Kissa kuumalla katolla Turun kaupunginteatterissa

On se…on se vaikeaa – puhuminen.

Tämä Big Daddy Pollittin (Taneli Mäkelä) toteamus kertoo minusta olennaisen Tennessee Williamsin ikiklassikosta Kissa kuumalla katolla. Kuusikymmentä vuotta vanha näytelmäteksti on herätetty oivallisesti eloon Turun kaupunginteatterissa Sini Pesosen ohjauksessa.

Taustalla sirittävät sirkat, vieno teatterisavun luoma hämärä, katossa humisten pyörivä tuuletin. Vaikutelma syvän etelän hikisenraskaasta sametintummasta illasta välittyy loistavasti katsomoon, joka henkeään pidättäen seuraa näyttämön tapahtumia lähes kolme tuntia. Jotkut ystäväni kuvasivat tunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en kokenut niin. Vereslihainen ja raadollinen teksti paikoin jopa nauratti yleisöä, minuakin, mutta mistään riehakkaasta riemusta ei ollut kyse, pikemminkin tunnistamisen ilosta. Tuollaista, juuri tuollaistahan ihmissuhdeviidakossa, jota perheeksi kutsutaan, pahimmillaan on!

Pidin lavastaja Jani Uljaan tavasta toteuttaa plantaasin päärakennuksen olemus näyttämölle. Etualalla on Brickin (Pyry Nikkilä) ja Maggien (Niina Koponen) makuuhuone vuoteineen ja divaaneineen, sivulla parveke. Väliseinät ovat pleksiä, joten huoneen läpi kirjaimellisesti näkee takana olevaan kylpyhuoneeseen ja sen läpi terassille. Läpinäkyvyys ja täydellinen yksityisyyden puute kertovat olennaisen Pollittien perheestä: kaikki tietävät kaiken. Mutta mistään ei puhuta, ainakaan suoraan.

Williams on kirjoittanut näytelmäänsä lähestulkoon kaikki perheen ja suvun keskiset julmuudet. Brick on menettänyt urheilu-uransa ja pelkää siten tuottaneensa pettymyksen isälleen Big Daddylle, jonka lellikki hän on ikänsä ollut. Avioliitto Maggien kanssa on ajautunut umpikujaan Brickin parhaan ystävän Skipperin kuolemaan liittyvien yksityiskohtien takia. Mitkä ne ovat, selviää vähitellen näytelmän aikana. Kaikkia näitä murheitaan Brick koettaa hukuttaa viinaan. Maggie ei aio hellittää Brickistä ja avioliitosta, sillä paluuta köyhyyteen ei siedä ajatellakaan.

Vereslihalla oleva haava on myös Maggien ja Brickin lapsettomuus, josta kuudetta lastaan odottava toinen miniä Mae jaksaa heitä ja kaikkia muitakin muistuttaa. Isoveli Gooper on aina mielestään jäänyt veljensä varjoon, mutta ei aio jäädä toiseksi, kun perintöä aikanaan jaetaan. Itse asiassa sen jakamisen aika saattaa olla nopeastikin, Big Daddy kun on vakavasti sairas. Totuutta vain ei haluta paljastaa syntymäpäiväsankarille ja tämän vaimolle.

Perheenjäsenet siis kohtelevat toisiaan lähinnä julmasti. Kaikkein julmimmaksi heittäytyy Big Daddy kuvitellessaan selviytyneensä syövästä. Hän musertaa vaimonsa (Eila Halonen) täydellisesti repimällä parin nelikymmenvuotisen avioliiton palasiksi. Vaimo on vain välttämätön paha, jota on ollut pakko sietää.

Ei siis mitään kevyttä hyvänmielen teatteria, mutta hyvä niin. Kun sain karistettua mielestäni sinne väkisin tunkevat Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin, nautin täysin siemauksin näytelmän intensiivisestä latauksesta. Pyry Nikkilä on mielestäni oikein oivallinen alkoholisti-Brick, mutta on myönnettävä, että Taneli Mäkelän jalat alta pyyhkäisevään karismaan hänellä on vielä matkaa.

Kissa kuumalla katolla

Teksti: Tennessee Williams
Suomennos: Juha Siltanen
Ohjaus: Sini Pesonen
Lavastus: Jani Uljas, lavastajan assistentti Mari Sipilä-Viitala
Puvustus: Henna-Riikka Taskinen
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Videosuunnittelu: Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu: Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm

Rooleissa: Pyry Nikkilä (Brick), Niina Koponen (Margaret), Taneli Mäkelä (Big Daddy), Eila Halonen (Big Mama), Stefan Karlsson (Gooper), Riitta Salminen (Mae), Ulla Koivuranta (tohtori Baugh), Kimmo Rasila (pastori Tooker). Lisäksi lapsirooleissa vuorottelevat Amelie Chaabouni, Lilli Toivanen, Kasper Kouvonen, Melvin Tavakoli, Sarita Timsina, Vincent Niemi, Maria Salonen ja Helmi Laurinen.

Turun kaupunginteatteri, Logomo

Medialiput. 

Jutun kuvat Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen.

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa

Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminen on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainen rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."

Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.

Tamara-musiikkinäytelmä Turun kaupunginteatterissa

Tamara Lundin nimi ja kasvot olivat minulle toki tuttuja entuudestaan, samoin hämärästi jotkin hänen elämänvaiheensa, mutta pääasiassa tämä oman aikansa superjulkkis oli minulle tuntematon ennen Turun kaupunginteatterin Tamara-musiikkinäytelmää. Eipä oikeastaan ihmekään, olihan tähti enemmän vanhempieni ikäluokkaa kuin omani, jopa samana vuonna syntynyt kuin isäni. Oman nuoruuteni aikaan Lund asui Keski-Euroopassa ja teki oopperauraa. Eipä olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Jo keväällä käydessäni Turussa bloggaajatilaisuudessa teatterin väki hehkutti tulossa olevaa suurtuotantoa, ja viikkoa ennen ensi-iltoja mediaväkeä lämmiteltiin makupaloilla näytelmästä. Onneksi olin jo ehtinyt varata liput itselleni ja äidilleni ennakkoesitykseen, joten pääsin aivan tuoreeltaan näkemään ja kokemaan, mistä oikein oli kyse.

Pressitilaisuudessa ohjaaja ja käsikirjoittaja Satu Rasila avasi hieman taustoja sekä itse tuotannosta että sen päähenkilöstä. Rasila painotti tehneensä työryhmänsä kanssa taitelijakuvan, ei henkilökuvaa Tamara Lundista. Näytelmän tekstin pohjana Rasila on käyttänyt Lundin omaelämäkertaa Lohikäärmeen pahvikulissit (Otava, 2000), joten mitään uusia paljastuksia näyttelijä-laulajan elämästä ei olisi luvassa. Produktio on kuitenkin poikkeuksellinen, koska Lund itse aloitti uransa Turun kaupunginteatterissa ja hänen oli tarkoitus palata saman teatterin näyttämölle myös vuonna 2005, juuri ennen kuolemaansa. Näytelmässä keskeisessä roolissa yhtenä Tamaroista oleva Kirsi Tarvainen oli mukana kyseisessä tuotannossa ja teki sitten alkuaan Lundille tarkoitetun roolin.

Angelika Klas, Sofia Arasola ja Kirsi Tarvainen
Logomo-teatterin lämpiössä pressitilaisuudessa.
Taustalla Tamara Lundin esiintymisasuja.
Kuva K.H.

Teatterin lämpiöön on rakennettu näyttely, joka pääosin koostuu Tamaran puvuista mutta jossa on myös muutamia muita hänelle kuuluneita esineitä. Vaikuttavimpiin minusta kuuluu Lundin unelmankaunis hääpuku, joka tehtiin hänelle 1965 pidettäviksi tarkoitettuihin häihin. Sulhanen Rami Sarmasto kuitenkin menehtyi traagisesti auto-onnettomuudessa juuri häiden alla. Tamara Lund käytti asua avioituessaan myöhemmin näyttelijä Aatos Tapalan kanssa. Jo nämä yksityiskohdat Lundin elämästä kertovat, miksi hänestä kannatti tehdä näytelmä. Elämäntarina on dramaattinen ja poikkeuksellinen, kuten Tamara Lund selvästi itsekin oli.

Näytelmän kehyskertomuksessa Tamara Lund käy terapeutilla kuolemanpelkonsa takia. Vatsasyöpädiagnoosi on juuri tullut, joten pelko on ymmärrettävä. Lund alkaa muistella elämäänsä vastahakoisesti, mutta kuitenkin. Pala palalta elämän käännekohdat nousevat esiin ja nostavat muistojen myötä myös monenlaisia tunteita pintaan. Vanhimman Tamaran roolissa nähdään Kirsi Tarvainen, jonka hätkähdyttävän upea tumma lauluääni saa kylmät väreet kuulijan selkäpiihin. Kehyskertomus myös pitää tarinan hyvin koossa, eikä draaman kaari pääse lopussa lässähtämään, kuten monissa elämäkerrallisissa teoksissa käy.

Lapsuusmuistot ohitetaan nopeasti. Nuorta Tamaraa näyttelee monipuolinen Sofia Arasola, joka hallitsee sekä laulun, tanssin että näyttelemisen. Valinta on kaikin puolin osuva, sillä Lundin ura alkoi kevyen musiikin ja viihteen parissa. Näytelmän koskettavimpia kohtauksia on Arasolan ja Sarmastoa esittävän Mikael Haaviston sävellys- ja sanoitustuokio, jonka lopputuloksena on kaunis kappale Sinun omasi. Enpä tosiaan tiennyt, että sen on sanoittanut Tamara Lund. Tosielämässä Lund levytti pariskunnan yhdessä tekemän kappaleen Sarmaston kuoleman jälkeen. Aikuisen Tamaran roolin tekee oopperalaulaja Angelika Klas, joka myös on nappivalinta osaan, jossa operettikappaleiden ja ooppera-aarioiden taitaminen on välttämätöntä. Kaikki naisnäyttelijät ovat myös ulkoiselta olemukseltaan enemmän kuin sopivia rooleihinsa.

Nuori Tamara Sofia Arasola.
Kuva Otto-Ville Väätäinen,
Turun kaupunginteatteri.

Miehet olivat Lundin elämässä tärkeitä. Keskeisiä he ovat toki näytelmässäkin, mutta naispääosat ovat asiaan kuuluvasti etualalla. Parhaiten miesroolituksista on osunut maaliinsa laulaja Juha Hostikan valinta Aleksandruksi. Mikä ehkä näyttelemisessä menetetään (hieman jäykkää), se ehdottomasti laulussa voitetaan. Vaikuttava Hostikan ja Klasin duetto näytelmän loppupuolella (Muistathan sen Mustalaisruhtinattaresta) on unohtumaton!

Kolme Tamaraa.
Kuva Otto-Ville Väätäinen,
Turun kaupinginteatteri.

Idea kolmen eri-ikäisen Tamaran käytöstä näytelmän runkona on hieno ja todella toimiva. Parhaimmillaan kaikki neljä, myös lapsi-Tamara, ovat samaan aikaan näyttämöllä. Siirtymät on tehty luonteviksi, eikä katsojaa yritetä kömpelösti hämätä.

Musiikki on siis keskeinen osa Tamara-näytelmää. Käsiohjelmaan on merkitty esitettävät kappaleet järjestyksessä ja tietoineen, mistä iso kiitos. Suurimmaksi osaksi kappaleet ovat tuttuja ja viihteellisiä, joten ooppera-sanasta ei kannata hätkähtää. Jussi Vahvaselän johtama orkesteri saa kyllä tehdä töitä läpi esityksen, ja on ihailtavaa, miten monenlaiseen tyylilajiin ammattilaiset taipuvat.

Kuva Otto-Ville Väätäinen,
Turun kaupunginteatteri.

Visuaalisessa toteutuksessa ei myöskään ole säästelty, vaikka tarkemmin katsoen lavastus on varsin niukka. Muutamilla yksityiskohdilla ja valoilla saadaan aikaan paljon. Katseenvangitsijoina ovat upeat kristallikruunut sekä näyttämön kullattu kehys lamppuineen ja samettiesirippuineen. Kaikki tämä luo taustan uskomattoman upealle puvustukselle, joka ei jää tippaakaan jälkeen lämpiön näyttelyn huikeimmista luomuksista.

Tarinassa on suuria tunteita, iloa ja aika paljon surua. Nostalgiaakin on tarjolla. Suosittelen varautumaan nenäliinoilla, ainakin itse niitä tarvitsin. Turkulaisyleisö tuntui ympärillä pyyhkivän silmiään ahkerasti. Kommenteista päätellen moni paikalla ollut katsoja tunsi näytelmän tapahtumat ja ihmiset hyvin, enkä usko, että näytelmä oli heillekään pettymys.

Tamara. Ohjaus ja käsikirjoitus Satu Rasila. Turun kaupunginteatteri 17.9.2015.

Pressilipuista kiitos teatterille.

Tamara-leivos on herkullinen ja kaunis.
Kuva K.H.

Aiheesta muualla: Yle. Lady of the Mess -blogi.

Turun kaupunginteatterissa nähty myös:

Breaking the Waves
Kaikki oikein

P.S: Ihan teatteriblogiksi Kirsin kirjanurkka ei ole muuttumassa, vaikka lähiaikoina raporttia tulee vielä ainakin TTT:n Taivaslaulusta. Myös kirjajuttuja tulee piakkoin!

Kaikki oikein Turun kaupunginteatterissa

Viime lokakuussa kuuntelin Anna-Leena Härkösen romaanin Kaikki oikein Sari Mällisen lukemana äänikirjana ja pidin kovasti. Härkösen tarkkasilmäinen ihmiskuvaus ja soljuva dialogi ihastuttivat, aihe tuntui herkulliselta.

Päätin tuolloin kirjan kuunneltuani myös, että en enää lottoa. Sitä päätöstä en ole toistaiseksi pyörtänyt. Eilen sain päätökselleni vahvistusta. Olimme nimittäin katsomassa Turun kaupunginteatterissa näytelmän Kaikki oikein.

En lähde tässä jutussani enää sen kummemmin kuvailemaan tarinan kulkua, sillä olen sen mielestäni riittävästi käynyt läpi kirjasta kertoessani. Dramatisoinnin tehnyt ohjaaja Heikki Paavilainen on noudattanut hyvin uskollisesti kirjan juonta, vaikka tietysti on selvää, että tarinan puristaminen alle kaksituntiseksi näytelmäksi vaatii kosolti karsintaa. Tapahtumat ovat kuitenkin pääpiirteissään samanlaiset kirjassa ja näytelmässä.

Nelihenkisestä seurueestamme vain minä olin kirjan lukenut, ja muille tarina oli uusi. Itse nautiskelin kirjan ja näytelmän vertailusta ja sen havainnoinnista, millä keinoilla kirjan tapahtumat tuotiin näyttämölle. Mutta eipä juonen seuraaminen tuntunut tuottavan vaikeuksia, vaikkei tarinaa ennestään tuntenutkaan. Olimme yksimielisiä siitä, että näytelmä kulki vauhdikkaasti junnaamatta ja että kesto taisi olla juuri parahultainen.

Eevi (Minna Hämäläinen) ja Kari (Stefan Karlsson) voittavat Lotossa.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatteri.

Eeviä näyttelevä Minna Hämäläinen vastasi loistavasti mielikuvia, joita olin kirjan päähenkilöstä luonut itselleni. Sen sijaan Stefan Karlssonin Kari oli mielestäni aika lailla karumpi ilmestys ulkoiselta olemukseltaan kuin olin ajatellut. Teatteri voi alleviivata tiettyjä asioita, ja niin tässä on mielestäni päädytty tekemään. Hyvin Eevin ja Karin kemiat toimivat lavallakin.

Kirjassa Eevi ja Kari kamppailevat pitkään pysytelläkseen normaalin elämän reunassa ja yrittävät esimerkiksi jatkaa töissä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Tämä sivuutetaan näytelmässä nopeasti, kuten moni muukin herkullinen yksityiskohta. Sivuhenkilöitä näyttelee vain kolme ihmistä, mutta heidän hahmonsa on tehty huolella. Nautimme erityisesti Eevin isän (Kimmo Rasila) tarkkanäköisestä puvustuksesta ja Rekon (Kimmo Rasila) krapulasätkyistä. Karikatyyriset tyypit olivat herkullisia!

Kirjasta tekemäni blogitekstin loppuun sain kommentin, jossa nimimerkki Tiuku kertoo lukeneensa teoksen ennen kaikkea alkoholismin kuvauksena. Tämä onkin kirjan teemoista keskeinen, ja se tuntui näytelmäversiossakin korostuvan, erityisesti loppupuoliskossa. Viina vie Karin yhä perusteellisemmin, kun arjen rutiinit ympäriltä karisevat. Klassisesti Kari kuitenkin kieltää ongelmansa. Alkoholismin tutkiskelu on tehty huolella niin kirjaan kuin näytelmään. Viina ei ole hauska asia, kun se saa otteen ihmisestä.

Visuaalisesti turkulaisten Kaikki oikein on hyvin pelkistetty, jopa karu. Olimme lippuvarauksinemme ajoissa liikkeellä, joten paikat olivat loistavat, eturivin keskellä. Siitä ainakin oli helppoa seurata kaikkea, mitä näyttämöllä tapahtui pieniä ilmeitä myöden.

Myös oheistuotteet ovat linjassa!
Väliaikaleivos on lottopallon muotoinen.

Käsiohjelma on pyöreä.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Turun kaupunginteatteri Logomo-teatterissa 11.9.2015 (ensi-illat 28.8. ja 29.8.2015).

Liput ostettu itse.

Breaking the Waves (näytelmä)

Yhteistyö kirjablogin ja Turun kaupunginteatterin kanssa käynnistyi rivakasti ja rajusti, sillä olimme jo keskiviikkona (15.4.) katsomassa ennakkonäytöstä tänään perjantaina ensi-iltansa saavasta näytelmästä Breaking the Waves. Kyseessä on näytelmän kantaesitys ja yhteistyöproduktio Espoon kaupunginteatterin kanssa.

En ole tainnut koskaan nähdä Lars von Trierin elokuvaa, johon näytelmän käsikirjoitus perustuu. Oikeastaan hyvä niin, sillä nyt sain seurata esitystä avoimin mielin eikä kenenkään näyttelijän tarvinnut raivata pääni sisältä mielikuvaa toisenlaisesta ulkomuodosta. Nyt voisin ehkä elokuvan katsoakin, vaikka tarina on ahdistava ja raju. Mutta ehkä vielä joskus. Pidin Emily Watsonista tv-sarjassa Poliitikon aviomies, jonka katsoin molemmin puolin teatterikäyntiämme.

Tarina sijoittuu 1970-luvun Skotlannin rannikolle, jossa miehet ansaitsevat elannon perheelleen kalastamalla tai työskentelemällä öljynporauslautalla. Päähenkilö Bess McNeill on jyrkän kalvinistiseen seurakuntaan kuuluvan perheen tytär. Isä on kuollut kalastusveneonnettomuudessa ja veli öljynporauslautalla. Jäljellä ovat vain naiset, äiti, Bess ja veljen vaimo Dodo. Bess on viaton luonnonlapsi, vähän yksinkertainenkin, mutta ehdottoman hyväsydäminen ja aito.

Bess rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan öljynporaajaan Jan Amundseniin, joka on keikkahommissa lautalla. Seurakunta siunaa avioliiton, vaikka pitkin hampain, sillä Jan ei ole uskossa. Bess takertuu mieheensä vimmaisesti eikä kestä elää ilman häntä. Niinpä hän rukoilee, että Jumala toisi hänen miehensä kotiin lauttakomennukselta. Tässä vaiheessa on jo selvää, että edessä on onnettomuuksia ja ettei loppu välttämättä ole kovin onnellinen.

Turun BtW:ssa Bessin roolin tekee upea Helmi-Leena Nummela (s.1987), joka näyttelee vaativan pääroolin myös BtW:n kanssa keväällä vuorottelevassa Seili-musikaalissa. Bessinä Nummela on loistava. Näytelmän mittaan on muistuteltava itselleen, että kyseessä ei ole oikeasti hupsu, hieman hassahtanut tytönhupakko, vaan että sellaista vain meille esitetään.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatteri.

Vastanäyttelijänä Nummelalla on Taneli Mäkelä (s.1959), joka ei esittelyjä kaipaa. Nummelan ja Mäkelän kemiat sopivat vallan mainiosti yhteen, ja ammattitaitoiset näyttelijät tekevät melkoiset roolisuoritukset. Mikko Koukin ohjaus on nimittäin hyvin fyysinen ja suorasukainen, paikoin jopa brutaali. Seksuaalisuus on tarinassa korostunut, ja näyttämöllepanossa sitä vielä lisää alleviivataan. Uskonnollisen yhteisön ahdasmielisyys ja ankara suhtautuminen erityisesti naisiin tuo vielä oman mausteensa teemaan.

Näyttämöllä nähdään runsaasti alastomia miesvartaloita ja lukuisa määrä erilaisia sukupuoliakteja, jopa niin paljon, että jossain vaiheessa keski-ikäinen katsoja alkoi toivoa, että edes jotain jätettäisiin katsojan omien korvien välissä tapahtuvaksi. Ihan kaikkea ei tarvitsisi näyttää. Näytelmän ikärajasuositus on 16 vuotta, ja mielestäni se on osunut oikeaan.

Ajankuvan rakentamisessa käytetään lähinnä puvustusta ja taustanauhalta soitettavaa musiikkia, joka luo kontrastia yhteisön ankaralle kurinalaisuudelle. Lavastus on yksinkertainen. Rantakallio toimii tarvittaessa keittiönä ja helikopterikenttä juhlasalina.

Breakin the Waves ei ole mikään keveä hyvän mielen näytelmä, vaan se ahdistaa ja kuristaa kurkusta. Bessin tarina on äärimmäisen surullinen, mutta jollain tapaa lopussa on mukana ripaus toiveikkuuttakin.

***

Turun kaupunginteatterin päänäyttämö sijaitsee väistötiloissa Logomossa Köydenpunojankadulla. Maalta tulevalle katsojalle tämä on itse asiassa hyvinkin miellyttävää, koska esimerkiksi Helsingin suunnasta tullessa pääsee perille sen kummemmitta ongelmitta. Myös paikoitustilaa on runsaasti, vaikka sekin on turkulaiseen tapaan maksullista (salolaisen on tätä vaikea sulattaa, mutta kaupungissa kaupungin tavalla). 

Logomossa on myös konserttisali, ja keskiviikkonakin alkoi siellä samaan aikaan ohjelmaa kuin teatterin puolella. Ystävällinen henkilökunta tarkisti moneen kertaan, että varmasti olemme tulossa katsomaan näytelmää. Jos haluaa jättää takkinsa naulakkoon, kannattaa varata kolikoita taskuunsa, sillä naulakkomaksu on 2,50 euroa takilta. Naulakkopalvelut toimivat luistavasti, mutta miinusta Logomo saa niukoista wc-tiloista. Vaikka ennakkonäytöksessä sali oli vain puolillaan, naistenvessan jono oli väliajalla murhaava.

Lämpiötila on avara ja viihtyisä. Kahvin kanssa on tarjolla suolaista ja makeaa, ja jokaista näytelmää varten on suunniteltu oma leivos. Valitsin BtW-leivoksen, jossa makuina ovat valkosuklaa ja persikka. Seuralaisen valinta oli suklaa-hunajakakku. Molemmat maistuivat kahvin kanssa oikein hyvin.

Breaking the Waves Turun kaupunginteatterissa 15.4.2015 (ennakkonäytös). Ohjaus Mikko Kouki. Pääosissa Helmi-Leena Nummela ja Taneli Mäkelä. Muissa rooleissa  Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Miska Kaukonen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala, Kimmo Rasila jaAntti Kankainen. Työryhmässä myös Markus Tsokkinen (lavastus), Tuomas Lampinen (puvustus), Tommi Koskinen (äänisuunnittelu), Jarmo Esko (valosuunnittelu),  Sanna Malkavaara (projisointi)  ja Antti Kankainen (koreografia).

Kirjabloggaaja median myllerryksessä ja yhteistyökuvio!

Turun kaupunginteatteri.

Runsaat neljä vuotta sitten kirjablogia perustaessani en osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea nettiin kirjoittaminen voisi tuoda tullessaan. Näiden vuosien aikana on mediassa tapahtunut melkoisia myllerryksiä, joissa olen itsekin ollut mukana tulva-aallon jälkimainingeissa holtittomana kaarnaveneenä keikkuen. En siis väitä lainkaan, että olisin ’nähnyt’, mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä vielä tuleman pitää, saati että olisin siihen jotenkin vaikuttanut. Olenpahan vain seuraillut ällistyneenä menoa.

Kun aloitin bloggaamisen, olin jo useita vuosia avustanut paikallista sanomalehteä ja sen kulttuuritoimitusta kirjoittamalla kirja-arvioita ja paikallisten harrastaja- ja puoliammattilaisteattereiden esityksistä juttuja. Olinpa tehnyt pari haastattelua ja vähän muutakin. Kirjoittaminen, arvostelukappaleet ja vapaaliput olivat siis minulle jo tuttuja asioita ennen blogin aloittamista.

Harrastajablogi ja sanomalehden kulttuurisivu ovat tietysti kaksi aivan eri asiaa. Omassa blogissani päätoimittaja ja kirjoittaja ovat yksi ja sama ihminen: minä. Vain minä päätän, mistä, miten ja milloin kirjoitan. Lehteen minulta pyydetään tietyt jutut tietyn aikataulun ja mittapuun mukaan. Kirjat eivät saa odottaa lukemista ja arviointia hyllyssäni kuukausia, saati vuosia. Saan ehdottaa ja toivoa, mistä kirjoista voisin kirjoittaa, mutta aina toiveeni ei toteudu. Joskus olen rahasta lukenut sellaistakin, jota en muuten olisi tullut lukeneeksi. Bloggaamisesta en saa mitään rahallista korvausta, mutta lehtijutuista maksetaan kirjoituspalkkio.

Teatteriarvioiden kohdalla on samoin. Ei lehden lähettämä harrastajakriitikko voi poistua kesken esityksen väliaikaryysiksen turvin, vaikka kuinka haluaisi (harvoin tosin olen halunnut). On jaksettava loppuun ja koetettava kaivaa positiivista ja kannustavaakin sanottavaa juttuun. Teatteri ei ehkä saa yhtään muuta painettua arviota esityksestään kuin sen minun kirjoittamani. Vastuu painaa. Lehti on myös kömpelö väline, mitä tulee vuorovaikutukseen. Mielipidepalstalle tai ainakin tekstareihin voi joku suivaantunut katsoja lähettää eriävän mielipiteensä, mutta harvoin kukaan viitsii vaivautua.

Viime vuosien aikana monen lehden taloustilanne on heikentynyt. Paikallislehdessäkin on käyty monet rankat yyteet ja toimituksesta on irtisanottu väkeä. Myös kulttuuriavustajien palkkioihin varattu määräraha on kutistunut vuosi vuodelta. Yhä harvempi kirjoittaa yhä harvemmista aiheista, valitettavasti. Olen saanut ja voinut roikkua menossa mukana, koska olen tehnyt ja teen jatkossakin avustajantehtäviä puhtaasti harrastuksena. Minua ei haittaa, vaikka välillä menee kuukausi tai pari ilman toimeksiantoa.

Olen nimittäin keksinyt korvaavan välineen, tämän rakkaan kirjablogini. Tänne voin kirjoittaa vapaasti vaikka joka päivä ja niin pitkiä juttuja kuin mieli tekee. Ilokseni kustantajat ja kirjailijat ovat myös havainneet, että blogit ovat tapa saada näkyvyyttä kirjoille. Arvostelukappaleita olen saanut lähes koko blogini olemassa olon ajan, ja niistä olen aina yhtä vilpittömän iloinen. Valitettavasti bloggaajakaan ei ehdi kaikkea tarjottua lukea, joten välillä on ollut pakko kieltäytyä tarjotuista kirjoista. Onneksi blogeja riittää!

Teatterista olen kirjoittanut koko blogihistoriani aikana vain pari juttua. Usein syynä on ollut, että olen kirjoittanut katsomastani näytelmästä lehteen. Lisäksi olen ajatellut, että koetan pysytellä otsikossa eli kirjoissa. Nyt tähän on kuitenkin tulossa muutos. Mietin nimittäin muutama viikko sitten nähtyäni Turun kaupunginteatterissa aivan huikean musikaalin Seili, että olisipa mukavaa jakaa tunnelmia kokemuksesta laajemminkin. Toki jaoimme ajatuksia sisareni ja äitini kanssa, mutta se ei tuntunut oikein riittävän. Sain ajatuksen kysäistä teatterilta, ollaanko siellä kiinnostuneita blogiyhteistyöstä.

Osuinkin asialle oivallisella hetkellä, sillä Turun kaupunginteatterissa oltiin juuri valmistelemassa bloggaritapaamista, johon minutkin toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Ihan kustantamojen bloggaritapaamisten kaavalla mentiin, eli meille esiteltiin teatterin toimintaa, tulevaa ohjelmistoa ja tiloja. Saimme pientä iltapalaa ja pääsimme lyhyesti (ja aavistuksen ujosti) haastattelemaan ohjaaja Mikko Koukia tulevasta ensi-illasta. Näytettiinpä meille vartin verran maistiaisiakin ensi viikolla ensi-iltaan tulevasta uutuusnäytelmästä Breaking the Waves. Sitä pääsen keskiviikon ennakkonäytökseen teatterin tarjoamana katsomaan. Siitä siis raporttia tulossa tänne ensi viikolla! Syksyllä olisi mukavaa mennä katsomaan Tamara, ja Kaikki oikein on jo päätettykin ystävien kanssa katsastaa (se ihan perinteisesti itse liput maksaen). Kuuntelin Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -kirjan äänikirjana, ja on hauska nähdä, miten siitä on tehty näytelmä.

Breaking the Waves -näytelmän päärooleissa ovat Helmi-Leena Nummela ja Taneli Mäkelä.
Kuva Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen.

Olen todella iloinen tästä yhteistyökuviosta, joka toivottavasti ilahduttaa itseni ja mahdollisesti teatterin väen lisäksi myös teitä blogini lukijoita. Toivon keskustelua katselukokemuksesta ja taide-elämyksen jakamista, ihan niin kuin kirjajuttujenkin kanssa on tehty koko ajan ja tehdään vastakin. Aion kirjoittaa teatterikäynneistäni tavallisen keski-ikäisen teatteria ja kulttuuria kohtalaisesti harrastavan naishenkilön näkökulmasta, en niinkään perusteellisia arvioita rakennellen.

Bloggarit Turun kaupunginteatterin lämpiössä 8.4.2015
 kuvasi tiedottaja Kirsi Lönnmark.

Oli mukavaa myös nähdä muita kirjabloggaajia paikan päällä. Samaten kiinnostuneena seurailin, miten niin sanotut life style -bloggaajat toimivat kyseisissä tilanteissa. Seurailen todella vähän muita kuin kirjablogeja, joten life style -blogien pitäjien ajatusmaailma on minulle vieras ja hieman kummallinenkin. Huomasin myös jälleen kerran olevani aika vanha bloggaajaksi. Mutta erilaisuus on rikkautta tässäkin!

Kiitokset siis bloggaritapaamisesta ja tulevista teatterielämyksistä, Turun kaupunginteatteri!