Tiina Martikainen: Ruuti

 

Dekkaristi Tiina Martikainen on aloittanut uuden sarjan teoksella Ruuti. Edellisestä sarjasta tutut sammattilainen poliisi Hanna Vainio ja hänen työparinsa poliisikoira Riina ovat muuttaneet Turkuun. Hannan paikan niin kotitalossa kuin Lohjan poliisiasemallakin on ottanut Hannan tytär Mira Tulenheimo. Mira on koeajalla rikosylikonstaapelin virassa ja toimii myös poliisikoiraohjaajana. Hänen ohjattavansa on saksanpaimenkoira Ruuti.

Voisi siis puhua eräänlaisesta spin off -tyyppisestä ratkaisusta. Hannasta kertovien dekkareiden lukeminen ei ole millään tavoin tarpeen ennen Ruutiin tarttumista, mutta se voi houkutella lukijan niidenkin pariin. Ihan toimiva konsepti minusta.

Sammatin Myllykylän entiseen kouluun on asettunut rescue-koiria maahan tuova ja uusiin koteihin välittävä yhdistys, joka toimii pääasiassa lahjoitusvaroin ja vapaaehtoisvoimin. Ruutin tapahtumat alkavat, kun Lohjan poliisille tulee tieto, että yhdistyksen puheenjohtaja on löydetty kuolleena koulun tiloista. Mira ja Ruuti saapuvat tapahtumapaikalle ensimmäisten joukossa, ja Mira alkaa heti ruumiin nähtyään epäillä rikosta. Epäily osoittautuu pian oikeaksi.

Henkirikos pienellä uinuvalla paikkakunnalla nostattaa pintaan monenlaista kuhinaa. Taholla jos toisella tuntuu olevan salattavaa. Rikostutkinnan edetessä Mira ryhmineen tulee sohaisseeksi useaan arkaan paikkaan niin perhe- ja parisuhteissa kuin liiketoimissakin. Kuinka moni esitetyistä alibeista on lopulta vedenpitävä? Millaisia motiiveja tinkimättömänä eläintenystävänä ja mukavana miehenä pidetyn puheenjohtajan surmaamiseen löytyy? Onko yhdistyksenkään toiminnassa kaikki ollut sitä, miltä päältä katsoen näyttää ja pitäisi?

Mira on nuori sinkkunainen edelleen hyvin miehiseksi mielletyssä ammatissa. Lohjan poliisin rikostutkintaryhmässäkin työskentelee lähinnä miehiä, eikä Mirakaan säästy asetelman nurjilta puolilta. Koeaika lähestyy loppuaan, ja Mira on epävarma työsuhteen jatkosta. Onko hän osoittanut riittävää osaamista ja aktiivisuutta? Kun hänet asetetaan johtamaan Sammatin tapauksen tutkintaa, hän kohtaa alaistensa taholta myös avointa vastarintaa. Moni tuntuu haikailevan Miran äidin Hannan perään, tämä kun oli jämäkkä ja osaava poliisi. Samalla annetaan ymmärtää, että Mira ei sitä ole. Ryhmän uusin tulokas taas heittäytyy turhankin tuttavalliseksi, eikä Mira tunne oloaan mukavaksi.

Kustantamo kehaisee, että ”Ruuti kuvaa uskottavasti nykyaikaista rikostutkintaa.” Näin onkin, mutta se on samalla teoksen hienoinen heikkous, koska nykyaikainen rikostutkinta ei kaikilta osin ole kovin vetävää luettavaa. Poliisityö on pääosin hidastempoista asioiden selvittelyä, ihmisten loputonta jututtamista ja toisiaan seuraavia palavereja. Kuinka paljon tätä on tarpeen tai edes mahdollista tuoda dekkariin, on varmasti monen muunkin realistista poliisidekkaria kirjoittavan päänvaiva kuin Martikaisen.

Ruuti on todellinen täsmädekkari kaikille koirien ystäville. Martikainen kuljettaa Ruutia mukana tarinassa huolella. Poliisikoiraohjaajan työn kuvaus on myös mukavasti esillä. Koska tutkittava rikoskin liittyy koiriin, on koiratietoutta tarjolla ainakin riittävästi! Rescue-koirien ja pentutehtaiden kautta päädytään pohdiskelemaan monenlaisia moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Onko oikein tuoda pahastikin traumatisoituneita eläimiä Suomeen? Mikä niiden kohtalo täällä on? Miksi poliisia tuntuvat eläinsuojelurikokset kiinnostavan niin vähän?

Miljöökuvaus on tehty pieteetillä, ja uskon muidenkin kuin lohjalaisten nauttivan Lohjanjärven ympärille sijoittuvan tarinan seurailusta. Itselle tietysti tuli mukavana bonuksena vaikkapa omassa suosikkikahvilassani käynti. Kannattaa laittaa vinkki mieleen, jos olet Lohjalle päin tulossa käymään!

Tiina Martikainen: Ruuti
Otava 2023. 366 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Hanna Vainio -sarja

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä

 

Lohjan Sammatissa asuva Tiina Martikainen on julkaissut neljännen Lohjan poliisiaseman pitkäkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevästä rikoskonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainiosta ja hänen työparistaan poliisikoira Riinasta kertovan dekkarin Pahan kintereillä. Olen lukenut aiemmista kirjoista kaksi eli esikoisen Kasvot pinnan alla ja kolmannen Surmanpolku ja todennut ainakin jälkimmäisestä, että se on sujuva kevyehkö välipaladekkari.

Kolmen lukemani osan perusteella voin todeta, että Martikainen on mukavasti kehittynyt dekkaristina. Kolmannen osan dialogia olen kiitellyt, ja samaa totean Pahan kintereillä -dekkarin luettuani. Martikainen kirjoittaa sujuvaa dialogia, joka kuljettaa hienosti juonta eteenpäin ja rakentaa henkilökuvausta.

Myös aihe on tällä kertaa muutamaa astetta aiempaa kunnianhimoisempi ja rankempi. Sammatin alakoulun kuudetta luokkaa käyvä Sofia löytyy lauantaina aamuyöllä Sammatin kirkonkylän liepeiltä vanhasta osittain romahtaneesta vajasta. Tyttö on mitä ilmeisimmin surmattu jossakin muualla kuristamalla ja tuotu löytöpaikalle autolla. Lähistöllä asuva vanha mies on nähnyt auton valot löytöpaikan tuntumassa ja maasta löytyy renkaanjälkiäkin.

Sofian yksinhuoltajaisä on epätoivoinen, raivoissaan ja surusta sekaisin. Pian käy ilmi, että Sofia on noussut perjantai-iltana tutun miehen eli aikido-ohjaajansa Mikael Liljan auton kyytiin mitä ilmeisimmin täysin vapaaehtoisesti ja iloisin mielin. Poliisi luonnollisesti kiinnostuu Liljan liikkeistä ja haluaisi puhuttaa tätä pikimmiten. Se on valitettavasti kuitenkin mahdotonta, sillä Lilja löytyy pian mökiltään Karjalohjalta kuolleena. Poliisi tekee mökillä myös karmaisevan löydön Mikael Liljan ruumiin lisäksi.

Nuoren tytön surma ja tapaukseen liittyvän miehen kuolema luonnollisesti herättävät paikkakunnalla suurta huomiota ja huolta. Hanna itsekin tuntee välillä, ettei välttämättä pysty toimimaan täysin ammatillisesti tilanteessa, jossa naapurustossa tapahtuu näin epämiellyttäviä rikoksia. Hanna on huolissaan myös tyttärensä Miran reaktioista. Kaikki tuntuvat olevan peloissaan, erityisesti Sofian ystävät. Aada-niminen Sofian luokkatoveri turvautuu Miraan ja Hannaan, koska kylillä häntä tuntuu seurailevan tuntematon mies. Onko kaikki vain Aadan mielikuvitusta, vai vaaniiko joku sammattilaisia pikkutyttöjä edelleen?

Tapaus kuormittaa koko Lohjan poliisia. Hannan esimies joutuu työskentelemään kovassa paineessa, eikä tiimin henki ole paras mahdollinen. Vähitellen asiat alkavat kuitenkin avautua sitkeiden puhuttamisten ja selvitysten ansiosta. Riinan tarkka kuono on jälleen avuksi, kun tarvitaan myös pitäviä todisteita syyllisten kiinni saamiseksi.

Olen aiemminkin tuonut esiin mielihyväni siitä, että Martikainen on sijoittanut dekkarinsa minulle tuttuihin ympyröihin Lohjalle, Sammattiin ja Karjalohjalle. Tutut maisemat tuovat lukemiseen mukavan lisämausteen. Nyt odotin kovasti, milloin poliisi tekee käynnin Sammatin koululle ja tapaa tuttuja ihmisiä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä ensi kerralla?

Kyseessä on dekkarisarja, mutta rikosjuonet ovat joka osassa itsenäisiä. Hannan perhe-elämää kuvataan kirjoissa jonkin verran, mutta kuitenkin sen verran ohuelti, että lukija voi mainiosti aloittaa Hannaan ja Riinaan tutustumisen tästä neljännestä osasta.

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä
Myllylahti 2021. 320 s.

Arvostelukappale.

Kiitosta pitää antaa myös onnistuneesta kannesta!

 

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Sateisena lauantai-iltana löytyy Sammatin pururadalta miehen ruumis. Paikallinen lämpöpumppuyrittäjä Kimmo Jalkanen on puukotettu hengiltä. Puukko törröttää edelleen miehen rinnassa ja vieressä vinkuu kultainennoutaja Bella.

Rikospaikalle saapuu pian myös sammattilainen Lohjan poliisin rikosylikonstaapeli Hanna Vainio poliisikoira Riinan kanssa. Tappajan jäljet päättyvät pururadan takana kulkevalle syrjäiselle tielle. Sieltä on poistuttu jonkin ajoneuvon kyydissä, todennäköisesti auton tai polkupyörän.

Lähipiiriä Kimmo Jalkasella on niukahkosti. Nelikymppiseltä mieheltä jäi suunnilleen saman ikäinen leski Krista. Lapsia pariskunnalla ei ollut. Pienessä yrityksessä työskenteli yksi osa-aikainen työntekijä, lähistöllä tuoreen perheensä kanssa asuva Markus. Liike menestyi mukavasti ja piti kaksi perhettä leivässä, mutta mistään kultakaivoksesta ei ollut kyse.

Kuka olisi voinut vihata kaikin puolin tavallista ja kunnollista sammattilaismiestä? Tätä kysymystä lähtevät Lohjan poliisiaseman rikostutkijat uutterasti selvittämään Tiina Martikaisen kolmannessa dekkarissa Surmanpolku. Martikainen kirjoittaa tasaisen varmaa poliisidekkaria, jossa arkinen poliisitutkinta puhuttamisineen ja tiedonhakuineen on keskeistä rikoksen ratkaisemiseksi. Faktoja käännellään ja väännellään, seulotaan ja haravoidaan niin kauan, että syyllinen on kopissa ja tunnustaa tekosensa.

Persoonallisen mausteen Martikaisen dekkarisarjaan tuo Hannan ohjauksessa toimiva poliisikoira Riina, joka siis on paitsi lohjalaisten poliisien arkinen työtoveri myös Hannan ja hänen 16-vuotiaan Mira-tyttärensä perheenjäsen. Poliisikoiran työskentelyä kuvataan Surmanpolussakin moneen otteeseen ja Riinan kuono on ratkaisevan tärkeä apu arvoituksen ratkaisemisessa. Koirista pitäville lukijoille tämä on ehdotonta bonusta, eivätkä koira-asiat vähemmän koirista piittaavaa lukijaakaan häiritse. Hupaisa oli esimerkiksi vaihe, jossa Hanna mietti, keitä kyläläisiä pitäisi Kimmon liikkeistä haastatella. Puhutuslista koostuu lopulta kahdeksasta koirannimestä!

Surmanpolussa setvitään monista dekkareista tuttuja ihmissuhdekuvioita. Poliisin ja erityisesti naispoliisin tuntuu olevan mahdotonta yhdistää työ- ja perhekuvioita. Hannakin potee jatkuvasti huonoa omatuntoa joutuessaan olemaan töissä pitkiä päiviä ja iltoja, kun kotona murrosikäinen tytär kaipaisi äitiä ja miesystävä Erkkikin on alkanut haikailla pysyvämpää yhteiselämää. Prioriteeteista on hankala päästä sopuun, ja välejä selvitellään ahkerasti.

Martikainen kuljettaa juonta pitkälti dialogin varassa. Se ei ole lainkaan huono juttu, sillä juuri keskustelut toimivat Surmanpolussa luonnikkaimmin. Piinaavaa jännitystä etsiville Surmanpolku on todennäköisesti liian heppoinen teos, mutta kaikki lukijat eivät kaipaa pelottavia kohtauksia saati väkivaltaa. Niitä ei siis tarvitse Surmanpolkuun tarttuvan pelätäkään.  

Itse luokittelen Surmanpolun nopealukuiseksi välipaladekkariksi, jollaisille on paikkansa ja tarkoituksensa. Lisäksi erityisplussaa teos saa omasta näkökulmastani paikallisuudesta. Tutut Sammatin ja Lohjan keskustan alueet ovat kirjan miljöötä. Hyvin toimii!

Tiina Martikainen: Surmanpolku
Myllylahti 2019. 295 s.

Arvostelukappale.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

Johanna Tuomola on laittanut komisario Noora Nurkan tutkimukset toistaiseksi tauolle, mutta Lohjalle ei silti ole päässyt syntymään maantieteellistä dekkarityhjiötä. Sammatissa asuva kirjailija, toimittaja ja kirjoittajaopettaja Tiina Martikainen on nimittäin kirjoittanut ensimmäisen dekkarinsa Kasvot pinnan alla tapahtumat Lohjalle ja Sammattiin.

Martikaisen päähenkilö on Lohjan poliisiaseman pitkäkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevä rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio. Hanna asuu omakotitalossa Sammatissa murrosikäisen tyttärensä kanssa. Tytön kiireinen isä asuu Nummelassa. Tyttärestä Hannalla on murheita, eivätkä suhteet ex-mieheenkään ole ihan parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Yhtä tärkeä kuin Hanna tarinan kannalta on Hannan saksanpaimenkoira Riina, joka on koulutettu etsintätehtäviin. Riinan pettämätön kuono paljastaa paljon sellaista, mihin ihmisen kyvyt eivät edes parhaan tekniikan avulla pysty. Kun Lohjan keskustan tuntumasta Aurlahden rannasta katoaa nuori nainen ja hieman myöhemmin Sammatista löytyy ruumis, on Riina korvaamaton apu poliisille.

Kadonnut ja surmattu ovat yksi ja sama henkilö, lohjalainen Sonja Lahtinen, 27-vuotias kahviotyöntekijä. Ruumiin löydyttyä alkaa sitkeä ja perusteellinen poliisityö. Kaikkia vähänkin Sonjan elämään liittyneitä henkilöitä puhutetaan. Vähitellen paljastuu, että Sonja on ollut aikeissa hakea lähestymiskieltoa jollekulle häntä vainonneelle ihmiselle. Onko vainoaja ehtinyt toimia ennen Sonjaa? Kuka Sonjaa on vainonnut ja miksi?

Hanna saa selville, että useampikin henkilö on roikkunut Sonjan liepeillä. Motiivi veritekoonkin saattaa olla monella. Onko entinen poikaystävä uskonut suhteen loppuneen? Onko uusi miesystävä ollut jostain mustasukkainen? Tai onko tämän vaimo sittenkin tiennyt suhteesta? Entä onko omituisesti käyttäytyvä nuorukainen, joka on pitänyt Sonjaa tyttöystävänään, sittenkin myös vaarallinen?

Johtolankoja on niukahkosti, mutta jotakin sentään. Murhaaja on poliisin onneksi toiminut varsin epäloogisesti hävittäessään todisteita. Tosin välillä vaikuttaa siltä, että joku koettaa lavastaa jotakuta syylliseksi. Lopulta totuus paljastuu, kun on tarpeeksi pengottu henkilöiden keskinäisiä yhteyksiä. Silloin Hanna sortuu alkeelliseen virheeseen ja joutuu itse hengenvaaraan.

Ammattikirjoittajana Martikainen on selvästikin opiskellut dekkarin olemusta ja sitä, mistä aineksista hyvä dekkari syntyy. Voi myös arvata, että tarkoitus on kirjoittaa lisääkin tästä lohjalaispoliisista, sen verran huolella henkilöitä on pohjustettu.

Valitettavasti huolellinenkaan työ ei vielä korvaa tiettyä imua, joka syntyy luistavasta kerronnasta ja mielenkiintoisesta tarinasta. On totta, että arjen yksityiskohdat antavat mukavan mausteen juonenkuljetukselle, mutta se ei tarkoita, että jokainen aamupala ja koiranulkoilutus on raportoitava. Jos säällä ei ole tilanteen kannalta olennaista merkitystä, miksi kerrotaan lämpötila kymmenyksen tarkkuudella? Martikainen on huolella selvittänyt poliisikoirien koulutusta ja toimintatapaa, mutta ihan kaikkea ei olisi ehkä kannattanut laittaa kirjaan. Tai ainakin tieto pitäisi vielä hieman sulavammin saada liitetyksi tarinaan. Irralliset luennot puuduttavat turhaan.

Jos kirjan tapahtumat sijoittuvat reaalimaailman oikeisiin paikkoihin, on tietysti tärkeää olla tarkkana, että paikat on kuvattu oikein. Martikaisen matkassa on helppo suunnistaa, mikäli entuudestaan tuntee Lohjan kadut ja Sammatin nurkat. Kadunnimet ja muut paikat on uskollisesti aina mainittu, mutta ympäristöä ei juuri sen enempää kuvailla. Paikallisuudesta nauttiminen jää siis niille, jotka jo paikat tuntevat.

Dialogi on tunnetusti ongelmallista. Jos vuoropuhelu on luontevaa, sen avulla saa juonta joutuisasti eteenpäin. Martikaisella on tässä vielä hiottavaa, sillä paikoin henkilöiden keskustelut vaikuttavat kovin kankeilta, jopa teennäisiltä.

Rikosjuonessakin on siis mielestäni vielä hiomisen varaa. Martikainen hukkaa valitettavalla tavalla mahdollisuudet tunnelman tiivistämiseen. Jos pienen kylän uimarannan tuntumasta todella löytyy murhatun naisen ruumis, tilanteesta syntyisi paljon enemmän dramatiikkaa kuin tässä dekkarissa on kaiken kaikkiaan. Motiivit ja itse murhan tekotapa eivät nekään taida ihan kriittistä tarkastelua kestää.

Lupaava esikoisdekkari kuitenkin on kyseessä. Tästä on hyvä jatkaa sarjan kehittelyä.

Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla

Myllylahti 2015. 319 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Sain tämän kirjan kustantaja Myllylahdelta heti tuoreeltaan viime keväänä. Olin sitä ihan erikseen toivonut, koska se sijoittuu Lohjalle. Kuvittelin, että teos olisi mukana myös Vuoden johtolanka -kisassa, mutta Myllylahti päätti sitten kuitenkin jättää tämän teoksen kilpailun ulkopuolelle. Kustantajathan itse vapaasti päättävät, mitkä kirjat kisaan lähettävät. Arvio oli siis valmiina, mutta se jäi julkaisematta. Parempi myöhään kuitenkin.