Kun sain luettavakseni J.
K. Johanssonin Venlan, tiesin Palokaski-sarjasta aika vähän. J. K.
Johansson on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy ’ryhmä tarinankerronnan
ammattilaisia’. Tarkoitus on ollut kirjoittaa trilogia, ja ainakin ensimmäistä
osaa Laura (Tammi, 2013),
mainostettiin ’Suomen Twin Peaksiksi’. Kirjojen takakansiteksteissä teoksia
luonnehditaan kiitetyiksi maailmanmenestyksiksi, ja ensimmäisen osan jälkeen
sarjan tv- ja elokuvaoikeudet ostettiin.
Päättelin myös lukemistani kommenteista, että sarjan osat
liittyvät hyvin tiiviisti yhteen. Monet sanoivat jopa, että kyseessä on kolmeen
osaan pilkottu yksittäinen teos. Niinpä ajattelin, että lienee parasta aloittaa
alusta. Lauran aloitettuani huomasin
nopeasti, että nyt eivät teos ja lukija oikein kohtaa. Olen totaalisen väärää
kohderyhmää, eikä huumorintajuni veny riittävästi. Suhtaudun dekkariin genrenä
liian ryppyotsaisesti osatakseni nauttia tällaisesta parodiasta, jollaiseksi
jossain vaiheessa tyylin mielessäni luokittelin. Palokaski-sarja on nuorten aikuisten (dekkari)viihdettä, ja
sellaisena se pitäisi myös lukea, ei dekkarilasien läpi.
Itselleen ei kuitenkaan aina oikein voi mitään. En voinut
mitään sille, että rypistelin otsaani kirjan henkilöiden kummallisille
toilailuille, juonenkäänteiden täydelliselle epäuskottavuudelle ja jopa rankoille
epäloogisuuksille. Miten esimerkiksi laskujeni mukaan kaksikymppinen mies on
ehtinyt opiskella huippulääkäriksi ja jo harjoittaa ammattiaan?
Jo päähenkilö Miia Pohjavirta on arkimaailmassa mahdoton. Nipin
napin kolmikymppinen nuori nainen on opiskellut sekä erityisopettajaksi että
poliisiksi ja ehtinyt harjoittaakin molempia ammatteja, poliisin työtä jopa
pidemmän aikaa. Sarjan alkusivuilla kerrotaan, että Miia on toiminut tunnettuna
nettipoliisina mutta jättänyt tehtävänsä muun muassa pahaksi äityneen
nettiriippuvuutensa takia ja palannut erityisopettajan töihin ja saanut paikan
entisestä koulustaan Palokasken lähiössä. Lukijan annetaan mielestäni ymmärtää,
että kyseessä on yläkoulu, mutta oppilaiden elämää seurattaessa se vaikuttaa
kuitenkin enemmän lukiolta. Erityisopettajan työ taas muistuttaa lähinnä
koulukuraattorin toimenkuvaa.
Miian veli Nikke työskentelee samassa koulussa
koulupsykologina. Nikke on naimisissa Miian parhaan ystävän Suskin kanssa, ja
pariskunta on ajautunut aviokriisiin yritettyään epätoivoisesti saada lasta jo
usean vuoden ajan. Suski on neurootikko parhaasta päästä, ja Nikke taas
melkoinen lapanen niin kotona kuin töissäkin. Työhuoneessa ei ole esimerkiksi
työpöytää, mutta useampi kitara kyllä löytyy.
Kouluvuosi lähtee liikkeelle huonoissa merkeissä, sillä yksi
koulun oppilaista, Laura (se Twin Peaks!) Anderson, on kadonnut edellisenä
päivänä (!). Opettajat ovat suunnittelupäivänä lähinnä hysteerisiä tytön
katoamisesta. Miia huomaa heti, että Nikke liitetään puheissa usein Lauraan.
Onko veljellä jotain tietoa Lauran katoamisesta? Lisäksi Miiasta alkaa nopeasti
tuntua, että Lauran katoamisessa on samoja piirteitä kuin aikanaan hänen
isosiskonsa Venlan katoamisessa. Venla on ollut kadoksissa jo kaksikymmentä
vuotta.
Miia on erikoisimpia sankarittaria, joihin olen törmännyt.
Hänet kuvataan turvalliseksi ja välittäväksi opettajaksi, joka saa voitettua
hankalienkin oppilaiden luottamuksen puolelleen. Toisaalta hänen
yksityiselämänsä on vähintäänkin retuperällä. Nettiriippuvuus ei ota
hellittääkseen, sillä Lauran katoaminen saa hänen poliisinvaistonsa
luonnollisesti heräämään ja hän ryntää nettiin ’tekemään tutkimuksiaan’. Miia
on äärimmäisen sitoutumiskammoinen, mutta mitä komeimmat ja tavoitelluimmat
poikamiehet suorastaan pörräävät hänen hoikan ja kauniin olemuksensa ympärillä.
Miia kuitenkin haluaa vain hyvää seksiä, mutta sitä on saatava usein. Rohkeita
seksikohtauksia onkin ripoteltu kaikkiin kolmeen kirjaan tasaisin välein, viis
siitä, että ne eivät yleensä edistä juonta tippaakaan. Solakan vartalon
salaisuus ei ainakaan ole liikunnallinen ja terveellinen elämäntapa, sillä Miia
on todellinen sohvaperuna, joka syö iltapalaksi kevyesti kaksi perhepitsaa.
Poliisi on luonnollisesti Lauran katoamisesta kiinnostunut,
mutta kun tutkimukset eivät etene, Miian entinen esimies Korhonen taipuu
pyytämään Miian apua, tämä kun on koululla tapahtumien keskipisteessä. Mitään
varsinaista tutkimista ei tapahdu, vaan kirjan lopussa saadaan jonkinlainen
ratkaisu viime hetkellä kokoon. Seuraavan osan nimihenkilö Noora saapastelee
loppumetreillä Miian vastaanotolle ja kertoo pelkäävänsä, että hän on seuraava
uhri…
Seuraavan kirjan eli Nooran
(Tammi, 2014) alussa jatketaan suurin piirtein siitä, mihin viimeksi jäätiin
eli tutustutaan paremmin Nooraan, Lauran luokkatoveriin. Nyt tekijät sortuvat
epäloogisuuteen, sillä Lauran katoamisillan tapahtumat selitetään toisin kuin
ensimmäisessä osassa. Lauran olikin ollut tarkoitus yöpyä Nooran luona iltana,
jolloin lähiön nuoret kokoontuivat merenrantaan juhlimaan kesäloman loppua.
Laura oli kuitenkin lähtenyt etkobileisiin yksin, ilman Nooraa.
Noora on tavallisen perheen hyvä tyttö, joka kuvittelee,
ettei kukaan huomaa häntä. Laura on saanut valtavasti huomiota kadottuaan ja
löydyttyään sitten kuolleena. Noora perustaa kiukuspäissään salanimellä lifestyleblogin,
joka nousee parissa päivässä Suomen seuratuimmaksi ainakin osittain Nooran
somekikkailun ansiosta. Tämä osuus kieltämättä oli aika kiehtovaa, niin hyvin
(vaikka tietysti kärjistäen) ilmiö kerrotaan. Blogin suosiolla on tietysti
kääntöpuolensa. Yhteistyökuvioita ehdottavien yritysten joukossa on myös
hämäräperäisiä bisneksiä harjoittavia. Lopulta Noora saa kohtalokkaan tarjouksen,
jota ei voi vastustaa.
Miia haistaa palaneen käryä, vaikka poliisi ei ota kuuleviin
korviinsa Nooran kertomusta miehestä, jonka kanssa hän väittää nähneensä Lauran
jyrkänteellä tämän kuoliniltana. Lauran tapaus on poliisin, paitsi Korhosen,
mielestä suljettu. Myös Korhosen pojanpoika seitsemäntoistavuotias Saska
haluaisi poliisiksi ja tekee omia ’tutkimuksiaan’ Lauran katoamisesta. Ei tosin
kannattaisi. Sekavien tapahtumien jälkeen kirja päättyy takaa-ajokohtauksen
jälkeen siihen, että Miia löytää erään auton takakontista muoviin käärityn
tytön ruumiin.
Mitäköhän olisin Venlasta
(Tammi, 2015) ymmärtänyt, jos olisin kylmiltäni siitä aloittanut? Nyt luin koko
trilogian putkeen, joten voisi olettaa, että olisin pysynyt hyvinkin tarinan
matkassa. Pysyin ehkä liiankin hyvin, sillä kolmas osa tätä tyylilajia alkoi jo
pahasti takertua kiduksiini.
Kun Miia löytää auton takakontista tytön ruumiin, hän ei
tietenkään soita poliisille, vaan juoksee kotiinsa. On vaikea millään tasolla
uskoa, että Miia itse oli poliisi vain muutama kuukausi takaperin. Miia jatkaa
’omia tutkimuksiaan’ ja alkaa pelätä, että häntä aletaan epäillä murhista.
Miia, Korhonen ja Iltalööpin toimitus ovat koko ajan
uskoneet, että parikymmentä vuotta aiemmin kadonneen Venlan tapaus liittyy
uusiin nuorten naisten katoamisiin Palokaskessa. Tässä viimeisessä sarjan
osassa palataankin takaumina Venlan tarinaan ja selvitetään, mitä hänelle
aikanaan tapahtui. Jonkinlaiset yhtymäkohdat saadaan Venlan ja uusien
tapahtumien välille vedettyä, mutta mitään kriittistä tutkailua nämä eivät kestä!
Sarjassa on kosolti henkilöitä. On tietysti Miia,
päähenkilö, hänen perheensä, Nikke, kadonnut sisko Venla, kummallinen äiti ja
onnettomuudessa kuollut isä. Niken vaimo Suski on Miian parhaita ystäviä,
samoin Aikku ja Isabella, jotka molemmat myös liittyvät juoneen Suskin ja hänen
lapsensaantihalunsa lisäksi. Poliiseista keskeisiä ovat Korhonen ja KRP:n
lähettämä vahvistus, vloggaava Emilia. Seassa häärää vielä yksityisetsiväkin.
Kadonneet tytöt eli Laura, Noora ja Venla ovat omine
perheineen mukana, samoin Ojantauksen perhe, erityisesti pyramidihuijausta
harjoittava äiti Tiina, huumekauppoihin sotkeutunut aikuinen poika Toni ja
nuorempi kiltti Lauri. Iltalööpin toimittajaa Pasiakaan ei saa unohtaa. Lisäksi
ovat vielä Miian poikaystävät, erityisesti Antti ja Mikael. Henkilögalleria on
siis melkoinen, ja kun Venla loppuu,
jää kosolti irrallisia langanpäitä solmimatta. Muutenkin lähes seitsemänsataa
sivua kahlannut lukija tunsi itsensä jokseenkin petetyksi ’loppuratkaisun’
äärellä.
Päättelin siis, että kyseessä on parodinen nuorten aikuisten
viihdesarja, jonka sijoittaminen dekkarigenreen on hieman kyseenalaista. Kovin
ryppyotsaisesti ei tietenkään kannata luokitteluihin suhtautua, mutta lukijoita
saattaisi enemmän löytyä YA-osastolta kuin perinteiseltä dekkarihyllyltä.
Jollain tavoin on haistettavissa sarjan ulkoasusta, että ihan ei kustantajakaan
ole täysin osannut sarjaa sijoittaa kartalle. Laura on julkaistu kovissa kansissa, mutta Noora ja Venla ovat
saaneet tyytyä pehmeisiin kansiin heti uutena. Jonkinlaista
kertakäyttöviihdettähän Palokaski-sarja
on, joten ratkaisu on ymmärrettävä.
J. K. Johansson:
Laura
Tammi 2013, 221 s.
Lainattu kirjastosta.
J. K. Johansson:
Noora
Tammi 2014, 270 s.
Lainattu kirjastosta.
J. K. Johansson:
Venla
Tammi 2015, 204 s.
Arvostelukappale.
Osa Venla oli Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun
