My Fair Lady ja Canth - viikonlopun kulttuuririennot

Marraskuu saatiin onnellisesti selätettyä, ja joulukuu käynnistyi kunnon kulttuuripläjäyksellä. Sattumalta nimittäin kaksi ennakolta sovittua teatterikäyntiä ajoittui peräkkäisille illoille. Alkuun lähdettiin Lohjan teatterin komealla My Fair Lady -musikaalilla. Kaupungin puoliammattilaisteatteri pistää tässä suurponnistuksessa totisesti parastaan!

Mikään yllätys ei ollut, että musiikkipuoli tulisi toimimaan kuin ammattiteatterissa ainakin. Siihen on Lohjalla saanut tottua, ettei katsomossa tarvitse tuntea myötähäpeää, kun näyttelijät ryhtyvät laulamaan. Pääroolissa Eliza Doolittlena säteilee Annina Alanen, jonka meriittilistalla on muun muassa Tangokuningatar-finaalissa laulaminen. 

Pikkuisella parvekkeella soittaa suppea elävä orkesteri tukenaan Länsi-Uudenmaan musiikkiopiston nauhalle soittama musiikki. 

Tomi Tuominen, Annina Alanen ja Joni Pitkonen jännittävät laukkakisoissa.

Yhtään ainakaan heikommaksi ei jää hänen vastanäyttelijänsä Joni Pitkonen professori. Higginsinä. Mukava yllätys oli myös paikallinen vetonaula eli Tomi Tuominen Freddyn roolissa. Sekä laulu että näytteleminen sujuivat tv:stä tutulta toimittajalta aivan mukiinmenevästi.

Teatterin ohjaaja ja johtaja Sari Niinikoski iloitsee vilpittömästi upean harrastajajoukon intoa ja paloa tehdä teatteria, ja syystä, sillä juuri tuo innostus välittyy katsomoon ja saa katsojan heittäytymään romanttisen komedian pauloihin täysin rinnoin. Vähällä eivät ole päässeet teatterin palkallinen osasto eli lavastaja Jyrki Kakko ja puvustaja Kati Heikkinen. Entisen elokuvateatterin tiloissa toimivan teatterin ammattilaisilta vaaditaan kekseliäsyyttä ja taitoa. Kiva idea ovat käännettävät lavasteet, joiden avulla saadaan aikaan nopeat vaihdokset sisä- ja ulkotilojen avulla. Pukuloisto taas on jälleen kerran häikäisevä!

Suosittelen lämpimästi Lohjan teatterin musikaalia. Lisätietoa lipuista, esitysajoista ja muusta tarpeellisesta täältä. 

Roolit:

Eliza - Annina Alanen 

Henry Higgins - Joni Pitkonen

Eversti Pickering - Seppo Lehtelä

Rva Pearce - Sanna Nuutinen

Sisäkkö 1 - Taika Tenhunen

Sisäkkö 2 - Saana-Maaria Tenkanen

Alfred P. Doolittle - Petri Puttonen

Rva Higgins - Merja Hukkanen

Freddy Eynsford-Hill - Tomi Tuominen

Transylvanian kuningatar – Ulla Lehtelä

Zoltan Karpathy – Timo Holma

Lisäksi mukana kuorossa ja tanssijoina:

Hoppe Sinervä, Topi Hintukainen, Iida Koskinen, Timo Taipale, Taika Tenhunen, Saana-Maaria Tenkanen, Nea Grönmark, Mirja Heino, Riikka Kajander.

Jutun kuvat julkaistu teatterin luvalla, paitsi alin lavastekuva, joka on omani.

Lauantaina olikin vuorossa perinteinen teatteriretki ystävien kanssa pääkaupunkiin. Liput Canth-näytelmään oli ostettu jo keväällä. Kaikki neljän naisen seurueen jäsenet ovat innokkaita kotimaisen kirjallisuuden harrastajia ja tietyllä tavalla myös ammattilaisia, joten odotukset olivat korkealla. Minna Canth on klassikoittemme kulmakiviä ja oma suosikkini jo vuosikymmenten ajan sekä henkilönä että kirjailijana. 

Cécile Orblin Minna Canthina.

Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on halunnut paitsi kertoa Minna Canthin poikkeuksellisen elämäntarinan myös näyttää hänen tuotantonsa keskeiset osat. Tavoite on kunnianhimoinen ja lopputulos kärsii liiasta ahtamisesta. Mukana on nimittäin erimittaisia näytteitä noin kymmenestä näytelmästä. Kolmituntinen näytelmä ei millään riitä tähän, ja intensiteetti pääsee paikoin katoamaan.

Pihla Maalismaa Anna Liisana.

Mutta on näytelmällä hetkensä. Vaikuttavimpiin lukeutuu toisen näytöksen Anna Liisan kohtaus, jossa Anna Liisa (Pihla Maalismaa) tunnustaa rikoksensa kihlajaisiin saapuneiden vieraiden edessä. Hetki on riipaiseva tälläkin kertaa ja osoittaa, miksi Canthin tuotanto on klassikon aseman ansainnut. Tekstit puhuttelevat tänäänkin. 

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila
eli näyttelijä Niilo Sala ja teatterinjohtaja tohtori Bergbom.

Koska näytelmäkatkelmat syövät paljon aikaa ja tilaa, jää Minnan elämästä paljon kiinnostavaa kokonaan sivuun tai vain ohuen maininnan varaan. Esimerkiksi Juhani Ahon merkitys sivuutetaan lähes kokonaan, samoin Järnefeltien. Toisaalta suhteet Bergbomin sisaruksiin ja teatteriväkeen, kuten Ida Ahlbergiin (vaikuttava Kristiina Halttu), tulevat mielenkiintoisesti näkyviksi, ja esimerkiksi näyttelijä Niilo Salasta olisi hauska lukea lisääkin. 

Kieltämättä oli melkoisesti etua, että tunsi kohtalaisen hyvin sekä Minna Canthin elämäkerran että hänen tuotantonsakin jo katsomoon istahtaessaan. On vaikea kuvitella, millainen kokemus olisi ollut ilman kontekstien tuntemista. Nyt nautin kovasti esityksen tarjoamista tunnistettavista aineksista, vaikka siis jotain olennaista mielestäni jäi puuttumaankin. Erityisen hämmentyneeksi jätti näytelmän loppu, jossa ensin on ylipitkä venäjänkielinen ote Tshehovin Lokista ja sitten aivan lopuksi näyte vuonna 1911 filmatusta Sylvistä. Kaiken lisäksi näyte ei edes ole alkuperäinen vaan tehty näytelmää varten. Miksi?

Eniten jälkipuinnissamme harmittelimme sitä, että kaikesta huolimatta itse Minnan hahmo jäi katsojalle etäiseksi. Syynä ei ollut Cécile Orblinin työskentely, mutta jostain syystä ohjaaja tai käsikirjoittaja on tehnyt tällaisen valinnan. 


Rooleissa:
Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Jutun kuvat Kansallisteatterin media-aineistosta.

Liput kumpaankin esitykseen ostettu itse. 

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (romaani) ja Alli Jukolan tarina (näytelmä)

”Niin että on kirjoitettu kirja Männistön Venlasta? Siis siitä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen Venlasta?! Kaikkea kanssa. Ei kannattaisi lähteä sorkkimaan pyhiä kirjoituksia.”

Jotakuinkin näin taisin tuumailla, kun aloin kuulla ensimmäisiä kaikuja Riina Katajavuoren romaanista Wenla Männistö. Syksyllä Helsingin kirjamessujen bloggariaamiaisella haastateltiin Katajavuorta ja esiteltiin uutuusromaania. Ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa, ja aloin itsekin vähitellen kiinnostua. Jopa lämmetä ajatukselle, että ehkä sittenkin myös Kiveä voisi hieman tuulettaa ja tehdä alkuperäisteoksesta siten hivenen kiinnostavamman nykylukijoille. Nappasin tarjotun kirjan mukaani ja sain Katajavuorelta siihen signeerauksenkin.

Sitten kirja jumittui alati kohoavan kirjapinoni alakerroksiin, omaa syyttään, mutta jumittui kuitenkin. Mutta jälleen kävi niin, että huomasin kirjan ilmestyneen myös äänikirjana. Kirjastosta varasin kirjan, ja taas sujuivat työmatkat mukavasti viikon verran. Äänikirjaformaatti tosin ei tee teokselle täyttä oikeutta, ja kuunteleminen vaati keskimääräistä enemmän keskittymistä. Katajavuori on nimittäin kirjoittanut romaaninsa samaan muotoon kuin Kivi omansa, eli dialogit noudattelevat näytelmän muotoa. (Olen kuunnellut myös Seitsemän veljeksen äänikirjana, ja yllättävän nopeasti tähän muotoon tottuu. Suosittelen!)

Helsingin Sanomien Esseevieras-sarjassa (5.10.2014) Katajavuori kertoo teoksensa synnystä ja kirjoitusprosessista. Kustannustoimittaja Hannu Harju heitti idean kirjasta Katajavuorelle ensimmäisen kerran jo 28.12.2006. Kesti yli neljä vuotta, ennen kuin ensimmäiset sanat siirtyivät paperille, eikä kirjoittaminen sen jälkeenkään ollut helppoa ja nopeaa.

Katajavuori on pistänyt koko paketin raikkaasti uusiksi. Ääneen pääsevät nyt naiset. Lopultakin, voisi sanoa. Nimihenkilö on 17-vuotias Wenla, yksinhuoltajaäidin teinitytär Kumpulasta. Mutta myös kuolleella Alli Jukolalla ja Wenlan äidillä Marjalla on keskeinen osuutensa romaanissa, samaten tavataan Kajsa Rajamäki, kansainvälisen tason saunottaja. Allilla on seitsemän muodollisesti aikuista mutta orpoa poikaa, joilla ei kaikilla ole sama isä eikä ihan äitikään. Poikien touhuja seuraillaan niin pilven päältä kuin kadun toiselta puoleltakin. Tapahtuma-aikana on nykyhetki. Alli pohtii äitiyttä ja naiseutta, ja Wenla etsii itseään ja isäänsä.

Sattuneista syistä tunnen Seitsemän veljeksen melko hyvin. Oli nautinnollista etsiä Katajavuoren tekstistä vuoropuhelua Kiven teoksen kanssa. Minusta sitä on paljon, ja hyvä niin. Paikoin Katajavuori etäännyttää oman tarinansa kauas veljesten tarinasta, mutta sitten tulee taas jokin juonenkäänne tai yksityiskohta, joka saa hykertelemään oivaltamisen ilosta. Aivan loistavaa kirjallista viihdettä aivoille! Kuunnellessani harmittelin jälleen kerran, ettei ihminen voi sulkea pois kokemaansa ja oppimaansa. Olisi kiinnostavaa tietää, miten kirjan lukee ja kokee sellainen lukija, joka ei kenties ole Seitsemää veljestä koskaan lukenut (jos siis sellaisia lukijoita olisi…)

***

Kuuntelin kirjan jo joitakin viikkoja sitten, ja mietiskellessäni tekstiäni sähköpostiin tupsahti kutsu Helsinkiin Bloggariklubille, jota isännöivät WSOY, Tammi ja Kansallisteatteri yhdessä. Ohjelmassa oli kirjailijahaastatteluja ja illan päätteeksi oli mahdollisuus katsoa Willensaunassa esitettävä Alli Jukolan tarina, joka pohjautuu Wenla Männistöön. Vaikka pääkirkon seutu sijaitseekin valitettavan syrjässä, houkutus oli ylivoimainen. Päätin osallistua koko settiin.

Kuva Kansallisteatteri.

Illan aikana kuultiin ja nähtiin monia kiinnostavia kirjailijoita ja saatiin maistiaisia syksyn näytelmätarjonnasta. Näistä kirjoittelen myöhemmin lisää. Mukavaa oli, että Riina Katajavuori oli kutsuttu paikalle myös. Häntä haastateltiin yhdessä Kansallisteatterin pääjohtajan ja Alli Jukolan tarinan ohjaajan ja toisen dramaturgin Mika Myllyahon kanssa.

Katajavuori kertoi yllättyneensä melkoisesti kuultuaan, että Wenlasta oli tulossa Allin monologi. Paljon muuta tietoa ei sitten kuulemma kirjailijalle tihkunutkaan näytelmää työstettäessä. Katajavuori kertoi ennen esityksen alkua jollekulle kysyjälle, että hän näkisi näytelmän kohta viidennen kerran. Joka kerralla se on kuulemma ollut vähän erilainen.

Idea Allin monologista on loistava. Näin voi sanoa ainakin nyt, kun on sen nähnyt. Alli on mainio tyyppi niin kirjassa kuin näytelmässäkin: äidillinen, mutta ei mikään ihanteellinen emohahmo, naisellinen, itsenäinen, sitkeä, rakastava ja haavoittuva. Allia näyttelee Paula Siimes. Hänen lisäkseen näyttämöllä on koko näytelmän ajan myös Samuli Laiho, joka esittää Juho Jukolan roolia. Juhohan on kirjassa edesmennyt muusikko, joten se sopii mainiosti. Laiho pääasiassa soittaa läpikuultavan verhon takana kitaraa ja pianoa tekstin taustaksi ja säestää Siimestä lauluosuuksissa. Musiikin näytelmään on säveltänyt Laiho ja sanoittanut Riina Katajavuori.

Alli Jukolan tarina kestää ’vain’ tunnin. Tästä yllätyin iloisesti, sillä vastustan kiivaasti ylipitkiä ja erityisesti väkisin venytettyjä näytelmiä. Nyt jännite ei pääse lörpsähtämään väliajan takia tai muutenkaan. Kokonaisuus pysyy oivallisesti kasassa, ja kaikki tarpeellinen saadaan kerrottua. Tunti teatteria vaikkapa arki-iltana on myös mukava vaihtoehto kulttuurinnälkään, ja paikalla taisi olla myös muutamakin lukiolaisryhmä tutustumassa taidemuotoon.

Näyttämön taustakuvana on sukupuu, joka havainnollistaa Allin kertomusta pojistaan ja perheestään. Kirjaa lukemattomalle tämä onkin oiva apu, eikä haitannut kirjan vielä hyvin muistavaakaan. Lavasteina on vain neljä suurta kuutiota, joista muovautuu vähitellen pöytä tai jonkinlainen lavitsa. Paikkani oli aivan oikeassa reunassa, joten en kunnolla nähnyt kuvia, joita heijastettiin välillä kuutioiden etureunaan. Pelkistettyä ja tyylikästä, kuten pitääkin. Ainakin omaan makuuni sopii tällainen ei niin yksityiskohtainen kuvittaminen paremmin.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014. 272 s. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 8 h 47 min.

Alli Jukolan tarina. Ohjaus Mika Myllyaho. Dramatisointi Mika Myllyaho ja Taina West. Rooleissa Paula Siimes ja Samuli Laiho. Kansallisteatteri 4.5.2015 (kantaesitys 15.4.2015).

Painettu kirja arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Äänikirja lainattu kirjastosta.

Näytelmälipun tarjosi Kansallisteatteri. Kiitos!