljastuu vähänkin tarkkaavaiselle lukijalle todella hyvissä ajoin. Sen sijaan motiivin arvuutteluun ei lukija juurikaan saa eväitä, ja murhaaja pääsee varsinaisesti ääneen kertomaan tarinansa vasta aivan lopussa. Tunnustan, että kaiken näyttävän lavastusuurastuksen ja show’n jälkeen motiivi osoittautuu pienoiseksi lässähdykseksi. Shakkipakkomiellekin jää aika ohuesti perustelluksi, mutta tuo se toki näyttävyyttä tarinaan.

Merkitty on otettu innostuneesti vastaan. Suomessa sitä myytiin viikon sisällä ilmestymisestä eri formaateissa yhteensä yli 20 000 kappaletta (eli ihan hurjasti!) ja se oli ilmestymiskuukautensa syyskuun myydyin kirja. ”Kirjan käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä lukuisiin maihin, ja lisäksi siitä on suunnitteilla tv-sarja”, tietää kustantamo kertoa teoksen esittelyssä. Suomalainen viihdekirjailija voi menestyä myös ulkomailla, se ainakin on vahvasti todistettu. Hyvä niin!

Max Seeck: Merkitty
Tammi 2024. 400 s.

Ennakkokappale.

Anders de la Motte: Keräilijä

Vuonna 2010 esikoisteoksensa Peli (Otava, 2013) julkaissut Anders de la Motte kuuluu ehdottomasti Ruotsin kadehdittavan leveään nimekkäitten ja kansainvälistä menestystä niittävien rikoskirjailijoiden kärkeen. Vuonna 1971 syntynyt de la Motte on entinen poliisi. Hän on työskennellyt myös IT-alan turvallisuuspäällikkönä ja kansainvälisenä turvallisuuskonsulttina.

Peli aloittaa samannimisen nettimaailmaa sivuavan vauhdikkaan rikosromaanitrilogian (myöhemmät osat Lume ja Kupla, ilmestyneet Suomessa Otavan kustantamina v. 2014 ja 2015), ja Ruotsin dekkariakatemia myönsi sille vuoden esikoisdekkaripalkinnon. Sarjan päähenkilö on Henke Pettersson eli HP, luuseriksi luonnehdittu pikkurikollinen, joka löytää junasta hienon uuden kännykän. Se päätyy luonnollisesti HP:n taskuun. Sitten hän alkaa saada löytöluuriin itselleen osoitettuja viestejä, joissa hänet kutsutaan mukaan jännittävään verkossa pelattavaan Peliin, jonka tehtävät alkavat pian saada pelottavia ulottuvuuksia.

Seuraavaksi de la Motte julkaisi kaksiosaisen sarjan, jonka osat ovat nimeltään MemoRandom (2014) ja UltiMatum (2015). Jälkimmäisellä osalla de la Motte voitti Ruotsin dekkariakatemian myöntämän palkinnon vuoden parhaasta dekkarista. Näitä teoksia ei ole suomennettu. Sarjan päähenkilö on tukholmalaispoliisi David Sarac, jonka tehtäviin kuuluu poliisin salaisten tietolähteiden kanssa melko vapain säännöin toimiminen. David joutuu onnettomuuteen, jossa hän menettää kohtalokkaasti muistinsa ja samalla otteensa vaarallisesta petosten ja valheiden verkosta, jota on rakentanut. Kirjat vaikuttavat esittelytekstien perusteella synkähköiltä mutta nopeatahtisilta trillereiltä, joissa juuri kukaan ei ole sitä miltä ensin näyttää.

Tämän kaksiosaisen sarjan jälkeen on ilmestynyt niin sanottu Vuodenaika-tetralogia (joissakin lähteissä puhutaan myös Skåne-tetralogiasta), jossa on neljä itsenäistä rikosromaania. Skånen lisäksi teosten rakenne vaikuttaa olevan yhdistävä tekijä, eli vuosien takainen rikos nousee tavalla tai toisella pintaan nykyhetkessä ja johtaa uusiin rikoksiin ja pelottaviin tilanteisiin. Sarjaa ei ole suomennettu, mutta siihen kuuluvat osat Slutet på sommaren (2016), Höstdåd (2017), Vintereld (2018) ja Våroffer (2020).

Uusi aluevaltaus tämän sarjan jälkeen de la Mottelta oli yhteistyössä koomikko, tv-juontaja ja käsikirjoittaja Måns Nilssonin kanssa kirjoitettu toistaiseksi kaksiosainen cozy mystery -tyyppinen sarja Kesäparatiisin murhat (Morden på Österlen). Sen on suomeksi julkaissut Johnny Kniga -kustantamo, ja siihen kuuluvat idylliseen Skåneen sijoittuvat kirjat Kuolema asuntonäytössä (2022) ja Antiikkikauppiaan kuolema (2023). Sarjassa rikoksia ratkovat keskusrikospoliisin vähän törpöksi luonnehdittu komisario Peter Vinston ja paikallinen rikostutkija Tove Esping.

Ilmeisesti yhteiskirjoittaminen on miellyttänyt de la Mottea, sillä Ruotsissa on tämän vuoden toukokuussa ilmestynyt aloitusosa Ett fall på Capri uudesta Mord under Solen -arvoitusdekkarisarjasta, jonka de la Motte on kirjoittanut yhdessä vaimonsa Anette de la Motten kanssa. Sarjasta tulee ainakin kaksiosainen, ja sen päähenkilö on historianopettaja Hugo Lind. ”Sol, hav, mat, vin – och så ett mystiskt dödsfall”, luvataan aloitusosan esittelyssä.

Näiden kevyempien dekkareiden rinnalla de la Motte on julkaissut kaksi osaa neliosaiseksi suunnitellusta Asker-sarjasta, jonka aloitusosan Keräilijä on suomeksi julkaissut Into Kustannus tänä keväänä. Alkuperäisteos Bortbytaren ilmestyi Ruotsissa vuonna 2022 ja on kerännyt koko joukon palkintoehdokkuuksia eri maissa. Seuraava osat ovat nimeltään Glasmannen (v. 2023) ja Rotskogen, joka ilmestyy tämän vuoden marraskuussa.

Innostuin penkomaan edellä esitetyt tiedot de la Motten kirjallisesta urasta luettuani Keräilijän eli Asker-sarjan aloitusosan. En ollut tainnut juurikaan edes kuulla de la Mottesta aiemmin, mutta koska saamani arvostelukappale tosiaan aloitti uuden sarjan, päätin tutustua. Yllätyinkin melkoisen positiivisesti. Keräilijä on kelpo sarjamurhaajajahtitrilleri. Siinä on kosolti tuttuja hyviksi havaittuja lajille tyypillisiä aineksia, mutta myös mukavasti raikkautta.

Nimihenkilö rikostarkastaja Leo (lyhenne Leonorasta) Asker työskentelee Malmön poliisin vakavien rikosten yksikössä. Rivakka urakehitys on naisen määrätietoisena tavoitteena, mutta valitettavasti kaikki ei suju Leon nuottien mukaan, vaan nopeiden käänteiden jälkeen hän päätyy johtamaan poliisitalon pohjakerroksessa sijaitsevaa resurssiyksikköä eli niin sanottua Kadonneiden sielujen yksikköä. Leo ei ole koko yksiköstä koskaan kuullutkaan, ja nopeasti hänelle selviää, miksi. Yksikköön säilötään sellaiset tapaukset, joille ei jostain syystä voida antaa potkujakaan. Ainoa suunta osastolta tuntuu olevan eläköityminen. Leo on siis saanut hyvin näennäisen ylennyksen, eikä katkeruutta vähennä, että himoittu johtajanpaikka on liukumassa Leon vanhan vihamiehen, niljakkaan Jonas Hellmanin syliin.

Omahyväinen Jonas Hellman on kutsuttu Tukholmasta auttamaan Malmön poliisia oletetussa kidnappaustapauksessa. Varakkaan Holstin suvun kaunis ja menestynyt Smilla-tytär ja tämän oletettu poikaystävä Malik Mansur ovat kadonneet. Leo on jo ehtinyt aloittaa tapauksen tutkinnan, kun hänet odottamatta siirretään sivuun resurssiosastolle. Siellä hän yllätyksekseen törmää edeltäjänsä, sydänkohtauksen jäljiltä edelleen koomassa makaavan Bengt Sandgrenin papereiden joukossa oman lapsuudenystävänsä Martin Hillin menestysteokseen urbaanista löytöretkeilystä. Martin on nykyään arkkitehtuurin professori ja hänen hylättyjä rakennuksia koskevat luentonsa ovat suosittuja opiskelijoiden keskuudessa. Malik Mansur on ollut hänen tähtioppilaansa. Sandgrenin oma kummityttö Julia on kadonnut jäljettömiin neljä vuotta aikaisemmin. Liittyvätkö tapaukset jotenkin toisiinsa?

Lukija tietää alusta asti paremmin. Sekä Smilla että Malik ovat joutuneet Keräilijän saaliiksi Hässleholmin lähellä sijaitsevaan armeijan hylkäämään luolastoon. Eivätkä he ole ensimmäiset Keräilijän saaliit. Todellista henkilöyttään paljastamatta Keräilijä kertoo lukijalle oman tarinansa lapsuudestaan asti.

Tarinaa kuljetetaan usean näkökulman kautta. Tärkein henkilö on tietysti Leo Asker, jonka tausta vähitellen avautuu sarjamurhaajan kiihtyvän jahdin lomassa. Leolla on takanaan vaikea nuoruus. Vanhemmat erosivat Leon ollessa teini-iässä, ja hän päätti jäädä asumaan isänsä Perin kanssa Skåneen maatilalle, Farmille, jota todellisuudentajunsa yhä enemmän kadottava Per varusti lopullisen katastrofin varalle. Jotain dramaattista tapahtui Farmilla, kun Leo oli 16-vuotias.

Myös Martin Hill on keskeinen henkilö. Hän kantaa syyllisyyttä Farmin tapahtumista, vaikka ei ole ollut niihin osallinen. Martin ja Leo eivät ole tavanneet toisiaan vuosiin, mutta nyt Smillan kidnappaus tuo heidät odottamatta yhteen. Lopulta päädytään vuoren sisässä kiemurteleviin kivisiin, kosteisiin käytäviin ja luoliin, joissa sarjamurhaaja säilyttää keräilemiään kohteita. Urbaani löytöretkeily, salaperäiset suljetut luolastot ja kiehtova pienoisrautatie tuovat tarinan rungon ympärille kiinnostavaa täytettä. Urbexaamisesta piti vähän guuglaillakin. Kiinnostava ilmiö!

De la Motte kuljettaa juonta koukuttavasti juuri eri näkökulmia mielenkiintoisesti vaihdellen. Vaikka lukija on monta askelta Leoa edellä ja syyllisetkin jo aikoja ennen loppua arvannut, Keräilijä kyllä pitää tiiviisti otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti, jonne on säästetty vielä yksi kunnon koukku. On pakko saada lukea Leosta ja Martinista sekä Kadotettujen sielujen osastosta lisää!

Anders de la Motte: Keräilijä (Bortbytare)
Suomentaja Aki Räsänen.
Into 2024. 453 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Tämä oli taas niitä kirjoja, joita vuoroin luin, vuoroin kuuntelin. Ei vain voinut jättää kesken!

Tuomas Lius: Sikojen lahti

 

Ensimmäinen kosketukseni Tuomas Liuksen tuotantoon oli lopulta varsin absurdeja kierroksia ottava scifimaustettu teknotoimintatrilleri Sudenkorennon kesä, jonka luin ihastuneena pari vuotta sitten. Jos silloin päätin, että on jossain vaiheessa ehdottomasti tartuttava myös Liuksen dekkareihin eli Etsivätoimisto Haka -sarjaan. Aikomus oli viime viikkoon asti edennyt vain niin, että ostin jokin aika sitten kirpparilta sarjan aloitusosan Haka ja sulloin sen täpötäyteen dekkarihyllyyni odottelemaan otollista hetkeä.

Tänä syksynä harvakseltaan täydentynyt Etsivätoimisto Haka -sarja sai uuden osan, kun Sikojen lahti ilmestyi. Sain tästä muhkeasta (555 sivua!) ja komeakantisesta (Timo Nummisen käsialaa) arvostelukappaleen kustantajalta (CrimeTime), ja pistin sen oitis kuunteluun. Lähdin siis tutustumaan Etsivätoimisto Hakan Julia Noussairiin ja Marko Pippuriseen suhteellisen kylmiltäni sarjan viidennestä osasta, mutta se ei osoittautunut virheeksi, vaan pääsin mielestäni ihan mukavasti kaksikon kyytiin.

Joitakin viittauksia kaksikon menneisiin seikkailuihin tarinassa vilahtelee, mutta varsinaisista juonipaljastuksista ei ole kyse, joten on hyvin mahdollista palata aiempiin osiinkin vielä jossakin vaiheessa. Julia Noussair on siis sukujuuriltaan suomalaisegyptiläinen, mitä ei Sikojen lahdessa (lahdissa?) sen kummemmin alleviivata, ja Alek-pojan omistautunut yksinhuoltaja. Julia on ammatiltaan poliisi, mutta ei enää kuulu poliisivoimiin vaan on Etsivätoimisto Hakan toimitusjohtaja.

Etsivätoimiston toinen osakas tai työntekijä on ’moraaliltaan häilyvä automekaanikko’, kuten Sikojen lahden takakansiteksti kuvailee, Marko Pippurinen. Erityisesti Pippurisella tuntuu olevan vahva taipumus joutua mukaan erilaisiin sotkuihin, eivätkä hänen toimensa läheskään aina kestä täyttä päivänvaloa, ja sen lisäksi hänen huumorinsa on lievästi sanoen mautonta. Mutta tosipaikan tullen hän on rautainen ammattilainen. Kaksikon välinen side on paitsi ammatillinen myös henkilökohtainen. He ovat läheisiä ystäviä, jotka luottavat toisiinsa kuin kallioon.

Toimintaelokuvamaisen alkulämmittelyn jälkeen päästään varsinaiseen asiaankin, kun Pippurinen tulee hankkineeksi Hakalle keikan. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin Suomessa ainakin naisseikkailuistaan tunnettu liikemies Tapio Witka tarvitsee itselleen ja ylioppilaaksi valmistuvalle Joonas-pojalleen henkivartijat eli turvahenkilöt Joonaksen lukiolla järjestettävään lakitustilaisuuteen, jossa hän itse on juhlapuhuja. Witka on saanut uhkauksia Vihreä kaarti -nimiseltä aktivistiryhmältä.

Helppo ja rahakas keikka muuttuu kuitenkin kertarysäyksellä painajaiseksi, kun Joonas Witka siepataan Julian ja Markon nenien edestä näytöstyyliin. Lunnasvaatimus on erikoinen. Vihreä kaarti vaatii vastineeksi Joonaksesta, että Witka myy sille itärajalta omistamansa 50 hehtaarin suuruisen metsäalueen pilkkahinnalla. Julian ällistykseksi Witka kieltäytyy jyrkästi eikä suostu myöskään pyytämään apua poliisilta. Pian Julia ja Marko ovat kaulaansa myöden yhä kummallisempia ja vaarallisempia käänteitä saavassa tehtävässä, jossa tuntemattomia toimijoita hääräilee siellä ja täällä. Mistä oikein lopulta on kysymys?

Entä miten kuvioon liittyy Sikojen lahden kansikuvan upea papukaija? Se tarinanhaara lähtee liikkeelle Marko Pippurisen kroonisesta rahapulasta. Kun hän kyseenalaisia keinoja käyttäen saa selville, että Heppaetsivät (12-vuotiaiden Janiran ja Johannan varsin pätevä etsivätoimisto) selvittelee kadonneen vihersiipiara Nestorin tapausta, josta on luvassa 1000 euron palkkio, hän päättää napata linnun ja löytöpalkkion Heppaetsivien nenän edestä. Kuinka ollakaan, papukaijajahti ja Joonaksen tapauksen selvittely risteävät aikanaan itärajan tuntumassa.

Lius totta vieköön kirjoittaa ihan omanlaisellaan tavalla yhdistellen erilaisia aineksia ja tyylejä täysin ennakkoluulottomasti. Huumori ei aina ole ihan kaikkein maukkainta vaan päinvastoin lähentelee paikoin uhkaavasti mauttomuuden rajaa, mutta toisaalta tarinassa ei juuri ole suvantokohtia, vaan juonilangat etenevät joutuisasti kukin suunnallaan ja punoutuvat lopulta sieväksi kudelmaksi. Ruumiitakin tulee välillä hengästyttävään tahtiin, eikä Lius todellakaan häikäile ottaa päiviltä milloin ketäkin henkilöistään.

Huumori on tunnetusti vaikea laji, mutta oma huumorintajuni kohtaa kyllä Liuksen tekstin kanssa ainakin suurimmaksi osaksi. En tohdi Sikojen lahtea suositella lukijoille, jotka kaipaavat perinteistä synkkätunnelmaista trilleriä, mutta jos tunnistaa itsessään absurdin huumorin ystävän, tämä on ihan nappiluettavaa. Monenmoiset ajan ilmiöt saavat Liuksen näppäimistöllä enemmän tai vähemmän kyytinsä, ja esimerkiksi erilaiset salaliittoteoriat ovat hienosti hallinnassa. Kyse ei siis ole pelkästään hyvin kirjoitetusta trilleriparodiasta, vaan kuin huomaamatta käsitellään vakaviakin yhteiskunnallisia ilmiöitä. On lukijan tehtävä sitten tehdä niistä johtopäätöksiä, jos niin haluaa. 

Lisäpisteitä vielä tarinan sijoittumisesta Pohjois-Karjalaan, jonka maisemat ovat minulle vieraampia. Paikallisväri on vahva, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu. 

Tuomas Lius: Sikojen lahti
CrimeTime 2023. 555 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)

5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.