Camilla Läckberg: Enkelintekijä

"Kirjoitan maskuliinisemmin kuin useimmat naiskirjailijat. Kirjoissani on enemmän väkivaltaa ja vähemmän lastenhoitoa. Monet naisdekkaristit kuvailevat sivukaupalla pariskuntien riitoja lapsista ja kotitöistä.” Näin toteaa ruotsalaisdekkaristi Kristina Ohlsson vertaillessaan itseään ja toisia menestyneitä ruotsalaisia naispuolisia dekkarikirjailijoita uusimmassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2013). Muistelin tätä varsin purevaa luonnehdintaa kuunnellessani viimeksi suomennettua Camilla Läckbergin Erica Falck -sarjan teosta Enkelintekijä. Kiristelin nimittäin hampaitani sen äärellä. Erica ja Patrik eivät tosin riitele, mutta muuten meno on melkoista.

Voin syyttää vain itseäni tyhmyydestä, kun en ole osannut lopettaa Läckbergin lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) ajoissa. Merkit ovat nimittäin olleet selvästi ilmassa jo pari vuotta. Se käy helposti ilmi selailemalla omia merkintöjäni tämän menestyskirjailijan teoksista. Vuonna 2011 olin Perillisen  jälkeen vielä varsin suopealla mielellä: ”Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua.” Mutta olen kritisoitavaakin löytänyt: ”Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…”

Tästä kaikesta piittaamatta olen innokkaasti tarttunut seuraavana vuonna ilmestyneeseen Merenneitoon, jonka olen arvioinut siihen asti lukemistani sarjan osista parhaaksi. Olen kuvannut juonta koukuttavaksi ja menneisyyden tapahtumien nivoutuminen nykyhetkeen on ollut toimivaa. Mutta taas olen antanut ankaria moitteita poliisien epäammattimaisesta toiminnasta ja ylipäätään epärealistisuudesta kautta linjan, mitä tulee tutkintaan. Karsastin näemmä myös Läckbergin kerrontatekniikkaa ja tyyliä: ”Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Merenneito päättyy kaikkien aikojen cliffhangeriin, joten olen uskollisesti jatkanut edelleen tarpomistani Läckbergin matkassa. Viime vuonna vuorossa oli Majakanvartija. Mukana on jälleen historiallinen aspekti, jota tällä kertaa on höystetty yliluonnolliseksikin tulkittavissa olevalla aineksella. Henkilökaarti on runsas. Turhautumistani voi seurata vaikkapa tästä: ”Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.”

Niin, sitten kaiken tämän jälkeen vain taas sorruin Läckbergin uusimpaan eli Enkelintekijään. Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että ostin äänikirjan Elisa Kirjan messutarjouksena muistaakseni hintaan 3,90 euroa eli lähes ilmaiseksi. On vain omaa jääräpäisyyttäni, että kuuntelin kirjan loppuun asti. Mikä olisi estänyt jättämästä kesken? Ei kai mikään, mutta halusin tietää, kuinka ääliömäiseksi meno oikein voi yltyä. Melkoisen.

Läckberg toistaa tässä teoksessa kaikki ne kuviot, joista olen aiempia kirjoja moittinut:

Mukana on menneisyysaspekti, joka ei tällä kertaa edes puolusta täysin paikkaansa juonen kannalta. Alkuun lähdetään ihan liian kaukaa, neljän sukupolven takaa asti.
Henkilöitä on julmetun paljon, eikä kaikkien sivuhenkilöiden osuus ole juonen kannalta perusteltua.

Poliisiaseman henkilökunta on edelleenkin täysin ammattitaidotonta, ja virkavirheiksi laskettavia mokia tehdään solkenaan. Myös ja erityisesti Patrik toimii epäammattimaisesti ottaessaan vaimonsa mukaan jopa ampumavälikohtausta selvittelemään. Lisäksi matkapuhelimia unohdellaan jatkuvalla syötöllä ja niihin vastailee milloin kukakin. Myös viimeisillään raskaana olevat kesälomailevat poliisit tekevät tutkimuksia.

Lastenhoitoa kuvataan runsaahkosti. Sivussa kuvataan myös ilkeää anoppia.

Luvut ovat tv-sarjamaisen lyhyitä ja leikkaukset kohtauksesta toiseen nopeita. Edelleen Läckberg mielellään aloittaa uuden kohtauksen käyttämällä keskeisestä henkilöstä pitkään vain pronominia (suomeksi tämä on vielä hankalampaa kuin ruotsiksi, hän-pronomini kun on sukupuoleton).

Osa keskeisistä juonenkäänteistä on epäuskottavia.

Kirjailija jättää keskeisiä asioita ärsyttävästi roikkumaan ilmaan. Harmittavinta on, että kun asia lopulta paljastuu, se ei sitten niin kummoinen varsinaisesti ollutkaan.

Tarina on pitkä, sanoisin jopa pitkitetty. Äänikirjassa kestoa oli yli 14 tuntia, ja kirjassa on sivuja lähes 500.

Fjällbackan edustalla on pieni Valön saari, jossa on 70-luvun alussa sijainnut muutaman vuoden ajan pojille tarkoitettu sisäoppilaitos. Nyt tyhjillään olleeseen koulurakennukseen on tullut eloa, kun sen perijä Ebba on miehensä Mårtenin kanssa päättänyt muuttaa sinne ja perustaa taloon jonkinlaisen matkailuyrityksen. Syynä muuttoon on kuitenkin se, että pariskunta on hiljattain menettänyt pienen poikansa. Ebban menneisyys on merkillinen. Kun hän oli yksivuotias ja asui perheineen Valössä, jossa hänen isänsä toimi sisäoppilaitoksen rehtorina, koko muu perhe katosi jäljettömiin kesken pääsiäisaterian. Nyt Ebbaa ja Mårtenia aletaan uhkailla ja mm. yritetään polttaa talo heidän nukkuessaan.

Erica Falck on jo valmiiksi tutkinut Ebban perheen arvoitusta aikomuksenaan kirjoittaa siitä kirja. Niinpä mikään mahti maailmassa ei voi pitää häntä erossa Ebbasta, kun hän kuulee tämän palanneen saarelle.

Lukijalle kerrotaan lisäksi myös toista tarinaa, joka alkoi Fjällbackassa 1900-luvun alussa. Vähitellen tarina lähestyy nykypäivää, ja lopulta lukijallekin valkenee, mikä yhteys tällä synkällä tarinalla on nykypäivän tapahtumiin. Lisäksi ovat vielä katoamishetkellä koulussa olleet pojat, joiden elämää kuvataan nykyhetkessä. Miehet ovat hankkiutuneet merkillisiin elämäntilanteisiin itse kukin.

Kaikesta tästä Läckberg keittää kokoon varsin uskomattoman sopan. Erica ja hänen Anna-sisarensa onnistuvat kummatkin hankkiutumaan kuolemanvaaraan ennen kuin kaikki juonenhaarat on saatu selvitellyiksi (ja kaikki eivät ainakaan minun mittapuullani selviä aivan tyydyttävästi).

Kaiken tämän kruunasi vielä se, että en lainkaan pitänyt äänikirjan lukijan Outi Vuorirannan lukutyylistä. Artikulointi on selkeää, eikä puheäänikään ole mitenkään epämiellyttävä, mutta lukija painottaa sanoja kummallisesti. Vaikka äänikirja oli varsin pitkä, kiinnitti omintakeinen painotus jatkuvasti häiritsevästi huomiota.

Olen muuten aiemminkin pohdiskellut dekkareitten ja realismin suhdetta. Huomaan olevani välistä aika moisen vaativa sen suhteen, miten kirjailija fiktiota minulle tarjoilee. Läckbergin tyyli ei selvästikään enää minua miellytä. Toivonkin oikeastaan nyt vain, että muistaisin sen taas ensi vuonna, kun häneltä suomennetaan seuraava myyntimenestysteos. Ymmärrän toki edelleen, miksi Läckbergillä on uskolliset lukijansa. Yksi syy lienee se kuin minullakin, eli tottumus. Tutun kirjailijan tuttuun sarjaan on helppo tarttua. Kyseessä on myös hyvin markkinoitu ja taattu viihde, jolla on sijansa ja se suotakoon.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglamakerskan)
Suom. Outi Menna. Gummerus. Äänikirja Elisa Kirjasta, lukija Outi Vuoriranta. Kesto 14 h 36 min.

P.S: Kivenhakkaaja-pokkarikin siirtyi tämän myötä poistettavien kirjojen pinoon.

Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:

Jääprinsessa

Saarnaaja

Kivenhakkaaja

Pahanilmanlintu

Perillinen

Merenneito

Majakanvartija 
Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Kansi on herkullinen!

Varoitus! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Camilla Läckbergin edellisestä kirjasta Merenneito! Jos siis et ole vielä sitä lukenut, kehotan lopettamaan tämän päivityksen lukemisen tähän. Muussa tapauksessa jatka vapaasti, sillä Majakanvartijan murhaajaa en aio paljastaa.

Majakanvartija on Läckbergin Länsi-Ruotsin rannikolle pieneen Fjällbackan kaupunkiin sijoittuva dekkari. Sankaripariskuntana jatkavat poliisi Patrik ja hänen kirjailijavaimonsa Erica. Merenneito loppuu kaikkien aikojen cliffhangeriin. Patrik on saanut sydänkohtauksen työpaikalla. Samaan aikaan viimeisillään raskaana olevat sisarukset Anna ja Erica ajavat kolarin. Kirja päättyy suureen rysähdykseen.

Majakanvartijan alussa ollaan hautajaisissa, joissa viimeiseen lepoon siunataan pientä keskosena syntynyttä Annan ja Danin poikavauvaa. Muut selvisivät kolarista ainakin ulkoisesti pienin vammoin. Ericalla ja Patrikilla on terveet kaksospojat, ja Patrik on palaamassa työelämään saatuaan elimistöltään varoituksen. Tahtia olisi helpotettava. Vain Annan tilanne vaikuttaa pahalta, sillä hän on todella vakavasti masentunut menetettyään lapsensa.

Läckberg kirjoittaa jälleen tuttuun tyyliinsä käyttäen nopeita, tv-sarjamaisia leikkauksia. Henkilöitä on todella paljon. Vanhojen tuttujen poliisien ja Annan perheen lisäksi seurataan kunnan kylpylähankkeessa mukana olevia henkilöitä. Hankkeessa tuntuu olevan jotain mätää. Vielä mukana on paikkakunnalle palannut Mats, josta on tullut kunnan uusi ja taitava talouspäällikkö, sekä Annie, Matsin lukioaikainen rakkaus, joka palaa omistamalleen Gråskärin majakkasaarelle pienen Sam-poikansa kanssa, sekä Matsin iäkkäät vanhemmat. Mukaan tulee vielä lastensa kanssa Tanskaan paennut Madeleine. Eikä siinä vielä kaikki. Gråskäriä kutsutaan yleisesti Gastholmeniksi, Aavesaareksi, jolta kuolleet eivät pääse pois. Jokaisen luvun alussa on katkelma saarella 1870-luvulla eläneestä Emiliestä ja hänen kummallisesta Karl-miehestään. Tästä ratkaisusta tuli suoraan mieleen Åsa Larssonin uusin eli Uhrilahja. Läckberg on kuitenkin nivonut mukaan annoksen yliluonnollista, mistä Larsson taas on luopunut. Minusta dekkarissa ei tarvita mitään yliluonnollisia voimia. Murhat ovat murhia ja kauhugenre sitten erikseen. Makuasia tämä toki on, eikä Läckbergkään onneksi tätä puolta kauheasti korosta. Sen voi myös tulkita toisin ja laittaa mielenjärkkymisen piikkiin halutessaan.

Henkilökaarti on siis todella mittava. Varsin pian Mats löydetään asunnostaan luoti päässään. Joku on ampunut häntä takaraivoon eteisessä, mutta silminnäkijöitä ei ole. Poliisi on ihmeissään. Mats on ollut hyvin pidetty ja sosiaalinen kaveri, mutta hän ei ole paljastanut yksityiselämästään mitään uusille eikä vanhoillekaan työkavereilleen. Kukaan ei tunnu tietävän miehestä oikein mitään. Ainoa mielenkiintoinen tapaus on tapahtunut Göteborgissa ennen kuin Mats muutti takaisin Fjällbackaan. Nuorisojoukko pahoinpiteli hänet raa’asti, mutta ketään ei saatu kiinni teosta.

Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.

Ei siis juurikaan uutta Läckbergiä aiemmin lukeneille. Tuttu rahantekosabluuna on käytössä jälleen. Silti kirjan parissa viihtyi oikein mainiosti yhden viikonlopun. Tuttujen ihmisten parissa on turvallista. Tietää, mitä saa, vaikka sitten välillä ärsyttääkin. Kirjassa kulkee vahvana teemana perheväkivalta, jonka uhreja ovat niin vaimot kuin lapsetkin. Rankka asia, josta kyllä kannattaakirjoittaa kirjoja, dekkareitakin. Patrikia ja muita fjällbackalaisia kauhistuttaa, kuinka yleistä silmitön naisten ja lasten pahoinpitely on Ruotsissa. Valitettavasti se ei ainakaan harvinaisempaa ole Suomessa.

Kannessa on lainaus Dagens Nyheteristä: ”Läckbergin paras kirja”. No ei ole. Kivenhakkaajaa en ole vielä lukenut, mutta aloitusosa Jääprinsessa sekä edellinen Merenneito ovat kyllä selvästi parempia kuin tämä. 

Kustantajan suuntaan sellainen toivomus, että olisi mukavaa, jos sarjojen osissa olisi aina alkusivuilla luettelo osista järjestyksessä. Blogini suosituimpia hakuja on viime aikoina ollut ”Camilla Läckbergin kirjat järjestyksessä”. Helpottaisi kummasti kirjakaupassa tai kirjastossa päätöstä tehdessä, jos tällainen luettelo kirjasta löytyisi.

Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:

Jääprinsessa

Saarnaaja

Kivenhakkaaja

Pahanilmanlintu

Perillinen

Merenneito

Majakanvartija (Fyrvaktaren, suom. Outi Menna, Gummerus 2012, 503 s.)
Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Merenneito

Gummeruksen syyskatalogin kannessa hymyilevä kirjailija Camilla Läckberg on puhuttanut paitsi kirjablogisteja Facebookissa myös Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Kuiskaajaa (5.5.2012). Kaunis nuori nainen tuntuu olevan kysyttyä tavaraa kirjamarkkinoilla. Läckberg on toki osannut brändätä itsensä itsekin. Läckbergiltä on siis tulossa piakkoin seitsemäs dekkarisuomennos Majakanvartija Erica Falck -sarjasta. Hänen edellistä kirjaansa Merenneitoa on blogeissakin kehuttu kovasti sarjan toistaiseksi parhaaksi kirjaksi, joten nappasin sen kirjastosta mukaani. Vuosi sitten luin Perillisen, jonka parissa viihdyin hyvin. Silloin päätin lukea vielä sarjasta uupuneen Kivenhakkaajan, mutta se on edelleen lukematta. Hanke on tosin edennyt sen verran, että hankin sen itselleni Kirjan ja ruusun päivänä pokkariversiona. Kesäloman alussa taidan sen lopulta lukeakin.

Merenneidon luettuani taidan liittyä kehujien kuoroon: kirja on lukemistani sarjan osista paras. Tosin pidin Jääprinsessastakin paljon, koska sitä eivät vielä rasittaneet sarjamaisuuden kielteiset puolet. Läckbergin dekkarit eivät ole kovin yhteiskunnallisia tai vakavia teemoiltaan, vaan ne on selkeästi tarkoitettu viihteeksi. Se ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi kuvattujen rikosten taustoissa olisi vakavia asioita. Mutta vaikkapa poliisin toimintaa ei kuvata kovin realistisesti, ja olen tullut siihen lopputulokseen, ettei Läckberg ole sitä edes yrittänyt. Tanumsheden poliisia eivät vaivaa tavanomaiset ongelmat, kuten resurssipula. Täysin idioottimainen pomo Mellberg voi jatkaa nokosiaan kaikessa rauhassa, kun Patrik hoitaa oikeat työt. Poliisia eivät myöskään vaivaa murhatutkintojen aikoihin muut tehtävät, kuten oikeassa maailmassa. Voidaan keskittää koko aseman väen tarmo yhteen rikokseen kerrallaan. Aika hienoa!

Realismi on muutenkin kaukana. Patrik hölöttää kaikki työasiansa vielä hölösuisemmalle ja uskomattoman uteliaalle kirjailijavaimolleen Ericalle. Patrikin työtoveri Paula tuo tälle kotiin tutkimusaineistoa ja luovuttaa kassin Erican käsiin, jotta tämä ehtii lukea kaiken, kun mies on torkuilla! Oikeassa elämässä Patrik olisi irtisanottu jokaisen kirjan jälkeen virkavirheitten takia. Sen sijaan liiankin kanssa on realismia pikkulapsiperheitten kuvauksissa. Sitä tässä kirjassa on muuten myös enemmän kuin kylliksi – tarkoituksena on varmaankin tuoda mukaan huumoria ja kevennystä muuten hyvin synkkien tapahtumien vastapainoksi. Ericalla ja Patrikilla on kolmivuotias tytär Maja (joka muuten viettää päivät päiväkodissa, vaikka Erica on äitiysvapaalla, aijai!), ja he odottavat parhaillaan kaksosia. Erican sisar Anna on myös raskaana ja asuu lähistöllä uuden miehensä Danin kanssa. Pariskunnalla on ennestään yhteensä neljä lasta. Mellbergin naisystävästä on tullut isoäiti, ja Mellberg itse on saanut vaarin kunnianimen. Mies sekoaa täysin ”tyttärenpojastaan” kaikkien, myös itsensä, suureksi hämmästykseksi. Patrikin työtovereista useimmilla on pieniä lapsia. Niitä on myös rikosjuoneen liittyvien henkilöitten perheissä.

Merenneidon juoni on rakennettu todella koukuttavaksi. Patrik tutkii edelleen laihoin tuloksin kolme kuukautta aiemmin kadonneen perheenisän tapausta. Magnus on kadonnut työmatkallaan täysin jäljettömiin. Erica paitsi odottaa valtavine mahoineen kaksosia myös auttaa paikallista uutta kirjallista komeettaa kirjan julkaisemisessa. Kirjastonhoitaja Christian Thydell on julkaissut esikoisromaaninsa Merenneito, ja kirjasta on tullut heti arvostelumenestys. Kirjailija saa kuitenkin uhkaavia nimettömiä kirjeitä. Kun Erica pääsee tästä jyvälle, hän paljastaa asian (tietysti) välittömästi Christianin kustantajalle, joka puolestaan vuotaa lehdille. Myös Magnuksen ja Christianin ystävät Erik ja Kenneth saavat kirjeitä, vaikka eivät ole paljastaneet sitä kenellekään, edes toisilleen.

Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Kun murhaaja alkaa lopulta paljastua Ericalle, Patrikille ja lukijallekin, on se melkoinen yllätys. Ihan varma en ole, kuinka kriittistä tarkastelua ratkaisu lopulta kestäisi oikeassa maailmassa, mutta ei se haittaa. Kuvio on kaiken kaikkiaan karmeudessaan nerokas.

Sitäkin hurjempi on kirjan loppu. Murhajuoni siis ratkeaa, mutta Patrik ja Erica jäävät sellaiseen tilanteeseen kumpikin, etten mokomaa koukutusta äkkiä muista! Onneksi jatkoa on siis jo pian luvassa.

Camilla Läckberg: Merenneito (Sjöjungfrun)

Suom. Outi Menna. Gummerus 2011. 489 s.

Camilla Läckberg: Perillinen

”Camilla Läckberg on yksi tämän hetken kiinnostavimpia ruotsalaisia dekkaristeja, ja hän parantaa tahtiaan kirja kirjalta.” -Me Naiset-

Yllä oleva lainaus on kopioitu Camilla Läckbergin Perillinen-dekkarin kannesta. En ihan allekirjoita lainausta, vaikka pidänkin Läckbergin dekkareista. Olen lukenut ennen tätä kirjat Jääprinsessa, Pahanilmanlintu ja Saarnaaja. Niistä kirjoittamissani muistiinpanoissa sanotaan kaikissa, että kirja on hyvää, laadukasta viihdettä. Heikkous on, että Läckberg ei oikein selvästi erotu muista laadukasta rikosviihdettä kirjoittavista kirjailijoista. Se jokin jää harmillisesti puuttumaan.

Mutta kuten sanottu, Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua. Perillinen on viides osa sarjaa, jossa seurataan pienen länsiruotsalaisen rannikkokaupungin Fjällbackan varsin rikoksentäyteistä elämää. Piti oikein karttakirjasta tarkistaa, että Fjällbacka oikeasti on olemassa. Se sijaitsee Göteborgin pohjoispuolella lähellä Trollhättania, joka taas on monille dekkarin ystäville tuttu mm. Maria Langin kirjoista.

Päähenkilö on tietokirjailija Erica Falck, joka tässä viidennessä kirjassa aloittaa jälleen kirjoittamisen esikoistyttö Majan jäädessä isänsä Patrikin hoitoon, kun tämä jää poliisinvirastaan isyyslomalle. Patrik on aiemmin eronnut, mutta Maja on kummankin ensimmäinen lapsi. Lisäksi seurataan Erican siskon Annan uusperheen vaiheita. Myös poliisiaseman muiden työntekijöiden elämään kurkistetaan. Huumoria sarjaan on tuotu Patrikin pomon Bertil Mellbergin kautta. Mies on armoton laiskuri, itserakas ja konservatiivin perikuva. Hänestä on käsittämätöntä kotkotusta, että mies jää isyyslomalle vaihtamaan vaippoja. Perillisen alussa Mellberg saa vastentahtoisesti hoidettavakseen löytökoiran, jonka avulla hän nopeasti tutustuu tummaan ja kauniiseen Ritaan.

Perillinen alkaa vauhdikkaasti. Alussa kuvataan mehukkaasti ruumista, jota madot ja kärpäset syövät jo toista kuukautta. Pari koulupoikaa löytää ruumiin murtautuessaan taloon. Patrik sotkeutuu tahtomattaan tutkimuksiin isyyslomastaan huolimatta. Pian Patrik muistaa, että Erica oli käynyt kesän alussa tapaamassa kuolleena löytynyttä miestä. Erica oli pyytänyt mieheltä apua löytämänsä sodanaikaisen natsikunniamerkin alkuperän selvittämisessä. Erica oli löytänyt kunniamerkin selvitellessään äitinsä jäämistöä. Se oli ollut käärittynä veritahraiseen vauvanpaitaan erään arkun pohjalla. Samasta paikasta löytyi myös Erican äidin päiväkirjoja.

Kirjassa kuljetetaan vuoroin nykyhetkeä ja tarinaa sotien ajalta, jolloin Erican äiti Elsy oli viisitoistavuotias. Elsy oli tuntenut murhatun miehen nuorena, samoin tämän veljen sekä nykyään uusnatsimielisen Fransin ja Brittan, naisen, joka nykyhetkessä on sairastunut Alzheimerin tautiin. Tarinat tietysti kietoutuvat toisiinsa. Lisää murhia tapahtuu, ja Erica ja Patrik yrittävät penkoa niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin.

Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…

Tästä ärsytyksestä huolimatta on pakko etsiä epähuomiossa väliin jäänyt sarjan neljäs osa Kivenhakkaaja kirjastosta pikimmiten J.

Camilla Läckbergillä on ammattimaisesti toteutetut nettisivut blogeineen. Myös kustantajan sivuilta kannattaa katsoa kirjailijan ja kirjojen esittelyt.

Camilla Läckberg: Perillinen (Tyskungen)

Suom. Outi Menna. Schlidts 2010 (2007). 489 s.