Suomalainenkin jännityskirjallisuuden kenttä on nykyään
ilahduttavan laaja ja monipuolinen. Jokaiseen lukumakuun löytyy varmasti
sopivaa luettavaa, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Itsekin pidän
monenlaisista jännitysromaaneista ja dekkareista, ja pidän itseäni melko
avarakatseisenakin genren suhteen. Välillä kuitenkin kirjaan tulee tarttuneeksi
väärin asennoituneena, odotushorisontti jotenkin vinossa, ja huomaa, että jokin
nyt vain kirjassa tökkii hyvästä yrityksestäni huolimatta.
Näin valitettavasti kävi Eeva Loukon esikoisdekkarin Onnellisten
saari parissa. Ilahduin saamastani ennakkokappaleesta, ja päätin lukaista
kiinnostavalta vaikuttavan esikoisen pikaisesti, olihan sen ilmestyminen
ajoitettu aivan vuoden alkuun. Viimevuotiset hyvät ja erinomaiset
esikoisdekkarit asettivat riman ja odotukset varsin korkealle. Olin valmis
yllättymään positiivisesti uuden sarjan avausosan parissa.
Ennakkokappaleen kansi antaa mielestäni lupausta jostakin synkästä ja
uhkaavasta. Ylimmäksi on kuitenkin painettu teksti: ”Herkullisen koukuttava
sarjan avaus.” Herkullisen koukuttava? Okei, kyllähän koukuttumisen tunnetta
voi herkulliseksikin kuvata. Miksipä ei voisi?
Kustantamon sivuilla taas luvataan (tai varoitetaan?): ”Uuden
dekkarisarjan avaus on täydellinen yhdistelmä koukuttavia juonenkäänteitä ja
herkullisia ihmissuhdesotkuja.” Tämä kuvaus piti sitten lopulta paremmin kutinsa,
sillä erilaiset romanttiset ihmissuhdesotkut ovat tärkeitä niin romaanin nykyhetkessä
päähenkilön elämässä ja lähipiirissä kuin menneisyyden tasollakin, mistä kaikki
juontaa juurensa.
Tässä ei ole mitään vikaa, oikeastaan ihan päinvastoin. Seuraan
monia dekkarisarjoja, joissa päähenkilöiden ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä ja
saattavat viedä jopa yli puolet koko kirjasta. Hyvä esimerkki olkoon vaikka Elly
Griffithsin Ruth Galloway -sarja, jossa Ruthin ihmissuhdevatulointi
on viety melkoiseen huippuunsa ja josta pidän ehkä juuri siksi. Toisaalta taas
väsähdin esimerkiksi ruotsalaisen Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjaan,
koska en vain enää jaksanut päähenkilön rakkaus- ja perhehuolista
jankuttamista. On välillä todella vaikea analysoida, mikä se juttu on, mikä
itseen joko vetoaa tai sitten ei vain millään kiinnosta.
Onnellisten saaren päähenkilö on kolmikymppinen
Ronja, joka on vuosia sitten lähtenyt maailmalle luomaan toimittajanuraa.
Toiveet eivät kuitenkaan ole täysin toteutuneet, ja Ronja on tyytymätön niin
työ- kuin parisuhdetilanteeseensakin. Ollessaan matkalla tapaamaan isäänsä ja ystäviään
kotiin Suomeen ja Lauttasaareen Ronja saa tiedon, että hänen eläköitynyt isänsä
on löytynyt Kasinonrannasta tapettuna. Vaikka isän ja Ronjan välit ovat olleet
etäiset, uutinen on silti järkyttävä. Kuka on tappanut harmittoman yhteiskoulun
entisen historianopettajan, jonka käytännöllisesti katsoen kaikki lauttasaarilaiset
tuntevat? Ajatus on absurdi.
Kirjassa Lauttasaari kuvataan pieneksi kylämäiseksi
yhteisöksi, jossa kaikki tuntevat toisensa. Niinpä ei liene yllätys, että
Ronjalla on kytkös myös isän tapauksen parissa työskentelevään rikostutkija Anton
Koivuun. Miltei kaikki vastaantulijat myös tunnistavat Ronjan ja ilmaisevat
osanottonsa sekä järkytyksensä. Ronjan on vaikea tajuta isän poismenoa. Mitään
aktiivista tutkijan- tai selvittäjänroolia hän ei silti ota, vaikka isän outo kuolema muuttaakin
myös tämän menneen elämän kuvaa, josta Ronja haluaisi päästä paremmin selville.
Miksi isä oli aina niin sulkeutunut?
Poliisinkaan tutkimukset eivät oikein ota edetäkseen. Ihmisiä
kuulustellaan ja kaikkia mahdollisia epäillään. Vasta kun sekavalta vaikuttava
vanha rouva puhuttelee Ronjaa kadulla, varoittaa menemästä rantaan ja antaa vanhan
ruosteisen avaimen (jota myöhemmin tosin kuvataan messinkiseksi), asiat alkavat
pikkuhiljaa edetä. Isän asuntoon myös murtaudutaan. Onko Ronjakin vaarassa? Kun
oudon vanhan naisen henkilöys yllättäen paljastuu, Ronja kiinnostuu tämän menneisyydestä
ja kuulee ensimmäistä kertaa kadonneiden lasten tapauksesta, joka on
kuohuttanut Lauttasaarta loppukesästä 1975. Liittyykö hänen isänsä jotenkin
siihen tragediaan?
Onnellisten saaressa on neljäsataa sivua ja melkoinen
joukko henkilöitä. Siksikö tuntuu, että homma ei etene ollenkaan, vaikka teksti
itsessään on sujuvaa luettavaa? Kuvaileviin verbeihin on panostettu, mutta
muuten kieli on selkeää, helposti luettavaa ja mukavan dialogipainotteista.
Olen useampaan kertaan tainnut sanoa, että jos dekkarissa haluaa
käyttää varsinaisen tarinan lomassa kulkevaa toista tasoa ja ääntä, joka yleensä
kuuluu murhaajalle paljastamatta kuitenkaan hänen henkilöyttään, kannattaisi
harkita. Kikka on nimittäin todella kulunut runsaassa käytössä, joten sen pitää
ihan oikeasti tuoda tarinaan lisäarvoa ja se on toteutettava raikkaasti ja
taiten.
Louko on päätynyt kirjoittamaan Onnellisten saareen
tällaisia tasoja kaksi! Toinen on otsikoitu 1975, ja sen minäkertojana
on selvästikin hullun lailla rakastunut nuori mies. Toisen otsikko on Lokikirja.
Valitettavasti näistä kumpikaan ei ole sillä tavoin lisäarvoa tuova tai raikas,
kuin toivoisin. Lokikirja on nähdäkseni mukana lähinnä siksi, että se
avaa lukijalle murhaajan motiiveja, niin paljon kuin se nyt on mahdollista.
En siis tavoittanut Onnellisten saarten parissa
luvattua herkullista koukuttumista. Syynä lienee ainakin, että Loukon henkilöt
eivät jostain syystä olleet minusta tuttuja eli samastuttavia. Harmillisesti
eniten kosketuspintaa minulla oli rantaveteen tapetun Harrin kanssa, tylsä
historianopettaja kun olen aikanaan ollut itsekin. Nuorehkojen helsinkiläisten
pariutumiskuviot eivät sen sijaan ottaneet oikein nyt tulta.
Mutta sitäkin ilmeisempi syy koukuttumattomuuteeni on teoksen
juonen kertakaikkinen ja kaikenkattava epäuskottavuus. Kirjan kannet
suljettuani olin jopa vähän kiukkuinen. Miten kummassa kirjailija oletti minun
nielevän kaiken sen, minkä olin juuri lukenut? Niinpä olin ällistynyt, kun
Helsingin Sanomien Antti Majander päättää kritiikkinsä näin:
”Olennaista kuitenkin on, että debytantti on rakentanut
monisyisen, taitavan, yllättävän ja siten vallan viihdyttävän kuvion, joka
kertoo lahjakkuudesta juuri tähän kirjallisuudenlajiin.”
Ja Etelä-Saimaa-lehden kriitikko on kirjoittanut näin (juttu
on maksumuurin takana, ja sitaatin olen kopioinut Otavan Facebook-sivun linkistä):
"Monia langanpäitä tarinassa on, mutta uskottavuus ei ole koetuksella
kertaakaan, vaan kaikki osaset loksahtelevat paikoilleen.”
Myönnän auliisti, että kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua
ja mahdollista. Dekkarissakin voi olla yliluonnollisia ilmiöitä tai poliisilla
näkijän lahja, kuten vaikka Saija Kuuselan Katseessa, tai tarina
voi lähteä melkoisille scifi-fantasia-kierteille, kuten vaikka Tuomas
Liuksen Sudenkorennon kesä, ja olla silti tarinansa
maailmassa uskottava ja teoksena viihdyttävä.
Onnellisten saaressa ei ole yliluonnollisuutta,
vaikka kauhutunnelmaa paikoin tavoitellaankin, eikä scifi- tai fantasiaulottuvuuksia.
Sen kuvaama maailma on perin arkinen ja tavallinen, realistinen. Mutta sen
tapahtumat eivät ole realistisia eivätkä johdonmukaisia. Kun aloin tehdä
itselleni listaa, mitkä kaikki asiat ovat tarinassa epäuskottavia, se venyi
nopeasti pitkäksi. Onko kirjailija sitten edes tavoitellut realistisuutta? En
voi sitä tietää, mutta arvelen, ettei ole.
Katariina Sourin vuosien takaista dekkaripaneelikommenttia voinee siis
vapaasti mukaillen tässä lainata: Miksi tuhlata aikaa faktojen selvittämiseen? Jos
ei tiedä jotain, voi sen keksiä. Kyllä voi ja saa, mutta lukija pitää silloin
onnistua houkuttelemaan niin syvälle tarinaan sisäiseen maailmaan, että hän nielee
kaikki epäjohdonmukaisuudet ja fiktiiviset faktat kakistelematta. Se ei nyt
minun kohdallani valitettavasti onnistunut.
Jos siis kaipaa jännityselementeillä höystettyä
ihmissuhderomaania, jossa Lauttasaari miljöönä on kuvattu ilmeisen
tunnistettavasti joskaan ei ainakaan vielä ihan samalla pieteetillä kuin Outi
Pakkasella on tapana, Onnellisten saari on varmasti oivallista ja erinomaisen
viihdyttävää luettavaa. Jos pitää lukemastaan, voi jäädä tyytyväisenä odottelemaan
jatkoa. Kirjan lopussa jo viritellään mielestäni seuraavaa arvoitustakin.
Eeva Louko: Onnellisten saari (Ronja Vaara -sarja, osa 1.)
Otava 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo, kesto 11 h 43 min.
Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu Storytel.
