Robert Galbraith: Valkoinen kuolema

Päätin, että heinäkuussa luen paksuja, yli viisisataasivuisia kirjoja. Koska kuun alkupuolelle sijoittui kymmenpäiväinen matka, päätin pakata mukaan teemaan sopivasti paksuja äänikirjoja. Jo jonkin aikaa kuunteluvuoroaan oli odottanut Robert Galbraithin neljäs Cormoran Strike -dekkari Valkoinen kuolema, joka painettuna on 687-sivuinen järkäle ja normaalinopeudella kuunneltuna äänikirjana kestoltaan yli 23 tuntia.

Robert Galbraith alias J. K. Rowling on kokenut tiiliskivien kirjoittaja, mutta kokemukseni mukaan hänen tiiliskivissään on ollut aiemminkin kosolti tiivistämisen varaa. Niin olisi ollut tälläkin kertaa, ainakin, jos lukija on liikkeellä dekkarijuoniodotukset edellä. Dekkarina Valkoinen kuolema on lähinnä keskinkertainen, mutta ihmissuhdekiemuroihin ja englantilaisen yhteiskunnan ilmiöihin keskittyvänä lukuromaanina se on parempi.

Sarjan aiemmat osat lukeneena tiesin jo aika hyvin, mitä odottaa, mutta silti tulin yllätetyksi. Yllätyin tosin negatiivisesti siitä, kuinka laiskasti Valkoinen kuolema lähtee käyntiin. Edellinen osa Pahan polku nimittäin oli alkunsa puolesta hyvin onnistunut ja sai vangittua lukijan mielenkiinnon heti kättelyssä. Nyt minun mielenkiintoni saatiin herätettyä kunnolla vasta, kun tiiliskivestä oli kuunneltuna liki kolmannes. Melkoisen murhaavaa hidastelua, sanoisin!

Alku on siis rikollisen hidas ja haparoiva, eikä lukija sen paremmin kuin etsiväkaksikkokaan ole oikein kärryillä, mitä rikosta edes pitäisi tutkia. Kun sitten lopulta saadaan ruumis, on näyttämöllä jo sellainen henkilökaarti, että sen verkostoja selvitellessä on vaarassa vain sotkeutua entistä enemmän. Joka taholla tuntuu olevan luuranko tai pari kaapissa, joten syyllisen seulominen joukosta on vähintäänkin hankalaa. Parhaansa Strike ja Robin toki yrittävät, mutta silti Galbraith on päätynyt avaamaan tapauksen solmut peräti kahden keskustelun kautta. Ensimmäisessä syyllinen tunnustaa omahyväisenä kaiken ja jälkimmäisessä vielä Strike solmii loput irtolangat yhteen. Näitä en pidä kovin onnistuneina ratkaisuina, kuten blogiani ehkä aiemmin lukeneet jo tietävätkin.  

Robert Galbraith on tiettävästi suunnitellut Cormoran Strike -sarjasta seitsemän osan mittaista. Kieltämättä tämän neljännen osan kohdalla alan olla hieman skeptinen sen suhteen, miten Galbraith aikoo pitää homman kasassa niin pitkään. Sarjan keskeinen juonikuvio kun liittyy päähenkilöparin eli sotaveteraani-yksityisetsivä Cormoran Striken ja hänen apulaisensa, nyttemmin yhtiökumppaninsa Robin Ellacottin keskinäisiin väleihin sekä heidän muihin ihmissuhteisiinsa.

Robin on koko sarjan ajan sinnitellyt huonosti toimivassa suhteessa nuoruudenrakkautensa Matthew’n kanssa, ja Pahan polku päättyy parin vihkimiseen. Valkoinen kuolema alkaa vihkitilaisuutta seuraavasta häävastaanotosta. Juhlat eivät mene kenenkään osapuolen näkökulmasta ihan putkeen, mutta niin vain saadaan Robin ja Matthew lopulta naimisiin keskenään.

Strike oli sarjan ensimmäisen osan alussa juuri katkaissut lopullisesti välinsä Lontoon seurapiirikainottareen Charlottaan. Suhde oli ollut pitkä, katkonainen ja raastava, eikä Strike ole siitä mitä ilmeisimmin toipunut kunnolla vieläkään, kuten käy ilmi. Nyt Strike kuitenkin pitää seuraa viehättävän Lorelei-nimisen naisen kanssa, mutta pelkää koko ajan tämän kiintyvän liikaa. Strike ei halua sitoutua. Robinin epätyydyttävä avioliitto ja Striken naiskuviot täyttävät Valkoisesta kuolemasta näppituntumalla runsaat puolet.

Itse tutkittava rikostapaus on melkoinen vyyhti. Ensimmäiset vinkit tulossa olevasta tapauksesta saadaan, kun Striken puheille pyrkii selvästi vakavista mielenterveysongelmista kärsivä nuorukainen Billy. Mies pyytää Strikea selvittämään, kuka oli lapsi, jonka hän näki kuristettavan ja haudattavan parisen kymmentä vuotta sitten kotinsa lähellä. Ennen kuin Strike saa miehestä irti mitään konkreettisempaa, tämä katoaa kaupungin vilinään Robinin taitamattoman sijaisen möhlittyä.

Seuraavaksi Striken toimistoa lähestyy parlamenttiedustaja Jasper Chiswell, jota kiristetään kahdelta taholta. Kilpailevan poliitikon sokean urheiluministerin aviomies ja kampanjapäällikkö vaatii Chiswelliä luopumaan paikastaan tai hän paljastaa tämän menneisyydestä kohtalokkaita tietoja. Samoista tiedoista vaatii Lontoon olympialaisia vastustavaan anarkistiryhmään liittynyt entisen naapurin poika Jimmy Chiswelliltä 40 000 puntaa. Jimmyä Chiswell ei pidä varsinaisena ongelmana, mutta Striken pitäisi kaivella urheiluministeristä ja tämän lähipiiristä lokaa, jolla voisi uhata kiristäjiä.

Tehtävänanto on epämääräinen, sillä Chiswell ei suostu paljastamaan, millä tiedolla häntä kiristetään. Strike kuitenkin suostuu ottamaan tehtävän vastaan, ja Robin soluttautuu parlamenttitaloon Chiswellin kampanjatoimistoon hankkimaan tietoja. Samalla hän tutustuu Chiswellin lähipiiriin, kuten tyttäriin ja näiden velipuoleen sekä uusimpaan vaimoon. Löytyy myös yhdistävä tekijä Billyn, Jimmyn ja Chiswellien väliltä.

Galbraith kuvaa jokseenkin purevasti Lontoon ja ylipäätään Britannian yläluokan sisäpiiriä, johon ulkopuolisia ei hyväksytä edes pitkin hampain. Kaikki tuntevat toisensa, siitä on kallis yksityiskoulujärjestelmä pitänyt huolen ja pitää edelleen. Eliittiin itsensä laskevat myös ajattelevat, että tavallisten ihmisten säännöt eivät heitä koske. Siloitellun ja huolella yllä pidetyn julkisivun takana tapahtuu ikäviä ja rumia asioita, mutta ne halutaan pitää piilossa hinnalla millä hyvänsä. Kun jotain kuitenkin tihkuu läpi suojausten, on keltainen lehdistö oitis kimpussa ja repii kaiken riekaleiksi innosta hihkuen.

Ihmissuhdesotkut, vaaniva media, vihamielinen poliisi, paniikkikohtaukset ja infernaalisen pahat kivut Striken jalantyngässä haittaavat siis tapauksen tutkintaa, mutta niin vain saadaan kaikki lopuksi sievälle kerälle.

Jo Pahan polusta kirjoittaessani olen protestoinut Galbraithin tapaa lainata joka luvun alkuun sitaatteja muista teksteistä. Tällä kertaa viisauksia on poimittu Henrik Ibsenin näytelmästä Rosmersholm. En voi mitään sille, että tämä vaikuttaa jollain tapaa tekosivistyneeltä tai snobbailulta. Poimitut lainaukset sopivat tulossa olevan luvun tapahtumiin, mutta eivät ainakaan minulle anna mitään lisäarvoa. Eniten niissä ärsyttää se, että huomaan ärsyyntyväni niiistä!

Loppuyhteenvetona totean, että kaikesta napinastani huolimatta jälleen kuitenkin viihdyin Eero Saarisen lukeman äänikirjan parissa oikein hyvin. Tosin tunnustaa täytyy, että pariin otteeseen uni korjasi kuuntelijan huomaansa. Kannen lupaus ei siis ihan pitänyt kutiaan! Äänikirjaa saa onneksi kelattua taaksepäin. Saarisen lukutapa on hypnoottinen ja sopii mainiosti Galbraithin laveaan tekstiin. Kuuntelen kyllä seuraavat kolmekin osaa.

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (Lethal White)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2018. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 23 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Käen kutsu. Otava 2013.

Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Pahan polku. Otava 2015.

Valkoinen kuolema. Otava 2018.

Robert Galbraith: Pahan polku

Lontoon kaduilla liikkuu nuoria naisia jahtaava sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa veitsillään ja ottaa heiltä ruumiinosia metsästysmuistoiksi.

Ei ehkä kovin omaperäinen dekkarin alkuasetelma, mutta Robert Galbraithin käsissä tästä on muovautunut kelpo tarina. Lukija saa nimittäin heti Pahan polun alkusivuilla tietää, että murhaajan tähtäimessä on varsinainen herkkupala, Sihteeri, kuten hän mielessään kutsuu Robin Ellacottia. Räväkästi tarina käynnistyy myös Cormoran Striken ja Robinin yksityisetsivätoimistolla, sillä murhaaja lähettää Robinille yhden uhrinsa irti leikatun säären, ikään kuin varoitukseksi tai lupaukseksi tulevasta.

Tarkoituksena on siis säikäyttää Robin ja herättää Striken huomio. Kumpikin tavoitteista saavutetaan. Strike huomaa oitis nuoren naisen sääressä vanhat arvet, jotka nostavat ikäviä muistoja hänen mieleensä. Onko Strike tuntenut murhatun tytön? Ja ennen kaikkea tunteeko Strike murhaajan? Menneisyyden kätköistä nousee esiin ainakin kolme miestä, joilla olisi riittävästi vanhaa kaunaa hampaankolossa Strikea vastaan sekä tarpeeksi hulluutta toteuttaa karmiva uhkaus.

Strike ja Robin alkavat seuloa Striken menneisyyden haamuja, jotka suorastaan kilpailevat vastenmielisyydessä. Strike itsekään ei tiedä, kuka miehistä olisi hänen suosikkiehdokkaansa murhaajaksi. Äidin muinainen poikaystävä? Pedofiili? Entinen nyrkkeilijä? Epäiltyjä on kenties hieman liikaakin, ja ainakin äänikirjana teosta nautiskellessa inhotukset alkoivat jossain vaiheessa mennä päässäni iloisesti sekaisin.

Poliisia eivät Striken epäiltyehdokkaat luonnollisestikaan kiinnosta, vaan häntä kehotetaan lähinnä pysymään erossa tutkinnasta. Lisää ongelmia seuraa runsaasta negatiivisesta julkisuudesta. Ruumiinosia vastaanottava yksityisetsivä ei oikein vakuuta ammattitaidollaan, ja asiakkaat kaikkoavat nopeasti. Jälleen Striken firma on konkurssin partaalla.

Tuttua aiemmista sarjan osista on myös Robinin tuskailu Striken palveluksessa. Nuori nainen haluaisi tunnustusta ja yhtiökumppanin aseman, mutta sulhanen koettaa kaikkensa saadakseen Robinin luopumaan vaarallisesta ja huonopalkkaisesta työstään. Parin häät lähestyvät vauhdilla, mutta Robin selvästi epäröi ja koko suhde on vaakalaudalla, kun Markin menneisyydestä paljastuu kiusallinen asia. Omahyväinen ja itserakas Mark on muuten varsinainen inhotus!

Uutta ei ole sekään, että Strike kärvistelee jälleen uudessa suhteessa. Robinin ja Striken keskinäiset välit kipunoivat edelleen vahvasti. Kumpikin torjuu sen kuitenkin päättäväisesti.

Galbraith jatkaa edelleen hyvin perinteisellä linjallaan, eli Strike ja Robin tekevät sitkeää etsivätyötä haastattelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla asuntoja. Tuloksia tulee hitaasti. Tarina pysyy kuitenkin vireessä, kun lukija joutuu tasaisin väliajoin kurkistamaan murhaajan saastaiseen mieleen. Ruumiitakin tulee lisää tasaiseen tahtiin, ja uhka Robinin ympärillä tihenee. Kiinnostava, joskin vastenmielinen yksityiskohta ovat ihmiset, jotka haluavat amputoida terveitä ruumiinosiaan. Joku levittää netin keskustelupalstoilla tietoa, että Strike olisi hankkiutunut tahallaan eroon jalastaan.

Galbraithin Cormoran Strike -sarja ja tämä Pahan polku yksinäänkin jakavat mielipiteitä. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina on pitkälti samoilla linjoilla kanssani: ”Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...” , mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria on pettynyt: ”Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva.” Itse olin alkuun epäileväinen, mutta kirja kirjalta olen viihtynyt Striken ja Robinin parissa yhä paremmin. Henkilökuvauksessa Galbraith on velho, ainakin, mitä tulee päähenkilöihin.

Pahan polkua pidän kolmesta sarjan tähänastisesta osasta parhaana. Juoni ei junnannut liikaa, loppuun asti pysyi jännitys murhaajan henkilöydestä yllä ja pelkäsin myös, kuinka pahasti Robinille vielä käy. Mutta ymmärrän myös kriittisemmät kommentit. Kuten jo totesin, epäiltyjä on turhan monta ja heidän tekemistensä setvimiseen kulutetaan runsaasti aikaa ja lukijan hermoja. Miesten hahmot menivät päässäni sekaisin.

Robin ei tottele Striken ohjeita ja joutuu vaaraan omaa typeryyttään, mikä ärsyttää. Samoin Striken ja Robinin keskinäisten välien vatvominen alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Jokin ratkaisu, kiitos! Ärsyynnyin myös jokaisen luvun alkuun istutetusta Blue Öyster Cult -sitaatista. Olen aikaisemminkin kapinoinut näitä minusta yleensä tekotaiteellisilta vaikuttavia korostuksia vastaan. Ainakaan minulle ne eivät anna mitään lisäarvoa.

Kuuntelin siis kirjan Eero Saarisen lukemana äänikirjana, kuten kaksi edellistäkin osaa. Minun päässäni Cormoran kuulostaa siis Saariselta. Hankin tällä kertaa äänikirjan Elisa Kirjan Dekkaripiirin jäsenetuversiona. Tiinalla muuten oli tieto, että Cormoran Strikesta ollaan puuhaamassa tv-sarjaa. Ehdottomasti kiinnostaa!

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil)

Suom. Ilkka Rekiaro. Otavan äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 18 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava 2013.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava 2015.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Melkein vuosi on jo ehtinyt hujahtaa Robert Galbraithin esikoisdekkarin Käen kutsu kuuntelemisesta. Pidin perinteisestä ja hitaahkosta salapoliisiromaanista kovasti, ja nautin kirjan kuuntelusta myös loistavan lukijan eli Eero Saarisen ansiosta. Niinpä oli itsestään selvää, että tulisin myös seuraavan osan nautiskelemaan muodossa tai toisessa sen suomennoksen ilmestyttyä.

Iloni olikin suuri, kun huomasin, että kakkososan eli Silkkiäistoukan äänikirjaversio putkahti nopeasti suomennoksen ilmestyttyä myös Elisa Kirjan äänikirjavalikoimiin. Lukijana oli jälleen Eero Saarinen! Oli kuin olisi vanhan ystävänsä tavannut, kun laittoi napit korviin ja antoi Saarisen äänen tulvia päähänsä. Myös Cormoran Strike ja Robin tuntuivat vanhoilta, kotoisilta tuttavilta, ja oli ihanaa saada tietää, mitä heille kuului.

Kohtalaista tuntuu kuuluvan. Robin valmistelee häitään inhan Markin kanssa, mutta yllättäviä esteitä suunnitelmille ilmaantuu. Pariskunnan välejä kiristävät Robinin työ ja ennen kaikkea pomo. Cormoran taas saa odottamattomia tietoja entisen morsiamensa nykyvaiheista. Etsivätoimistolla menee aavistuksen paremmin kuin edellisellä tapaamiskerralla, mutta mitään rahatulvaa ei vieläkään ole näkyvissä. Robin haluaisi kiihkeästi opiskella salapoliisiksi, mutta Strikella tuntuu olevan toisenlainen käsitys firmansa tulevaisuudesta.

Ratkottava rikos on tällä kertaa erityisesti kirjaihmistä kiinnostava. Silkkiäistoukassa sukelletaan kustannusmaailman syövereihin ja paljastetaan sen raadollisuus pohjamutia myöden. Parhaiten tämä puoli varmasti aukeaa englantilaista kustannusmaailmaa sisältä päin tunteville, mutta kiintoisaa luettavaa se oli täydelliselle maallikollekin. Kirjailijoista annetaan vähemmän mairitteleva kuva. Miltei mitä tahansa ollaan valmiita tekemään, jotta saadaan oma teksti painettua. Myöskään julkisuuden saamiseksi ei keinoja kaihdeta.

Strike saa toimeksiannon kirjailija Owen Quinen vaimoilta. Kirjailija on kadonnut parisen viikkoa sitten omille teilleen, ja vaimo alkaa huolestua. Asetelma ei vaikuta Striken mielestä kovin miellyttävältä. Quinen kirjallinen ura ei ole ollut hääppöinen ja on ollut pitkään laskusuunnassa. Yksityiselämässään kirjailija tuntuu sikailevan ja pitävän väritöntä vaimoaan jonkinlaisena kotiorjana, joka pyyteettömästi hoitaa pariskunnan aikuista kehitysvammaista tytärtä ja siinä ohessa miestään. Kirjailija itse tapaa häipyä aika ajoin omille teilleen ’kirjoittamaan’, ja perhe odottelee kiltisti kotona. Nyt mies on ollut kuitenkin tavallista kauemmin poissa eikä kustantamokaan tunnu tietävän tai ainakaan haluavan kertoa, mihin mies on kadonnut.

Nopeasti selviää, että Quine on juuri saanut valmiiksi romaaninsa käsikirjoituksen, joka tuntuu olevan poikkeuksellisen kuumaa kamaa. Quine on tunnettu epämiellyttävän groteskista tyylistä, mutta tällä kertaa hän on ylittänyt itsensä. Bombyx mori -niminen vertauskuvallinen romaani paljastaa inhottavia salaisuuksia kaikista Quinen lähipiirin ihmisistä. Lakimiehet ovat jo yrittäneet estää romaanin julkaisun, vaikka käsikirjoituksen sisällön pitäisi olla vain harvojen tiedossa. Onko kirjassa jotain niin tulenarkaa, että Quine on päättänyt kadota sen takia? Vai onko hänelle tapahtunut jotain muuta?

Takakannessa jo paljastetaan, että kirjailija löytyy pian raa’asti murhattuna. Murhatapa liittyy kummallisella tavalla Quinen romaaniin, eikä Strike malta jättää juttua tähän poliisin ankarista kehotuksista huolimatta tai oikeastaan niiden takia. Jokin kirjailijan vaimon tilanteessa vetoaa Striken pehmeään puoleen. Lisäksi joku tuntuu jälleen vainoavan Strikea itseäänkin.

Rakenteeltaan Silkkiäistoukka noudattelee Käen kutsun kaavaa aika tarkoin. Juttu tuntuu täysin mahdottomalta ratkaista, mutta sitkeä ihmisten jututus ja tarinoiden seulonta tuottaa lopulta tulosta. Lopuksi pitää vain vielä saada syyllinen nalkkiin ja mieluiten tunnustamaan tekonsa. Nytkin tekijä on mukana tarinassa melkein alkusivuilta lähtien, joten mistään puskista ei ratkaisua tempaista, vaikka kieltämättä lukijalle on jälleen varattu yllätys.

Naurahdin ääneen yksityiskohdalle, jonka Galbraith oli tarinaansa ujuttanut. Quinen kirjat kuvataan synkiksi, groteskeiksi ja epämiellyttäviksi. Yllättäen ne ovat olleet myyntimenestyksiä – Suomessa! Millainen kuva meistä oikein onkaan maailmalla?

Galbraithin dekkarit ovat jakaneet lukijakuntansa, kuten arvata saattaa, mutta minä viihdyn näiden hitaahkojen, perinteisten ja hyvin brittiläisten arvoitusdekkareitten parissa vallan mainiosti. Seuraavaa odotellessa!

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 17 h 25 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Viime heinäkuussa vuoti julkisuuteen tieto, että Harry Potterin kirjoittaja J. K. Rowling oli julkaissut salanimellä Robert Galbraith salapoliisiromaanin The Cuckoo’s Calling. Kuten arvata saattaa, nousi tästä paljastuksesta pienoinen kohu ainakin kirjallisessa maailmassa. Toinen ilmeinen seuraus oli, että kirjan myyntiluvut suorastaan ampaisivat nousuun. Päätös suomennoksestakin tehtiin pikavauhtia, samoin käännös itsessään, ja kirja julkaistiin suomeksi jo lokakuussa. Joulukuussa teos oli Suomessakin kivunnut kymmenen myydyimmän käännösromaanin listalle.

Kyynisenä ihmisenä en oikein vieläkään täysin niele selitystä, miten tieto salanimen taakse kätkeytyvästä Rowlingista pääsi julkisuuteen. Heinäkuussa suhtauduin epäillen myös itse kirjaan, vaikka aikaisempi Rowlingin aikuisten romaani Paikka vapaana olikin ollut positiivinen yllätys. Myönnettäköön myös, että Harry Potterien parissa olen ihan aidosti viihtynyt, joten en oikein osaa selittää, mistä epäileväinen ennakkoasenteeni oikein johtuu.

Vähitellen kirjasta kuulemani alkoi kallistua yhä positiivisemmalle kannalle, ja päätös kirjan lukemisesta jossain vaiheessa muodostui pääni sisällä kuin varkain. Lontoon-reissulla pitelin kirjan pokkaripainosta jo Heathrow’n lentokentän kirjakaupassa kädessäni, mutta kauhistuin sen paksuutta ja päätin kiltisti odottaa suomennosta. Sitten huomasin, että äänikirjaversio oli saatavana Elisa Kirjasta, ja päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi. Päätöksen sinetöi se, että lukijaksi oli valittu Eero Saarinen. Pidän kovasti hänen äänestään ja lukutyylistään. Ajatuksena oli kuunnella kirjaa lenkkiseurana, mutta parin lenkin jälkeen se siirtyikin työmatkaseuraksi, koska en malttanut odottaa kunnon lenkkeilykelejä.

Käen kutsu on yllättävän perinteinen salapoliisiromaani. Tämä oikeastaan taisi vedota minuun eniten. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu: juoni on sommiteltu taiten ja vakuuttavasti ja henkilö- ja miljöökuvaukseen on panostettu. Tarkoituksena on ollut alun alkaenkin kirjoittaa sarja, joten henkilöt saavat rauhassa tulla lukijalle tutuiksi.

Sankarina on ihan oikea yksityisetsivä, mikä tietysti on dekkarifanille mannaa. Cormoran Strike on kiinnostava hahmo, ja kirjailijasivuillaan Galbraith-Rowling kertookin tehneensä paljon taustatyötä hänen hahmoaan rakennellessaan. Strike on Afganistanin veteraani ja sotainvalidi, entinen sotapoliisi. Hänellä on mielenkiintoinen ja traumaattinenkin perhetausta, hän on älykäs ja persoonaltaan miellyttävän miehekäs. Nyrkkeilyä harrastanut iso, karkeapiirteinen mies menestyy ällistyttävästi, kun kisataan häikäisevien kaunottarien suosiosta, mutta siitä huolimatta romaanin alussa Strike muuttaa asumaan rähjäiseen toimistoonsa. Liiketoimet eivät tunnu sujuvan yksityiselämää paremmin. Kaiken huippuna ovat vielä viikoittain saapuvat värikkäät tappouhkauskirjeet.

Kuin taivaan lahjana Striken elämän ja toimiston kaaokselle on sihteeri Robin, joka pyrähtää paikalle varsin dramaattisesti kirjan alussa. Väliaikaiseksi tarkoitettu pesti tietysti venyy, koska Robin tuntee todella viihtyvänsä työssä ja Strike huomaa nopeasti olevansa riippuvainen tehokkaasta, järjestelmällisestä, taitavasta, nokkelasta ja innokkaasta sihteeristään.

Strikea pyydetään selvittämään pari kuukautta aiemmin tapahtunutta huippumalli Lula Landryn kuolemaa. Paparatsien jahtaama malli putosi loistoasuntonsa parvekkeelta. Poliisin mukaan kyseessä oli itsemurha, mutta Lulan kasvattiveli pyytää epätoivoissaan Strikea vielä tutkimaan asiaa, koska hänen mielestään Lula ei ole voinut tappaa itseään. Todisteet puhuvat tosin vahvasti itsemurhan puolesta, mutta rahapulassa kärvistelevä Strike päättää ottaa tehtävän vastaan.

Kyseessä on muunnos suljetun huoneen tapauksesta. Strike ja Robin ryhtyvät sitkeästi tutkimaan jokaista vähänkin merkittävältä tuntuvaa yksityiskohtaa. Henkilöitä etsitään, heitä puhutetaan ja Lulan kuolinpäivää käydään läpi yhä uudelleen. Tapahtumat etenevät verkkaan, ja hyvin hitaasti tuntuu Strikekin pääsevän tapauksessa eteenpäin. Sitten tulee toinen epäilyttävä kuolemantapaus, joka vakuuttaa Striken siitä, että kyseessä sittenkin oli murha ja että vapaana on vaarallinen murhaaja, joka ei kaihda tehdä uusia rikoksia vanhojen peittelemiseksi. Poliisi vain ei ole asiasta lainkaan yhtä vakuuttunut.

Galbraith-Rowling kuvaa varsin viiltävästi rahan ja julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Kun on yllättäen saanut menestystä ja kerännyt mittavan omaisuuden, kuten Lula mallintöillään, ei enää voikaan luottaa kehenkään. Kuka tahansa lähipiiristä on milloin tahansa valmis myymään mitä tahansa tietoa medialle. Mitä raadollisempaa materiaali on, sitä parempi. Kaikki tuntuvat kärkkyvän omaa siivuaan julkisuudesta ja rahoista hinnalla millä hyvänsä.

Itse juoni etenee siis varsin verkkaan, ja toimintaa on vähänlaisesti, vaikka lopussa onkin varsin jännät paikat. Hidas meno ei tällä kertaa haitannut lainkaan, koska siinä sivussa mielenkiintoiset päähenkilöt saivat syvyyttä ja tulivat tuttaviksi. Osansa oli varmasti silläkin, että Saarisen luentaa kuuntelen mieluusti, vaikka mielenkiintoisia juonenkäänteitä ei ihan vilisemällä olekaan. Toisaalta hitaus saa kyllä perustelunsa. Sieltä yhä uudelleen läpi käytyjen yksityiskohtien joukosta Strike siivilöi todisteet. Juoni on myös sikäli onnistunut, että arvailin murhaajaa useaan otteeseen matkan varrella, mutta vedin vesiperän joka kerralla. Silti kun syyllinen lopulta istuu kuuntelemassa Striken todisteita, olin varsin tyytyväinen: näinhän tämän pitikin mennä!

Jään tyytyväisin mielin odottelemaan jatkoa, jota pitäisikin olla luvassa jo tänä vuonna.

Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 16 h 36 min. Kirjassa 463 s. Otava.

Ostettu Elisa Kirjasta puhelimeen.