M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Kiinnostuin tästä M. L. Stedmanin menestysteoksesta Valo valtameren yllä jo viime vuonna, kun kirjablogeissa alkoi vilahdella arvioita englanninkielisestä alkuteoksesta. Majakkasaari Australian rannikolla, traagisia tapahtumia. Juuri enempää en sitten halunnutkaan tietää. Jäin odottamaan kirjan suomennosta, joka tulikin varsin rivakasti jo tämän vuoden alkupuoliskolla. Lopulta syksyllä sain aikaiseksi pyytää kirjasta arvostelukappaletta, joka nopsaan lähetettiinkin, vaikka kirjan ilmestymisestä oli mielestäni jo aikaa.

Joulun lähestyessä koetin raivata työpöydältäni kirjoja, joista olin lupaillut juttuja eri tahoille (tehtävä on edelleen vaiheessa!). Lopulta päätin tarttua tähänkin kirjaan, jonka ulkoasu vaikutti edelleen varsin houkuttelevalta. Kannessa on kaunis, utuinen majakan kuva, ja värimaailma on hillitty. Kirja tuntuu myös käteen varsin lupaavalta – teoksessa on runsaat neljäsataa sivua. Juuri sopivasti, jos tarina lähtee mukavasti viemään.

Se lähti. Jouluvalmistelujen lomassa oli nautinnollista aina välillä istahtaa alas ja sukeltaa aivan toisenlaiseen maailmaan. En yhtään ihmettele, että kirjasta on tullut kansainvälinen bestseller, sillä se on aivan loistava lukuromaani. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta ei pelkkää laskelmoivaa viihdettäkään, vaan jotain siltä väliltä.

Majakkasaaren ja majakanvartijan perheen eristäytyneen elämän lisäksi kirjassa on paljon kiehtovia aineksia ja teemoja. Ensinnäkin se sijoittuu Australiaan ja on historiallinen romaani. Keskeisimmät tapahtumat ajoittuvat 1920- ja 1930-lukujen taitteeseen. Ensimmäinen maailmansota heittää pitkän, synkän varjonsa oikeastaan kaikkien kirjan henkilöiden elämään tavalla tai toisella. Lisäksi teemana on vaikea moraalinen ongelma, joka johtaa kaikki henkilöt tekemään äärimmäisiä ja vaikeita ratkaisuja. Kirja on myös rakkauskertomus, niin miehen ja naisen kuin vanhempien ja lasten välisestä rakkaudesta ja sen mahdista.

Jo suomenkielisen version etukannessa kerrotaan kirjan juonen ydin: ”Yksi lapsi, kaksi äitiä…”. Mutta ennen kuin tuonne asti kirjassa päästään, tapahtuu jo paljon. Epilogissa Tom ja Isabel ovat kahden työ- ja asuinsaarellaan Janusilla, kun eräänä aamuna saaren rantaan ajautuu vene. Venettä ohjannut mies on kuollut, mutta tuhdon alta naisen villatakkiin käärittynä löytyy pieni, korkeintaan muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva. Vaimon anelujen edessä Tom myöntyy, ja päättää lähettää hätäviestin mantereelle vasta seuraavana päivänä. Isabelin täytyy saada viettää hetki vauvan kanssa. Tom tuntee olevansa sen velkaa vaimolleen.

Sitten palataan ajassa joitakin vuosia taaksepäin. Tom on ihmeekseen säilynyt naarmuitta ensimmäisen maailmansodan kauhuista. Australiasta laivattiin tuhansittain miehiä länsirintamalle Ranskaan, ja Tom oli yksi heistä. Ystävät ja toverit kaatuivat vierestä ja kokivat kammottavia tuskia, mutta Tom on edelleen hengissä ja ehjä. Koko loppuelämänsä hän tuntee tästä syyllisyyttä ja kokee elävänsä jonkinlaisella lainatulla jatkoajalla. Sota heittää tosiaan varjonsa australialaisiin pikkukaupunkeihinkin. Monet eivät enää palanneet, kuten Partageusen pikkukaupungin rehtorin pojat, Isabelin isoveljet. Toiset taas palasivat raajarikkoina tai henkisesti riekaleina.

Ei liene rikos tässä paljastaa, että Isabel ja Tom omin luvin adoptoivat saaren rantaan ajautuneen vauvan. Isabelin ratkaisun Stedman perustelee mielestäni hienosti, ja Tomin kohdallakin teko on täysin ymmärrettävä kuten sekin, millaisiin omantunnon kamppailuihin se hänenkaltaisensa ehdottoman oikeudentuntoisen ja sääntöjä tarkasti noudattavan kunnon miehen perikuvan johtaa. Jossakin on ehkä äiti, joka epätoivoissaan odottaa miestään ja lastaan kotiin. Tai ainakin muita sukulaisia, joilla on oikeus lapseen ja tietoon tämän vanhempien kohtalosta. Mutta kuinka pitkän ajan kuluttua voi vielä totuuden kertoa ilman, että tapahtuu peruuttamatonta vahinkoa kovin monelle?

Majakkalaitoksen säännöt ja työehdot ovat karut. Saarella käy huoltoalus kolmen kuukauden välein, ja majakanvartijalla on maaloma kerran kolmessa vuodessa. Niinpä aikaa päätösten tekemiseen ja niiden punnitsemiseen on ainakin kylliksi, jollei jopa liikaa. Heti ensimmäisellä käynnillä maissa, kun lapsi on jo parivuotias, Tomille ja Isabelille valkenee kauhea totuus rakkaan pikku Lucyn taustasta.

Kirjan loppupuoli vietetäänkin sitten maissa. Koko kaupunki seuraa henkeään pidätellen ja samalla himokkaasti juoruten, miten lapsen kohtalo ja samalla monen muun henkilön kohtalo ratkaistaan. Maallisella oikeudella on oma jyrkkä näkemyksensä asiasta, mutta kyseessä ovat ennen kaikkea äärimmäiset tunteet, lapsen etu ja moraaliset aspektit. Minusta Stedman ratkaisee luomansa umpisolmutilanteen varsin mallikkaasti, vaikka se vaatikin ainakin minulta pitkästä aikaa kirjan ääressä kyynelehtimistä.

Kirjailija M. L. Stedman on pyrkinyt pitämään varsin matalaa julkisuusprofiilia. Useimmissa esittelyissä paljastetaankin vain, että kirjailija on syntynyt ja kasvanut Länsi-Australiassa mutta asuu ja työskentelee nykyään Lontoossa. Koulutukseltaan Stedman on juristi, mutta esikoisromaanin huiman menestyksen ansiosta hän on voinut jättäytyä päätoimiseksi kirjailijaksi. Netistä löytyy muutama englanninkielinen haastattelu (Goodreads, The Sydney Morning Herald), joissa Stedman kertoo kirjastaan, sen synnystä ja kirjoittamisesta ylipäätään. Suosittelen kuitenkin kirjailijan tavoin, että kannattaa lukea hänen romaaninsa ensin ja sitten vasta nuo haastattelut. Niissä nimittäin puidaan varsin perusteellisesti kirjan tapahtumia.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (The Light Between Oceans)

Suom. Leena Perttula. Karisto 2013. 422 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Valo valtameren yllä on ilmestynyt Kariston Lupaus-sarjassa. Saman otsakkeen alla on julkaistu tätä ennen neljä käännösromaania, joista minulle on tuttu Robert Goolrickin Luotettava vaimo. Jamie Fordin Hotelli Panamaakin olen jossain pidellyt käsissäni. Siitä on jäänyt mieleen kaunis kansi. Pitääkin ottaa lukulistalle. Sarjan julkaisutahti ei ole kovin kiivas, sillä ensimmäinen viidestä teoksesta on putkahtanut ilmi vuonna 2010.

Sattumalta valitsin seuraavaksi kirjaksi Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Kanadaan.

Robert Goolrick: Luotettava vaimo

Kannen kuva Paul Chesley

Virginiassa asuvalta Robert Goolrickilta on ennen esikoisromaania ilmestynyt muistelmateos The End of the World as We Know It, jota kehutaan Luotettavan vaimon kansiliepeessä arvostelumenestykseksi. Luotettava vaimo on siis esikoisromaani. Suomennoksen takakannessa hehkutetaan: ” …Luotettavaa vaimoa on syystä verrattu suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin.” Eikä tämä hurmioitunut ylistys täysin vailla pohjaa olekaan, vaikka sille hieman kulmiani kohottelin romaania aloittaessani.

Eletään vuotta 1907 wisconsinilaisessa pikkukaupungissa. Ankara talvi on aluillaan. Kaupungin ainoa mahtimies, upporikas leski Ralph Truitt seisoo lumituiskussa rautatieasemalla odottamassa junaa, joka on myöhässä. Junalla saapuu kohta nainen, jonka Truitt on itselleen tilannut vaimoksi. Niin hän asian itse tulkitsee: kyseessä on liiketoimi. Truitt oli laittanut päivälehden henkilökohtaista-palstalle pikkuilmoituksen, jossa hän etsi luotettavaa vaimoa käytännön pakosta ei romanttisista syistä. Nyt mies seisoo asemalla taskussaan kuva arkisennäköisestä naisesta, josta pitäisi tulla hänen vaimonsa.

Näkökulma siirtyy lähestyvään junaan, jossa ylellisessä yksityisvaunussa kuvankaunis Catherine Land riisuu yltään koristeelliset vaatteensa ja pukeutuu ankeaan vanhanpiian valeasuunsa. Lukija tietää, että Catherinella on mielessään petos. Truitt havaitsee oitis tulleensa petetyksi, kun junasta astuukin alas kaunotar, joka ei todellakaan ole valokuvan vaatimaton, tavallinen nainen. Alku ei lupaa hyvää aiotulle avioliitolle. Matkalla Truittin talolle tapahtuu kuitenkin yllättävä onnettomuus, joka muuttaa tarinan suunnan.

Pian lukijalle kerrotaan, mitä synkkiä salaisuuksia on Ralph Truittin menneisyydessä ja miksi hän on kahdenkymmenen leskeysvuotensa jälkeen päätynyt tämänkaltaiseen avioliittojärjestelyyn. Catherine pääsee tutustumaan metsän kätköissä sijaitsevaan italialaiseen upeaan palazzoon, joka on ollut asumaton parikymmentä vuotta. Häntä kiehtoo erityisesti kuihtunut, muurien ympäröimä salainen puutarha, jonka hän haluaa herättää eloon. Ralph haluaa, että Catherine voisi houkutella kotiin Ralphin kadonneen pojan. Myös Catherinen menneisyys paljastuu kerros kerrokselta lukijalle.

Kaikkien yllättävien ja dramaattisten käänteiden taustalla vaikuttaa Wisconsinin ankara luonto, pitkä, uuvuttava talvi, joka tuntuu ajavan kunnolliset ja ahkerat amerikkalaiset käsittämättömään hulluuteen. Perheenisät murhaavat perheitään, teurastavat karjaansa ja polttavat talojaan, äidit hirttäytyvät ja hukuttavat lapsiaan. Tunnelma on pelottavan samankaltainen kuin nyky-Suomessa, jossa pohjalaisisä polttaa talonsa ja siellä nukkuvat lapsensa. Kuka tahansa voi menettää järkensä, siltä ainakin tuntuu. Sellaista tapahtuu. Goolrickin yksi selitys on synnin tunnossa tukahdutettu seksuaalisuus. Romaani onkin hyvin lihallinen, ja ruumiin nautintoja samoin kuin haavoja ja kipuja kuvaillaan paikoin yksityiskohtaisesti.

Ralphin isän luoma yritysimperiumi on tuottanut mielettömän omaisuuden. Raha ei kuitenkaan tuo onnea. Kun voi saada kaiken, ei enää saa tyydytystä mistään. Catherine on päättänyt, että ei tule kuolemaan ilman rahaa tai rakkautta. Mieluiten hän aikoo saada molemmat. Jos se vaatii tappamista, on tapettava.

Goolrick on rakentanut kirjan juonen taidokkaasti. Tämä oli pakko ahmia! On pakko tunnustaa, että kirja todella piti otteessaan. Vain viimeisen kolmanneksen aikana tarina jää jonkinlaiseen suvantovaiheeseen, ja lukija odottaa jo malttamattomana loppuratkaisua (jossa olisi eräs yksityiskohta, josta haluaisin purnata mutta ratkaisua paljastamatta en voi). Ei tämä ihan Humiseva harju tai Kotiopettajattaren romaani ole, mutta Manderleyn kartanon kaikuja siinä voi mainiosti kuulla.

Jälkisanoissa kirjailija kertoo lyhyesti, mistä kirjan idea on lähtöisin. Kirjailija tutustui jo vuonna 1973 Michael Lesyn valokuvateokseen Wisconsin Death Trip, jossa kuvataan 1800-luvun lopun wisconsinilaista maaseutua ja pikkukaupunkia ja niiden vaikeita oloja. Käsitys siitä, että ihmisten olot olivat kammottavia vain teollisuuskaupungeissa, osoittautui vääräksi. Keskilännen ihmiset elivät kaupungistumisen, rikollisuuden, sairauksien ja mielenterveysongelmien paineessa, jota kaikki eivät kestäneet.

Anni ei ihastunut tähän, ja perustelutkin ovat osin allekirjoitettavissa. Minä en osannut kaikkia juonenkäänteitä etukäteen arvata, ja seksin määrästä jo tuolla aiemmin kirjoitinkin. Osin seksi oli perusteltua, osin ei. Osin se oli myös liioiteltua. Norkku taas kuvailee kirjaa viipyileväksi. Minä luin niin kiivaasti, etten viipyilyä huomannut kuin loppupuolella. Tässä on vain runsaat 330 sivua, joten annan oikeastaan plussaa siitä, että viipyilyä ei ollut enempää. Usein tämänkaltaisia teoksia vaivaa jonkinlainen mammutismi. Teresita hehkuttaa blogissaan tätä kovasti, ja sieltä näköjään minäkin lukuvinkin nappasin. Kiitos!

Robert Goolrick: Luotettava vaimo (A Reliable Wife)

Suom. Leena Perttula. Karisto 2011. 331 s.

Kirja on julkaistu Kariston Lupaus-sarjassa, joka kansiliepeen mukaan on sarja, jossa julkaistaan lupaavia ulkomaisia esikoisromaaneja. Aiempia Lupauksia ei ole käsiini osunut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta.