Haluaisin lukea paljon
enemmän tietokirjallisuutta kuin luen. Mikään ei tietenkään oikeasti estä minua
lukemasta tietokirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Esteenä tuntuvat olevan
vain omat mieltymykset, tottumukset ja ajan rajallisuus. Olen ennen kaikkea kaunokirjallisuuden
ystävä. Työn takia joudun tietysti erilaista faktakirjallisuutta lukemaan,
mutta niitä en laske enkä merkitse edes luettujen listalleni, koska ne ovat
työtä. Harrastuksekseni luen lähinnä elämäkerrallista tietokirjallisuutta tai
sitten kirjallisuuteen liittyvää tietoa. Vuoden 2014 aikana lukemistani 159
kirjasta vain 7 kuului kategoriaan tietokirjallisuus, ja silloinkin muutaman
teoksen kohdalla jouduin venyttämään pikkuisen määritelmiä.
Petrattavaa siis olisi tällä
saralla. Yritystä onkin ollut, sillä olen esimerkiksi ostanut hyllyyni Tuula Karjalaisen Tove Janssonia
käsittelevän teoksen Tee työtä ja rakasta
ja Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi
Kunnaksen elämäkerran Sateessa ja
tuulessa. Tarkoitus on ollut hankkia myös uusin Minna Canthista kertova
tietoteos. Valitettavasti kirjan ostotapahtuman yhteydessä kalenteriin ei repeä
lukemisen mittaista tyhjää tilaa. On vain priorisoitava omat lukemiseni toisin,
jos haluan panostaa tietoon.
Mutta jotain tulin siis
sentään faktapuoleltakin viime vuonna lukeneeksi. Vuoden loppumetreille jäi
jokaisen kotimaisen dekkarinystävän pakolliseen lukemistoon kuuluva mainio Tappavat tienoot. Tekijät Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo esitellään takakannessa dekkariharrastajiksi,
kirjastoalan asiantuntijoiksi ja tietokirjailijoiksi, ja kirjan idea on
esitellä kotimaisten dekkareitten murhamiljöitä populaarilla otteella.
Dekkarit ovat tunnetusti
monille kevyttä kesälukemista, ja tekijät kertovatkin lukeneensa teostaan
varten pinon dekkareita kesälomallaan. Aika muhkeita ovat olleet pinot, sillä
teoksen takana olevasta luettelosta selviää, että sitä varten on luettu 99
kotimaista (tai Suomeen sijoittuvaa) dekkaria. Se tekee viitisenkymmentä
dekkaria pekkaa päälle, joten kunnioitettava luku-urakka on suoritettu. Lisäksi
luettaessa on vielä etsitty sopivaa materiaalia kirjaa varten.
Almgren ja Jokitalo
kirjoittavat letkeään tyyliin ahkerasti lukemiinsa teoksiin viittaillen.
Murhapaikkoja käsitellään moneen tapaan ja eri näkökulmista. On koetettu
analysoida, millaisissa ympäristöissä suomalaisissa dekkareissa murhataan ja
mistä vaikkapa ruumiita löytyy. Aika monenlaisista paikoista, mutta muun muassa
rantavesistä, luonnollisesti. Joitakin kaupunkeja kirjassa käydään läpi ’sillä
silmällä’, mutta mitään systemaattista maantieteellistä kartoitusta ei tehdä.
Samaten kaupunkeja kuvaavista dekkareista ja kirjailijoista on valittu joitakin
esimerkkejä, joiden perusteella aluetta käydään läpi. Olettaisin, että mukaan
ovat päässeet lähinnä tekijöiden omat suosikkikirjailijat. Esimerkiksi Turkua
ei käydä läpi Jussi Vareksen (Reijo Mäki)
vaan Vappu Ahavan (Pirkko Arhippa)
silmin.
Mitään tyhjentävää vastausta
murhamiljöön tyyppikysymykseen ei Tappavista
tienoista löydy, eikä se ole ollut tarkoituskaan. On mukavaa pohdiskella kirjan
kyydissä, miten paljon miljöökuvauksella on vaikutusta dekkarilukukokemukseen,
millaiset ympäristöt herättävät kirjailijan mielikuvituksen ja mitkä taas
puhuttelevat lukijoita. Teosta varten on myös haastateltu muutamia
nykydekkaristeja eri aiheista. Hauskoja ovat menovinkit, joita on listattu
käsiteltyjen paikkakuntien yhteyteen. Kirjan avulla voi suunnitella omia
murhakierroksiaan vaikkapa kesäloman ratoksi.
Itselleni kirja toimi
lähinnä lukuvinkkausteoksena. Oli mukavaa lukea tekijöiden kommentteja ja
huomioita itselle tutuista teoksista (olen lukenut takaosan teoslistasta 39
kirjaa), mutta muutamat dekkaristi alkoivat tämän kirjan perusteella kiinnostaa
kovasti. En esimerkiksi ole tainnut koskaan lukea yhtään Markku Ropposen Kuhala-dekkaria (tai korkeintaan joskus yhden,
ehkä). Kirjan kuvausten perusteella kannattaisi. Lukematta ovat myös Eija Piekkarin dekkarit, ja hänen
tuotannostaan jo kirjastosta yhden teoksen toinkin kotiin.
Tappavat tienoot sai aikaan myös sen, että sen kanssa samaan aikaan lueskelemani Rikos– 7 rikostarinaa -antologian tapahtumapaikkoihin ja niiden kuvauksiin
tulin kiinnittäneeksi tavallista enemmän huomiota. Minulle tapahtumapaikoilla
on väliä. Nautin dekkareissakin hyvästä miljöökuvauksesta, joka lomittuu
yleensä ylipäätään teoksen tunnelmaan. Jos kirjassa kuvataan itselle tuttuja
paikkoja, on kuvauksen syytä olla oikeellista. Virheistä hermostun helposti,
jos niitä satun huomaamaan. Toisaalta taas suurin osa kuvatuista ympäristöistä
on itselle väkisinkin outoja, mutta jos kuvaus on hyvää, ’näkee’ paikat
mielessään ja sijoittaa henkilöt maisemaan. Ei ole yhdentekevää, millaiselta
kirjan maailman näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu.
Tappavien tienoitten letkeys pääsee välillä hieman karkaamaan tekijöiden
otteesta. Joissakin kohdissa nimittäin kaipailin huolellisempaa viitattujen
dekkarien ja kirjailijoiden nimeämistä. Jos kirja ja sen sankarit ovat
lukijalle outoja, ei pelkkä henkilönimillä viittailu vielä saa häntä
ymmärtämään, mistä onkaan puhe.
Päivi Almgren & Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot
Avain 2014. 307 s.
Arvostelukappale. Kiitos
kustantajalle!