Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Mies juoksee metsässä huutaen Annan nimeä. Kahden askeleen välillä hän menettää totaalisesti muistinsa. Kuka hän on? Missä hän on? Kuka on Anna? Miksi puiden lomitse näkyy pakoon juoksevan naisen hahmo? Kuka ampuu? Tilanne on kaikin puolin sekava ja pelottava. Kaiken lisäksi miehestä tuntuu, että hänen vartalonsa on jotenkin väärän oloinen. Onko hän aina ollut tämän pituinen?

Muutamien hämmentävien yksityiskohtien ja tapahtumien jälkeen mies hoipertelee ränsistyneen kartanon pihaan ja kolkuttaa oveen. Miehen huojennukseksi hänet tunnetaan talossa. Hän on tohtori Sebastian Bell, jonka on määrä osallistua kartanossa talon tyttären Evelynin kotiinpaluun kunniaksi järjestettäviin tanssiaisiin. Huoneessaan tohtori Bell tuijottaa hämmentyneenä tavaroitaan. Osaako hän muka toimia lääkärinä? Käsittämätön ajatus!

Hämmentävä päivä päättyy Evelynin murhaan. Seuraavana päivänä mies herää samassa kartanossa, mutta eri vuoteessa ja ruumiissa kuin ensimmäisenä päivänä. Kummallisesti tapahtumat seuraavat edellisen päivän kulkua, mutta näkökulma on nyt toinen. Mistä oikein on kysymys?!

Stuart Turtonin menestysromaania Evelynin seitsemän kuolemaa kuvataan ”kirjalliseksi pakohuonepeliksi, jossa Agatha Christie kohtaa Black Mirror -tv-sarjan.” Itselleni luuppiin juuttuneista henkilöistä tuli mieleeni Audrey Niffeneggerin romaani Aikamatkustajan vaimo, jota on maustettu perinteisen arvoitusdekkarin ja kauhuromantiikan elementeillä.

Päähenkilön on kahdeksan päivän aikana ratkaistava Evelynin murha päästäkseen pois kummallisesta rinnakkaistodellisuudesta. Jokaisena päivänä hänellä on uusi isäntä, jonka ruumiissa hän herää. Jos hän ei saa estettyä Evelynin kuolemaa vielä kahdeksantenakaan iltana, kaikki alkaa alusta ja hän on taas tohtori Sebastian Bellin ruumiissa muisti puhtaaksi pyyhittynä. Kartanon väestä jotkut ovat hänen liittolaisiaan, toiset taas yrittävät kirjaimellisesti kaikin keinoin estää häntä onnistumasta tehtävässään. Mutta ketkä ovat ystäviä, ketkä vihollisia? Keihin voi luottaa?

Luin Evelynin seitsemän kuolemaa -teoksen joululomalla Lontoon-matkalla. Se oli siis toinen matkakirjoistani, jotka valitsin sillä periaatteella, että niiden pitää olla pehmeäkantisia (sain kirjan ennakkokappaleen) ja niiden tapahtumien pitää sijoittua Englantiin. Nämä vaatimukset siis täyttyivät hienosti. Muuten juuri tämä kirja ei ollut aivan napakymppivalinta lomamatkalla luettavaksi, sillä se vaatii lukijalta keskimääräistä enemmän keskittymistä.

Kuten ehkä jo yllä kuvailemastani voi päätellä, juoni on jokseenkin erikoinen ja monikerroksinen. Henkilökaarti on laaja, ja vaikka kirjan alussa on henkilöluettelo lukijan tueksi, on siinä kärryillä pysymisessä tekemistä. Yhtään ei tilannetta helpota, että päähenkilö on milloin kenenkin pään sisällä ja toimii osin isäntänsä luonteen ja tapojen mukaisesti. Ei siis riitä, että päähenkilö on pitkään totaalisen ulalla, vaan myös lukija on. Jossain vaiheessa aloin toivoa, että olisin tehnyt itselleni samanlaisen muistikirjan kuin kirjassakin tehdään. Sen avulla olisin ehkä selvinnyt juonikieputuksessa ja henkilökarusellissa hieman selväpäisempänä!

Jännitettävää ja mietittävää on monella tasolla. Saako päähenkilö ratkaistua ja estettyä Evelynin murhan? Onnistuuko hän irtautumaan luupista? Miksi hän ylipäätään on siihen joutunut? Kysymykset saavat kyllä vastauksensa, tosin niistä osa on lukijan tiedonhalua paremmin tyydyttäviä kuin toiset.

On myönnettävä, että Turton on kehittänyt osin tutuista aineksista tuoreen kokonaisuuden, joka kiehtoo ja viettelee lukijan syövereihinsä. Tämä on yksi kummallisimmista ja erikoisimmista romaaneista, jonka olen aikoihin lukenut.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa (The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle)
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2020. 494 s.

Ennakkokappale.

P. D. James: Murhaajan mieli

Olen jo aiemmin hiemanvalaissut brittiläisen dekkarikuningattaren P. D.  Jamesin kirjailijanuraa ja Dalgliesh-sarjaa sekä omaa suhdettani Lady Jamesin tuotantoon. Nyt käsillä oleva Murhaajan mieli on uusvanhaa tuotantoa, sillä se on julkaistu jo vuonna 1964 mutta suomennettu vasta 2011.

Kyseessä on oikea arvoitusdekkarin perikuva. Ylikomisario Dalgliesh ei ole vielä tehnyt kovin mittavaa uraa, mutta on kuitenkin niittänyt mainetta nopeana ja tehokkaana poliisina. Tällä kertaa hänet hälytetään murhapaikalle kesken kustantajan kirjallisen illan (miehen runoteoksesta on juuri otettu neljäs painos). Poistuvan ylikomisarion perään jää haikeana katselemaan kaunis kustantamovirkailija.

Ruumis saadaan tässä dekkarissa kiitettävän ripeästi, sillä jo ensi sivuilla kokoontuu joukko yksityisen psykiatrisen avoklinikan henkilökuntaa pohjakerroksen arkistohuoneessa makaavan uhrin äärelle. Talon hallintopäällikkö Bolam on kolkattu ensin patsaalla tajuttomaksi ja sitten tapettu työntämällä taltta läpi sydämestä. Harvinaisen raakaa siis, mutta toisaalta myös siistiä, sillä verta ei ole valunut nimeksikään.

Pian käy selväksi, että murhaajan on ollut pakko olla joku talon väestä. Ihan suljetun huoneen arvoituksesta ei taida tiukan määritelmän mukaan olla kyse, mutta melkein. Samalla käy ilmi, että suurimmalla osalla paikalla olleista oli vähintäänkin kelvollinen motiivi murhata tiukasti taloa hallinnut vanhapiika. Tilaisuuskin tuntuu olleen lähes kaikilla.

Daögliesh ei vaivaudu paneutumaan juurikaan teknisiin todisteisiin. Sormenjälkijauhetta sentään pöllytellään, mutta tärkein tutkimusmenetelmä on asianosaisten puhuttaminen. Lukijalle tarjotaan välillä näkymiä myös muiden henkilöiden elämään, mutta sieltäkin tuntuun löytyvän vain lisää epäilyttävää aineistoa.

Herrasmiehen perikuvan lailla Dalgliesh siemailee teetä tärkeimpien todistajiensa kanssa, mutta tulosta syntyy silti. Loppuratkaisu on mukavan yllätyksellinen, vaikka toimintaa ei juurikaan tule edes kriittisillä hetkillä. En osannut arvata murhaajaa oikein, tälläkään kertaa.

Mielenkiintoista tässä kirjassa on ajankuva. 1960-luvun Lontoo on rauhallinen ja työtahti verkkainen. Mutta jos tämä ei olisi P. D. Jamesin kirja, olisi se todennäköisesti jäänyt kokonaan lainaamatta tai ainakin kesken, sillä rehellisesti on sanottava, että keskivaiheilla oli aika pitkäpiimäistä jahnaamista. Jamesin vahvuudet kuitenkin tässä selvästi näkyvät, eli arvoituksen taitava sommittelu, ihmiskuvaus (vaikkakin paikoin aika stereotyypittelevä) ja tekojen perustelu. Lisäksi runoileva ylikomisario on kiinnostava päähenkilö.

P. D. James: Murhaajan mieli (A Mind to Murder)

Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011. 271 s.

Pakko vielä lisätä, että osa tuota kehumaani 60-luvun ajankuvaa ovat myös klinikan tarjoamat LSD-hoidot, joiden tarkoitus on vapauttaa potilas alitajuisista estoista...