”Sydän painui puiden sekaan, ei ollut häntä tuntevinaankaan.
Häpesi häntä, ei suostunut näyttäytymään hänen kanssaan.
Ei olla koskaan ennen tavattu, sydän huusi. Ikinä nähtykään.”
Häpesi häntä, ei suostunut näyttäytymään hänen kanssaan.
Ei olla koskaan ennen tavattu, sydän huusi. Ikinä nähtykään.”
Tunnustettakoon heti kärkeen, että olin lievästi sanoen
epäilevä, kun kirjallisessa kuplassani alkoi kuulua kuisketta Katja Kallion uutuusromaanista Yön kantaja. Monen luotettavana pitämäni
lukijaystävän mielestä kyseessä on selvästi yksi alkaneen vuoden parhaista
romaaneista ja aivan uskomaton lukukokemus. Olen lukenut viimeksi Kallion
romaanin Syntikirja (Otava 2009),
eikä se vakuuttanut niin paljoa, että olisin tullut tarttuneeksi Säkenöiviin hetkiin (Otava 2013), jota
ainakin kirjablogeissa luettiin ja kehuttiin kohtuullisesti ja jonka miljöö eli
Hanko kyllä kiinnostaa.
Pari päivää sitten suljin Yön kantajan kannet mykistyneenä. Mitä oikein on tapahtunut sille
kirjailija Katja Kalliolle, jota olen aiemmin lukenut?! Onpa se mitä hyvänsä,
niin lopputulos on vallan hieno. Olen jälleen vaikuttunut ja kosketettu.
Minulle suositeltiin Yön
kantajaa, kun olin lukenut Riitta Jalosen Kirkkauden. Oivallinen
suositus, kiitos siitä suosittelijoille! Teoksissa on kosolti samaa, mutta
silti ne ovat täysin erilaiset, omanlaisensa hyvällä tavalla. Kummassakin
kerrotaan historiallisen henkilön, poikkeuksellisen naisen, tarina vahvasti
fiktioon tukeutuen. Molemmissa yhtenä teemana on yhteiskunnan suhtautuminen
erilaisiin, epäsovinnaisesti käyttäytyviin jäseniinsä (erityisesti naisiin).
Yksilön ’kuriin’ saamisessa yhtenä ratkaisuna on sulkeminen mielisairaalaan.
Katja Kallion romaanin päähenkilö on turkulainen Amanda
Aaltonen, ihan oikeasti elänyt nainen. Amanda oli lapsesta asti nykymääritelmin
erityisherkkä ja hyvin levoton sekä omapäinen, mutta samalla älykäs ja
oppivainen. Irtolaisuuden, näpistelyn ja prostituution takia hänet tuomittiin
useaan otteeseen vankeuteen Hämeenlinnan naisvankilaan. Paluu siviilielämään ei
ollut vaivatonta, ja Amanda ajautui kerta toisensa jälkeen vaikeuksiin ja huonoon
seuraan. Sitten hän sattui paikalle, kun Turkuun saapui pariisilainen
kuumailmapallolentäjä Duplessis. Amanda onnistui puhumaan itsensä miehen
matkaan.
Pariisi ei aivan vastaa Amandan odotuksia, kun sinne
saavutaan unenomaisen lentomatkan jälkeen. Duplessis osoittautuu maan pinnalla
saamattomaksi ja puhumattomaksi nahjukseksi, joka asettuu rakastajattarineen
sisarensa vähävaraisen perheen vaivoiksi esikaupungin liepeille. Kirjavien
vaiheiden jälkeen Amanda päätyy takaisin Turkuun, missä hänet tuomitaan
pakkohoitoon Seilin saarelle diagnoosinaan epileptinen kuukautishulluus, siis
naiseus.
Seiliin saapuessaan Amanda on 26-vuotias. Koska Seililtä ei
ollut käytännössä paluuta, hoitomääräys tarkoitti elinkautista. Amandan
kohdalla se tarkoitti 26 vuotta. Olot saarella olivat karut. Hoitohenkilökuntaa
oli niukalti ja sillä vähällä vielä niukemmin alan koulutusta. Kallion
romaanissakin yksi hoitajista värvää oman sisarensa töihin saarelle, kun paikka
vapautuu. Hoitokeinot olivat lähinnä työterapiaa, eristämistä, pakkopaidan
käyttöä ja jääkylpyjä. Näitä kaikkia Amandakin sai maistaa. Potilaat olivat
käytännössä hoitajien mielivallan varassa.
Amanda on kaikesta kokemastaan huolimatta edelleen
sielultaan viaton ja herkkä. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen saarellakin
rakastuu. Mutta jokainen rakkaus on tuomittu epäonnistumaan aivan samoin kuin
hänen pakoyrityksensäkin.
Turku.
Siellä se oli. Siellä sitä lämmitettiin ja pidettiin käynnissä ihmisten elää.
Miltei käden kurotuksen päässä.
Sosiaalisin perustein saarelle määrätty Amanda kaipasi
vapauteen, takaisin elämään. Mutta miten vakuuttaa hoitajille, että ei ole
hullu? Mitä enemmän koettaa vakuuttaa selväjärkisyyttään, sitä hullumpana pidetään.
Yön kantaja on
kertakaikkisen kiehtova romaani. Ensinnäkin se on kirjoitettu kielellä, joka
hivelee lukijan mieltä. Myös rakenne aukkoineen on ihailtavasti sommiteltu.
Amandan luotettavuus on paikoin vähemmän ja paikoin enemmän kyseenalaista, eikä
hän aina itsekään usko omia muistojaan todeksi. Mitä oikeasti on tapahtunut, on
kuitenkin lopulta samantekevää. Kallio kertoo koskettavan tarinan.
Amanda herää upeasti eloon kirjan sivuilla. Hänen tarinansa
puhuttelee ja ravistelee syvältä lukijan sielua. Pahinta on tietää lukiessaan,
että Amanda Aaltonen on ollut oikea henkilö ja että hänelle on tapahtunut
pääpiirteissään kaikki kirjassa kuvattu, niin kaunis kuin kauheakin.
Henkilökuvaus on muutenkin onnistunutta.
Minut lumosi myös Seilin saari. Sen tarina on ollut tuttu jo
pitkään, mutta nyt hurahdin selvittelemään lisää. Tietoa onkin kiitettävästi
saatavana. On helppo päätellä, että Kallio on tehnyt kosolti taustatutkimusta Yön kantajaa varten. Monet kirjasta
mieleen jääneet yksityiskohdat, kuten vaikkapa potilaiden huoneet, sellit, on kuvattu tarkoin. Tieto on kuitenkin punottu taiten tarinan lomaan, Amandan
kokemuksiksi.
Tärkeimpiä tietolähteitä on varmasti ollut Jatta Ahlbeck-Rehnin väitöskirja, jossa muun muassa Amanda tarina on mukana. Väitöskirja poiki lehtijuttuja ja tv-ohjelmia, joita löytyy helposti hakuohjelmilla netistä. Erityisesti suosittelen Yle Areenan dokumenttia Seilin naiset. Lukiessani mielessä pyöri vahvasti myös parin vuoden takainen Turun kaupunginteatterin Seili.
Tärkeimpiä tietolähteitä on varmasti ollut Jatta Ahlbeck-Rehnin väitöskirja, jossa muun muassa Amanda tarina on mukana. Väitöskirja poiki lehtijuttuja ja tv-ohjelmia, joita löytyy helposti hakuohjelmilla netistä. Erityisesti suosittelen Yle Areenan dokumenttia Seilin naiset. Lukiessani mielessä pyöri vahvasti myös parin vuoden takainen Turun kaupunginteatterin Seili.
Katja Kallio: Yön
kantaja
Otava 2017. 380 s.
Ostettu.
Otava 2017. 380 s.
Ostettu.