”Milloin suomalaiset lakkasivat kirjoittamasta suomalaisista tai
ennemminkin, milloin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä? --- Kyse ei ole
pelkästään kirjailijoiden kansainvälistymisestä, vaan vapaudesta kirjoittaa
mistä haluaa.”
Näin kirjoittaa syksyn esikoiskirjailija Marissa Mehr uusimman Lumooja-lehden
(2/2013) kolumnissaan Kirjailijat
lähtivät maailmalle. Mehr kertoo, että hänellekin on monesti annettu neuvo:
sijoita kirjasi Suomeen. Enää eivät suomalaiset kirjailijat tähän suostu. Mehr
luettelee joukon kirjailijoita, joiden päähenkilöt tai kirjojen tapahtumapaikat
eivät ole suomalaisia. Joissakin suomalaisten kirjoissa ei Suomi tai
suomalaisuus vilahdakaan. Itse muistan vähän hämmästelleeni tätä aloitellessani
Riikka Pelon teosta Jokapäiväinen elämämme, joka kertoo
venäläisistä Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Muistan miettineeni, miten
kummassa suomalainen kirjailija on tullut tällaisen aiheen valinneeksi. Kysyin
asiaa kirjailijalta, ja hän kertoi. (Vastaus oli sama, jonka Pelo kertoo täällä.)
Mehr on mukana tässä
suomalaisen kirjallisuuden yhdessä murroksessa, joka totta tosiaan näyttäisi
olevan menossa. Minulla ei ole mitään muutosta vastaan, vaikka olenkin sen
edessä välillä hieman hämilläni. Perisuomalaisen koulutustaustanikin takia
oletan edelleen (virheellisesti, kuten olen saanut huomata), että jos
kirjailija on suomalainen, hänen teoksessaan on jo ihan pintatasolla mukana
suomalaisuutta. Olen myös pitänyt sitä tärkeänä (lisä)arvona. Pelo kuitenkin
riisui minut teoksellaan tässäkin suhteessa aseista. Vaikka tarina on
eurooppalainen, se on maailmankirjallisuutta ja siten myös suomalaista. Kieli,
jolla Pelo kirjoittaa, on huimaavan upeaa – suomea. Ehkä se jo riittää, mitä
suomalaisuuteen tulee. Vaikka kirjailijat tarttuvat nykyään rohkeasti kaikkiin aiheisiin,
en jaksa uskoa, että siitä on mitään haittaa suomalaiselle kirjallisuudelle,
päinvastoin. Tuskin suomalaisuuden ja suomalaisten syvimpien tuntojen kuvaus
kokonaan katoaa, vaikka kaikki kirjailijat eivät juuri siihen panostakaan
kaikkia kirjallisia voimavarojaan.
Tämä pitkä alkuhöpinä oli
minulle itselleni tarpeen, sillä pohdiskelin asiaa edelleen lukiessani
historiallista esikoisdekkaria Kupoli.
Kirjailija Pekka Matilainen on
taustaltaan filologi ja on tutkinut renessanssiajan Firenzeä. Hän on myös
toiminut Yliopisto-lehden päätoimittajana ja kirjoittanut tietokirjoja.
Matilainen siis noudattaa klassista sääntöä, että on tiedettävä siitä, mistä
kirjoittaa. Kupoli nimittäin
sijoittuu vuoden 1423 Firenzeen. Kuuluisan Duomon kupolin rakennustyöt ovat alkuvaiheessa,
mikä oli sinänsä hauska yhteensattuma, luinhan ihan hiljattain Dan Brownin Infernon, jonka alku sijoittuu samaan kaupunkiin ja Duomollakin on
oma osuutensa tarinassa.
Kupolissa Duomon
kupolin rakennusprojekti on kuitenkin hyvin vähäpätöinen juonenripe, ja vain
aivan loppuratkaisun viimeisessä säikeessä sillä on oma, kutkuttava roolinsa.
Jotakin tiettyä sukulaissieluisuutta olin Brownin tarinoihin tässä
haistelevani, vaikka varsin klassisesta dekkarijuonesta on kuitenkin kyse.
Firenzessä on murhattu ylhäisen Albizzin suvun jäsen rähjäisellä sivukujalla,
mutta miestä ei kuitenkaan ole ryöstetty. Hämärähommalla on yllättäen ollut
silminnäkijöitä, jotka vannovat, että murhatyön teki Medicien kirkon
kappalainen Adriano Rovere. Medicit ja Albizzit ovat tunnetusti huonoissa
väleissä, oikeastaan toistensa pahimmat kilpailijat kaupungissa.
Adriano Roveren
oikeudenkäynti on kuitenkin lykkääntynyt, koska itse piispa on kieltänyt
tuomitsemasta häntä ennen kuin piispan valitsema puolustusasianajaja on saapunut.
Miestä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, ja virkamiehet alkavat käydä jo
kärsimättömiksi. Murhaaja pitäisi hirttää pikimmiten varoitukseksi kansalle.
Tarinan minäkertoja on
16-vuotias Toni, jonka kaupunkiin matkaava Antonio Loschi ottaa avustajakseen pieneltä
maatilalta. Loschi on tunnettu merkkimies ja Adriano Roveren vanha ystävä.
Kuultuaan Roveren tukalasta tilanteesta Loschi päättää ryhtyä selvittämään,
kuka oikeasti murhasi nuoren ylimyksen. Aikaa ei ole paljon. Lisäksi tuntuu,
että kaikki Roveren puolesta todistamaan kykenevät ihmiset ovat uhattuja. Alkaa
myös kulkea huhuja, että murhatulla olisi ollut mukanaan mittaamattoman tärkeä
asiakirja, jota monet tahot tavoittelevat. Asiakirjassa kuvataan antiikin ajan
tiedemiesten kehittämiä laitteita, jotka voisivat muuttaa historian kulun.
Kaiken lisäksi Firenzeä
uhkaa sota Milanoa vastaan. Kaikkia ulkopuolisia epäillään vakoojiksi, eivätkä
Loschin taustat tunnu täysin kestävän päivänvaloa. Loschi ja Toni kuitenkin
tekevät uutterasti tutkimuksia pelastaakseen ystävänsä. Jäljet johtavat usein
myös ilotaloon, jonka nuorimpaan asukkaaseen Toni alkaa tuntea kummaa vetoa.
Matilaisen tietokirja- ja
yliopistomiestausta näkyvät kirjassa. Taustat on tutkittu huolella, eikä
maallikolla ole yksityiskohdista tai faktoista huomautettavaa. Kirjan
takaosassa on hyvä ja selkeä kartta Italian valtioista kyseisenä aikana.
Jälkisanoissa selostetaan pitkästi ajan ilmiöitä ja onpa mukana perinpohjainen
henkilöluettelokin kirjassa esiintyvistä historiallisista henkilöistä, joita
suurin osa muuten on. Kieli on sujuvaa ja täsmällistä, mutta olisi voinut olla
kaunokirjallisempaakin. Henkilökuvauksessa Matilainen onnistuu nuoren Tonin
kohdalla hyvin, sillä ainakin minä tunsin jopa kiintyväni ahkeraan ja
lukuintoiseen nuorukaiseen. Muut hahmot jäävätkin sitten huomattavasti
ohuemmiksi.
Juoni on punottu taiten, ja
ratkaisut ovat hyväksyttävissä. Esimerkiksi tapa, jolla Loschi koettaa todistaa
Roveren syyttömyyden oikeudessa, on looginen ja hykerryttävä. Mukana on myös
sen verran toimintaa, että paikoin jännittikin, miten nuoren Tonin kaiken
keskellä oikein käy. Väliin nahka pelastuu varsin täpärästi! Historiallisen
dekkarin ystäville tämä on varsin tervetullutta luettavaa.
Mutta suomalaisuutta tässä
ei siis ole mukana ripaustakaan. En osaa sanoa, onko se eduksi vai haitaksi.
Kenties koko kysymys on täysin irrelevantti! Mietin, että kirjan kääntämisessä
ja markkinoinnissa Suomen ulkopuolella ei ainakaan suomalaisuus haittaa, jos
sen arvaa korkeintaan kirjailijan nimestä. Mutta onko suomalaisuus sitten
taakkakaan, jos laajemmille markkinoille halajaa?
Mitä mieltä Sinä olet tästä
suomalaisuuskysymyksestä? Pitäisikö suomalaisuuden näkyä vai ei? Entä kuka saa
kirjoittaa suomalaisista?
Pekka Matilainen: Kupoli
Atena 2013. 299 s.
Pyydetty arvostelukappale.
Olen Lumooja-lehden tilaaja
ja kirjoittajayhdistys Kapustarinnan kannattajajäsen.
