Anni Swan: Pikkupappilassa #kirjojensuomi

1970-luvulla sain lahjaksi kuusi osaa Anni Swanin kootuista kertomuksista, joita on kaikkiaan yksitoista. Aikuisena täydensin sarjan, josta taas kerran julkaistiin uusintapainoksia, joten lapsillani oli aikanaan koko setti luettavanaan. Itsekin luin tuolloin aikaisemmin puuttumaan jääneet osat. Sen sijaan en ole varma, lukivatko lapseni enää sarjaa. Tytär ehkä lukikin.

Rakastetuista nuortenkirjoista omia suosikkejani olivat ainakin Arnellin perhe kiehtovan Australian takia sekä Iris rukka, koska sen loppuratkaisu tuotti joka lukukerralla yhtä suuren tyydytyksen oikeudentajulleni. Kirjat luonnollisesti luin ahmimisiässäni lukemattomia kertoja. Teokset sopivat mainiosti muuhunkin lukemistooni tuohon aikaan, jolloin luin toistuvasti läpi muun muassa Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Pieni runotyttö -sarjoja ja Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen.

Vuosikymmeniä ennen syntymääni kirjoitetut tyttökirjat huokuvat menneen maailman suloista idylliä, joissa tarjottuja rooleja vastaan vienosti kapinoivat tytöt lukevat, tekevät vastentahtoisesti käsitöitä, haaveilevat ja viettävät kaikin puolin hyvin erilaista elämää kuin mitä omani oli. Monet sankarittarista haaveilevat rohkeasti itsenäisemmästä elämästä kuin on mahdollista ja päätyvät verhotun romanttisten käänteiden jälkeen yleensä suotuisaan avioliittoon tavoitellun miehen kanssa. Matkan varrella koetaan tietysti suruja ja vaikeuksia, monenlaisia kommelluksia ja juonitteluja.

Kaikkea tätä on runsain mitoin myös vuonna 1922 ilmestyneessä Pikkupappilassa. Lapsena muistan lukeneeni vain sen jatko-osan eli vuonna 1924 ilmestyneen Ulla ja Mark -nimisen teoksen. Aikanaan sitä lukiessani en muista juurikaan pohdiskelleeni ilmestymisaikaa enkä sitäkään, mihin aikaan kirjan tapahtumat sijoittuvat. Siitä saakin yllättävän vähän vinkkejä, mutta Ullan ja Markin avulla päättelin, että kyseessä lienee 1870-luku, koska Saksassa on edelleen voimissaan muhkeaviiksinen Otto von Bismarck.

Sen sijaan pienintäkään viittausta ei ole kirjan kirjoittamisajankohtaan, joksi oletan siis 1920-luvun alkua. Teosparin maailma on hyvin runebergiläinen arvoiltaan. Köyhä ja vaatimattomissa oloissa ja jopa ankarissakin rahavaikeuksissa kamppaileva papin monijäseninen perhe on kauttaaltaan ja perin juurin kunnollista, ahkeraa, jumalaapelkäävää, kristillisiä elämänarvoja noudattavaa ja osaansa tyytyväistä väkeä. Ylempisäätyisiä kunnioitetaan, mutta ei aivan varauksetta. Swanin köyhät ovat pääsääntöisesti hyväkäytöksisiä ja korrekteja, mutta rikkaitten ja erityisesti porvareitten joukossa on koko joukko tökerösti käyttäytyviä totuudentorvia, jotka katsovat oikeudekseen loukata toisia ja erityisesti köyhempiään milloin huvittaa.

Pikkupappilassa-romaanin keskiössä on seitsenlapsisen perheen keskimmäinen eli Ulla Sand, kaksitoistavuotias haaveiluun taipuva umpirehellinen ja -kunnollinen tyttö, jolle sattuu monenlaista kommellusta. Tapahtumat alkavat, kun perheen isä Jonatan on saanut vaimonsa kotipitäjästä papin pestin. Perhe ei ole tullut toimeen isän opettajan palkalla, joten nyt elämä vaikuttaa valoisammalta. Toisiksi vanhin tytär Martta on käytännöllisyyden perikuva ja ottaa pappilan tilanhoidon tiukasti käsiinsä.

Perheen esikoistytär on madonnamaisen tyyni ja arvostettu kaunotar, jonka kärsivällisyydestä on hyötyä vaativassa seuraneidin tehtävässä pääkaupungissa. Kolmas tytär Liisi kapinoi sovinnaisuussääntöjä vastaan ja on älykkö-lukutoukka rohkeine yliopistohaaveineen. Ullan kauhuksi Liisi haluaisi tulla isona lääkäriksi, kuin miehet!

Jännitteitä löyhäjuoniseen, episodimaisesti etenevään teokseen tuovat paitsi papin perheen rahahuolet myös paikkakunnalla paljon puhuttanut Kaunialan kartanon autioituminen. 

Kartanon perilliset, jotka muuten ovat sukua perheen Anna-äidille, ovat kadonneet maailman tuuliin omaisuuden huvettua olemattomiin. Samaan aikaan Pikkupappilan väen kanssa paikkakunnalle saapuu huhu, jonka mukaan tuntematon amerikkalainen varakas mies on ostanut kartanon itselleen. Muut Anna-rouvan sukulaiset ja tuttavat aiheuttavat pappilan väelle monta tuskaa ja harmia avoimen arvostelun ja halveksunnankin muodossa.

Köyhyyden kirot saa ankarimmin kokea Annan itaran serkun perheeseen sijoitettu Mark-poika, jonka omat vanhemmat ovat kadonneet kymmenen vuotta aikaisemmin Saksassa ja suomalaiset kasvattivanhemmat kuolleet. Markin ainoana lohtuna hyljeksittynä elättinä on hänen viulunsa. Soittaessaan poika pystyy ilmaisemaan tunteitaan, surua ja murhetta. Pahaksi onneksi talonväki ei suvaitse mokomaa syntistä ja turhanaikaista vinguttelua. Uuden perheen vaatimukset käyvät lopulta niin ahdistaviksi, että Mark päättää karata.

Pikkupappilassa-teos on samaan aikaan opettavainen ja viihdyttävä, kuten hyvän tyttökirjan pitikin. Ullan hahmossa voi nähdä jotain kirjailijan oman nuoruuden kajastuksia, sillä Ulla rakastaa kaikkea kaunista ja hyviä tarinoita. Hän ahmii käsiinsä saamansa kirjat ja kuuntelee tarkasti kaiken ympärillään kerrotun. Itsekin hän on melkoisen taitava keksimään hurjia ja romanttisia kertomuksia.

Itselleni Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark olivat nyt, vuonna 2017, luettuina nostalgisia sukelluksia menneen maailman atmosfääriin. Pääsin niiden mukana samalla sekä 1870-luvun fiktiiviseen idylliin että omaan varhaisteini-ikäni vuosiin 1970-luvulle. Silloin luin Swanin teoksia kymmen-kaksitoistavuotiaana. Nykylapsille näitä kannattanee tarjota hieman varhemmin. Teosten kieli on minun korvaani ihastuttavan vanhahtavaa, mutta se saattaa kyllä myös vieraannuttaa ainakin kokemattoman lukijan. Tästä olisi hauska saada tuoreita kokemuksia jakoon.

Anni Swan: Pikkupappilassa
WSOY 1922. 233 s.

Anni Swan: Ulla ja Mark
WSOY 1924. 246 s.

Pikkupappilassa on vuoden 1922 kirja Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa. 

Kirjablogit ja 101 kirjaa

Kirjojen Suomi on Ylen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 suuri kirjallisuushanke, joka tarjoaa kaikille suomalaisille yli 100 radio-ohjelmaa, 111 tv-ohjelmaa, joukon kirjallisuus-podcasteja sekä suuren nettisivuston yle.fi/kirjojensuomi.  Sivustolta voi klikata suoraan Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa käsiteltyjä verkkokirjoja. Yleiset kirjastot järjestävät näihin kirjoihin liittyen tapahtumia ympäri Suomen. Kaikki ohjelmat, audiot ja videot löytyvät aikanaan Yle Areenasta Kirjojen Suomi -sivulta sekä yle.fi/kirjojensuomi-sivuilta.

Kirjojen Suomi yllyttää suomalaisia lukemaan lisää kaunokirjallisuutta. Kotimainen kirjallisuus on täynnä tarinoita, jotka kuvaavat Suomen muuttumista. Ne kertovat meidän oman tarinamme.

Kirjabloggaajien näkökulmasta mielenkiintoisin sisältö Kirjojen Suomi -hankkeessa on ohjelmasarja 101 kirjaa, joka pitää sisällään 101 jaksoa 7 minuutin mittaisia ohjelmia Aamu-tv:ssä, TV1:ssä sekä Yle Areenassa ja yle.fi/kirjojensuomi -sivustolla. Sarja käynnistyi eilen 2.1.2017 Yle Areenassa, jossa on saatavilla ennakkokatalogina 50 ensimmäistä jaksoa (alkaen vuoden 2016 kirjasta) ja 30.6. alkaen seuraavat 50 jaksoa.

Viimeinen jakso esitetään 6.12.2017. Varsinaiset esitykset alkavat 10.1.2017 Aamu-tv:ssä pääosin tiistaisin ja torstaisin. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Mikä sitten on kirjablogien osuus tässä kaikessa? Kaikkiaan yli kahdeksankymmentä kotimaista kirjablogia ja bloggaajaa on luvannut olla mukana pöhisemässä kirjoista läpi vuoden. Mukaan ilmoittautuneiden blogien kesken arvottiin ohjelmassa vuoden mittaan esiteltävät kirjat, ja kukin blogi julkaisee oman juttunsa kyseisestä kirjasta omassa blogissaan samana päivänä kuin kirjaohjelma lähetetään. Muutamat bloggaavat vuoden mittaan kahdesta kirjasta, kuten minä täällä Kirsin kirjanurkassa.

Minulle arpa antoi vuodet 1996 ja 1922. Vuoden 1996 kirja on Kreeta Onkelin Ilonen talo, vuoden 1922 Anni Swanin Pikkupappilassa. Molemmat ovat minulle entuudestaan tuttuja, mieluisia kirjoja, ja ne ovat keskenään todella erilaiset. Innolla odotan pääseväni niistä kirjoittamaan ja toivottavasti myös käymään teidän lukijoiden kanssa mielenkiintoisia kirjakeskusteluja.

Alla on luettelo vuoden aikana käsiteltävistä teoksista tekijän nimen mukaan aakkostettuna. Esittämisjärjestys etenee siis viimevuotisesta teoksesta (Remes Ilkka: Kiirastuli) kohti vuotta 1917. Viimeisessä ohjelmassa käsitellään vuoden 2017 kirja, jota ei vielä ole valittu, tietenkään.

Aapeli (Simo Puupponen): Pikku Pietarin piha
Aho Juhani: Muistatko
Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy, Hupailu kotirintamalta.
Asikainen, Melleri, Vuento: Pete Q
Cleve Anders: Gatstenar, Katukiviä
Haanpää Pentti: Noitaympyrä
Haavikko Paavo: Kansakunnan linja
Harmaja Saima: Sateen jälkeen
Hirvonen Elina: Kun aika loppuu
Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
Hälli Matti: Suopursu kukkii
Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit
Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin
Isomäki Risto: Litium 6
Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi
Jansson Tove: Muminpappans bravader, Muumipapan urotyöt
Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä
Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva
Kallas Aino: Sudenmorsian
Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki
Karimo Aarno: Kumpujen yöstä
Katz Daniel: Saksalainen sikakoira
Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä
Kilpi Eeva: Animalia
Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha
Kontio Kari/ Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä: suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta
Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista
Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita
Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko
Kylätasku Jussi: Revari
Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus
Laine Martti (Larni): Kuilu
Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä
Lehtonen Joel: Henkien taistelu
Leino Eino: Vapauden kirja (pol. runoja)
Liksom  Rosa: Hytti nro 6
Linna Väinö: Tuntematon sotilas
Lundán Reko: Rinnakkain
Meri Veijo:  Kuviteltu kuolema
Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara
Mukka Timo K: Tabu
Nummi Markus: Karkkipäivä
Oksanen Sofi: Puhdistus
Olli (Väinö Albert Nuorteva): Mustapartainen mies herättää pahennusta
Onkeli Kreetta: Ilonen talo
Outsider: Kilroy oli täällä: jännitysromaani
Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia: ruotsin kesähyökkäys, esik.
Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla
Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi
Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela
Palolampi Erkki: Kollaa kestää
Parras Tytti: Jojo
Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa
Peltonen Juhani: Elmo
Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus
Pimenoff Veronica: Maa ilman vettä
Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän
Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema
Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja
Rauhala Pauliina: Taivaslaulu
Remes Ilkka: Kiirastuli
Rintala Paavo: Sissiluutnantti
Räsänen Aino: Näkemiin, Helena
Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo
Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella
Saisio Pirkko: Kainin tytär
Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
Salminen Arto: Kalavale
Salminen Sally: Katrina
Salo Arvo: Lapualaisooppera
Seppälä Juha: Mr Smith
Seppänen Unto: Taakankantajat
Sillanpää F.E.:Hurskas kurjuus
Sinervo Elvi: Vuorelle nousu
Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu
Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia
Sund Lars: Eriks bok
Swan Anni: Pikkupappilassa
Södergran Edith: Maa jota ei ole
Talvi Jussi: Tällaista oli palata
Tervo Jari: Suomemme heimo
Turunen Heikki: Simpauttaja
Tuuri Antti: Ameriikan raitti
Utrio Kaari: Ruusulaakso
Uurto Iris: Ruumiin ikävä
Vala Katri: Paluu
Valentin (Ensio Rislakki): Ruma Elsa
Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen
Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia
Verronen Maarit: Normaalia elämää
Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia
Virtanen Rauha S: Seljan tytöt

Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä

***

Onko listalla tuttuja nimiä vai pelkkiä yllätyksiä? (Tummensin listalle ne, jotka varmasti olen lukenut. Parista olen jopa blogannut!) Millaisen kuvan kirjalista Suomesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta antaa? Olkaa mukana kaikilla kanavilla, tehdään tästä vuodesta lukemisen ja kirjojen juhlaa, yhdessä!

Kirjoista kuunnelmia

Äänikirjoista ja niiden erinomaisista puolista olen täällä paasannut jo varmaan kyllästymiseen asti. Tällä kertaa paneudutaan hetkeksi niiden lähisukulaisiin eli tallennettuihin ja kirjoihin perustuviin kuunnelmiin. Pari sellaista olen täällä jo ehtinyt esitelläkin, eli ainakin Tuntemattoman sotilaan ja Kunnon sotamies Švejkin.

Kirjasto on vallan mainio aarreaitta kaltaiselleni kuuntelijalle, joka ei pysty istumaan radion ääressä tiettynä kellonlyömänä eikä oikein osaa keskittyä netin kautta kuunneltaviin versioihinkaan. Kotona ollessa on liikaa häiriötekijöitä, ja paras kuunnelmienkin nautintatapa minulle on autossa istuessa kuuntelu. Tähän tarkoitukseen istuvat cd-tallenteet vallan mainiosti.

Kuten hyvin kaikki tietävät, kuunnelma ja äänikirja eroavat varsin monella tapaa toisistaan. Äänikirja on kirjan ääneen luettu versio. Se luetaan sanasta sanaan niin kuin kirjaan on painettu. Yleensä lukijoita on yksi, ja hän sitten valitsemallaan tavalla lukee teoksen läpi. Toiset lukijat näyttelevät tai antavat oman äänen eri henkilöille varsin antaumuksellisesti, toiset taas tyytyvät tasapaksumpaan luentaan. Kummallakin tyylillä on kannattajansa. Taitavan lukijan tekemänä lopputulos on nautittava, tehtiinpä se sitten kummalla tavalla tahansa. Legendaarinen Veikko Sinisalo antaa Täällä Pohjantähden alla -äänikirjassa oman, persoonallisen äänen kaikille henkilöille. Samaten lastenkirjoissa monet lukijat heittäytyvät varsin hulvattomiin suorituksiin, ja lopputulos on joskus pelkkää kirjaa antoisampi.

Kuunnelma taas on dramatisoitu kuten näytelmäkin. Eri rooleissa on eri näyttelijät, jotka eivät lue vuorosanojaan vaan näyttelevät osansa. Mukana on äänitehosteita ja musiikkia kuten näytelmissä. Dramatisointi tarkoittaa myös itse kirjan joskus rankkaakin lyhentämistä ja sovittamista. Kyse ei siis ole enää edes samasta taideteoksesta, vaan kuunnelman teksti (vain) perustuu kirjaan. Kuunnelman kuunneltuaan ei voi ruksata kirjaa luettujen listalta, vaikka onkin saanut tietää, mitä kirjassa pääpiirteittäin tapahtuu. Mutta toisaalta on saanut todennäköisesti hienon taide-elämyksen.

Kirjaston (ja parinkin) äänikirjavalikoimat varsin tarkkaan läpi kolunneena poikkesin talvella myös kuunnelmataltiointiosastolle. Mukaan tarttui ensin Thomas Mannin klassikkoromaanista Taikavuori tehty kuunnelma. Kuuntelemani versio on Outi Nyytäjän dramatisoima ja ohjaama Radioteatterin toteutus vuodelta 1998. Viiden cd-levyn paketin kesto on 329 minuuttia, eli varsin kohtuullinen versio yli 700-sivuisesta romaanijärkäleestä. Rooleissa ovat muun muassa Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen ja Merja Larivaara. Ilahduin myös kovasti tunnistaessani yhden suosikeistani eli Esko Nikkarin äänen henkilögalleriasta. Reippaasti tiivistetyssä kuunnelmassakin tavoitettaneen romaanin verkkainen parantolan elämäntahti, jossa kuolema alati häilyy ihmisten taustalla. Kuukaudet ja vuodet kuluvat kuin sumussa eristyneellä vuorella.

Taikavuoren rohkaisemana palasin kirjaston kuunnelmahyllylle, josta seuraavaksi käteen osui Douglas Adamsin legendaarinen Linnunradan käsikirja liftareille. Olin huomannut, että Yle esitti sarjaa kevättalvella radiossa uusintana, mutta en aikomuksista huolimatta taaskaan tullut ryhtyneeksi sarjaa kuuntelemaan. Mutta tallenteena voisin yrittää. Kirjasarjasta olen muistaakseni lukenut ensimmäisen osan, ja elokuvastakin olen katsonut alun. Nyt voisi kokeilla, uppoaisiko koko sarja kuunnelmana. Koitos vaikutti kevyeltä, vain muutaman cd:n paketti…

Enpä tiennytkään, että Adams oli alkuaankin kirjoittanut kulttiteoksensa suoraan BBC:lle kuunnelmaksi. Kaksitoistaosaisesta kuunnelmasarjasta muokkautuivat myöhemmin viisiosaisen trilogian kaksi ensimmäistä romaania. Tuon alkuperäisen kuunnelmapaketin Radioteatteri teki suomeksi vuosina 1984–1985 Lars Svedbergin ohjaamana. Suomennoksesta vastasi Pekka Markkula. Suomessa oltiin sitten lopun kanssa reippaasti brittejä edellä, sillä Markkula dramatisoi lopuista kolmesta kirjasta jatko-osat kuunnelmasarjaan vuosina 1990 ja 1994–1995.

Svedberg kuvailee kokonaisuutta paitsi scifiparodiaksi myös filosofiseksi ilotulitukseksi, mitä se tietysti onkin. Kaikkiaan lähes kuusitoistatuntinen kuunnelmapaketti on melkoinen järkäle sulateltavaksi, ja kuuntelinkin sen kevään mittaan pienissä paloissa. Katkelmallisuus ei pahemmin haitannut, koska muutenkin kokonaisuus on käsittämätön! Linnunradalla ja ajassa sukkuloidaan sellaista vauhtia, ettei lukijan tai kuulijan ole kai tarkoituskaan pysyä juonessa mukana. Jos varsinaista juonta sitten edes onkaan. Alussa Maa tuhoutuu, sitten selvitellään syitä ja lopussa Maa tuhoutuu taas. Siinäpä se!

Radioteatterin Linnunradan käsikirja liftareille on tosiaankin teatteri- ja radiohistoriaa. Mukana on joukko legendaarisia näyttelijöitä, kuten kertojana toimiva Heikki Kinnunen. Oma ehdoton suosikkini on kuitenkin Arthur Dentin roolin tekevä Pekka Autiovuori. Mukana vilahtelee myös Kauko Helovirta, josta olen pitänyt aina. Mukavaa oli tunnistaa Esa Saario masentuneen robotin Marvinin äänenä.

Myönnettäköön, että niin innokas Adams-fani en ole, että olisin koko kirjasarjan saanut jossain välissä kokonaan luettua, mutta kuunnelman jaksoin tällä menetelmällä kuunnella ihan mukavasti. Tärkeimmät kohokohdat ja lainatuimmat jutut kirjoista ovat nyt hallinnassa. Tiedän esimerkiksi, mikä on vastaus perimmäiseen kysymykseen (vaikka en sitä, mikä se kysymys on!). 

Linnunradan käsikirja liftareille -kuunnelman esittely Yle Areenassa. 

Millaisia kokemuksia Sinulla on kirjoihin perustuvista kuunnelmista? Kuunteletko? Missä ja miten? Mikä on suosikkisi ja mitä suosittelisit minulle?

Tuntematon sotilas kuunnelmana

”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”

Parin viikon ajan on työmatkoillani autossa ammuttu konekiväärillä, tykillä, pistoolilla ja konepistoolilla. Ilmassa on lentänyt rautaa, käsikranaatteja, multaa, kiviä, kasapanoksia, ihmisruumiin osia ja verta. Yläpuolella on lentänyt pommikonelaivueita, hävittäjiä ja maataistelukoneita. On pelätty, huudettu, laulettu, itketty, rukoiltu, naurettu ja uhottu sekä kiroiltu. On taisteltu, juostu ja kuoltu.

Syypää tähän sotaisaan tunnelmaan on ollut hankkimani kuunnelma Tuntematon sotilas. Ostin kuunnelman, 16-tuntisen Ylen Radioteatterin tuotteen, koska en voinut vastustaa kiusausta löydettyäni sen marketin kirjaosastolta joulun jälkeen. Ei kaduta, vaikka aika tyyris hankinta oli. Emmin pitkään, koska omistan kirjasta jo aivan mainion äänikirjaversion. Silti kannatti, ja uskon kuuntelevani molemmat vielä moneen kertaan.

Tuntematon sotilas on minulle perin juurin tuttu teos. Luin sen ensimmäisen kerran 15-vuotiaana hurjana seikkailuteoksena. Tosin jo silloin mietin, miten ihmeessä isoisäni ja kaikki tuntemani sen ikäiset miehet oikein olivat kestäneet. Myöhemmin luin kirjan uudelleen ja hämmästyin sen pasifistisuutta. Se ulottuvuus oli ensimmäisellä lukukerralla mennyt kokonaan ohi. Elokuvan olen totta kai nähnyt monesti, vanhemman varmasti yli kymmenen kertaa, uudemmankin pariin kertaan. Lisäksi vielä siis äänikirja on kuunneltuna ainakin kerran. Tarinan tuttuus ei haitannut kuunnelmasta nauttimista yhtään, kenties päinvastoin. Onkin mielenkiintoista pohtia, milloin tuttuudesta tulee etu. Kyllin hyvä tarina kestää useita luku-, kuuntelu- ja katselukertoja. Oikeastaan nauttii siitä, että tietää sanasta sanaan, mitä seuraavaksi sanotaan. Jos taas tarina olisi keskinkertainen, se olisi kulunut loppuun ja ennakoitavuus muuttuisikin pitkästyttäväksi.

Radioteatterin kuunnelma on valmistunut vuonna 1966 ja siinä on 19 osaa. Alkuperäistekstiä hyvin uskollisesti noudattavan sovituksen on tehnyt kuunnelman ohjannut Saulo Haarla yhdessä Eila Kallion kanssa. Saulo Haarla on minulle täysin outo nimi, mutta yllätyksekseni löysin sen myös Edvin Laineen Tuntemattoman näyttelijälistalta. Haarla näytteli elokuvassa vänrikki Jalovaaraa, jolla tosin on hyvin lyhyt rooli aivan lopussa.

Kuunnelmassa on käytetty kahta kertojaa, joina toimivat Matti Ranin ja Kauko Saarentaus, joista jälkimmäinen oli juontaja ja toimittaja, ei näyttelijä. Tämä työnjako toimii kuunnelmassakin: Ranin lukee eläytyen, Saarentaus selostaa kuivasti. Molemmat sopivat teokseen hienosti. Matti Ranin on mielestäni todella miellyttävä näyttelijä, ja hänen ääntään todellakin kuuntelee mielikseen. Ainoa häiritsevä seikka oli, että mielessäni yhdistin hänen äänensä jatkuvasti luutnantti Kariluotoon, koska Laineen elokuvassa Ranin näyttelee Kariluotoa. Muutenkin äänet ja kahden eri elokuvan näyttelijät menivät mielessäni iloisesti sekaisin. Mielessäni näin ja melkein kuulinkin Tauno Palon Sarastienä, vaikka kuunnelmassa Sarastietä esittää Pentti Irjala, joka taas Laineen elokuvassa oli Kapteeni Kaarna…

Muutkin keskeiset hahmot aiheuttivat ainakin aluksi sopeutumisvaikeuksia. Suosikkini Hietanen on minulle aina Heikki Savolainen, ei voi mitään, vaikka Esa Saario kuunnelmassa onkin hyvä. Samaten Koskelan hahmo aiheutti tuskia. Kuunnelmassa Koskelana on minulle täysin tuntematon Mauno Hynönen, mutta näin koko ajan silmissäni Mollbergin version Risto Tuorilan, joka on minusta enemmän koskelamainen kuin Laineen siloposkinen Kosti Klemelä. Hynönen tekee Koskelan roolin aivan mahtavan hienosti.

Rokka on tietysti keskeinen hahmo tarinassa, mutta en ole koskaan oikein osannut päättää, pidänkö enemmän Reino Tolvasesta vai Paavo Liskistä. Kumpikaan ei oikein vastaa sitä kuvaa, jonka olin ensimmäisellä lukukerralla itselleni miehestä muodostanut. Kuunnelmassa Rokkana on Martti Tshokkinen, ja hänkin on uskottava Rokka. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Laineen miehitys on tietysti legendaarinen. Kukapa voisi unohtaa Åke Lindmania Lehtona tai Veikko Sinisaloa Lahtisena?

Moitteita annan tuotteen pakkauksesta. Kymmenen cd-levyn paketti on iso kuin mikä: 13 x 26 x 3 cm, eli puolet tavallista koteloa isompi. Koska levyjä on vain kymmenen, on toinen puoli pakkauksesta täytetty kartonkipaloilla! Vaikka tilaa olisi, ei mukana ole esimerkiksi täydellistä rooliluetteloa.

”Aika velikultia.”

Ruusun nimi loistavana kuunnelmana

Kuva Ylen nettisivulta

Kun nyt kerran olen ryhtynyt Ylen kokopäiväseksi mainostajaksi, on jatkettava aloitetulla linjalla. Viikonloppuna bongasin Hesarista (josta kirjoitan myös jatkuvasti, ilman korvausta...) Vuokko Hovatan lukusarjan Elina Hirvosen kirjasta Kauimpana kuolemasta. Sijoitin vielä kauppareissulla ja ostin kaiuttimet kannettavaani, koska en jaksa kaikkea kiinnostavaa ladata iPodiinikaan. Siksi olinkin hyvin varustautunut myös seuravaan loistolöytöön, eli Ylen Radioteatterin kevään kuunnelmaan Umberto Econ romaanista Ruusun nimi. Tänään kun tein kotona etäpäivää, kuuntelin jakson Yle Areenasta kaikessa rauhassa. Linkki kuunnelmaan ja esittely löytyvät vaikkapa tästä.

Kuunnelma on aivan loistava sovitus kirjasta, jota esimerkiksi Kirjaurakka 2011 -blogin Raisa juuri arvioi todella pitkäveteiseksi, ja ihan perustellusti. Olen aikoinani lukenut kirjan jopa kahdesti, joten olen varmaan pikkuisen puolueellinen, kun kehun kuunnelmaa. Pidän siis kirjasta, ja olen katsonut siitä tehdyn elokuvankin pari kertaa, vaikka en siihen niin ihastunut olekaan. Kuunnelmassa ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan pitkäveteisiä filosofointeja, vaan ne osuudet oli joko poistettu tai sitten taitavasti tiivistetty niin, että ne istuivat hyvin draamaan. Kuunnelma on kolmiosainen, ja tässä viikonloppuna esitetyssä ensimmäisessä jaksossa saatiin hengiltä jo kaksi munkkia. Keskeisissä rooleissa on maan eturivin miesnäyttelijöitä, mm. Kari Heiskanen, Esko Salminen ja Ville Virtanen.
Virtasta muuten erityisesti kehuttiin tämän päivän Hesarissa ilmestyneessä kuunnelman esittelyssä (tv-sivuilla).

Samaan syssyyn kuuntelin aiemmin mainitsemani Hirvosen kirjan luennankin. Lisäksi löysin kivan ohjelmapätkän, jossa haastateltiin Riikka Pulkkista kirjoista ja kirjoittamisesta.

Vuokko Hovatta lukee Elina Hirvosta

Alan kohta vaatia sponsorirahaa blogilleni Yleltä. Muistutin kavereitani viikko sitten Oi ihana toukokuu -tv-sarjan uusinnoista, ja sivua on käyty kurkkaamassa ennätysmäärin. Oletettavasti useimmat kävijät ovat pettyneet, sillä en ole lukenut kirjoja, joihin loistava hyvän mielen sarja perustuu.

Tänään on ihan pakko mainostaa Ylen Radio Suomen luentasarjaa, jossa alkaa klo 3.15 ensi yönä uutuus, Vuokko Hovatan lukema Kauimpana kuolemasta. Elina Hirvosen romaani on todella hieno, ja siihen voi tutustua esimerkiksi omassa blogissani. Helsingin Sanomien tv-sivuilla esiteltiin alkava ohjelma tänään pitkäperjantaina lyhyesti. Sampsa Oinaala kritisoi kummallista lähetysaikaa. Tähän on helppo yhtyä, mutta onneksi ohjelma uusitaan sunnuntaiaamuisin, tosin jo klo 8.30. Samaten Oinaala kaipaa kirjaa lukemaan myös miesääntä. Olisi varmasti toiminut paremmin sekin. Joka tapauksessa pidän kovasti sekä Hirvosesta että Hovatasta, joten aion takuulla kuunnella tätä Yle Areenasta. Siellä muuten on vielä kuunneltavana Peter Franzénin lukemana Tumman veden päällä aina 15.5. asti. Kannattaa tutustua!

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

Kirjastojen palvelua on ylistetty kirjablogeissakin, eikä suotta. Viimeisin löytöni on Yleisradion Radioteatterin loistava kuunnelma Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja vuodelta 1975, joka on siirretty CD-levylle. 1970-luvulla Yleisradiolla oli vielä rahaa käytössään sekä selkeästi halua sitä käyttää oikeaan laatuun. Kuunnelman on sovittanut Hannes Häyrinen, joka myös esittää nimiroolia. Kaikkiin, pienimpiinkin rooleihin, on palkattu oikea näyttelijä. Listalta löytyvät mm. Kauko Helovirta, Jussi Jurkka, Aarno Sulkanen, vain muutamia mainitakseni. Henkilöitähän tarinassa totisesti riittää. Loistava näyttelijäntyö teki kuuntelemisesta oikean nautinnon.

Sotamies Švejkin tarina on todella tunnettu, ja erityisesti miehet mainitsevat sen yhdeksi suosikkikirjakseen. Viimeksi törmäsin tähän, kun luin PEKKin sivuilta Antti Leikaksen vastauksia hänelle lähetettyihin lukijakysymyksiin. Tšekkiläinen Jaroslav Hašek on yksi hänenkin suosikkikirjailijoistaan. Olen aikoinani omistanut pokkariversion tästä kirjasta, mutta en suositteluista huolimatta koskaan tullut sitä lukeneeksi. Sittemmin kirja on kadonnut jonnekin, toivottavasti parempaan kotiin.

Wikipedia tietää kertoa monenlaista mielenkiintoista kirjan historiasta. Hašek suunnitteli kirjasta kuusiosaista, mutta kirjailija kuoli, kun teoksessa oli vasta neljä valmista osaa. Niinpä Švejkin tarina jääkin kesken. Kirjaa kuvaillaan satiiriseksi, ja sitähän se onkin. Ensimmäinen maailmansota on tämän kirjan perusteella mieletön farssi. Tapahtumat alkavat, kun Švejk kuulee vuokraemännältään, että arkkiherttua Ferdinand on ammuttu. Švejk tosin ensin luulee, että kyseessä on eräs hänen tuttavantuttavansa, joita hänellä kyllä riittää. Tarina saa oitis absurdeja piirteitä, kun Švejk kantakuppilassaan ottaa tapahtumat puheeksi. Itävalta-Unkarin valtiollisen poliisin upseeri on paikalla ja antaa saman tien vangita sekä Švejkin että paikan isännän maanpetoksesta epäiltyinä.

Švejk on ollut asepalveluksessa, mutta hänet on vapautettu sieltä hullun papereilla. Hän on siis virallisesti idiootti. ”Oletteko idiootti?!” häneltä tiedustellaan useaan otteeseen tarinan mittaan, ja aina hän vastaa rauhallisesti myöntävästi. Tämä saa yleensä kysyjän entistä enemmän raivoihinsa. Monenlaisten mutkien jälkeen Švejk päätyy mm. rapajuopon sotilaspapin sotilaspalvelijaksi, erään upseerin palvelijaksi ja sitten komppanian lähetiksi. Hän joutuu alati kommelluksiin rehellisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan, ja henkikin on lähteä ainakin pariin kertaan. Rintamalle Švejk ei keskeneräisessä tarinassa varsinaisesti koskaan ennätä. Satiirisen kerronnan perinteitä noudattaen idiootin paperit saanut Švejk on viime kädessä koko joukon fiksuin ja järkevin.

Armeijan kuri ja järjestys saavat lempeään hahmoon puettuina karvasta ivaa osakseen. Sodan lopputuloksesta tavalliset rivimiehet ovat selvillä alusta alkaen, mutta sillä ei ole merkitystä, kun urhea armeija tekee urotekojaan hallitsijansa nimissä. Byrokratia on sitä enemmän voimissaan, mitä huonommin sodassa sujuu.

Kuunnelmana tämä oli siis nautinto, mutta en ole aivan vakuuttunut, kuinka olisin jaksanut lukea Švejkin jaaritteluja ja kuitenkin melko hitaasti etenevää kerrontaa.

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja

YLEn Radioteatteri 1975. 6 CD:tä.

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa

Viimeksi Amma on blogissaan avannut keskustelua siitä, pitääkö, saako tai voiko blogeissa kirjoittaa myös vanhoista kirjoista. Minusta kyllä saa, ja minä ainakin kirjoitan silloin, kun olen jonkun vanhemman kirjan lukenut. Klassikosta kannattaa kirjoittaa aina!

Tosin myönnän, että klassikoitten lukeminen jää nykyään itselläkin vähemmälle. Niitä joutui aikoinaan opiskellessa lukemaan ja hyvä niin, sillä tietämys klassikoista on oivallinen perusta myös uudelle kirjallisuudelle ja sen arvottamiselle. Silti olen iloinen, että klassikoitakin julkaistaan äänikirjoja. Parhaillaan kuuntelen Kunnon sotamies Švejkin seikkailuja Ylen Radioteatterin kuunnelmasovituksena (aivan mainio) ja kirjastosta nappasin eilen Ilmari Kiannon Punaisen viivan. Kumpaakaan tuskin jaksaisin tällä haavaa lukea ihan kirjana, mutta kuuntelemalla saan ne oivallisesti haltuun kuin huomaamatta.

Äänikirjana kuuntelin myös Joel Lehtosen Rakastunut rampa -kirjan, joka on kuunneltavissa Yle Areenassa. Lehtoselta en muista lukeneeni ennen kuin sen suurimman klassikon eli Putkinotkon. Rakastunut rampa ilmestyi vuonna 1922, siis melko pian kansalaissodan jälkeen. Ajankohtaan nähden Lehtonen kritisoi yhteiskunnallisia oloja todella kärkevästi, eikä ihme, että teos sai aikoinaan ristiriitaisen ja hämmentyneen vastaanoton. Nimihenkilö Sakris on kyttyräselkäinen rampa. Jalat ovat jääneet suhteettoman lyhyiksi, joten vartalo on epäsuhtainen. Talvisaikaan selkä ja jalat ovat niin kipeät, että hän joutuu kävellessään käyttämään apuna käsiään. Niinpä häntä melkein vasten kasvoja pilkataan sammakoksi. Pitkä kullankeltainen tukka on hänen ylpeytensä.

Lehtonen kuvaa riipaisevasti Sakriksen taustaa. Vanhemmat ovat joutuneet jättämään lapset keskenään lukkojen taakse päiväsaikaan voidakseen tehdä töitään ja hoitaa asioitaan. Kaunis kesäilma on kuitenkin houkutellut lapsia kiipeämään ulos ikkunasta. Juuri kun Sakris on ikkunalaudalla, äiti huutaa ovelta, Sakris säikähtää ja putoaa. Aikuisena Sakris elättää itsensä räätälin ja kirvesmiehen satunnaisilla töillä. Itse hän tosin nimittää itseään bygmestariksi. Puheessa vilisee muutoinkin sivistyssanoja ruotsinvoittoisuutta. Asuntona hänellä on vetoinen hellahuone Helsingin liepeillä. Sakris on kasvissyöjä, sillä hän uskoo paastolla ja kevyellä ruokavaliolla parantuvansa. Muutenkin hän on hyvin vakaumuksellinen. Poliittiselta katsannoltaan hän on kommunisti, polseviikki. Sodan aikana hän on nikkaroinut sänkyjä punaisille haavoittuneille. Uskontoon hän suhtautuu kielteisesti, samoin avioliiton kaltaisiin instituutioihin. Ajatuksia hän ammentaa kirjallisuudesta ja lehdistä, joita hän sattuu saamaan käsiinsä. Kirjan tapahtuma-aikana on menossa Nietzschen Näin puhui Zarathustra, mutta se on Sakriksen mielestä kovin vaikeaselkoinen. Tosin hän mielellään toistelee kirjasta poimimaansa ohjetta: ”Kun menet naisen luokse, älä unohda ottaa ruoskaa mukaan.”

Naiset ovatkin asia, jonka parissa Sakriksen mieli askaroi. Keväällä hän näkee unessa ihmeen kauniin naisen. Käydessään ennustajalla hän saa vahvistuksen: nainen on hänen tuleva rakastettunsa. Mutkien kautta unen tyttö löytyykin. Hän on Sanelma, Nelma, jonka Sakris houkuttelee asuinkumppanikseen. Asiat eivät kuitenkaan etene Saksriksen toivomalla tavalla. Vaikeuksia ja pettymyksiä kertyy toinen toisensa jälkeen, ja lopulta kaikki päättyy tragediaan.

1920-luvun alun Suomi ei näyttäydy kirjassa mitenkään miellyttävässä valossa. Ihmiset yrittävät selviytyä mitenkuten, eikä solidaarisuutta tahdo löytyä. Rampaa on helppo jokaisen pilkata, sillä hänen asiansa ovat ainakin huonommin kuin kenenkään muun.

Lehtonen kuvaa hienosti sitä, miten ulkonaisesta erilaisuudesta huolimatta ihmisillä on samanlaiset tarpeet. Rakkaus, hellyys, seksuaalisuus kuuluvat myös sairaille ja vammautuneille, vaikka se kovin helposti torjutaankin.

Lehtonen ottaa siis kantaa sekä poliittisiin että sosiaalisiin oloihin Sakriksen hahmon kautta. Neuvostoliittoa pidetään kultamaana, mutta sieltä palaa kotiin laihoja ja nälkiintyneitä pakolaisia. Heidän kertomuksiaan ei kuitenkaan haluta kuulla, sillä köyhillä pitää olla edes jotain toivoa.

Kuuntelin tätä lenkillä käydessäni pätkittäin, mikä hieman hankaloitti kokonaisuuden hahmottamista. Sattumalta sain kirjan viime viikolla päätökseen, ja kun ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä, huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva (v. 1975) on esitetty tiistaina 5.4. Teemalla. Onneksi sen voi vielä katsoa Areenalta! Lisäksi on tulossa uusinta tv:stä perjantaina iltapäivällä. Elokuvassa Sakrista esittää Vesa-Matti Loiri, ja tätä kehutaan yhdeksi hänen uransa hienoimmista roolitöistä. Nelmana on Leena Uotila, joka myös on suosikkejani.

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa. Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki

Ilmestynyt Kariston julkaisemana 1922. Yle Areenan äänikirja, lukija Juhani Rajalin.

Kirjaa myy nykyään SKS. Myös Gutenbergissa luettavana.