Kaari Utrio: Vaskilintu

 

Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.

Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.

Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.

Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!

Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.

Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Kirjasto.

Kaari Utrion epookkikomediat (2002 - 2017)

Somerolla vuosikymmeniä asunut filosofian maisteri ja kirjailija Kaari Utrio (s. 1942) on ehtinyt kirjoittaa suosittuja historiallisia romaaneja jo yli neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen teos, Kartanonherra ja kaunis Kirstin, ilmestyi vuonna 1968. Siitä lähtien Utriolta ilmestyi pitkään romaani vuodessa, kaksi parhaassa. 1970-luvun romanttisissa historiallisissa romaaneissaan Utrio kuvaa usein itsenäisyyttä kaipaavia räiskyviä naisia, jotka lopulta asettuvat yhteiskunnan heille osoittamiin rooleihin vaimoiksi ja naisiksi.

Vuonna 1984 ilmestyi laaja historiaa kansantajuisesti valottava tietoteos, Eevan tyttäret. Se herätti aikanaan keskustelua, koska se korostaa naisen alistettua asemaa kautta historian. Eevan tyttäret on käännetty useille kielille, mm. saksaksi ja  koreaksi. Muussakin tietokirjatuotannossaan Utrio keskittyy heikompien aseman käsittelyyn. Suurteos Familia, eurooppalaisen perheen historia I – IV (1995 – 1997), käy läpi naisten ja lasten vähän tutkittua historiaa. Täydellinen teosluettelo löytyy mm. kirjailijan kotisivuilta.

Utrio tunnustautuu feministiksi. Hän korostaa, että feminismi ei ole samanlaisuuden vaan tasa-arvoisuuden vaatimista miehen ja naisen välille. Tätä teemaa hän on käsitellyt niin kaikissa romaaneissaan kuin tietoteoksissaankin. Romaanien sankarittaret pyristelevät miehisen maailman asettamia sääntöjä ja rajoituksia vastaan. Aina ei ulospääsyä ole, mutta sopeutumisen tekee helpommaksi eroottisestikin tyydyttävä rakkaus. Utrio on suonut menneisyyden naisellekin oikeuden nauttia seksuaalisuudestaan. Hän korostaa teoksissaan myös naisen merkitystä yhteiskuntaa koossapitävänä voimana.

Kunnioitettavan tuottelias Utrio on ehtinyt kirjoitta myös mm. TV- ja radiokäsikirjoituksia, lehtiartikkeleja, novelleja ja jatkoromaaneja. Hän on toiminut mm. Iltalehden kolumnistina.

Utrio on tuotannossaan yhdistänyt historioitsijan ammattitaitonsa iskevään tarinankerrontaan, ja hänen romanttisten romaaniensa suosio on ollut taattu. Hän on paitsi suosittu myös palkittu kirjailija. Hänelle on mm. myönnetty Suomen Tietokirjallisuuden Varelius-palkinto 1999 ja Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002. Jo 1970-luvulla Utrion tuotantoa arvostivat lukijat, mutta vähitellen tunnustusta on alkanut tulla myös kriitikoilta ja tutkijoilta.

Itse olen aikoinani, teininä, lukenut Utrion kirjoja äidin kirjahyllystä ja myöhemmin kirjastostakin. Sitten lukeminen ja tuotannon seuraaminen jostain syystä jäi. Paksuista tiiliskiviromaaneista olen lukenut jonkun, ainakin muistaakseni. 2000-luvulla Utrio alkoi julkaista 1830-luvulle sijoittuvia epookkiromaaneja keskiaikaan sijoittuvien paksujen teosten sijaan. Näistä olen neljä arvioinut lehteen, mutta yksi, Saippuaprinsessa, oli jostakin syystä jäänyt lukematta. Kuuntelin sen nyt äänikirjana ja päätin koota kaikista viidestä kirjasta yhteisesittelyn tänne. Lainaan vapaasti aiemmin lehdessä julkaistuja tekstejäni ja yhdistelen niitä. Tämä selvennykseksi sellaiselle lukijalle, joka kenties tunnistaa jotakin tuttua. Alkuun kirjoittamani esittely on myös tällainen aiemmin lehdessä ilmestynyt teksti, vaikka hieman sitä tähän nyt päivitinkin.

Vuonna 2002 ilmestynyt romaani Ruma kreivitär ei petä Utrion uskollisten lukijoiden odotuksia. Jälleen kerran on tarjolla taitavasti punottu romanttinen ja jännittävä juoni huolellisesti kuvatussa historiallisessa ympäristössä. Sankaritar ja sankari saavat toisensa, mutta matkassa on monta mutkaa ja juonenkäännettä ennen häitä.

Tapahtumat on sijoitettu 1830-luvun lopun pääkaupunkiseudulle. Keskipisteinä ovat Espoon takametsien aateliskartanot ja perheiden kaupunkitalot Helsingissä. Eletään aikaa, jolloin Suomessakin oli jo nähtävissä elinkeinorakenteen ja vanhan säätyjärjestelmän muutos, vaikka monet halusivat vielä pitää kiinni vanhasta kynsin hampain.

Vanhan järjestelmän mukaan aristokratia ei saanut ansaita rahaa, vain tuhlata sitä. Niinpä monet aatelissuvut olivat vajonneet velkojen suohon. Pahimmassa pulassa ovat ylhäistäkin ylhäisimmän suvun viimeiset vesat, pikkukreivittäret Julia ja Dorotea Gyllenfalk af Bössa. Isä on toivoton peluri ja juoppo, joka on tuhlannut suvun kaiken omaisuuden ränsistyneen kartanon tauluja ja porraskaiteita myöden. Paraatipihan pyöreässä kukkapenkissä Julia-neiti, ruma kreivitär itse, kasvattaa perunoita.

Anton Wendel on tuulahdus toisenlaisesta, terveemmästä maailmasta. Hän edustaa aateliston silmissä rahvasta, koska hän on tupakkatehtailija, mällimaakari, ja koska hän siis rikastuu omalla työllään. Wendel on täydellinen sankari: oikeamielinen, menestyvä ja viisas sekä miehekkäällä tavalla komea.

Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen on selvää, että Wendel ja ruma mutta älykäs vanhapiika Julia Gyllenfalk on tarkoitettu toisilleen. Jännitettäväksi jääkin, milloin päähenkilöt tunnustavat rakkautensa ensin itselleen ja lopulta toisilleen. Esteitä matkalle kertyy kiitettävästi, sillä esimerkiksi Wendel kihlautuu porvariskaunottaren kanssa, eikä herrasmies voi purkaa kihlausta. Sen jälkeen taas kunniallinen nainen ei voisi hyväksyä pettäjän kosintaa!

Ajan monimutkaiset käyttäytymis- ja sopivaisuussäännöt saavat nykyihmisen vääntelehtimään. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys kukoistivat. Erityisesti naiset olivat sääntöjen vankeja. Köyhtyneet neidot olivat rikkaampien sukulaisten armoilla joutuen palvelusväkeäkin huonompaan asemaan: piika saattoi lähteä, vanhapiika ei. Rikkaimmankin aatelisneidon elämä oli pilalla, jos hän ei pystynyt pyydystämään itselleen miestä ennen kuin oli täyttänyt 25. Naisen osaa feministi Utrio kuvaa henkilöidensä kohtaloiden kautta antaumuksella.

1970-luvulla Utrion romaaneissa kuvattiin varsin rohkeasti lihallisia intohimoja ja seksuaalista raakuutta. Rumassa kreivittäressä ei tätä puolta ole, vaan pääparin rakkaus on kahden kypsän aikuisen välinen lähinnä turvaa tuova tunne, lisämauste muutenkin edullisessa avioliitossa.

Rumassa kreivittäressä on myös aimo annos komediaa. Anton Wendel on päättänyt kostaa setänsä aikanaan kokeman vääryyden paroni Adelheimille. Myös muita armottomien juonien punojia on liikkeellä, eikä ennen loppuselvittelyjä ole varmaa tietoa siitä, kuka lopulta on ollut ovelin. Paha saa monella tavalla palkkansa, mutta kuka onkaan pahin?

Kirjan Helsinki näyttäytyy täysin erilaisena kuin nykyinen pääkaupunki, vaikka aikaa onkin kulunut vain 175 vuotta. Engelin suunnittelema suureellinen keskusta oli jyrkässä ristiriidassa surkeassa kunnossa olevien katujen kanssa. Katuvaloja ei ollut, ja talojen pihoilla oli talleja ja navettoja eläimille. Hienotkin talot olivat jäätävän kylmiä ja vetoisia. Pahimpia olivat kirkot ja hautausmaat. Ruumiita ei ollut enää lupa haudata kirkon lattian alle, mutta hajuongelma oli vain siirtynyt kirkon ulkopuolelle, koska hautausmaat olivat liian täynnä ja haudat liian matalia.

Kaiken tämän ja monia muita menneen elämäntavan yksityiskohtia historioitsija Utrio on saanut kirjaansa ujutettua ilman, että se tuntuisi opettavaiselta tai hetkeäkään pitkäveteiseltä. Ruman kreivittären seurassa on helppo viihtyä.

Seuraava epookkikomedia Saippuaprinsessa ilmestyi vuonna 2004. Tällä kertaa vanhanpiikuuden uhka leijuu mykistävän kauniin 23-vuotiaan orvon Ulrika Rutenfeltin yllä. Isä on ollut kyllä hyvästä suvusta, mutta omituinen, koska on harrastanut kansanrunojen keräämistä rahvaan keskuudesta. Kaikkien kauhuksi hän on kuljettanut tytärtäänkin erämaaretkillään. Ulrikan äiti taas on ollut upporikasta mutta valitettavan porvarillista sukujuurta. Äidinisä on ansainnut omaisuuden teurasjätteistä keitetyllä saippualla, tai niin ainakin pahat kielet tietävät kertoa.

Kirja alkaa Kemiön Kiiholman kartanosta, jossa Ulrika viettää suruaikaa isän hukkumiskuoleman jälkeen etäisten sukulaistensa hoivissa. Kiiholma on oikea mallitila, vaikka kartanonisäntä Axel Rutenfelt on vähintäänkin omituinen muinaisjäänne, joka edelleen pukeutuu Kustaa III:n ajan muodin mukaan ja noudattaa kodissaan ankaran muodollisia tapoja. Kiiholma lienee keksitty kartano, mutta sillä on olemassa selvä esikuva todellisuudessa. Sitä nimittäin kuvataan näin:

Kello löi. Kuusi ovea aukeni samalla hetkellä paljastaen kartanon enfiladin. Talon koko pituuden läpi saattoi nähdä ikkunasta ikkunaan. --- Huoneita näkyi jonossa kaikkiaan seitsemän: rouvan makuuhuone, budoaari ja klaveesisalonki, rakennuksen toisessa päässä isännän kolme huonetta sekä keskellä suuri Klongsporin salonki, harmaan, hopean ja valkoisen sinfonia, arkiaamunakin sädehtivällä kynttiläkruunulla valaistu.

Valitettavasti vain muistini on niin huono, etten kuolemaksenikaan muista, mistä kartanosta on kyse. Muistan kuitenkin selvästi, että paikallislehdessä on taannoin esitelty kemiöläistä kartanoa, jonka erikoisuus on juuri tuo, että koko rakennuksen läpi voi nähdä, kun ovet avataan. Kuka tunnistaa?

Ulrika lähetetään Helsinkiin oppimaan seurapiirielämää. Tarkoituksena on pyydystää aviomies, kuten sukulaisnaiset ihan suoraan sanovat. Hänet sijoitetaan pahasti velkaantuneeseen Ekestolpen perheeseen, jossa nuori paroni Maritz haaveilee isänsä velkojen maksamisesta ja sokerijuurikkaan viljelyn aloittamisesta Vihdin maakartanossaan. Vain rahaa puuttuu. Mauritz on melkein kihloissa mykistävän kauniin mutta ilkeän ja kopean Viktoria von Sperlingin kanssa. Viktorian veljen Hermanin pitäisi aikanaan periä Kiiholman kartano ja mielellään naida Ulrika ja tämän perintö. Kuviota sotkee vielä se, että Ulrika ei ensin tiedä omasta perinnöstään mitään.

Utrio viihdyttää lukijaa paitsi pitämällä tämän jännityksessä sen suhteen, miten Ulrika ja Maurtiz saadaan yhteen, myös lempeästi pilkkaamalla ajan kaksinaismoralistisilla seurustelusäännöillä. Samat kuviot kuin Rumassa kreivittäressäkin toistuvat. Minua kiinnostivat tässä kirjassa eniten alun jaksot, joissa kuvattiin Kemiötä, Strömman kanavaa ja Perniön pappilaa. Äänikirja oli mukavaa vaihtelua dekkariputken perään, vaikka alkuun hieman ärsyynnyin Susanna Haaviston paikoin liian nopeasta lukutahdista.

Vuonna 2007 ilmestyneessä Ilkeissä sisarpuolissa eletään 1820-luvun loppuvuosia. Mamselli Emilia Dalman saa Ruotsista yllättävän kirjeen, jossa äiti kertoo solmineensa uuden avioliiton rikkaan kauppiaan kanssa. Uutinen herättää Emiliassa ristiriitaisia tunteita. Rutiköyhänä, palkattomana kotiopettajattarena ja sihteerinä sukulaisperheen armollisessa huomassa tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta. Nyt on ehkä mahdollisuus saada myötäjäiset isäpuolelta, mutta toisaalta Emilia pelkää, että suvun kaavailema sulhasehdokaskin kuulee uutisen. Avioliitto ei Emiliaa houkuta, ei ainakaan kyseisen miehen kanssa.

Keskiluokkaisen mutta vähävaraisen naisen asema oli 1800-luvun Suomessa ja Euroopassa viheliäinen. Kunniallisia tapoja elättää itsensä ei juuri ollut. Ainoana säädyllisenä keinona kunnon elatuksen hankkimiseen pidettiin soveliasta avioliittoa. Hyvän ja varakkaan aviomiehen nappaaminen taas oli vaivalloista ja hankalaa, jos omia varoja ei ollut. Aatelisnimestä saattoi olla etua, jos mies halusi yletä piireissä.

Naista, joka uhmasi ympäristön odotuksia ja tapoja, pidettiin kummajaisena. Emilian sisko Matilda Dalman on juuri tällainen kummajainen: lumoavan kaunis mutta liian omapäinen ja älykäs alistuakseen avioliittoon. Sinnikkäästi Matilda taistelee voidakseen toteuttaa haaveensa omasta tyttökoulusta. Naisen asema ei hänen mielestään kohene ilman koulutusmahdollisuuksia.

Utrio viittaa useampaankin otteeseen Jane Austenin aikalaisromaaneihin, eikä suotta. Austen kirjoittaa aivan samoista teemoista mm. Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessaan. Ilkeät sisarpuolet kestää vertailun mainiosti. Etikettisäännöt ja kaksinaismoraali kukkivat suuriruhtinaanmaassa aivan samoin kuin Britanniassakin. Raha ja rakkaus kamppailevat, ja monesti Amor jää nuolemaan näppejään Utrionkin henkilöiden kohtaloista päätettäessä.

Utrio todistaa jälleen olevansa ennen kaikkea tarinankertoja. Juoni on paikoin hyvin ennakoitavissa, mutta taitavana juonenpunojana kirjailija onnistuu pilke silmäkulmassaan monesti jallittamaan lukijan. Myös ajankuva on jälleen vakuuttavaa. Puvut, asunnot, ruuat, ajopelit ja jopa maisteri Winterin painokone on kuvattu yksityiskohtaisesti. Paikoin kaikki pitsit ja nauhat alkavat jo tuntua tukahduttavilta.

Toisaalta Turun palon kuvaus on varmasti vaikuttavin koskaan aiheesta lukemani. Katastrofi kaikessa laajuudessaan on vangittu kirjan sivuille. Näkökulmia osuvasti vaihdellen Utrio onnistuu välittämään niin epäuskon, pakokauhun kuin toivon heräämisenkin tunteet lukijalle.

Vuonna 2009 ilmestynyty Vaitelias perillinen on aikakauttaan pikkutarkasti kuvaava teos, joka on erityisesti salonseutulaisia lukijoita hellivä, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin lähiseuduillemme.

Jo alkusivuilla kuohuu, kun sankaritar, paronin leski Claudia Bravert sanamukaisesti huuhtoutuu Dragsfjärdin rantaan isänsä, pikkupoikansa ja palvelijattarensa kanssa. Seuruetta kuljettanut alus teki haaksirikon kesämyrskyssä. Pennitön Claudia on epätoivoinen, mutta matkustaa sitkeästi Uskelan Salon kautta poikansa perintökartanoon Nummijärvelle.

Samaan aikaan naapurikartanoon saapuu myös odottamatta perillinen, kapteeni ja paroni Robert Bravert. Sukulaisuus- ja perimyssuhteet ovat kiemuraiset, ja romaanin alkupuoliskolla lukija saakin pinnistellä pysyäkseen henkilögallerian sokkeloissa lainkaan kärryillä. Armeliaasti Utrio on jälleen liittänyt teoksen alkulehdille seikkaperäisen luettelon henkilöistään.

Romanttinen juoni on selvillä varsin pian. Rehti ja kunnollinen paroni rakastuu oikopäätä ylpeään ja kauniiseen Claudiaan. Avioliiton sataman yllä on kuitenkin synkkiä pilviä. Robert joutuu huomaamaan, että kartanon lasiruukkia on hoidettu häpeällisen huonosti. Nuiva äiti hylkii nuorempaa poikaansa ja haikailee kuolleen esikoisensa perään. Robertin tekemiset aiheuttavat vain vastusta, varsinkin kun hän on kovin kömpelökäytöksinen säätyläismittapuun mukaan.

Claudialla on omat murheensa. Bravertin suku suhtautuu Königsbergistä tupsahtaneisiin yllätysperijöihin epäluuloisesti, ja selvästi Claudialla onkin koko joukko salattavaa menneisyydessään. Juonittelut, testamentit, avioliittosopimukset ja myötäjäisillä pelaaminen ovat kartanoiden ylhäisön arkipäivää.

Puvut, huonekalut, tapetit ja ateriat ovat lukijan tarkasteltavissa täydellisinä yhä uudelleen, ja kirkon ovetkin aukeavat oikeaan suuntaan. Lasin valmistus ruukin lasihytissä on myös selostettu viimeistä piirtoa myöten. Historioitsija ei malta paikoin olla luennoimatta. Säätyläisten elämän jyrkkä vastakohta on helsinkiläinen slummi, jossa Claudia joutuu piipahtamaan.

Jälleen kerran taitavasti sommitellut juonittelut tempaavat lukijan pyörteisiinsä. Loppuun päästyään vain hämmästelee, kuinka hyvältä tuntuu, kun ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset vaipuvat toistensa käsivarsille.

Oppinut neiti vuodelta 2011 on jo Utrion viides tapakomedia, jossa kirjoittaja lempeästi mutta samalla tarkkanäköisesti naurahtelee ajan säätyläisten kiemuraisille käyttäytymissäännöille ja jäykän sovinnaisille tavoille. Kuvattu ajankohta on mainiosti valittu, sillä sitä on kirjallisuudessa kuvattu vähänlaisesti.

Suomen suuriruhtinaskunnan olot olivat alkaneet vähitellen vakiintua uuden isäntämaan kainalossa. Elettiin vakaata rauhanaikaa. Talouspuolella vallitsi vielä hitaasti kehittyvä esiteollinen aikakausi. Tässä suvantovaiheessa kuitenkin elettiin, juoniteltiin ja rakastettiin, ainakin Utrion kirjojen maailmassa.

Tällä kertaa Utrio kuljettaa tarinansa päähenkilöitä Pietarista Uudellemaalle ja sieltä Lapin Porojärven kautta Helsinkiin. Neiti Sofia Malm toimii Pietarissa seuraneitinä, kun hän kirjaimellisesti törmää etäiseen sukulaiseensa, rikkaaseen paroni Christian Hackfeltiin. Mies on kylmän etäinen ja välinpitämätön, ja hän tuskin huomaa vaatimatonta neitiä.

Sofia Malm on kuitenkin arvostetun sotasankarin orpotytär, joka on arvokkaiden suosijoittensa ansioista opiskellut kunnioitetussa Smolnan tyttökoulussa. Realistina Sofia ei hätkähdä herrojen ylenkatsetta, vaan toimii aina järkevästi olosuhteitten vaatimalla tavalla. 24-vuotiaalla varattomalla säätyläisneidillä ei ole valinnanvaraa.

Vähänkin kokenut lukija tietää jo ensi sivulta, että nämä kaksi vaipuvat lopussa ihanaan suuteloon, mutta ensin on koettava koko joukko vaikeuksia. Niitä onkin luvassa oikein roppakaupalla. Christian Hackfelt on kyllästynyt sisällöttömään elämäänsä, ja kaikkein vähiten häntä innostaa ajatus perintökartanon isännöinnistä ja perheen perustamisesta.

Mies pelastuu ikävystyttävältä seurapiiritohinalta lähtemällä vuodeksi matkalle Suomen Lappiin vanhan setänsä kanssa. Kuinka ollakaan myös Sofia on joutunut samoille seuduille. Ankarat olosuhteet ovat koitua kokemattomien matkamiesten kohtaloksi, mutta onneksi sattuma heittää heidät Sofia Malmin pätevään huostaan.

Henkilögalleria on jälleen hengästyttävän laaja, ja ennen kuin tarina pääsee kunnolla käyntiin, on alkusivujen huolellisella henkilöluettelolla käyttöä. Aateliskartanoiden ja saamelaisasumusten jyrkkä ristiriita luo tarinaan oman jännitteensä. Pukujen ja sisustuksien yksityiskohtien huolellinen kuvailu on paikoin rasittavaakin, kun lukija haluaisi jo päästä vapauttavaan loppuhuipennukseen, jossa kaikki ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja rakastavaiset toisensa.

***

Tämän päivän (16.8.2019) Salon Seudun Sanomissa oleva Kaari Utrion haastattelu on murtanut valtakunnallisenkin uutiskynnyksen Ylen Uutisten siteerattua sitä tuoreeltaan. Viidenkymmenen vuoden, 34 romaanin ja mittavan tietokirjatuotannon jälkeen 77-vuotias kirjailija ilmoittaa lopettavansa kirjailijanuransa ja jäävänsä eläkkeelle.

Uutinen on herättänyt esimerkiksi Facebookissa tunteikasta keskustelua monien uskollisten lukijoiden kiitellessä kirjailijaa tämän teoksista. Päätin tämän uutisen takia kaivaa esille vanhan blogijuttuni Utrion niin sanotuista epookkikomedioista. Olen sen kirjoittanut jo vuonna 2012, joten se kaipaa hieman päivittämistä. Sen jälkeen on nimittäin ilmestynyt vielä kolme samaan sarjaan kuuluvaa romaania, joista siis Hupsu rakkaus jää näillä näkymin viimeiseksi. Kyseessä ei ole siinä mielessä sarja, että tarinat liittyisivät yhteen, vaan teoksia yhdistävät teemat ja ajallinen miljöö.

Yllä olevien tekstien tapaan lainaan Salon Seudun Sanomiin kirjoittamiani juttuja alla.

Vuonna 2013 ilmestyneestä Seuraneiti-romaanista olen kirjoittanut näin:

Rutiköyhän kappalaisen tytär Linda Melin on suorastaan tyrmäävän kaunis. Hänet nähdessään niin miehet kuin naisetkin vetävät ihmetyksestä henkeä ja lumoutuvat yksin tein. Itse mamselli Melin ei kauneudestaan ole tietoinen eikä siitä piittaisikaan. Häntä kiinnostavat enemmän Kelhon rautaruukin tilinpito ja työntekijöiden lasten opettaminen.

Köyhän kappalaisen tyttärellä on kuitenkin raskaita velvollisuuksia perhettään kohtaan. Hänen hennoille harteilleen on laskettu veljen opintojen turvaaminen ja sisaren pääsy pois korvesta. On siis mitä pikimmin solmittava sopiva avioliitto, eli napattava mies, joka suostuu kulut maksamaan.

Mitenkään innokkaasti Linda Melin ei sulhasta etsi, ja mistäpä niitä Kajaanista löytyisikään. Mutta sitten kuin sattuman oikusta paikalle tupsahtaa upporikkaita perijöitä kaksin kappalein. Poppelin kauppahuoneen perijä Claes Carleson kirjaimellisesti putoaa neiti Melinin jalkoihin kuumehoureissaan.

Aatelisperheen komea vesa ja eksentrisen neiti Waldaun suuromaisuuden perijä Victor Waldau taas paiskautuu Lindan tielle tuhoisan kesämyrskyn heittämänä keskellä Kainuun korpimaita.

Alkukuvioiden muodostuttua kihelmöiviksi keskeiset henkilöt siirtyvät suoraan Helsingin juonittelevien seurapiirien syövereihin. Claes Carlesonin sukulaisnainen kutsuu neiti Melinin seuraneidikseen pääkaupunkiin. Kopisti Victor Waldau on päättänyt naida erämetsien ruusun kaltaisen ujon ja pidättyvän kaunottaren, sanoivatpa vanhemmat tai monimutkaiset soveliaisuussäännöt mitä tahansa.

Rikkaaksi perijäksi tiedetyllä Victorilla olisi muitakin ottajia. Mamselli Melin saa huomata, että seurapiirien kaunottaret ovat vaarallisia kuin hyeenat. Lisäksi Linda kärsii prosopagnosiasta eli kasvojen tunnistamisen vaikeudesta.

Tällä kertaa Utrio pitää lukijaa pitkään jännityksessä. Milloin suoraluonteiselle ja viattomalle Lindalle valkenee, kenet hänen sydämensä on valinnut? Onko silloin jo liian myöhäistä?

Sydämenasioiden ohella tarjolla on jälleen tuhti annos ajankuvaa ja tietoa Suomen historian vähemmän tunnetusta ajanjaksosta. Venäläisvalta on alkanut vähitellen vakiinnuttaa asemaansa, mutta Ruotsin vallan ajan käytännöt ovat edelleen monilla elämänaloilla voimassa, kuten kauppaa säätelevät lait.

Vuonna 2015 ilmestynyt Paperiprinssi oli minulle erityisen mieluinen, koska sen tapahtumat sijoittuvat koti- ja työseutujeni lähituntumaan. Siitä olen kirjoittanut muun muassa näin:

Paperiprinssi jatkaa 1830-luvulle sijoittuvien epookkiromaanien komeaa sarjaa vakaasti ja varmasti. Historialliset yksityiskohdat ovat taatusti kohdallaan viimeistä piirtoa myöden, ja ihmissuhdekiemuroista ei puutu ilkeää juonittelua tai kaihertavia lemmenhuolia.

Lohjan takametsissä sijaitsevan Suurkosken paperiruukin tulevaisuus näyttää yllättäen paremmalta, kun kauan kadoksissa ollut perillinen, ruukinpatruuna ja merikapteeni Sebastian Ross palaa kotiin. Enää ei ruukin toiminta lepää kahden vanhuksen ja yhden nuoren naisihmisen varassa. Ainoa varjo kuviossa on, että patruuna Ross on merihädässä vammautunut raajarikko.

Neiti Wilhelmine Falkenstenin vikoihin voi omaisuuden puuttumisen ja korkean kahdenkymmenenviiden vuoden iän lisäksi lukea ainakin sopimattoman pituuden sekä naisille epäluonnollisen älykkyyden. Pitkälti Wilhelminen taitojen ansiosta Suurkoskella kuitenkin edelleen valmistetaan korkealuokkaista lumppupaperia ja työllistetään kokonainen kylällinen väkeä.

Omien sanojensa mukaan Utrio on koonnut varhaisesta paperinvalmistusprosessista tietoa ainakin väitöskirjan verran, ja se on helppo uskoa. Lukija pääsee Sebastian Rossin ja Wilhelminen matkassa kurkistamaan kaikkiin paperinteon mutkikkaisiin työvaiheisiin.

Vanhapiikaiän saavuttanut Wilhelmine on sietänyt oikuttelevaa isäänsä, koska on voinut toteuttaa itseään tekemällä työtä ruukilla. Perhe omistaa paperiruukista pienen osuuden, ja sen varjolla Wilhelmine on sukulaisnaisten siunauksella voinut soluttautua miehiseen liike-elämään.

Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, kun Wilhelmine jää orvoksi ja varakas helsinkiläissukulainen ottaa hänet liikoja kyselemättä holhotikseen. Naisen asema ei totisesti ollut kadehdittava! Kaupunkilaisperheen juonitteluverkostossa Wilhelmine tuntee olonsa orvoksi ja ennen kaikkea köyhäksi.

Utrio kuvaa jälleen pistämättömästi aikakauden sovinnaisuussääntöjä ja näyttää kapinallisten päähenkilöidensä kautta niiden naurettavan kaksinaismoraalin. Julkisivun on oltava kiiltävä, tapahtuipa komeiden kulissien takana mitä hyvänsä.

Jo ensi sivuilta on selvää, että Wilhelmine ja Sebastian kuuluvat yhteen. Lukija tietää kuitenkin odottaa kihelmöiviä juonikiemuroita ennen kuin sankari saa painaa kuuman suudelman neidon huulille.

Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.

Näin kirjoitin Hupsusta rakkaudesta:

Merikapteenin leski Hedda Becke tekee siihenastisen elämänsä uskaliaimman päätöksen irtisanoutuessaan kotiopettajattaren toimestaan ja lähtiessään sukulaisneitonsa Nora Wernerin seuraneidiksi Helsinkiin. Tuttu ja turvallinen saa jäädä, kun suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin huvitukset houkuttelevat.

Kohtalo on kuitenkin oikukas, ja upporikas ja mykistävän kaunis kauppiaan tytär Nora huomaakin lähes samoin tein olevansa rutiköyhä. Heddan turvana ovat sentään pieni perintö ja tarkasti säästöön pannut ansiot. Järkevä Hedda ei kuitenkaan malta jäädä Helsinkiin, kun karskinkomea upseeri Harry Lindmarck rientää pelastamaan suloisen Noran pulasta. Hedda lyöttäytyy suojattinsa matkaan tunnustaen tuskin itselleenkään, mikä häntä vetää Kymenlaakson Angereen pitäjään.

On siis jälleen muhkean romaanin ensilehdiltä asti selvää, keiden pitää lopussa saada toisensa. Tämä kuuluu olennaisesti Kaari Utrion romaanireseptiin, joka toistuu 1830-luvun alun Suomeen sijoittuvassa epookkitarinassa Hupsu rakkaus vain hienoisesti muunneltuna. Lukijaa viihdytetään verrattomilla juonittelukuvioilla, kun kauniit, ahneet ja tekopyhät koettavat saada arkisemmat mutta sitäkin oikeamielisemmät ja jalot sankarit ansoihinsa siinä tietenkään onnistumatta. Vahingonilo on aitoa ja palkitsevaa!

Esiteollinen miljöö kiehtoo Utriota ja lukijoita, ja romaaneissa on romantiikan lomassa perehdytty monenmoiseen aina paperinvalmistuksesta lasiruukkien toimintaan. Lindmarckien Korkialassa pyöritetään sahaa sen minkä valtion rajoitukset antavat myöden. Sahaus ei kuitenkaan anna paljoakaan jutunjuurta romaaniin, eikä sitä irtoa oikein maanviljelyksestäkään, vaikka sekä Heddalla että Harrylla on selkeät näkemykset sen kehittämistarpeista.

Niinpä juonilankoihin on pitänyt lisätä monenlaista seikkailua ja käännettä. Maantierosvot, ukkosmyrskyt, Suomen sodan aikaiset kavaluudet, kosinnat ja perinnöt aiheuttavat Heddalle ja Harrylle päänvaivaa Noran juonittelujen ohella. Henkilökaarti avioliittoineen ja mutkikkaine sukulaisuuksineen on työläähkö seurattava alun henkilöluettelon avusta huolimatta. 

Kartanoita on seudulla vilisemällä, ja lisäksi seurataan pappilan väen kimurantteja suhteita.

Kaiken tämän runsauden keskellä pääpari livahtaa avioliiton satamaan liian aikaisin, ja pitkähköön loppuhäivytykseen jää kosolti langanpäitä solmittavaksi. Tosin ratkaisu antaa mahdollisuuden astetta rohkeampaan intohimoon kuin viime romaaneissa on totuttu. Pari vuotta lukunautintoaan odotelleet Utrio-fanit lienevät jälleen ainakin hetken kylläisen tyytyväisiä.

Lähteet:

http://www.amanita.fi/ (Kaari Utrion kotisivut)

Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia Naisviihteen taitajia

(Kaari Utrion artikkeli Liisi Huhtala) BTJ Kirjastopalvelu 1999.

Kaari Utrio: Ruma kreivitär

Tammi 2002. 362 s.

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa

Tammi 2004. 391 s. Äänikirja 8 cd:tä, lukija Susanna Haavisto.

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Tammi 2007. 374 s.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Tammi 2009. 342 s.

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Amanita 2011. 431 s.

Kaari Utrio: Seuraneiti
Amanita, 2013. 464 s.

Kaari Utrio: Paperiprinssi
Amanita, 2015. 470 s.
Kaari Utrio: Hupsu rakkaus.

Amanita, 2017. 451 s.