Vihreä sali on laskutavasta riippuen joko yhdeksäs tai kymmenes osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Vuonna 2014 ilmestynyt (ja Finlandia-ehdokkaana ollut) vaikuttava Graniittimies kuuluu minun mielestäni sarjaan, vaikka sijoittuukin Neuvostoliittoon. Se kuitenkin kertoo Tuomen perheen jäsenien kohtaloista, ja Tuomen perhe on ollut enemmän tai vähemmän keskiössä koko Kuopio-sarjassa. Mutta jos siis miljöönä on oltava Kuopio, niin silloin Graniittimies ei sarjaan kuulu. Saivartelua minusta, mutta samapa tuo. Itse kuitenkin jääräpäisesti lasken Graniittimiehenkin Kuopio-sarjaan.
Ylipäätään sarjasta puhuminen tuntuu tässä yhteydessä vähän
haetulta ja havaintojeni perusteella joissakin yhteyksissä myös haitalliselta.
Kyse ei ole mistään jatkuvajuonisesta romaanisarjasta, vaan teokset seisovat
upeasti omilla jaloillaan. Kirjoitustyyli ja teosten rakenne vaihtelevat
kirjasta toiseen välillä melkoisesti, eivätkä alussa mainitsemani Tuomen suvun
jäsenetkään ole koko aikaa keskiössä. Tarina, tai edes pohjalla oleva suurempi ’kertomus’,
ei etene kronologisesti. Joissakin teoksissa edetään vain vuorokauden verran,
ja seuraavassa voidaan olla jo vuosikymmenien päässä edellisestä.
Sarjamaisuuden mainitseminen Kähkösen teosten yhteydessä
olen huomannut haitalliseksi monesti, kun olen suositellut hänen kirjojaan ystävilleni.
Moni kauhistuu ajatusta, että pitäisi lukea koko sarja tai että kirjat pitäisi
lukea jossakin tietyssä järjestyksessä. Moni toteaa myös, että ei lue mitään sarjoja,
siis ihan jo lähtökohtaisesti asettaa sarjat johonkin lokeroon, joka ei hänelle
sovi. Mitä piilo- tai sivumerkityksiä ’kirjasarja’-termillä sitten kunkin
mielessä on, on jo toinen ja mielenkiintoinen aihe!
Vihreä sali siis kuuluu Kuopio-sarjaan, sillä sen
tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoden 1964 joulunalusviikolle Kuopioon. Mutta kirjassa
myös muistellaan pitkähkössä jaksossa tapahtumia 1900-luvun alun Pietarissa ja
Terijoella. Anna ja Lassi Tuomi ovat Vihreässä salissa sivuhenkilöitä,
ja heidän pieni lapsenlapsensa Hillakin siinä vilahtaa pariin otteeseen. On
siis hypätty ajassa taaksepäin Tankkien kesästä, joka sijoittuu vuoteen
1968, ja Muistoruohosta, joka sijoittuu vuoteen 1972.
Romaani jatkaa myös moniäänisyyttä, johon Kähkönen jossain
vaiheessa sarjaa siirtyi. Kolme aikuisiän kynnyksellä omaa tietään etsivää
nuorta, Irene, Jaakko ja Leo, ovat keskiössä romaanin alku- ja loppuosissa.
Keskimmäisen osan minäkertoja on kukkakauppias Santeri Juurinen, joka vastoin
kaikkia odotuksia on lähtenyt Lassi Tuomen kanssa Suomi-Neuvostoliitto-seuran
matkalle Leningradiin. Todellinen syy matkaan paljastuu lukijalle, mutta edes
vaimo Linnea ei tiedä, mikä ihme aviomiehen saa lähtemään rajan taakse.
Irene ei voi olla kotona. Isä on lähtenyt ja jättänyt
viisaan tyttärensä selviytymään äitinsä kanssa kahden. Äidin kanssa vielä
menisikin, mutta turhan usein Etel Fred tulee ja ottaa äidin valtaansa ja
samalla Irenen armottomiin kynsiinsä. Irene on jättänyt koulun kesken ja mennyt
juoksutytöksi Juurisen kukkakauppaan, missä työskentelee myös naapurissa asuva
Anna Tuomi. Kaupassa kuhistaan kauppiaan Leningradin-matkasta kesken kiivaimman
joulusesongin. Irenen murheita ei tunnuta huomaavan ennen kuin tämä ei yhtenä
aamuna enää tule töihin.
Irene, Jaakko ja Leo ovat olleet ystäviä lapsesta saakka.
Jaakon perheen salaisuus on hermoromahduksen saanut äiti, joka on viety
hoitoon. Muille kerrotaan rouva Vihman menneen siskoaan tapamaan. Isän kanssa
ei suju kovin hyvin, eikä isä ota kuuleviin korviinsakaan Jaakon urahaaveita. Irenen
ja Jaakon keskinäiset välit ovat muuttumassa ystävyydestä johonkin muuhun,
vähän pelottavaan mutta silti ihanaan.
Leolla taitaa kuitenkin olla kolmikosta vaikeinta. Erityisherkkä
poika on kärsinyt armeijassa, eikä tunnu nyt löytävän mitään paikkaa, missä
olla. Baaritiskin takana vilkkuvat ystävälliset silmät vetävät ulospäin jurolta
vaikuttavaa Leo puoleensa, mutta miten lähestyä tyttöä? Ahdistuneisuus
suorastaan tihkuu nuorukaisesta ja etsii purkautumistietä.
Pääsin Vihreän salin imuun vähän hitaasti, mutta
sitten kävi kuin niin monesti ennenkin Kähkösen tekstin äärellä. Lumouduin kertakaikkisesti.
Nuorten kipuilu sodanjälkeisessä pikkukaupungin ilmapiirissä, jossa kaikista
isoista ja tärkeistä asioista on vaiettu jo sukupolvien ajan mutta jossa juorutaan
pienimmistäkin naapurien yksityiselämästä tihkuvista yksityiskohdista, on
koskettavasti ja aidosti kuvattua. Näköalat ovat kapeat, eikä ulospääsyä
vaikeista tilanteista tunnu löytyvän.
Eniten minuun lähihistoriasta kiinnostuneena lukijana vetosi
teoksen keskimmäinen osa, jossa ollaan kukkakauppias Santeri Juurisen mukana
Leningradin-matkalla. Paluu nuoruuden kaupunkiin on monella tapaa järisyttävä
kokemus. Liikuttava on kohtaus, jossa Juurinen ja Tuomi menomatkalla vertailevat
verhotusti kokemuksiaan kohdekaupungista. Juurinen on viettänyt siellä nuoruutensa
ennen vallankumousta, Tuomi taas on ollut siellä 1920-luvulla. Kyseessä on siis
todella kuohuttava matka kummallakin miehellä. Matkan ajaksi solmitaan miesten
välinen YYA-sopimus, vaikka taustat ovat kovin erilaiset.
Juurisen muistojen mukana pyörähdetään myös vallankumouksen
jälkeisellä Terijoella. Kuihtuva huvilakaupunki on merkillinen alue sulkeutuvan
Neuvosto-Venäjän kupeella. Yllättäen Terijoki liittyy myös Ireneen ja hänen
tarinaansa.
Aikaisemmissa romaaneissaan Kähkönen on nostanut esiin eri-ikäisten
naisten ja lasten kokemusta. Nyt ääneen pääsevät enemmän miehet, niin
nuorukaiset kuin jo elämänsä viimeisiä vuosia elävä vanhempi mies. Yhtä kaikki
maailmanmenoa katsotaan tavallisen ihmisen arkisesta perspektiivistä,
ihmislähtöisesti ja -läheisesti, tarkkanäköisesti mutta armollisesti. Kukaan ei
ole virheetön, mutta joskus sovintokin on mahdollista.
Sirpa Kähkönen sai Vihreä sali -romaanistaan vuoden
2021 Savonia-palkinnon. Raati perusteli valintaansa näin:
”Vihreä sali on Kähkösen Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa. Sen
keskiössä on kolmen 17-vuotiaan nuoren kasvutarina maailmassa, jossa perheen
häpeä on osattava kätkeä ja vastuunsa on kannettava kuin aikuiset. Kirja kulkee
onnistuneesti halki ajan ja paikan, 1960-luvun Kuopiosta Leningradiin, sieltä
1910-luvun Pietariin, Terijoelle ja takaisin Kuopioon. Ajan, paikan ja
tunnelmien kuvaukset ovat loisteliaita. Vihreä sali on tyyliltään uutta
Kähköstä. Hänen jo ennestään upea tekstinsä on Vihreässä salissa hioutunut
huippuunsa.”
Allekirjoitan mielihyvin kaiken raadin perusteluissa, mutta taas silmääni
töksähtää tuo määritelmä ”Kuopio-sarjan kiehtova jatko-osa”! Miksi se
tuntuu niin väärältä, vaikka siitähän tietysti on kyse? Lukijan ei ole tarvinnut
lukea ainuttakaan Kähkösen teosta ennen Vihreään saliin tarttumista, ja
hän pystyy saamaan siitä kaiken tarvittavan irti. Hän tulee todennäköisesti lukemaan
Kähkösen aiemmat teokset tämän jälkeen, mutta sekin onnistuu ongelmitta!
Suosittelen kokeilemaan, jos ette usko!
Otava 2021. 315 s.
Arvostelukappale.
Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
Graniittimies, Otava 2014
Tankkien kesä, Otava 2016
Muistoruoho, Otava 2019
Vihreä sali, Otava 2021
Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.
