Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

 

Potkin täällä nyt itseäni harmissani nilkkaan todellisen puusilmäisyyteni takia. Miten kummassa minulta on voinut mennä Tuomas Liuksen tuotanto kokonaan ohi silmien?! Netistä kaivamieni esittelyjen perusteella toistaiseksi neliosainen Noussair & Pippurinen -sarja on aivan mainio. Siinä suomalaisegyptiläinen rikosylikonstaapeli Julia Noussair ja yksityisetsivä Marko Pippurinen yhdistävät voimansa Pohjois-Karjalassa ja ratkovat varsin poikkeuksellisia rikostapauksia. Kirjat kuulostavat juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Niiden pariin on vielä palattava.  

Sudenkorennon kesä ei kuulu Noussair & Pippurinen -sarjaan, vaan on itsenäinen romaani. Mielikuvituksellisuudellaan se tuntuu vetävän kevyesti vertoja Liuksen aiemman tuotannon kanssa. Määritteleminen on vaikeaa (sekä tarpeetonta mutta silti mukavaa), sillä Lius on iloisesti sekoittanut erilaisia aineksia ja genrejä luoden ihan omanlaisensa tyylin. Kansiliepeessä on lainauksia aiempien kirjoen arvioista, ja yhdessä mainitaan termi teknotoimintatrilleri, joka on mielestäni oivallisen kuvaava myös Sudenkorennon kesästä puhuttaessa. Silti se onnistuu kattamaan vain osan teoksen ominaisuuksista.

Kustantamon sivuilla kerrotaan, että Lius harrastaa laajasti populaarikulttuuria, kuten dekkareiden lukemista ja niiden kirjoittamisen opettamista, elokuvien ja tv-sarjojen katselua sekä sarjakuvaa sekä lukijana että tekijänä. Lius myös hyödyntää monipuolista osaamistaan ja asiantuntemustaan kirjassa monella tavalla. Toimintakohtaukset on kirjoitettu suorastaan piinaavan jännittäviksi ja eläviksi, ne näkee silmiensä edessä, niin hyvässä kuin pahassa. Muutama kiusaamis- ja pahoinpitelykohtaus on niin ahdistava, että sain vain vaivoin ne luettua.

Pääosin kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta koska juoni veti niin vahvasti, kuuntelun ollessa tauolla luin välillä myös painettua kirjaa. Kirjassa on kohtausten väliin merkitty, mikä musiikkikappale missäkin kohtaa alkaa soida, eli kirjassa on siis ikään kuin elokuvan tai tv-sarjan ääniraita. Kirjan alkulehdillä kerrontaan, että soittolistan YouTube-linkin * löytää kirjailijan Facebook-sivulta. Pikavilkaisulla en sitä sieltä löytänyt, enkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jaksanut kappaleita netistä kaivaa. Äänikirjaversiossa näitä musiikkiviittauksia ei lueta.

Harmittelin nämä vinkit hoksattuani, että äänikirjaan ei ole ollut mahdollista miksata musiikkia taustalle kirjailijan ohjeiden mukaan. Ilmeisesti ainakin tekijänoikeudet ja erilaiset korvausasiat ovat olleet tämän esteenä, kenties muutkin syyt. Mutta minusta idea olisi ollut aivan mahtava! Juuri sellaiseen suuntaan äänikirjojen toivoisin kehittyvän. Tarjolla voisi olla vaikka kaksi versiota, musiikilla ja ilman. Kaikkihan eivät välttämättä musiikkia äänikirjaansa halua. Musiikilla on muuten oma osuutensa myös itse tarinassa.

Sudenkorennon kesän takakannessa viitataan asevarusteluun ja vakoiluun, jotka tunkeutuvat joensuulaisten rauhalliseen elämään kesällä 1985. Kyseessä on myös sairaanhoitajaäitinsä kanssa kaksistaan asuvan 13-vuotiaan Jessen lapsuuden viimeinen kesä. Ala-aste on jäänyt taakse lopullisesti, mikä tuntuu Jessestä sekä haikealta että pelottavalta. Paras kaveri Antti on päättäväisesti siirtymässä leikeistä aikuisempiin puuhiin, ja lapsuudenaikainen ystävä ja nykyinen salaihastus Heli on kesän jälkeen muuttamassa Turkuun. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu lipuvan vastustamattomasti yhä kauemmas.

Ensimmäiset pari sataa sivua vähän ihmettelin, missä ne luvatut vakoilu ja asevarustelu oikein luuraavat, vaikka prologissa kuvataan tapausta, joka tunnetaan 28.12.1984 Inarinjärveen pudonneen Neuvostoliiton aseistamattoman maaliohjuksen putoamisena. Tapaus luonnollisesti liittyy seuraavan kesän tapahtumiin Joensuussa, mutta miten, sen selviämistä lukija saa siis tosiaan odotella aika pitkään.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä tutustutaan rauhassa Jessen ja seurataan hänen kesänsä etenemistä. Se ei etene ongelmitta, joten ei kirjan alku suinkaan ole tapahtumaton. Jesse joutuu tahtomattaan poikkiteloin kaupungin ja Jessen tulevan koulun kingin Hexan kanssa. Kasiluokkalainen poika on painijamestari ja lihaksiltaan ja vartaloltaan sen mukainen, sekä huomattavasti muutenkin ikäisiään edellä ruumiillisen kehityksensä puolesta. Kaveri on tehnyt kaikenlaisesta sikailusta itselleen elämäntavan ja sadismista taiteen.

Yrittäessään päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen asemaan Hexan silmissä Jesse huomaa puhuneensa itsensä todelliseen liemeen. Hän on luvannut käydä varastamassa uuden naapurinsa piharakennuksesta Hexalle viinaa. Jesse kotitalon naapurissa sijaitsee vanha pitkään tyhjillään ollut rukoushuone, jonne on hiljattain muuttanut uusi salaperäinen asukas valtavan vihaiselta vaikuttavan koiransa kanssa. Miehestä kiertää lähitienoilla kaikenlaisia ikäviä huhuja. Toteuttaessaan hiuksia nostattavan pelottavaa tehtäväänsä Jesse huomaa, että myös rukoushuoneen naapuriin on muuttanut uusi asukas.

Monien kirjavien käänteiden jälkeen sekä Jesse että hänen äitinsä Kaarina tutustuvat kumpaankin uuteen naapuriinsa eli rukoushuoneelle asettuneeseen taiteilija Nikolaihin ja omakotitaloon muuttaneeseen komeaan Jukkaan, joka on syksyllä aloittamassa työt yliopistolla.

En kertaa tässä sen enempää juonenkäänteitä, mutta todettakoon, että alkuun päästyään tarina lähtee kyllä melkoisille kierroksille (ja välillä vähän laukallekin), mutta lukijan ei kannata liikaa pyristellä vastaan vaan antaa vain hyvän tarinan viihdyttää itseään. Nautin kovasti myös nostalgiamatkasta 80-luvulle, jonka Lius on kuvannut antaumuksella paneutuen elävästi ja hauskastikin.

Kenelle sitten suosittelisin Sudenkorennon kesää? Toimintatrillerien ystäville, jotka eivät hätkähdä paikoin rutkaakin scifi-kierrettä eivätkä pane liikaa painoa tapahtumien realistisuudelle. Kirja sopii myös 80-lukufaneille ja monipuolisen viihteen ystäville. Liian ryppyotsaisesti Sudenkorennon kesään ei kannata suhtautua.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Like 2021. 505 s.
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen, kesto 17 h 31 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

* Soittolistan linkki lisätty kirjailijan vinkistä.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

Juri Nummelinin mukaan teknotrilleri syntyi 1980-luvulla. ”Teknotrilleri oli tuoreeltaan uudenlainen lajityyppi, joka syntyi monesta eri lähteestä tulleista vaikutteista. Kirjoissa nähdään usein science fictionille tyypillisiä ideoita ja keksintöjä, mutta teosten juonet liittyvät usein todellisuuteen ja maailmanpolitiikan keskelle. Yhtenä ensimmäisistä ja kenties tärkeimpänä teknotrillerikirjoittajana on pidetty amerikkalaista Tom Clancya, joka löi itsensä läpi romaanilla Punaisen Lokakuun metsästys (1984, suom. 1985) --- nopeasti Clancy vakiinnutti teknotrillerin ominaisuudet: pääosissa ovat koneistus, aseistus ja tietokoneella ohjatut laitteet. Clancy on myös vienyt kirjojaan tieteiskirjallisuuden suuntaan, kun teoksissa kuvataan tapahtumia, joita ei ole oikeasti tapahtunut, kuten suurvaltojen välisiä sotia.”

”1980-luvun lopulla syntyi myös niin sanottu tieteistrilleri (science thriller). Lajityyppi on vielä kerran uusi sekoitus, mutta sillekin voi osoittaa edelläkävijöiksi muun muassa Jules Vernen ja H. G. Wellsin. Lisäksi joskus on vaikea erottaa, milloin sairaala- tai teknotrilleri muuttuvat tieteistrilleriksi. --- Useissa ajan vakoilutrillereissa tekniikka oli kuitenkin lähinnä vain lähtökohta, kun taas uudemmissa tieteistrillereissä nykyajan tiede näkyy lähes kaikissa teoksen yksityiskohdissa. Lisäksi lajityyppiin kuuluu oletus, että tieteen tulee olla uskottavaa - tieteistrilleri onkin niin sanotun kovan tieteiskirjallisuuden (hard science fiction) perillinen monessa mielessä.” (Juri Nummelin: Trillerin historiaa. Jurin tekstit -blogi 28.2.2007.)

Kaivoin tämän Nummelinin määritelmän ja historiakatsauksen esiin ryhtyessäni kirjoittamaan ajatuksiani Jaakko Markus Seppälän esikoisromaanista Lemen, jonka takakanteen on painettu: Kuumeinen teknotrilleri lähitulevaisuuden maailmasta. Kun Lemeniä peilaa Nummelinin määritelmiin, paljastuu, että kyseessä on todellakin nykyaikainen teknotrilleri tieteistrillerimaustein. Joskus on mukavaa koettaa mahdollisimman tarkasti asettaa jokin teos genreluokitteluihin, vaikka mahdotonta ja turhaahan se toisaalta on. 

1. Pääosissa koneistus, aseistus ja tietokoneella ohjatut laitteet - Kyllä. Lemenissä ihmiskehoja on paranneltu erilaisin implantein, jotka ovat pääosin mekaanisia. Tietokonepohjainen virtuaalimaailma on myös keskeinen, todellisuuden ja keinomaailman raja hämärtyy. Aseillakin on oma osuutensa tarinassa, tosin aseistuksen kirjo vaihtelee rajusti. Yhteistä sille on kuitenkin ultramodernius. 

2. Kuvataan tapahtumia, joita ei ole oikeasti tapahtunut, kuten suurvaltojen välisiä sotia. - Kyllä. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuosikymmenen (?) päähän tulevaisuuteen, ja maailma on muuttunut tunnistamattomaksi. Jättimäiset kansainväliset tai oikeammin täysglobaalit yhtiöt, korporaatiot, hallitsevat. Ihmiset asuvat synkeissä jättiläiskaupungeissa, joissa voi tapahtua mitä vain. Selkeitä vihollisia tai omia ei oikeastaan ole.

3. Nykyajan tiede näkyy lähes kaikissa teoksen yksityiskohdissa. - Kyllä. Tästä Seppälä on huolehtinut kunnioitettavan pikkutarkasti.

4. Tieteen tulee olla uskottavaa. - Kyllä. Kirjan oma maailma on rakennettu huolella.

Seppälä on kirjan kansilievetekstin mukaan ammatiltaan ohjelmistokoodaaja, joten ei siis ihme, että tietokoneilla ja virtuaalimaailmalla on keskeinen osuutensa kirjassa. Seppälä on myös huolella ja antaumuksella paneutunut rakentamaan luomastaan maailmasta uskottavaa ja pelottavaa. Sekaan on siis roiskaistu vielä aimo kauhallinen dystopiaa, aikamme muotigenreä.

Valitettavasti yhtä suuria panoksia Seppälällä ei ole ollut laittaa juonenrakenteluun tai henkilökuvaukseen. Raikkaasti kirjan päähenkilö on nuorehko nainen, Nina, joka joutuu tekemään poliisille niin sanottuja freelance-keikkoja välttyäkseen joskus menneisyydessään tekemänsä rikkomuksen rangaistukselta. Nina saa keikan, jossa hänen tehtävänsä on hakea nuori nainen Melinda Lee pois suuryrityksen tehdasalueelta ennen kuin yrityksen omat vartijat keksivät hänet ja tekevät hänestä selvää. Alku onkin lupaavan toiminnallinen ja jännittävä.

Kun tehtävä on enemmän tai vähemmän onnistuneesti suoritettu, katoaa teoksen jännite valitettavalla tavalla tekniseen selittelyyn ja juonen kannalta epäolennaisiin sivupolkuihin. Nina on kuitenkin saanut peräänsä paitsi irti päässeen tekoälyn myös armeijan erikoisjoukot. Miten kaikki liittyy mihinkään, selviää vasta aivan viimeisillä sivuilla, joilla tarina saa varsin mahtipontiset mittasuhteet. Kuinka paljon ihmisen ja koneen rajaa voidaan häivyttää? Onko hyväksi vai pahaksi, että ihmiskehon ominaisuuksia voidaan parantaa erilaisilla implanteilla lähes määrättömästi?

Synkkä tulevaisuus, jossa suuryritykset hallitsevat maailmaa ja kaikki on kaupan, on tietysti omalla tavallaan kiehtova, mutta tälle en nyt kauheasti lämmennyt. Tekninen tietämykseni ja erityisesti kiinnostukseni eivät riittäneet nostamaan tätä lukukokemusta lentoon. Ninaan olisin mieluusti tutustunut paremmin.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

Like 2015. 313 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.