Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty #dekkariviikko

 

Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat -teoksessa yksi tietty saapaspari kulkee sodan aikana mieheltä toiselle. CrimeTimen vuonna 2011 julkaisemassa novelliantologiassa Tykki taas Lahti-pistooli yhdistää kahdentoista eri rikoskirjailijan novelleja.

Saman idean pohjalta on syntynyt neljän suomalaisen kirjailijan teos Se on täytetty, jota kustantaja luonnehtii neljästä tarinasta koostuvaksi jännitysromaaniksi. Itse luin tarinat lähinnä löyhästi yhteen nivoutuvina novelleina, ja Ruumiin kulttuurin päätoimittaja Päivi Remes luonnehtii niitä pienoisromaaneiksi, mutta ei määritelmällä tälläkään kertaa ole kummoistakaan merkitystä. Idea on hulvaton: tarinoissa kulkee yhdistävänä tekijänä täytetty mäyrä.

Kirjoittajanelikon muodostavat kirjailijat Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi, jotka kaikki ovat nimekkäitä ja ansioituneita tekijöitä myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuoreessa Suomen dekkariseuran jäsenlehdessä Ruumiin kulttuuri 2/2024 nelikko esitellään laajasti. Naiset kertovat asuvansa suhteellisen lähellä toisiaan ja olevansa ystäviä jo vuosien takaa.

Vuonna 2016 eräällä tapaamisella syntyi idea yhteisistä lukuilloista, joissa kirjailijat lukevat teoksiaan ääneen ja haastattelevat toisiaan. Nimellä Vaaralliset naiset he ovat kiertäneet siitä pitäen esiintymässä eri puolilla. Se on täytetty on naisten ensimmäinen yhdessä kirjoittama teos. Hauskan idean täytetystä mäyrästä kuulemma keksi Tiina Raevaara.

Mäyrään tutustutaan kättelyssä eli Virpi Hämeen-Anttilan tarinassa Sukulaissielut. Sen ihmispäähenkilönä on erään lakkautetun koulun entinen vahtimestari Paananen, joka työvuosien kuluessa kiintyi biologian varastossa säilytettyyn täytettyyn mäyrään niin, että pyysi sen itselleen läksiäislahjaksi.

”Mäyrä oli noin kahdeksankymmenen sentin pituinen ja pään kohdalta neljänkymmenen sentin korkuinen. Se oli kohottanut yläruumistaan kuin olisi juuri noussut onkalostaan päivänvaloon, ja sen katse oli suunnattu yläviistoon, niin että kun Paananen käveli vitriinin luo, eläin tuijotti suoraan häneen.
Vahtimestaria miellytti mäyrän tuuhean turkin selkeä väritys, vartalon syvä harmaa sävy ja pitkulaisen pään säännölliset mustat juovat hohtavan valkoisella taustalla. Mustat, valkoreunaiset korvat oli sijoitettu tarkasti mustien juovien keskikohtaan päälaelle, ja mustista käpälistä työntyivät esille kaivajan kynnet. Paananen saattoi ihailla monen minuutin ajan mäyrän kookasta kuonoa ja tummia silmiä, jotka muistuttivat hänestä ihmisen silmiä.”

Paanasen ja mäyrän suhde alkoi jo koulussa saada hieman maagisia piirteitä. Paananen alkoi käydä mäyrän kanssa keskusteluja. Tuntui kuin kaikista mahdollisista olennoista juuri mäyrä ymmärtäisi miestä parhaiten. Kun Paananen sitten vie mäyrän kotiinsa ja sijoittaa sen parhaalle paikalle olohuoneeseen, alkavat vaikeudet. Paanasen vaimo ei pidä mäyrästä. Tunnelma alkaa nopeasti kiristyä.

Hämeen-Anttilan Sukulaissielut sijoittuu jonnekin 1960- ja 70-lukujen taitteeseen. Ansu Kivekkään Säpinää alkaa marraskuulta vuonna 1983. Henkka herää kauheassa krapulassa kaverinsa Ilen asunnolta kainalossaan toisen kaverinsa Kuosmasen täytetty mäyrä. Aamu ei juuri parane, kun Henkka löytää viereisestä huoneesta Ilen, jolla on fileerausveitsi syvällä lapaluidensa välissä. Mitä yöllä oikein on tapahtunut?

Kivekkään vauhdikkaassa ja yllättäviä käänteitä saavassa tarinassa mäyrä on saanut omistajansa äidin käsittelyssä vatsapussin, jonka sisältö tuntuu kiinnostavan hyvin vaarallisia tahoja. Ilen ruumiin hävittäminen saa sekin melkoisia kierteitä!

Teoksen kolmannen jakson on kirjoittanut Pauliina Susi. Talvipesä-niminen tarina sijoittuu ajallisesti nykyaikaan, ja siinä mäyrä on päätynyt iäkkään Rauno Rahikaisen haltuun. Raunolta on alkanut ote elämänhallintaan lipsua, ja hänen tyttärensä palkkaa Jannan siivoamaan Raunon taloa. Rauno ei ajatuksesta pidä lainkaan. Vähintäänkin omituisesti käyttäytyvä vanhus on koonnut kaiken talonsa ryönän talvipesää varten, eikä sitä suinkaan pidä siivota roskikseen.

Mistä oikein on kysymys? Vähitellen asiat alkavat valjeta Jannalle ja hän alkaa miettiä, onko siivouskeikka sittenkään siitä saatavan kieltämättä hyvän korvauksen väärtti. Mutta Jannalla olisi todellakin tulevaisuudessa rahalle käyttöä. Sitten tapahtumat alkavat toden teolla vyöryä kohti hurjaksi yltyvää loppuhuipennusta.

Mäyräsalaliitto on Tiina Raevaaran käsialaa ja on teoksen viimeinen tarina, koska se sijoittuu tulevaisuuteen eli vuoteen 2043. Raevaaran tulevaisuuskuva on dystooppinen. Kaikki eläimet on tarkoin hävitetty kuivalta maalta tautiepidemioiden hillitsemiseksi. Meressä kyllä kuhisee elämää, mutta se pelottaa kaikkia ihmisiä, eikä kukaan järjissään oleva menisi lähellekään vettä. Kaikki eivät kuitenkaan vallitsevaan maailmanjärjestykseen tyydy, vaan vastarintaliike kokoaa suljetuilla erämaa-alueilla voimiaan.

Bioetsivä Adalmiina Hakkarainen törmää työkeikallaan yllättävään kiellettyyn esineeseen eli täytettyyn mäyrään, joka sitten päätyy hänen asunnolleen. Jostain itselleen käsittämättömästä syystä Adalmiinan on pakko saada mäyrä itselleen. Sitten Adalmiina saa pomoltaan huippusalaisen työtehtävän, joka vie hänet ensin erämaihin ja sieltä yhä hurjemmaksi kiihtyvään seikkailuun. Kuten tarinan nimestä voi päätellä, tulee täytetyllä mäyrällä olemaan siinä ja maailmanpelastamissuunnitelmassa ratkaiseva osansa.

Kaikki neljä tarinaa ovat omanlaisiaan ja -tyylisiään, mutta niitä siis yhdistää enemmän tai vähemmän tuo yhä uudelleen esiin putkahtava omahyväinen täytetty mäyrä. Hieman vaihtelee tarinasta toiseen, kuinka paljon mäyrä tuntuu tietoisesti vaikuttavan tapahtumien kulkuun. Ehkä kyse on tarinoiden ihmishenkilöiden herkkyysasteesta?

Tarinoita yhdistää myös miltei käsin koskettavissa oleva kirjoittamisen ja kertomisen ilo. Se tarttuu nopeasti lukijaankin. Lämmin suositus tälle erikoisteokselle!

Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty
CrimeTime 2024. 298 s.
Kansi Jyri Alanne
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

 

 

 

 

 

Riitta Jalonen: Omat kuvat

 ”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”

Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:

”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”

Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita, kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.

Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.

Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.

Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa. Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.

Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.

Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta isä varmasti näkee ne.

 

”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”

Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.

”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.”

Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia. Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.

Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät, niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.

Riitta Jalonen: Omat kuvat
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale. 

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä

 

”Sitten ajattelen vielä, että minä kirjoittaisin kirjan, ja jonain päivänä joku lukisi kirjaani ja joku analysoisi kirjani minäkertojaa ja luulisi analysoivansa minua. Mutta minä olen muualla, eivätkä sanat tavoittaisi minua, sillä minä luistan sanoja, niin kuin kirppupelin nappulat karkaavat isoa nappulaa pehmeällä viltillä. Eikä minua voi tavoittaa, sillä siellä, missä minä olen, ei sanoja tarvita.”

Näihin sanoihin päättyy Jaana Lietzénin autofiktiivinen pienoisromaani Rivienväliäitejä. Lietzén tavoittaa täsmällisesti hankaluuden, jonka kanssa autofiktion lukija joutuu kamppailemaan. Mikä kerrotussa on ’totta’, mikä fiktiota? Erityisen kovaksi lukijan mentaalinen paini muuttuu, kun kirjoittaja on tuttu ihminen. Missä kohdassa lukeminen muuttuu tirkistelyksi? Milloin on syytä tai lupa pöyristyä lukemastaan?

Yleensä pystyn ainakin omasta mielestäni lukemaan autofiktiivisiä teoksia silkkana fiktiona ja kaunokirjallisuutena, mutta on pakko tunnustaa, että Rivienväliäitien kohdalla homma ei hoitunut ihan niin helposti. Olemme nimittäin Jaana Lietzénin kanssa ainakin tuttavia. Olemme miltei samanikäisiä, käyneet samat koulut sekä opinnot ja olemme kollegoja, vaikkakin eri työnantajien palveluksessa. Moikkailemme toisiamme kaupungilla, ainakin kesäisin torilla.

Otin Rivienväliäitejä mielihyvin luettavakseni, sillä olen lukenut Lietzénin tekstejä aiemminkin. Hän on ollut mukana paikallisessa kirjoittajaryhmässä, joka kymmenisen vuotta sitten julkaisi kaksi novelliantologiaa omakustanteina. Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun – kuolema -nimiset antologiat pitävät sisällään jännitys- ja rikosnovelleja, ja olen kummankin kirjan arviossani pitänyt erityisesti Lietzénin (silloin vielä nimellä Laakso) napakoista, puhuttelevista teksteistä. Pidin myös muutama vuosi sitten Salon Seudun Sanomissa ilmestyneistä Saloon liittyvistä raapaleista, joita Lietzén sai lehden sivuille useita.

Napakka tyyli ja sujuva, ilmaisuvoimainen ja täsmällinen kieli leimaavat osaltaan myös Lietzénin esikoisromaania. Se on 145-sivuinen pienoisromaani, joka jakautuu miltei neljäänkymmeneen lyhyeen lukuun. Jaana-niminen minäkertoja saa lähetteen terapeutille. Osa luvuista alkaa terapeutin vastaanotolla terapeutin kysymyksestä tai Jaanan omasta keskustelunavauksesta. Usein auki keriytyy jokin muisto lapsuudesta, isän kuolemasta, kun Jaana oli vain kolmivuotias, sen jälkeisistä vuosista mummun ja papan hoivissa tai kapinallisesta ja rajattomasta teini-iästä. Muistot kurottavat myös tarinoihin menneistä sukupolvista.

”Kieli on ihmisenä olemisen työkalu. Ilman kieltä on vaikeaa ellei mahdotonta päästä aitoon yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ilman sanoja on mahdotonta puhua tunteistaan. Sanoilla naulataan suhteita.”

Terapiakäyntien lomassa elämässä tapahtuu muuta. Iäkäs ja dementoitunut äiti päätyy ensin sairaalan osastolle, häntä ollaan sieltä jo kotiuttamassakin ’reipaskuntoisena’, mutta sitten onneksi avautuu paikka hoivakodista, myöhemmin toisesta. Koronarajoitukset tuovat omat absurdit piirteensä äidin viimeisiin kuukausiin. Vierailuaikoja rajataan tiukasti ja suojavarusteita käytetään suorastaan vainoharhaisen tarkasti, ainakin osittain. Samaan aikaan äiti liukuu yhä kauemmas, tavoittamattomiin. Kontaktin saamisessa ei ainakaan auta, että kuulolaite ensin hajoaa, sitten katoaa, samoin silmälasit.

”Suurin osa elämästä on odottamista, joten kärsivällisyys on hyvästä. Jos kärsimys jalostaa, onko kärsivällisyys sen sivutuote? Voisiko saada jostain lisää kärsivällisyyttä ilman kärsimyksen kirkkainta kruunua? Parkkipaikalla sytytin tupakan edellisen tupakan kekäleestä ja minulla oli ikävä äitiä.”

Toinen vähintään yhtä kuormittava pitkä tapahtumasarja liittyy Jaanan uuteen suhteeseen ja avioliittoon. Aviomiehen entinen vaimo käyttäytyy suoraan sanoen kammottavasti ja yrittää kaikin keinoin pilata ex-miehensä uuden elämän, osin siinä onnistuenkin saadessaan pariskunnan aikuiset lapset kääntymään isäänsä ja tämän uutta vaimoa vastaan. Anopin kanssakaan ei ole ihan mutkatonta. Terapialle siis tosiaan on tarvetta!

”Rakkautta on hankala annostella sopivaa määrää. Ainakin niin, että molemmat osapuolet, sekä antaja että saaja, kokisivat annoksen sopivaksi. --- Kysyntä ja tarjonta eivät rakkauden kohdalla mitenkään itsestään selvästi kohtaa, ja aika usein tarve on tarjontaa suurempi. Kunnes sitten jossain vaiheessa kypsyy tyytymään siihen, mitä on saatavissa, mutta se täytyy oppia.”

Kuten tähän tekstiini lainaamista sitaateistakin näkee, Rivienväliäideissä on paljon pohdintaa. Kuka olen, millainen olen ja miksi? Miksi käyttäydyn ja tunnen näin tai noin? Millaisena muut minut näkevät? Kuinka kaukaa sukupolvien historiasta jotkut piirteeni tai ominaisuuteni ovat peräisin? Millaisia sukuni naiset olivat ja millainen heidän elämänsä?

Rivienväliäitien takakannessa sanotaan, että jos antaa kirjan imaista mukaansa, voi löytää itsensä kirjan rivien välistä. Minulle kävi näin. Luin kirjan ensin yhteen menoon ahmaisten sen kokonaisena. Liikutuin, erityisesti muistisairaan äidin kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien kuvaukset menivät ihon alle, samoin lähes absurdeiksi kääntyvät tilanteet hoivakodissa juuri ennen äidin kuolemaa ja sen jälkeen. On valitettavan helppoa ajatella, että ainakaan niissä kohdin ei ole kovinkaan leveälti fiktiopensselillä maalailtu.

Sulattelin lukemaani pari viikkoa, ja luin kirjan sitten vähän rauhallisemmin uudelleen. Se kestäisi vielä uusiakin lukukertoja. Jos voisin kohdata romaanin Jaanan, sanoisin hänelle: ”Sinä olet hyvä juuri tuollaisena, sinä riität. Katso, mitä kaikkea hyvää ja kaunista elämä antaa meille kaikille, myös sinulle.”

Kirjoittaja Jaana Lietzénille sanon: ”Uusi romaani ainakin hautumaan, mieluiten tulille!”

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä
BoD 2023. 145 s.
Kannen kuva Jaana Lietzén.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous

 ”Käteni ovat ehkä pienet, mutta mulkkuni iso.”
- Artjom Moska Nuorempi -

Monissa liemissä keitetyt lehtimiehet Artjom ja Oleg matkustavat Gonzon kaupunkiin kirjoittaakseen reportaasin siitä, miten kaupungissa aiotaan ratkaista sitä yhä pahemmin piinaava ihmisroskaongelma. Gonzon kaupunki sijaitsee ’Vostokin ja Zapadin välisellä ajatusten joutomaalla’.

Vihreitä pillereitä nappailevat ja ahkerasti alkoholia naukkailevat lehtimiehet kohtaavat matkallaan monia vastuksia, kuten päätyvät putkaan, omituisiin neuvotteluihin kaupungintalolle ja lopulta keskelle taidegalleriaan kohdistuvaa aseellista hyökkäystä, joka laukaisee odottamattoman tapahtumaketjun eli Gonzon kaupungin taiteellisen vallankumouksen.

Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous -pienoisromaanin kansiliepeessä esitellään kirjailija Harri V. Hietikko Suomen kirjallisuuden ’tekijämieheksi ja vapaustaistelijaksi’ sekä ’Gonzo-journalismin uuden aallon airueksi’. Olen vuosien varrella lukenut Hietikon monipuolisesta tuotannosta isohkon osan, ja joka kerta kirjan äärellä tuntenut oloni vähän hämmentyneeksi ja huvitetuksi. Niin nytkin.

Ensinnäkin Gonzo. Sana kolkutteli jonkinlaista hämärää muistikuvaa mieleni sopukoissa, mutta piti turvautua kättä pidempään eli taipua guuglailemaan. Wikipedia-artikkelissa määritellään Gonzo-journalismi (joka toisessa virkkeessä Gonzojournalismi) tosiasioita ja sepitettä yhdistäväksi journalismiksi, joka on saanut vaikutteita underground-kulttuurista. Tyyliin kuuluvat liioitellun retorinen kieli sekä bisarrit ja kreisit ilmaisut.

Ei siis oikeastaan ihme, että omintakeisen tyylinsä ja huumorinsa takia suomalaisesta kirjallisuuskentästä selvästi erottuva Hietikko on Gonzon kaupunkiin päätynyt. Pienoisromaani on minulle vähän uudenlaista Hietikkoa, mutta lyön vetoa, että olisin sokkotestissä tunnistanut kirjoittajan jo parin kappaleen perusteella, niin persoonallinen hänen karnevalistis-lakonisen ironinen tyylinsä on.

Joka kerta Hietikkoa lukiessani myös yllätyn, miten hänen liioitteleva ja paikoin varsin musta äijähuumorinsa onnistuu vetoamaan minuun, keski-ikäiseen kukkahattulukijaan. Tälläkin kertaa se toimi kuin kuuluisa junan vessa. Bongailin tyytyväisenä myhäillen kirjallisuus- ja kulttuuriviittauksia, joista iso osa taisi mennä viheltäen yli pääni, mutta viis siitä. Naureskelin myös kunnalliseen hallintoon ja politiikkaan suunnatulle piikittelylle, joka on vain kevyesti verhottu venäläis-neuvostoliittolaishenkisen Gonzon kaupungin byrokratiakuvausten savuhuntuun.

En voi kehuskella täysin oivaltaneeni Gonzon kaupungin taiteellista vallankumousta, mutta ei se mitään. Ei kai Gonzoa ole tarkoituskaan niin kovin vakavasti ottaa.

Joten mitä tästä opittiin?
Ehkä ei mitään.

 

Harri V. Hietikko: Gonzon kaupungin taiteellinen vallankumous
Warelia 2021. 100 s.

Arvostelukappale.