Tänään 10.10.2019 on oikea kirjallisuuden megapäivä. Koti-Suomessa liputetaan Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi, ja Ruotsissa on ilmoitettu, mitkä kirjailijat saavat vuosien 2018 ja 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnot. Palkinnot menivät puolalaiselle Olga Tokarczukille ja itävaltalaiselle Peter Handkelle.
Juuri eilen avauduin yhdessä Twitter-keskustelussa, että olen jo lopulta tajunnut jättää kaikki Nobel-veikkaukset tekemättä, sillä perinteisesti julkistamispäivä on paljastanut huutavan aukon lukusivistyksessäni, koska tyypillisesti en ole kuullutkaan voittajasta ennen tai jos vaikka olenkin, en ole lukenut yhtään hänen teostaan. Ennusteeni toteutui tällä kertaa puoliksi, sillä yllättäen olen lukenut yhden Olga Tokarczukin romaanin eli ensimmäisen suomennoksen hänen tuotannostaan. Teos on nimeltään Päivän talo, yön talo. Sattumalta sain sen luettavakseni lehtiarvostelua varten. Lainaan tähän nyt vuonna 2004 Salon Seudun Sanomissa julkaistun arvioni siitä. Suonette anteeksi aloittelevan kriitikon haparoivan tyylin.
***
Puolalaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harvoin. Olga Tokarczukin romaani Päivän talo, yön talo todistaa, että tämä on selvä epäkohta. Puolalainen kirjallisuus näyttäisi olevan kiinnostavaa ja nykyaikaista, ja Tapani Kärkkäisen suomennos on nautittavaa luettavaa.
Tokarczukin teos on postmoderni eri tekstilajien mosaiikki. Kertojana on kirjailijan oloinen nuori nainen, joka puolisonsa kanssa asuu vanhassa talossa pienessä maalaiskylässä Sleesiassa aivan Tšekinmaan rajan tuntumassa. Kertoja tarkkailee ympäristöään ja kirjaa muistiin naapuriensa edesottamuksia, tarinoita ja jopa unia. Erityisesti unet kiinnostavat häntä niin, että hän etsii Internetistäkin sivut, joille ihmiset eri puolilta maailmaa käyvät kirjaamassa uniaan muistiin ja toisten luettaviksi. Unet tuntuvat olevan ainoa asia, jota kukaan ei oikeasti voi omistaa.
Unien lisäksi romaanissa on mm. keskiaikainen pyhimystarina Kümmernis-nimisestä nunnasta, joka saa Jeesuksen kasvot. Lisäksi kerrotaan legendan muistiinmerkitsijän outo elämäntarina, jossa nuori munkki haluaisi muuttua naiseksi. Raja onkin romaanin keskeinen teema. Mikä erottaa naisen miehestä, entä unen todellisuudesta tai elämän kuolemasta? Mitä on olla rajalla?
Raja on konkreettisesti läsnä kertojan pihapiirissä, sillä rajavyöhyke hipoo tonttia. Urbaanilta legendalta kuulostaa sattumus, jossa Saksasta kotiseutukäynnille piipahtanut mies kuolee sydänkohtaukseen rajapylvääseen nojaten. Sekä puolalaiset että tšekinmaalaiset rajamiehet siirtelevät ruumista rajan yli, koska eivät jaksaisi ryhtyä monimutkaiseen byrokratiaan, jonka kuolema rajalla aiheuttaa.
Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.
Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!
Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.
Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.
***
Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.
Puola ja Sleesia ovat historian aikana kokeneet monia mullistuksia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin puolalaisten elämään. Tokarczuk kertoo koskettavasti kotiseutunsa asuttamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kertojankin kotitalo on saksalaisen rakentama. Kun rajat 1990-luvun alussa aukenivat, alkoivat saksalaiset tehdä matkoja entisille kotiseuduilleen ja käydä katsomassa kotejaan. Tilanne muistuttaa monin tavoin Suomen ja Karjalan vastaavaa, ja tuntuu siksi läheiseltä.
Muun tekstin lomaan Tokarczuk on kirjoittanut muutaman paikallisen ruokaohjeen. Reseptit saavat suorastaan karmivan sävyn, kun yksi kertoo, miten valmistetaan kärpässienimuhennosta. Muhennos surmasi kertojan talon rakentaneen miehen ainoan lapsen sodan aikana, kun äiti oli vahingossa poiminut valkoisia kärpässieniä herkkusienten joukkoon. Kertoja tosin väittää itse syövänsä kaikkia sieniä, myös kärpässieniä!
Päivän talo, yön talo on uskomattoman rikas teos. Se kertoo monta tarinaa eri aika- ja todellisuustasoilla, ja se on samalla sekä hauska, surullinen että syvällinen. Siinä on mukana myös ripaus mystiikkaa, joka paljastuu kuin varkain. Mainio esimerkki on ihan kirjan lopussa, kun kerrotaan naapurin iäkkään Martan todellinen (?) talvehtimistapa.
Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo (Dom dzienny, dom nocny)
Suom. Tapani Kärkkäinen.
Otava 2004. 377 s.
***
Itävaltalaisen Peter Handken nimi kyllä soittelee jotain etäistä kelloa päässäni, mutta olen vakuuttunut, etten ole hänen tuotantoaan lukenut.
