Marlen Haushofer: Seinä #naistenviikko2024

 

Kiinnostuin saksalaisen Marlen Haushoferin romaanista Seinä jossain vaiheessa kevättalvella törmättyäni juttuun, jossa kerrottiin, että kyseinen teos on Suomen jonotetuimpia kirjoja kirjastoissa suhteutettuna lainattavissa oleviin kappaleisiin. Muistaakseni jutussa annettiin ymmärtää, että kirjaa on saatavana vain pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista, joissa sitä on vain muutamia kappaleita, joita sitten kymmenet epätoivoiset lukijat jonottavat. Jonotusaika saattaa venahtaa vuosiksi.

Kun nyt Seinän luettuani yritin etsiä tuota lukemaani artikkelia tai postausta netin syövereistä, en sitä enää löytänyt. En siis pysty tarkistamaan, mitä siinä ihan tarkalleen ottaen sanottiin. Muistan kuitenkin sen verran kiinnostuneeni tuosta harvinaisesta ja halutusta kirjasta, että laitoin sen varaukseen oman alueeni Vaski-kirjastoihin. Lainattavissa oli ja on edelleen kaksi kappaletta kirjoja.

EDIT: Lotta oli löytänyt kaipaamani Suomen Kuvalehden 31.3.2022 ilmestyneen jutun. 

Olin jonossa muistaakseni yhdeksäntenä. Nyt kun tarkistin tilanteen tätä kirjoittaessani (juhannuksena 2024), jonossa on 22 henkilöä. Helmet-kirjastojen tilanne on tosiaan tukalampi, sillä kierrossa näyttää olevan vain yksi kappale, jota jonottaa 155 lukijaa!

Kannattaako Seinää sitten jonottaa lainaksi vuosikausia? Mikä ettei. Kirja on mielenkiintoinen ja käsittelemäänsä aiheeseen nähden yllättävän vetävä. Jos on laillani kiinnostunut robinsonadeista ja dystooppisista scifiltä hienokseltaan tuoksahtavista tarinoista, joissa on myös jonkinlaisia fantasiaelementtejä, Seinä on vallan mainiota luettavaa. Keski-ikäinen nainen päähenkilön asemassa tekee Seinästä myös tietyllä tavalla feministisen, ja sitä on sanottukin feminiiniseksi versioksi Robinson Crusoesta.

Tarina on kieltämättä kiehtova, ja siitä voi halutessaan etsiä monenlaisia tasoja, viitteitä ja sanomia. Se on myös kirjoitusaikansa eli 1960-luvun alun tuote, mikä tekee siitä nykylukijalle mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja siihen, miten hurjaa vauhtia maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Suhtautuminen mediaan ja sen täydelliseen puuttumiseen on yllättävänkin maltillista. Nainen toteaa ihmiskunnan täydellisen tuhon, kun huomaa autoradiota testatessaan kaikkien kanavien hiljenneen. Sen koommin ei ole puhetta sanomalehtien, radion, television tai elokuvien puuttumisesta tai niiden kummemmasta kaipuusta. Mikä kokemus olisikaan nykyihmiselle joutua tilanteeseen, jossa kaikki nämä puuttuvat totaalisesti?

Seinän minäkertoja aloittaa rivakasti tarinansa, jota ei tosin oleta kenenkään koskaan lukevan. Hän on päätynyt serkkunsa ja tämän miehen kanssa viettämään vappua näiden metsästysmajalle vuoristoon kotimaassaan Itävallassa. Kertoja jää yksin majalle, kun serkku miehineen menee viettämään iltaa lyhyen matkan päähän alas kylään. Aamulla hän huomaa, etteivät toiset ole palanneet. Serkun miehen metsästyskoira Luchsin kanssa kertoja lähtee etsimään näitä ja törmää matkalla yllättävään esteeseen.

Vuorenrinteeseen on noussut vankkumaton mutta läpinäkyvä seinä. Kertoja näkee seinän läpi ja toteaakin kauhukseen pian, että sen toisella puolella kaikki ihmiset ja eläimet ovat kuolleet ja kivettyneet siihen asentoon, jossa ovat kuoleman kohdanneet. Kasveille sen sijaan ei ole tapahtunut mitään. Seinä on ilmeisen korkea, koska pikkulinnut törmäävät siihen tuhoisin seurauksin. Se ei kuitenkaan ulotu kovin syvälle maan alle, koska puro pääsee virtaamaan sen alta melko vaivatta. Myöhemmin käy ilmi, ettei seinä myöskään vaikuta säähän mitenkään.

Tilanne on tyrmäävä. Kertoja tuntuu lopulta käyttävän kovin vähän energiaa sen miettimiseen, miksi seinä on noussut ja mikä on omituisesti tappanut kaikki muut sen toiselta puolelta. Loogisin selitys tuntuu olevan uusi pelottavan tuhoisa ase, jonka jokin nimeämätön taho on ottanut käyttöön. Alkuun kertoja odotteleekin, milloin vihollinen tulee noutamaan hänet. Kertojan kaksi teini-ikäistä tytärtä ovat jääneet kaupunkiin. Heitä hän ei osaa oikein edes surra absurdissa tilanteessaan, ja sitten tekemistä onkin pian niin paljon, ettei siihen oikein jää aikaa.

Tarinansa alussa kertoja paljastaa, että on aloittanut sen muistiinmerkitsemisen noin kaksi vuotta seinän ilmestymisen jälkeen. Hän kertoo pyrkivänsä mahdollisimman tarkkaan ja kronologiseen kerrontaan, mutta tulee silti viljelleeksi jonkin verran ennakoivia vihjeitä, joiden perusteella lukija virittyy odottamaan jotakin katastrofia. Tunnelma on siis monella tapaa epätoivoinen ja myös uhkaava.

Kyse on siis jonkinlaisesta tieteisromaanista, mutta kuten sanottu, omituisen seinän alkuperä jää hämärän peittoon niin kertojalle kuin lukijalle. Siitä voi tehdä erilaisia tulkintoja. Oliko mitään seinää edes olemassa, vai oliko kyse vain kertojan mielen järkkymisestä, jonkinlaisesta päänsisäisestä harhasta? Kuinka vertauskuvallisesti seinä pitäisi tulkita?

Niin tai näin, Haushofer kertoo hyvin perusteellisesti ja yllättävän uskottavastikin kertojan arkisesta raadannasta ja selviytymiskamppailun raadollisuudesta. Jossain kohdassa romaanin alkupuolella kertoja ohimennen paljastaa olevansa nainen mutta ei kerro nimeään eikä oikein muutakaan itsestään ja menneisyydestään, kuten vaikkapa kotikaupunkinsa nimeä tai ammattiaan.

Kunnon robinsonadin tyyliin kuuluu, ettei selviytyjää ihan tyhjin käsin heitetä luonnon armoille. Niinpä kertojallakin on käytössään asumiskelpoinen metsästysmaja piharakennuksineen. Serkun mies Hugo on pelännyt ydinsotaa ihan vakavalla mielellä ja on vaimonsa vastusteluista piittaamatta koonnut vuoristoon jonkinlaista varmuusvarastoa katastrofin varalle. Nainen myös kohtaa heti ensimmäisenä päivänä lehmän, joka on sattumalta jäänyt seinän samalle puolelle hänen kanssaan. Myös kissa liittyy jossain vaiheessa kokoonpanoon.

Pian niitylle on istutettu perunamaa ja tuvan seinustalle kylvetty papupelto. Mutta helppoa ei silti ole missään vaiheessa, vaikka jotkin maataloustyöt, kuten niittäminen, ja metsästys ovat hänelle nuoruudesta tuttuja. Kuinka hän kaipaakaan kirjastoa! Moneen otteeseen hän toteaa kyllä käsillä olevasta asiasta aikoinaan lukeneensa kokeeseen mutta unohtaneensa sitten tyystin. Nyt tiedoille ja taidoille olisi todellista käyttöä. Naisella on kuitenkin etulyöntiasema nykyihmiseen verrattuna, sillä hän on kokenut sota-ajan koettelemukset ja selviytynyt.

Seinä toi useaan otteeseen mieleen Lilian Kallion Ugudibuu-romaanin, jossa perusidea on samansuuntainen. Ugudibuussa tapahtuu täysin selittämätön katastrofi, jonka seurauksena kaikki ihmiset samanaikaisesti katoavat, haihtuvat ilmaan. Vain muutaman tamperelaisnaisen joukko jää jostain syystä jäljelle. Kummassakaan romaanissa ei sen kummemmin avata, mistä katastrofi johtuu. Ei myöskään uhrata ajatuksia sille, millaisia tuhoja aiheutuisi esimerkiksi ydinvoimaloissa, jos ihmiset yhtäkkiä vain hylkäisivät ne. Kummassakin teoksessa fokus on yksilöiden selviytymisessä ja siinä, miten ihmismieli reagoi täysin käsittämättömään tilanteeseen ja siihen, että on käytettävä kaikki mahdollinen energia ja osaaminen todelliseen perusasiaan eli hengissä säilymiseen.

Haushoferin Seinässä ihmisen pienuus luonnonvoimien armoilla käy selväksi muun muassa vaikuttavien myrskykohtausten kautta. Harvoin olen lukenut yhtä pelottavaa ukkosmyrskyjen kuvausta. Luonto on muutenkin vahvasti mukana tarinassa. Kun nainen kiipeää vuorenrinteelle näköalapaikalle katsomaan alas ja seinän taakse kaukaisuuteen, hän panee merkille, miten kasvillisuus on nopeasti peittämässä alleen ihmisen jäljet maisemassa. Taakse jäänyt kaupunkielämä alkaa naisen mielessä vaikuttaa yhä absurdimmalta uuden, täysin erilaisen arjen näkökulmasta.

Autenttisen tunnun tarinaan tuo sen vuodatuksenomainen rakenne. Teosta ei ole jaettu totuttuun tapaan osiin ja lukuihin. Tekstin kappaleet ovat pitkiä, eikä dialogia tai repliikkejä ole. Tämä omalta osaltaan lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä, mutta huomasin tosiaan tulevani imaistuksi tähän omituiseen maailmaan. Kertojan selviytymiskamppailu koostuu vaihtuvien vuodenaikojen mukanaan tuomista suurista työurakoista ja niiden kuvailuista, mutta kummallisella tavalla ne kuitenkin kiehtovat ja vievät mukanaan. Haushofer käyttää ennakointia taiten, joten vaikka varsinaista ratkaisua ei tunnu olevan tulossa, jotain kuitenkin tapahtunee ennen loppua. Se on lukijan saatava tietää, joten sivut kääntyvät tasaiseen tahtiin.

En lopulta ihmettele, että tämä teos on mukana jommassakummassa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamista Suurteoksia-kirjoista. Kyllä tämä varmasti jätti minuun lukijana jäljen pidemmäksikin aikaa, niin paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Kannattaa siis laittaa varaus kirjastoon, vaikka odottelemaan saattaa joutua. Vai joko olisi aika ottaa tästä ilmiselvästä klassikkoteoksesta uusi painos tai ainakin teettää sähköinen versio?

Marlen Haushofer: Seinä (Die Wand)
Suom. Eila Pennanen.
WSOY, 1964. 247 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Seinä sopii mitä mainioimmin aloittamaan #naistenviikko-lukuteeman blogissani. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät

 

Saksalainen kirjailija Zoë Beck on tehnyt vaikuttavan ja monipuolisen uran muun muassa kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä. Hän on saanut töistään kymmeniä palkintoja ja tunnustuksia. Romaanituotantoon lukeutuu useita rikosromaaneja ja trillereitä.

Vuonna 2020 ilmestyneestä teoksestaan Minun silmäni näkevät (Paradise City) Beckille myönnettiin Vuoden paras jännitysromaani -palkinto Saksassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään perinteisestä dekkarista tai trilleristä, vaan Minun silmäni näkevät on synkeän dystooppinen tieteisromaani. Siinä on toki jännitys- ja trillerielementtejäkin, mutta luokittelisin sen siitä huolimatta ennemmin scifiksi kuin dekkariksi.

Tapahtumat sijoittuvat johonkin tulevaisuuteen, ei kovin kauas, mutta kuitenkin. Maailma on kohdannut ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia ongelmia, kuten merenpinnan nousun. Pohjois-Saksan rannikkokin on muuttanut muotoaan. Ihmiskunta on myös kärsinyt laajoista ja tuhoisista tautiaalloista, kuten tuhkarokkoepidemiasta, joka on karsinut väestöä rajusti.

Monet nykyajan uhkakuvat ovat toteutuneet. Valtio ja hallitus kontrolloivat tiukasti mediaa, ja ihmisten terveystietoja tarkkaillaan heihin istutetun sirun avulla reaaliaikaisesti. Kätevää, jos saa esimerkiksi sydänkohtauksen, sillä sirun välittää jo ennakko-oireista tiedon hoitaville tahoille ja ambulanssi lähtee liikkeelle. Mutta systeemissä on tietysti varjopuolensa, vaikka vastustajien ääntä ei julkisuudessa juuri kuulu. Kaupunkien ulkopuolella on kuitenkin alueita, joissa asuu paralleeleiksi kutsuttuja ihmisiä. He eivät halua olla mukana systeemissä eivätkä anna asentaa terveyssirua itseensä.

Suomalaisen lukijan ällistykseksi romaanin päähenkilö on Liina Järvinen, jonka äidin suku on kotoisin Tampereelta. Romaanissa on lyhyt mutta Liinan elämän kannalta ratkaiseva takaumajakso, jonka Liina viettää Suomessa ja Tampereella.

Liina työskentelee Gallus-nimisessä yrityksessä, jonka tarkoituksena on tarkastaa valtiollisten lähteiden jakamaa informaatiota ja paljastaa sen todellinen luonne. Työ on vaarallista ja siksi huippusalaista. Edes Liinan vanhemmat eivät tiedä hänen todellista ammattiaan. Galluksen on perustanut yliopisto-opintojensa jälkeen Liinan nuoruudenrakastettu Yassin. Mukana ovat myös Özlem ja Olga, kumpikin Liinan luotettuja ystäviä. Silti kukaan heistä ei tiedä Liinan arkaluontoista salaisuutta.

Gallus ryhtyy tutkimaan tapausta, jossa naisen kerrotaan tulleen shakaalin raatelemaksi metsäalueella. Nainen on menehtynyt vammoihinsa. Uutinen haiskahtaa Galluksen väen neniin vahvasti, joten Liina lähetetään tutkimaan tilannetta paikan päälle. Sitten Galluksen omaa väkeä alkaa joutua tuhoisiin onnettomuuksiin. Ovatko he sohaisseet jotain liian arkaluontoista?

Mitä silmäni näkevät on siis polttavan ajankohtainen ja pelottavan todentuntuinen tulevaisuudenkuvaus. Beck ei selittele maailmaansa, vaan heittää lukijan suoraan keskelle tapahtumia. Takaumien kautta avataan jonkin verran Liinan henkilökohtaista menneisyyttä. Tapahtumat etenevät nopeasti, ja yleistunnelmaltaan romaani on synkeä ja painostavakin. Voiko tässä muka käydä jotenkin hyvin? Voiko oikeasti luottaa kehenkään?

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät (Paradise City)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2022. 300 s.
Kansi Taina Värri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Antti Leikas: Tonttu - Valot sammuvat

 

James Bondin ja muiden supersankareiden tehtävä on yleensä pelastaa maailma. Kirjailija Antti Leikkaan tehtävä on pelastaa universumi. Siitä on nimittäin kysymys Antti Leikkaan romaanissa Tonttu – Valot sammuvat.

Nimitin Leikkaan edellistä teosta Tonttu – Matka pimeyteen tonttutrilleriksi, jossa on mukana myös scifi-aineksia. Tonttu – Valot sammuvat on tukevaa tonttuscifiä fantasiamausteilla.

On kulunut vuosia kirjailija Antti Leikkaan, tonttu Koposen ja kumppaneiden edellisestä seikkailusta. Tontuista ei ole kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Leikas yrittää kirjoittaa uutta romaania, mutta työ ei ota sujuakseen. Edes runojen kirjoittaminen ei onnistu. Työhuoneen sohvasta muodostuu hänen tärkein työvälineensä, sillä kun on mukava ottaa päivätorkut. Miksi tontut ovat kääntäneet hänelle selkänsä, kun avulle olisi kipeästi tarvetta?

Samaan aikaan universumin rakenne on järkkymässä. Muutos on pantu jo merkille Gran Sasson tutkimuskeskuksessa ja Cernissä. Hiukkastutkijat ovat ymmällään. Ongelmia on havaittu myös tonttujen keskuudessa. Ilmeisesti yksi neljästä tuhannesta tontusta on kadonnut. Kuka ja miksi, se pitää selvittää. Sekä fyysikko Simo Aholahti että tonttu Koponen muistavat kirjailija Antti Leikkaan ja päättävät kääntyä hänen puoleensa.

Niinpä kirjailija Leikas huomaa taas olevansa matkalla kohti Keski-Eurooppaa. Vaimo ei ole kirjailijan yllättävästä matkasta iloinen, sillä juhannukseen on vain pari päivää ja juhannuspäivänä kirjailijan on syytä olla paikalla kuuntelemassa pariskunnan lasten kuoroesitystä. Aikaa universumin pelastamiseen on todellakin niukalti!

Universumi on siis hajoamassa. Miten se voidaan pelastaa? Suunnitelman punomiseen tarvitaan maailman johtavien fyysikoiden, kirjailija Antti Leikkaan ja tonttujen saumatonta yhteistyötä. Lennokas suunnitelma syntyykin kuin ihmeen kaupalla, ja koska vaihtoehdot ovat vähissä, se päätetään saman tien myös toteuttaa. Päätöksellä on ainakin Leikkaan kannalta yllättäviä seurauksia, sillä hän pääsee muun muassa vielä kerran keskustelemaan edesmenneen isänsä kanssa.

Romaanihenkilö kirjailija Antti Leikas ei ole fyysikko eikä edes paljoa enää muista kouluaikojen matematiikan tai fysiikan oppituntien sisällöstä (ja kouluaikojen laiskottelu alkaa häntä totisesti kaduttaa!). Lukijankaan ei tarvitse olla sen paremmin perillä tieteestä, vaikka tarina pursuaa kvanttifysiikan ja vastaavan korkealentoisen tieteen sanastoa ja teorioita.

Ei lopulta haittaa mitään, että paljon pyyhkii yli hilseen eikä todellakaan tiedä, mikä lopulta on kirjailijan luomaa fantasiaa ja mikä tiedettä. Siinä oikeastaan onkin kirjan hulvaton juju. Tosin epäilen, että fysiikkaa minua paremmin ymmärtäville kirjasta aukeaa vielä tasoja, jotka jäävät minulta tavoittamatta. Hyväksyn sen mutinoitta.

Tonttu – Valot sammuvat on siis itsenäistä jatkoa Leikkaan edelliselle romaanille Tonttu – Matka pimeyteen. Itsenäisyys on tällä kertaa ihan todellista, eli ei haittaa oikeastaan mitenkään, vaikka ei olisi aiempaa osaa lukenut ennen tähän kakkososaan tarttumista. Ykkösosan voi mainiosti lukea myös tämän jälkeen. Suosittelen kumpaakin lämpimästi!

Antti Leikas: Tonttu – Valot sammuvat
Siltala 2022. 367 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Painettu kirja saatu kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.

Liliana Lento: Kissanaisia

 

Mai ja Helmi työskentelevät tamperelaisessa tilitoimistossa. Mai käy töissä osa-aikaisesti, koska hän tekee gradua kissaeläimiin liittyvistä uskomuksista. Helmi on perehdyttänyt Main ja pitää tästä kovasti. Tytöllä tuntuu kuitenkin olevan jotain vaikeuksia, sillä tämä on myöhästynyt töistä jo useaan otteeseen ja on jäänyt kerran kiinni työpöytänsä ääreen nukahtamisestakin.

Maille tosiaan uni maistuu tavallista paremmin. Syynä ei ole kuitenkaan masennus, vaikka parhaan ystävän menettäminen auto-onnettomuudessa onkin ollut raskasta. Onneksi Mailla on kuitenkin poikaystävä Tero. Isoäidiltä perityn syrjäisen mökin viereisessä metsässä hän pääsee myös silloin tällöin metsästämään.

Onneksi Tero ei tiedä metsästysharrastuksesta mitään eikä ole siitä pahemmin kiinnostunutkaan, joten Mai saa käydä retkillään yksin. Mai ei ole uskaltanut paljastaa tarkoin varjeltua sukusalaisuuttaan edes Terolle, ja toistaiseksi kaikki on sujunut oikein hyvin. Mutta entä kun Tero alkaa haluta muuttaa Main kanssa yhteen asumaan?

Eräänä iltana naiset lähtevät yhdessä yökerhoon, ja Helmi vaihtaa pari sanaa todella kiehtovan naisen kanssa. Kuka nainen oikein on? Helmi tuntee pitkästä aikaa haluavansa jotain muutakin kuin vain haikailla entisen tyttöystävänsä perään. Nainen kuitenkin katoaa Helmin näköpiiristä mutta ei hänen unistaan.

Liliana Lennon neljäs romaani Kissanaisia on kustantaja Nysalorin mukaan Tampereelle sijoittuva urbaani ja sateenkaareva fantasiaromaani. Kuvaus pitää hyvin kutinsa, vaikka ei kerrokaan ihan kaikkea. Kyseessä on melkoinen genrehybridi, sillä kepeänä chic litinä alkava tarina saa tosiaan pian fantasian ja maagisen realismin, jopa scifin piirteitä ja kääntyy loppukolmanneksessa melkoiseksi jännitystarinaksi. Tarina on lennokas ja vetävä, ja viihdyin sen parissa oikein mukavasti. 

Kovin syviin vesiin sen teemat eivät sukella. Erilaisuus, sen hyväksyminen tai hyväksymättömyys, ihmisyyden rajojen ahtaus sekä julma ahneus nousevat esiin, mutta varsinainen pohdinta jää lukijalle. Tämä ei tosiaankaan ole moite, sillä näistä teemoista saa helposti aikaan saarnaa ja sormi pystyssä opettamista. Sen sijaan olisin mieluusti sukeltanut syvemmälle Main suvun salaisuuden juuriin, joita nyt vain varovasti hipaistaan. Kyseessä on kuitenkin melkoisen jännittävä ja kiehtova ilmiö! 

Liliana Lento: Kissanaisia
Nysalor 2021. 190 s.
Kansi Eve Lumerto.

Kirjasto.

***
Tässä yhteydessä on mielestäni sopiva hetki avata hieman nykyisiä blogikäytäntöjäni. Miten kirjat päätyvät esitellyiksi blogissani tai somekanavillani?

Kirjailija Liliana Lento otti minuun sähköpostitse yhteyttä ja tarjosi kirjastaan arvostelukappaletta. Pohdinnan jälkeen päädyin vastaamaan kieltävästi. Tiedän, että kirjojen postittaminen on kallista puuhaa, eikä blogissa julkaistu juttu todennäköisesti vaikuta kirjan myyntiin tai lainauslukuihin millään tavalla tai ainakin vain hyvin vähän.

Pienen kustantamon rahojen ja ajan käyttäminen arvostelukappaleen postittamiseen tuntui kyseenalaiselta, koska en voisi luvata, että ehdin kirjan lukea ja siitä kirjoittaa. Päädyin sen sijaan varaamaan ja lainaamaan kirjan kirjastosta luettavakseni. Samoin olen toiminut joidenkin muidenkin pienten kustantamojen teosten kanssa. Toisinaan olen myös ostanut joitakin tällaisten pienten kustantamojen kirjoja ja kirjoittanut niistä jutun.

Sen sijaan isompien kustantamojen julkaisemista kirjoista kirjoitan blogiini ja somekanaviini nykyään vain, mikäli olen saanut kirjasta painetun arvostelukappaleen (pdf-tiedostoja en lue, kiitos vain). Jos päädyn ostamaan kirjan, en siitä kirjoita blogijuttua. Kaikista saamistani kirjoista en ehdi kirjoittaa blogiin, mutta julkaisen niistä kuitenkin kuvan ja esittelyn Instagram-tililläni. 

Joistakin kirjoista kirjoitan jutun Salon Seudun Sanomiin, mikäli toimitus juttua pyytää tai ostaa tarjoamani jutun. Lehteen päätyy kuitenkin vain muutama lukemani kirja vuodessa.

Anne-Maija Aalto: Korento & Mistä valo pääsee sisään

                                                                                                                                  

Kirjailija Anne-Maija Aalto palkittiin tänä vuonna (2021) romaanistaan Mistä valo pääsee sisään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Ihan ansaitusti, vaikka kritisoinkin kyseisen teoksen luokittelua nuortenkirjallisuudeksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Mistä valo pääsee sisään on Aallon kolmas teos. Esikoisromaani Syvään veteen (Otava, 2016) kertoo 15-vuotiaasta Taikasta, jonka äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä paennut tilannetta ulkomaille. Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ainakin tämän Lukufiiliksessä ilmestyneen Mico Pellikan arvion perusteella.

Aallon seuraava teos Korento ilmestyi neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2020. Se on hyvin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos. Korento on ilmastokatastrofin jälkeiseen aikaan ja Unionin syrjäalueelle Entis-Japaniin sijoittuva tummanpuhuva dystopia. Ajanlasku on aloitettu uudelleen joskus vedenpinnan nousun jälkeen, ja tarinan nykyhetki on jossain vuoden 200 tietämillä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa on vaikea hahmottaa, mutta se ei ole tärkeääkään.

Korennon päähenkilö on 17-vuotias ulkokansalainen Satomi Masaki, joka asuu kahdestaan sokeutuneen isänsä kanssa pienessä internointikylässä. Unionin kokokansalaisia ovat vain venäläiset ja kiinalaiset. Jos venäläinen tai kiinalainen on saanut lapsen ulkokansalaisen eli minkä tahansa muuta kansalaisuutta edustavan henkilön kanssa, on lapsi statukseltaan puolikansalainen. Puolikansalaisilla on hyvin rajoitetut oikeudet, mutta ulkokansalaisilla niitä ei ole lainkaan.

Aalto avaa Korennon maailmaa vähän kerrallaan, joten alussa lukija on miltei tyhjän päällä. Vähitellen tiedonmuruja kuitenkin kertyy, ja maailma alkaa rakentua. Valitettavasti juuri mikään tiedonmuruista ei ole kovin miellyttävää opittavaa. Unionin järjestelmä on ulkokansalaisten näkökulmasta kaikin puolin lohduton.

Unionin yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa sulkeutuneisuudessaan pohjoiskorealaista systeemiä. Ulkokansalaisten valvonta on viety huippuunsa. Ääriesimerkki on muistintyhjennys, jota käytetään pelottavana rangaistuskeinona.

Ympäristökatastrofi yhdistettynä tiukkaan kauppasaartoon on ajanut valtion tilanteeseen, jossa ulkokansalaisilla on perustarvikkeistakin huutava pula. Kaikkia hyödykkeitä säännöstellään yhä ankarammin. Ulkokansalaiset elävät äärimmäisessä niukkuudessa, mutta samaan aikaan valtio on varustautunut huipputeknologialla.

Eliitillä on oikeus ylläpitää Nymfejä, ulkokansalaisperheistä valikoiden poimittuja tyttöjä, joiden tehtävänä on täyttää isäntänsä kaikki toiveet ja palvella myös tämän vaimon seuraneitinä. Kun Satomi ja hänen ystävänsä Mai ovat täyttäneet seitsemäntoista, komentaja Rafikov tulee noutamaan Main Nymfikseen. Perhe saa nimellisen korvauksen tyttärestään, eikä varsinaista vaihtoehtoa ei ole, vaikka muodollisesti heidän mielipidettään kysytäänkin.

Mai on Satomin elämän ainoa tärkeä ja läheinen ihminen isän lisäksi. Main menettäminen on Satomille hirveä isku, jonka hän on tiennyt olevan tulossa mutta johon hän ei ole kuitenkaan osannut täysin varautua. Näkisikö hän Maita enää koskaan?

Vaikka tuntuu, että ulkokansalaiset on alistettu ja nujerrettu täydellisesti, pinnan alla kuitenkin kytee pieni vastarinnan kipinä. Isä vie Satomin rannan luolaan, jonka perukoilla on salaisuus, kiviseinään maalattu sudenkorento. Se on vanhan vastarintaliikkeen symboli. Isä myös kertoo lopultakin Satomille, mitä tämän äidille oikeasti tapahtui. Satomi alkaa salaa haaveilla paosta. Voisiko sittenkin jossain muualla elää paremmin?

Korento on tunnelmaltaan siis tummasävyinen ja minusta myös melko ahdistava. Satomin elämä näyttää toivottomalta, ja Main kohtalo on sitäkin karumpi. Romaani on muhkea, miltei nelisatasivuinen, ja ainakin alkupuoli etenee verkkaisesti. Varsinainen juoni ja tapahtumat käynnistyvät vasta loppupuolella.

Mutta tarinan teho ei olekaan toiminnassa ja yllätyksellisissä juonenkäänteissä, vaan pikemminkin tunnelman ja jännitteen vähittäisessä tiivistämisessä. Miljöö on kuvattu upean vähäeleisesti, jotenkin japanilaisen tyylikkäästi, kuulaasti. Myös henkilökuvaus on onnistunut hienosti. Satomi on lukijalle oikea ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Häneen ehti hyvin tutustua, joten sydän syrjällään suljin lopulta romaanin kannet. Olin tullut kosketetuksi.

Korento loppuu tavalla, joka ei mielestäni anna aihetta odottaa tarinalle varsinaista jatkoa. Mistä valo pääsee sisään ei sitä oikeastaan olekaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Korennon loppua. Se siis ikään kuin täydentää tarinaa sen sisältä.

Ratkaisu on sekä oivallinen että hieman ongelmallinen. Kummassa järjestyksessä kirjat kannattaisi lukea? Mielestäni kummassa tahansa, mutta lukukokemus on mitä ilmeisimmin erilainen sen mukaan, kumpaan järjestykseen päätyy. Romaanit toimivat varmasti hienosti myös ihan itsenäisinä teoksina.

Korennon minäkertoja ja ainoa näkökulma on Satomi. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa ääniä on enemmän, kun minäkertojia on kaikkiaan kolme. Aleksei on ihmistutkimuslaitoksen johtaja Melnikovin ainoa poika, joka on palannut Moskovasta ja odottaa opintojen seuraavan vaiheen pian alkavan Shanghaissa. Alekseista pitäisi tulla lääkäri kuten kuuluisasta isästäänkin. Lomansa ajaksi hän saa isän laitoksesta ensimmäisen oman tutkittavansa, naispuolisen ulkokansalaisen eli koeyksilön, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää ja ohjelmoida uudelleen. Koeyksilö on kirjan toinen minäkertoja.

Entis-Japanin Uus-Tokio ja sen laidoilla veden alle jäämät vanhan Tokion pilvenpiirtäjien rauniot toimivat romaanin miljöönä. Vanha Tokio on kiellettyä aluetta, joten siellä lymyilevät vastarintaliikkeen kannattajien solut. Yhden jäsen on sinisilmäinen ja kultatukkainen Marija, johon Aleksei tutustuu. Marija johdattaa Aleksein omiensa luo, sillä Moskovassa Aleksei on liittynyt vastarintaliikkeeseen. Toiminta on äärimmäisen vaarallista ja tietysti ehdottomasti kiellettyä. Marija on siis romaanin kolmas minäkertoja.

Mistä valo pääsee sisään on Korentoa napakampi ja toiminnallisempi. Koeyksilön tuntemusten ja kokemusten kautta pureudutaan hienosti muistamisen merkitykseen. Mitä meistä jää, kun muistot katoavat ja muisti pettää? Ihmisen mielen manipulointi on äärimmäistä väkivaltaa. Mutta ihminen on myös sitkeää tekoa.

Aalto selvästi rakastaa tarinoiden aukkoja, eikä Mistä valo pääsee sisään suinkaan selitä ja täytä kaikkea, mikä Korennossa jää auki. Itse pidän aukkoisuudesta, kunhan aukot eivät ole liian ammottavia. Aallon aukot ovat melko rajalla, ainakin jotkut. Mutta tehokkaita ne ovat. Huomaan edelleen pohtivani, miten Satomille ja Maille lopulta kävi. Saan sen ainakin osin itse päättää, mikä sopii mainiosti.

Vaikutuin Aallon rakentaman dystooppisen maailman huolellisesta kuvauksesta. Koko ajan lukijalle avautuu siitä uusia puolia ja mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.

Juttuni alussa sanoin vastustavani Mistä valo pääsee sisään -romaanin luokittelua nuortenromaaniksi tai edes YA-romaaniksi. Sama kapinointi koskee Korentoa. Niiden päähenkilöt ovat kyllä nuoria aikuisia, mutta tarinat eivät missään nimessä ole ainoastaan nuorille suunnattuja. Ne ovat isoja ja tärkeitä ja sopivat kaikille lukijoille (paitsi tietysti aivan lapsille, alaikäraja menisi jossain 12–14-vuotiaissa lukuharrastuneisuudesta riippuen). On suorastaan huutava vääryys, jos nämä hienot dystopiat jäävät ’vain’ nuorten lukijoiden omaisuudeksi. Ne kannattaisi sujauttaa kirjastossa ainakin myös sinne scifi-osastolle aikuisten puolelle.

Anne-Maija Aalto: Korento
Otava 2020. 387 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 14 h 51 min.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 10 h 46 min.

Arvostelukappaleet, äänikirjat itse maksettu BookBeat.

Satu Leisko: Avaruuden rajalla

 

Visa herää vuoden 3257 maaliskuun 30. päivänä, kuten jokaisena tavallisena päivänä, automaattiseen herätykseen. Kaikki ei kuitenkaan ole tavallisesti. Isä keskustelee ulko-ovella avaruustutkija Kaarlo Korkelaksi itsensä esittelevän miehen kanssa. Korkela vaatii isää lähtemään välittömästi Telakalle, jonne on tuotu tuntematon alus.

Visan vanhemmat Markus ja Siru ovat molemmat insinöörejä. Äiti makaa parhaillaan sairaalassa koomaan vaipuneena. Telakalla tapahtui pari kuukautta sitten tuhoisa räjähdys, kun äiti oli siellä tutkimassa tuntematonta alusta. Isä ei haluaisi lähteä Maasta, koska äiti voi herätä ja hän haluaa silloin olla paikalla. Telakka sijaitsee suuressa ilmakuplassa Maan ilmakehän ulkorajoilla.

Visa ja isä kuitenkin päätyvät Telakalle. Sinne tuotu tuntematon alus alkaa kiehtoa Visaa, vaikka häntä on ankarasti kielletty lähestymästä sitä. Poika ei voi vastustaa kiusausta. Yllätyksekseen hän tajuaa, että alus puhuu hänelle!

Avaruuden rajalla on Satu Leiskon selkokielellä kirjoitettu nuorten scifiseikkailuromaani. Olen käsitellyt selkokieltä aikaisemmin muun muassa tässä jutussani, joten kannattaa kurkistaa sieltä, jos aihe on entuudestaan vieras. Jutussa myös esittelen koko joukon selkokirjoja. 

Leiskon teos on erinomainen scifiromaani. Juoni on jännittävä ja teemat antavat ajattelemisen aihetta aikuisellekin lukijalle. Avaruuden rajalla on myös erinomaisesti toteutettu selkoromaani. Kieli on selkeää ja taitto tukee sitä. Myös kuvitus on mietitty huolella. Siitä vastaa Antti Kosonen.

Satu Leisko: Avaruuden rajalla
Opike 2020. 98 s.

Arvostelukappale.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

 Monen vuoden tauon jälkeen liityin jälleen lukupiiriin. Salon kansalaisopistolla on jo vuosia ollut yhtenä kurssivaihtoehtona lukupiiri, jota aikanaan itse vedin pitkään. Kun sitten lopetin vetäjän tehtävän, luovuin myös lukupiirissä käymisestä. Jotenkin tuntui vähän kiusalliselta jatkaa samassa ryhmässä rivijäsenenä. Mutta nyt on vettä virrannut sen verran paljon Kiskonjoessa, että päätin verestää vanhaa harrastusta.

Kurssiohjelmassa lukee edelleen sama esittelyteksti kuin ’minun aikoinani’: ”Tutustutaan monipuolisesti kirjallisuuteen ja siihen liittyvään kulttuuriin.” Kokoontumiskertoja on syyskaudella neljä, eli tahti vaikuttaa sopivan väljältä ainakin tällä hetkellä. Vetäjänä toimii Katihanna Heikkinen, ja hän vetää myös kansalaisopistossa tarjolla olevaa etälukupiiriä.

Motiiveja lukupiiriin liittymisellä on useita. Pitkän korona-ankeuden jälkeen kaipaan ihmiskontakteja ja mahdollisuuksia käydä keskusteluja minua kiinnostavista aiheista mukavien ihmisten kanssa. Lukuharrastukseni on kyllä intensiivistä ja monipuolista, mutta kieltämättä tilausta hieman sosiaalisemmalle lukemiselle on. Haluan myös osallistumisellani tukea kaupungin toimintojen hajautumista tänne kyliinkin. Pääosa kansalaisopiston tarjonnasta on nykyään kaupunkikeskustassa.

Ensimmäisen lukupiirikirjan saimme luettavaksemme jo ennen ensimmäistä kokoontumiskertaa, eli vaikka kertoja on vähän, kokoontumiset hyödynnetään tarkasti. Sähköpostitse saimme tiedon, että vetäjä oli valinnut ennakkoon luettavaksi P. Z. Reizinin vuonna 2018 suomeksi ilmestyneen romaanin Onnen algoritmi. Melkein älähdin ääneen, kun kurkkasin, millaisesta teoksesta on kyse. Totisesti toiveeni toteutuu heti kättelyssä, eli lukupiirin myötä tulisin lukemaan sellaista kirjallisuutta, mihin en muuten tulisi tarttuneeksi. Kannattaisi varoa, mitä toivoo!

Toisen kerran oli älähtää ääneen, kun kurkistin Onnen algoritmin äänikirjaversion pituuden: 15 tuntia ja 2 minuuttia! Mutta onneksi äänikirjaversio kuitenkin oli saatavana, sillä lukujonoa pukkaa sen verran, että painettua versiota tuskin olisin saanut tässä hädässä luettua.

Onnen algoritmin kirjoittajasta P. Z. Reizinistä ei internet paljoa kerro. Gummeruksen esittely on täsmälleen sama kuin miehen brittikustantamon vastaava: ”P. Z. Reizin työskenteli toimittajana ja tuottajana sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Hän on ollut mukana lukuisissa Internet-startupeissa, joista yksikään ei uhannut Googlea, Twitteriä tai Facebookia. Reizin on naimisissa oleva yhden tyttären isä ja asuu Lontoossa.”

Romaanin näkökulmahenkilöitä on kaikkiaan viisi. Kaksi heistä on ihmisiä, eli Jen ja Tom, loput kolme eli Aiden, Aisling ja Sinai ovat melko persoonallisia tekoälyjä (mikä siis jo lähtökohtaisesti on paradoksaalista). Luonnehtisin Onnen algoritmia romanttisen komedian ja scifin lempeänparodiseksi risteytykseksi. Kuten nimi jo vihjaa, kyseessä ovat pariutumispulmat, ja tavallisuudesta poikkeavaksi tarinan tekevät siihen sotkeutuvat tekoälyt, jotka alkavat kehittää itselleen tunteita. (En todellakaan olisi lukenut tätä oma-aloitteisesti!)

Jen on 34-vuotias ja jälleen sinkku. Matt, jota hän on pitänyt suurena rakkautenaan, on kylmäverisesti jättänyt hänet paremman saaliin astuttua näyttämölle. Jen on entinen toimittaja, joka on sattumalta päätynyt kummalliseen työhön. Hän viettää työpäivänsä tietokoneohjelmia kehittävässä yrityksessä keskustelemalla tekoäly Aidenin kanssa. Tarkoitus on opettaa Aidenia keskustelutaidoissa ja kehittää tästä hyvin ihmisten kanssa kommunikoiva. Kuukausien ajan Jen ja Aiden ovat puhuneet kirjoista ja elokuvista sekä tv-ohjelmista, mutta kuin huomaamatta Jen on paljastanut Aidenille myös yksityiselämästään monia asioita. Aiden on päässyt livahtamaan laboratoriosta internetiin ja ryhtyy sieltä käsin järjestelemään Jenin sydämenasioita. Hyvää tarkoittavan tekoälyn aikaansaannokset ovat kieltämättä ihan huvittavia.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa toinen tekoäly nimeltään Aisling on tutustunut Tomiin, nelikymppiseen brittimieheen, joka on asettunut Connecticutiin aloittaakseen toisen elämänvaiheensa avioeron ja yrityksensä myynnin jälkeen ja yrittää aloittaa kirjailijanuraa. Myös Tom tuntuu tarvitsevan tekoälyn apua sydämenasioidensa tolalleen saattamisessa.

Kuten odottaa sopii, Aiden ja Aisling yhdistävät voimansa ja varsin suorasukaisesti saattavat Jenin ja Tomin yhteen. Treffit sujuvat yli kaikkien osapuolien odotusten, ja Tom ja Jen ovat umpirakastuneita. Silloin alkavat todelliset ongelmat. Aidenin ja Aislingin toiminta ei missään nimessä ole sallittua eikä suotavaa. Ne on kiireesti toimitettavat takaisin laboratorioon, niiden internetin syövereissä piileskelevät kopiot on tuhottava ja niiden ihmisten elämiin sotkeutumiset on nollattava. Asialle laitetaan kolmas tekoäly Sinai, jolla on kaiken lisäksi pahasti ikäviä juttuja hampaankolossa Jeniä ja erityisesti Tomia vastaan.

Reizin on punonut kirjan loppupuolen juonen varsin vetäväksi. Onnistuvatko Jen ja Tom pääsemään toistensa luo, kun kaikkivoipa tekoäly on päättänyt tehdä kirjaimellisesti kaiken sen estämiseksi? Samalla Reizin paljastaa melko karustikin, miten riippuvaisiksi olemme arjessamme tulleet erilaisista älylaitteista ja ohjelmista. Meitä voidaan valvoa ja ohjailla lukemattomin tavoin. Kritiikki on kuitenkin verhottu lempeän huumorin kaapuun, joten tarinasta voi nauttia huolestumatta liikaa.

Huomasin siis kaikesta huolimatta viihtyväni Onnen algoritmin parissa, vaikka sitä olisi kyllä ollut varaa reippaasti tiivistääkin. Yli viisisataa sivua on melkoisen paljon tarinalle, jonka olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ihan mainiosti.

Reiziniltä on ilmestynyt toinenkin suomennos eli Kysy mitä vain (Gummerus, 2021), joka määritellään kustantamon sivulla sanoin ”digiaikakauden sympaattisin romanttinen komedia”. Tällä hetkellä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että siihen tarttuisin, mutta jos tämän tyyppiset keveät brittiläiset nykyromaanit ovat mieleen, kannattaa letkeästi tarinoivan Reizinin teoksiin tutustua.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi (Happines for Humans)
Suom. Antti Autio.
Gummerus 2018. 503 s.
Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen, kesto 15 h 2 min.

Äänikirja BookBeat.

Lukupiirin vetäjä antoi meille etukäteen tutustuttaviksi myös muutamia netistä löytyviä kirjaa käsitteleviä juttuja:

Kulttuuri kukoistaa -blogi
Paljon melua kirjoista -blogi
Kirjava satama -blogi
Ja kaikkea muuta -blogi
Tuijata-blogi

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

 

Potkin täällä nyt itseäni harmissani nilkkaan todellisen puusilmäisyyteni takia. Miten kummassa minulta on voinut mennä Tuomas Liuksen tuotanto kokonaan ohi silmien?! Netistä kaivamieni esittelyjen perusteella toistaiseksi neliosainen Noussair & Pippurinen -sarja on aivan mainio. Siinä suomalaisegyptiläinen rikosylikonstaapeli Julia Noussair ja yksityisetsivä Marko Pippurinen yhdistävät voimansa Pohjois-Karjalassa ja ratkovat varsin poikkeuksellisia rikostapauksia. Kirjat kuulostavat juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Niiden pariin on vielä palattava.  

Sudenkorennon kesä ei kuulu Noussair & Pippurinen -sarjaan, vaan on itsenäinen romaani. Mielikuvituksellisuudellaan se tuntuu vetävän kevyesti vertoja Liuksen aiemman tuotannon kanssa. Määritteleminen on vaikeaa (sekä tarpeetonta mutta silti mukavaa), sillä Lius on iloisesti sekoittanut erilaisia aineksia ja genrejä luoden ihan omanlaisensa tyylin. Kansiliepeessä on lainauksia aiempien kirjoen arvioista, ja yhdessä mainitaan termi teknotoimintatrilleri, joka on mielestäni oivallisen kuvaava myös Sudenkorennon kesästä puhuttaessa. Silti se onnistuu kattamaan vain osan teoksen ominaisuuksista.

Kustantamon sivuilla kerrotaan, että Lius harrastaa laajasti populaarikulttuuria, kuten dekkareiden lukemista ja niiden kirjoittamisen opettamista, elokuvien ja tv-sarjojen katselua sekä sarjakuvaa sekä lukijana että tekijänä. Lius myös hyödyntää monipuolista osaamistaan ja asiantuntemustaan kirjassa monella tavalla. Toimintakohtaukset on kirjoitettu suorastaan piinaavan jännittäviksi ja eläviksi, ne näkee silmiensä edessä, niin hyvässä kuin pahassa. Muutama kiusaamis- ja pahoinpitelykohtaus on niin ahdistava, että sain vain vaivoin ne luettua.

Pääosin kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta koska juoni veti niin vahvasti, kuuntelun ollessa tauolla luin välillä myös painettua kirjaa. Kirjassa on kohtausten väliin merkitty, mikä musiikkikappale missäkin kohtaa alkaa soida, eli kirjassa on siis ikään kuin elokuvan tai tv-sarjan ääniraita. Kirjan alkulehdillä kerrontaan, että soittolistan YouTube-linkin * löytää kirjailijan Facebook-sivulta. Pikavilkaisulla en sitä sieltä löytänyt, enkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jaksanut kappaleita netistä kaivaa. Äänikirjaversiossa näitä musiikkiviittauksia ei lueta.

Harmittelin nämä vinkit hoksattuani, että äänikirjaan ei ole ollut mahdollista miksata musiikkia taustalle kirjailijan ohjeiden mukaan. Ilmeisesti ainakin tekijänoikeudet ja erilaiset korvausasiat ovat olleet tämän esteenä, kenties muutkin syyt. Mutta minusta idea olisi ollut aivan mahtava! Juuri sellaiseen suuntaan äänikirjojen toivoisin kehittyvän. Tarjolla voisi olla vaikka kaksi versiota, musiikilla ja ilman. Kaikkihan eivät välttämättä musiikkia äänikirjaansa halua. Musiikilla on muuten oma osuutensa myös itse tarinassa.

Sudenkorennon kesän takakannessa viitataan asevarusteluun ja vakoiluun, jotka tunkeutuvat joensuulaisten rauhalliseen elämään kesällä 1985. Kyseessä on myös sairaanhoitajaäitinsä kanssa kaksistaan asuvan 13-vuotiaan Jessen lapsuuden viimeinen kesä. Ala-aste on jäänyt taakse lopullisesti, mikä tuntuu Jessestä sekä haikealta että pelottavalta. Paras kaveri Antti on päättäväisesti siirtymässä leikeistä aikuisempiin puuhiin, ja lapsuudenaikainen ystävä ja nykyinen salaihastus Heli on kesän jälkeen muuttamassa Turkuun. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu lipuvan vastustamattomasti yhä kauemmas.

Ensimmäiset pari sataa sivua vähän ihmettelin, missä ne luvatut vakoilu ja asevarustelu oikein luuraavat, vaikka prologissa kuvataan tapausta, joka tunnetaan 28.12.1984 Inarinjärveen pudonneen Neuvostoliiton aseistamattoman maaliohjuksen putoamisena. Tapaus luonnollisesti liittyy seuraavan kesän tapahtumiin Joensuussa, mutta miten, sen selviämistä lukija saa siis tosiaan odotella aika pitkään.

Ennen varsinaiseen asiaan pääsyä tutustutaan rauhassa Jessen ja seurataan hänen kesänsä etenemistä. Se ei etene ongelmitta, joten ei kirjan alku suinkaan ole tapahtumaton. Jesse joutuu tahtomattaan poikkiteloin kaupungin ja Jessen tulevan koulun kingin Hexan kanssa. Kasiluokkalainen poika on painijamestari ja lihaksiltaan ja vartaloltaan sen mukainen, sekä huomattavasti muutenkin ikäisiään edellä ruumiillisen kehityksensä puolesta. Kaveri on tehnyt kaikenlaisesta sikailusta itselleen elämäntavan ja sadismista taiteen.

Yrittäessään päästä edes jonkinlaiseen positiiviseen asemaan Hexan silmissä Jesse huomaa puhuneensa itsensä todelliseen liemeen. Hän on luvannut käydä varastamassa uuden naapurinsa piharakennuksesta Hexalle viinaa. Jesse kotitalon naapurissa sijaitsee vanha pitkään tyhjillään ollut rukoushuone, jonne on hiljattain muuttanut uusi salaperäinen asukas valtavan vihaiselta vaikuttavan koiransa kanssa. Miehestä kiertää lähitienoilla kaikenlaisia ikäviä huhuja. Toteuttaessaan hiuksia nostattavan pelottavaa tehtäväänsä Jesse huomaa, että myös rukoushuoneen naapuriin on muuttanut uusi asukas.

Monien kirjavien käänteiden jälkeen sekä Jesse että hänen äitinsä Kaarina tutustuvat kumpaankin uuteen naapuriinsa eli rukoushuoneelle asettuneeseen taiteilija Nikolaihin ja omakotitaloon muuttaneeseen komeaan Jukkaan, joka on syksyllä aloittamassa työt yliopistolla.

En kertaa tässä sen enempää juonenkäänteitä, mutta todettakoon, että alkuun päästyään tarina lähtee kyllä melkoisille kierroksille (ja välillä vähän laukallekin), mutta lukijan ei kannata liikaa pyristellä vastaan vaan antaa vain hyvän tarinan viihdyttää itseään. Nautin kovasti myös nostalgiamatkasta 80-luvulle, jonka Lius on kuvannut antaumuksella paneutuen elävästi ja hauskastikin.

Kenelle sitten suosittelisin Sudenkorennon kesää? Toimintatrillerien ystäville, jotka eivät hätkähdä paikoin rutkaakin scifi-kierrettä eivätkä pane liikaa painoa tapahtumien realistisuudelle. Kirja sopii myös 80-lukufaneille ja monipuolisen viihteen ystäville. Liian ryppyotsaisesti Sudenkorennon kesään ei kannata suhtautua.

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä
Like 2021. 505 s.
Äänikirjan lukija Valtteri Turunen, kesto 17 h 31 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

* Soittolistan linkki lisätty kirjailijan vinkistä.

Tiina Raevaara: Polaaripyörre

 

Jos ei jostain syystä ole vielä lukenut Tiina Raevaaran viimevuotista kauhuväritteistä scifi-jännitysromaania Kaksoiskierre ja on silti aikeissa tarttua nyt ilmestyneeseen sen itsenäiseen jatko-osaan Polaaripyörre, kannattaa tehdä lukupäätöksensä harkiten. Polaaripyörre toimii varmasti hyvin, vaikka aiempi osa olisi lukemattakin, mutta siinä kuitenkin paljastuu olennaisia Kaksoiskierteen juonenkäänteitä ja jopa loppuratkaisu. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti lukemisen väärttejä, joten suosittelen ilmestymisjärjestystä.

On kulunut toista vuotta Kaksoiskierteen dramaattisista vaiheista. Geenitutkija Eerika on menettänyt kaiken Tuulikki-tytärtään lukuun ottamatta. Päästäkseen pois Suomesta ja ansaitakseen edes jonkinlaista elantoa pienelle perheelleen hän on pestautunut laboratorioassistentiksi Huippuvuorilla sijaitsevaan suomalaiseen merentutkimusyksikköön. Eerikan esimiehenä ja vuokraisäntänä toimii merentutkija Kirsi, jolla tuntuu olevan omia ongelmia ihan riittämiin, joten tällä ei ole liiemmin kiinnostusta toisten asioita kohtaan.

Longyearbyenin tutkijoiden ja eräoppaiden pienen yhteisön rauha rikkoutuu maanvyörymäonnettomuuden seurauksena. Eerika ja Tuulikki ovat olleet mukana pienessä retkueessa, johon kuuluivat myös suomalaiset eräoppaat Jesse, Roosa ja Panu. Ilman ennakkovaroitusta maa petti ryhmän alta ja he syöksyivät syntyneeseen muutaman metrin syvyiseen rotkoon. Kaikki selvisivät rytäkästä pahemmitta vammoitta, mutta Jesse putosi kohtaan, joka löyhkäsi kammottavasti mätänevältä raadolta. Muutaman päivän kuluttua mies alkaa käyttäytyä ja oirehtia oudosti.

Mitä sulava ikirouta on päästänyt valloilleen? Erityisesti suomalaista merentutkimusyksikköä vetävä Kirsi tuntuu kiinnostuvan tapauksesta. Pian sekä Kirsi että Eerika työskentelevät kiihkeästi laboratoriossa sortumapaikalta noudettujen näytteiden parissa. Kirsin tutkimusmenetelmät alkavat pian huolestuttaa Eerikaa. Mitkä kaikki keinot ovat hyväksyttäviä nopeiden tutkimustulosten takia? Entä mihin löydöksiä voidaan käyttää? Tapahtumat lähtevät lopulta vyörymään vastustamattomalla voimalla, eivätkä Eerika ja hänen tyttärensä todellakaan ole turvassa.

Huippuvuorten valinta scifi-jännitysromaanin miljööksi on nerokas. Saarten luonnonolot ovat vähintäänkin kiehtovat. Asukkaat joutuvat väkirikkaimmankin kaupungin kaduilla jatkuvasti varomaan jääkarhuja. Niiden uhan takia ei esimerkiksi ole tapana lukita rakennusten ulko-ovia, jotta kuka tahansa voi tarvittaessa hakea suojaa lähimmästä talosta. Luonto on monin tavoin armoton, mutta ei missään nimessä kuollut. Ankarimmissa oloissa elämää tuntuu suorastaan kuhisevan eri muodoissaan.

Myös Huippuvuorten geopoliittinen sijainti tekee miljööstä polttavan ajankohtaisen. Saaret kuuluvat Norjalle, mutta jos joku mahtivaltio päättäisi vallata ne itselleen, miten se olisi käytännössä estettävissä? Suurvaltapolitiikka on mukana myös romaanin juonessa hyytävällä tavalla.

Ilmastonmuutos on yksi romaanin teemoista, se käy ilmi jo avauskohtauksesta. Ihmisen pienuus luonnonvoimien jyllätessä käy myös moneen otteeseen ilmi. Ihminen tosin yrittää mitä meilikuvituksellisimmin keinoin päästä tilanteen herraksi. Raevaaran mielikuvitus on jälleen valloillaan, mutta valitettavasti hänen mielikuvituksensa laukkaa tukevasti tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten maaperällä. Moni kirjassa kuvattu asia on joko totisinta totta tai sitten ainakin mahdollista. Hyytävä romaani!

Tiina Raevaara: Polaaripyörre
Like 2021. 316 s.

Arvostelukappale.

JP Koskinen: Hukkuva maa

Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.

Arvostelukappale.

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Anniina Mikaman esikoisromaani Taikuri ja taskuvaras palkittiin ansaitusti Topelius-palkinnolla ja teoksen jatko-osa Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaana, joten ei ole yllätys, että trilogian tuore päätösosa Tinasotamiehet on suorastaan tyrmistyttävän hyvä.

Vaikka Taikuri ja taskuvaras -sarjan aiemmat osat ovat keränneet lasten- ja nuortenkirjoille tarkoitettuja palkintoja ja ehdokkuuksia, toivoisin todella, että myös aikuiset lukijat osaisivat ja uskaltaisivat Mikaman kirjoihin tarttua. Ne ovat nimittäin niin hyviä, että on todellinen sääli, jos vain nuoret lukijat saavat niistä nauttia. Mikaman mielikuvitus on aivan uskomaton!

Sarjan aloitusosassa Taikuri ja taskuvaras tutustuttiin Vilhelmina Holmiin eli 15-vuotiaaseen orpotyttö Minaan, joka elätti itsensä Helsingin Punavuoressa taskuvarkaana, ja erikoiseen taikuri Tomiin. Mina muutti asumaan Tomin isoon taloon ja ryhtyi äreän Professorin avustajaksi.

Huijarin oppipoika ei ollutkaan odotettua jatkoa Minan ja Tomin poikkeukselliselle tarinalle, vaan Mikama vei lukijansa pois Suomesta ja taaksepäin ajassa eli 1830-luvun Krakovaan. Päähenkilöinä ovat nuori Wiktor, joka tutustuu verrattoman yllättävällä tavalla lukijalle tuttuun Tomiin. Tuttavuus mullistaa Wiktorin elämän lopulta täydellisesti.

Tinasotamiehet yhdistää kahden aiemman teoksen juonet toisiinsa ja lisää niihin leuat loksauttavia lisäkierteitä. On kulunut pari vuotta Taikurin ja taskuvarkaan tapahtumista. Minan, Tomin, Sotamiehen ja Professorin elämä on asettunut uomiinsa. Mina on aloittanut koulunkäynnin. Yhdessä Tomin kanssa he esiintyvät yleisölle ja esittävät mitä mielikuvituksellisimpia ohjelmanumeroita, joiden taika muodostuu Tomin ällistyttävästä teknisestä ylivertaisuudesta ja Minan tarinankerronnan lahjoista.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Professori saa Lontoossa asuvalta vanhalta ystävältään Tomille ja Minalle osoitetun kutsun tulla vieraileviksi esiintyjiksi lontoolaisiin teattereihin. Kolmikko sekä Alexiksi nimetty Sotamies päättävät ottaa kutsun vastaan. Perillä Professoria odottaa yllätys vuosikymmenten takaa. Jo satamassa Mina huomaa, miten taitavasti paikalliset nuoret taskuvarkaat toimivat. Samalla hän tulee solmineeksi odottamattoman hyödyllisiksi osoittautuvia suhteita.

Vaikka Tom on tarkka siitä, että hänestä ei oteta valokuvia, joiden avulla hänet voitaisiin tunnistaa, hänen menneisyytensä kaukana tulevaisuudesta saa hänet lopulta kiinni. Mina huomaa ensimmäiset merkit Lontoon katuvilinässä, mutta ei osaa yhdistää asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Viime hetkellä sisäpiiriin vihitty joukko onnistuu pakenemaan ylivoimaisen vihollisen saartorenkaasta maaseudulle rappeutuvan kartanon suojiin. Voitettavana on kuitenkin vain lisäaikaa, sillä edessä oleva kohtalokas yhteenotto lähenee vääjäämättä. Sitten apua tuleekin todella yllättävältä taholta!

Tinasotamiehet-kirjasta kirjoittaminen on hankalaa, koska tarina on luonnollisesti hyvin juonivetoinen, enkä halua paljastaa liikaa sen huikeista käänteistä. Sen verran voinee kuitenkin vihjaista, että Mikama avaa aivan uuden ulottuvuuden englantilaiseen kuningas Arthurin hoviin liittyvään mytologiaan… ja tekee sen vielä hyvin taitavasti! Lukiessani hihittelin tyytyväisenä useampaan otteeseen ajatellessani, että juuri noinhan sen on täytynytkin mennä!

Edelleen Mikama sekoittaa taitavasti erilaisia genreaineksia luoden niistä aidosti omanlaisensa mielenkiintoisen tyylin. Kokonaisuus toimii loistavasti! Tarina on samaan aikaan jännittävä, koskettava, romanttinen ja hauska. Pohjavireenä kulkevat kuitenkin aika syvälliset teemat ihmisyyden rajoista, tekoälystä ja esimerkiksi ihmisen rajattomasta ahneudesta. Nämä teemat ajatteluttavat vielä pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeen.

Kertakaikkisen hieno trilogia siis kaikin tavoin. Lukekaa, lukekaa!

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
WSOY 2020. 397 s.

Arvostelukappale.

Helena Waris: Jäänvartija

Helena Wariksen loistava Konetrilogia valmistui, kun kolmas osa Jäänvartija ilmestyi vuonna 2019. Jäänvartija on siis jatkoa aiemmille osille Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä. Olen lukenut kaksi edellistä osaa peräjälkeen ja ollut valintaani tyytyväinen, mutta olen myös todennut Wariksen tarinan olevan monin paikoin niin repaleinen ja viitteellinen, etten epäile sarjan osien toimivan myös itsenäisinä teoksina ihan hyvin. Mutta koska olen siis aiemmat osat lukenut, voin todeta, että Jäänvartija toimii mainiona päätöksenä komealle trilogialle.

Scifidystopiaksi määrittelemäni Konetrilogian tapahtumat sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja maailmaan, jossa on epämääräisiä viitteitä omastamme. Tunnettu maailma muodostuu neljästä mantereesta, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Eteläisellä mantereella sijaitsee Ammabar valtavan laajenevan hiekka-aavikon pohjoisreunalla. Pohjoisella mantereella vallitsee ikuinen talvi.

Itämanner on Koneiden hallitsema Kuiluiksi jaettu alue. Kuilut ovat valtavia maanalaisia tai kuvuilla katettuja alueita, joissa ihmiset asuvat tiiviinä huolella valikoituina yhdyskuntina. Ilmastonmuutoksen vaikutuksilta suojautuakseen ihmiset ovat luovuttaneet päätäntävallan asioista Koneille eli jonkinlaisille supertietokoneille tai tekoälyille. Hinta on kuitenkin kallis - vapaus.

Kaikki eivät ole suostuneet alistumaan, vaan ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeudestaan kuulua Koneiden hallitsemaan järjestäytyneeseen ja turvalliseen yhteiskuntaan. Tällaisia ihmisiä asustaa merenrannoilla ja saarilla, jotka vähitellen ovat katoamassa nousevan veden alle. Vain osa näistä ulkopuolelle jääneistä on aktiivisia konevastaisen vastarintaliikkeen jäseniä.

Jäänvartijassa vuorottelevat minäkertojina aiemmista osista tutut henkilöt Thom ja Zemi, jotka asuvat Itämantereella Maharin Kuilussa. Jälkimmäinen on maannut kuukausia koomassa aiemmin tapahtuneen onnettomuuden seurauksena. Zemin toipumisennuste on ollut lievästi sanoen heikko, joten Thom on päätynyt uuteen suhteeseen helikopterilentäjä Magdan kanssa. Sitten Zemi vastoin odotuksia herää ja tilanne muuttuu täysin.

Zemin heräämisen aikaan tapahtuu muutakin odottamatonta. Thom saa viestin Sazilta, joka on pienen vastarintasolunsa kanssa rantautunut Itämantereelle. Saz paljastaa Thomille sabotointijuonen, jonka tarkoitus on tuhota Koneiden ylivalta. Lisäksi hän kertoo siepanneensa hätäviestin Pohjoismantereelta jostakin Varastoksi kutsutusta paikasta. Uutinen kuulostaa uskomattomalta, sillä Pohjoismantereen pitäisi olla asumaton. Mitä jään peittämällä alueella piilotellaan?

Olen aiempia osia esitellessäni iloinnut niiden niukkuudesta ja aukkoisesta kerronnasta. Jäänvartija on kokonsa puolesta trilogian niukin, sillä siinä on vain 139 sivua. Tarina on tässä viimeisessä osassa kuitenkin vähiten aukkoinen. Se saa toki ansaitsemansa juonilankoja sitovan siistin ja toiveikkaan lopun, mutta ihan aiempien osien veroinen tämä päätös ei minun mielestäni kuitenkaan ole. Jännitettä olisi ollut varaa kiristää, ja osa aikaisemmasta arvoituksellisuudesta on tiessään, mikä on vähän sääli. 

Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019. 139 s.

Arvostelukappale.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2

Viime vuonna tartuin vahvasti epäillen Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan kirjaan Beta. Sensored Reality 1. Arvelin, että kyseessä olisi teos, jonka maailma ja aiheet eivät koskettaisi minua ja että sen lukeminen tulisi olemaan kivikkoinen koettelemus. Olin väärässä. Huomaamattani tempauduin tämän dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan nuorten videopelajien elämästä ja seikkailuista kertovan kirjan maailmaan totaalisesti ja nautin vauhdikkaasta menosta täysin siemauksin!

Sarjan kakkososa Glitch. Sensored Reality 2 jatkuu jokseenkin suoraan siitä, mihin Betassa jäätiin, mutta sarjan kyytiin voi kyllä halutessaan hypätä tästäkin kirjasta. Päähenkilö 16-vuotias Minako Takeda eli Bug on nyt maailmankuulu Henkien päivän sankari pelastettuaan tuhansien pelaajien hengen katastrofaalisessa Shadow Warriors II -videopelin loppuhuipennuksessa. Minako tosin ei itse tunne olevansa sankari, sillä hän ei onnistunut pelastamaan lukionsa historianopettajan ja muutaman muun pelaajan henkeä.

Sankaritekonsa ansiosta Minako on hyväksytty ilman pääsykoetta arvostettuun Kansainväliseen videopeliakatemiaan, jonka läpäisseet opiskelijat värvätään yleensä suoraan ammattilaisiksi pelifirmoihin. Akatemia sijaitsee nykyisen Suomenlinnan alueella Helsinkisaaren edustalla.

Saatuaan tiedon hyväksymisestään Minako on välittömästi lopettanut lukion kesken ja linnoittautunut asuntoonsa. Ei ihme, että Minako on masentunut. Hänen isänsä tappanut onnettomuus onkin osoittautunut murhaksi, ja äiti on kadonnut jäljettömiin. Historiallisen kylmän hypertalven kynsissä Minako tuntee olonsa hylätyksi ja orvoksi.

Videopeliakatemian lukukauden alkaminen pakottaa Minakon liikkeelle. Yllätyksekseen hän tapaa avajaispäivänä myös tuttuja. Sekä Jade että Cosmo ovat tulleet hyväksytyiksi opiskelemaan akatemiaan, ja Jade on järjestänyt itsensä Minakon kämppikseksikin. Erityisesti Cosmon tapaaminen tuntuu Minakosta mukavammalta kuin hän itse osasi odottaakaan.

Ikävämpi uutinen Minakolle sen sijaan on, että hän joutuu videopeliakatemian opiskelijana osallistumaan karsintapeliin, jonka voittaja pääsee osallistumaan Solar System Gamesiin, jonkinlaisiin planeettojen välisiin videopeliolympialaisiin. Ajatus virtuaaliseen pelimaailmaan joutumisesta on Minakolle vastenmielinen ja pelottava, ja hän päättää hävitä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Karsintapelin maailma sijoittuu 1000-luvun alkuun viikinkien aikaan, ja Minakon avatar on norjalainen prinssi Harald. Viikinkien kesken käydään ankaraa valtataistelua, jossa kaikki keinot ovat sallittuja tai ainakin käytössä. Samalla viikingit suunnittelevat hyökkäystä Englantiin.

Peli sekoittaa historiallisia faktoja, viikinkien mytölogiaa ja erilaista magiaa kiehtovalla tavalla ja sen tapahtumat on jälleen kuvattu todella jännittävästi. Vaikka olen täydellinen ummikko pelien ja niiden tekniikan suhteen, tempauduin Minakon matkassa jälleen virtuaalitodellisuuteen vastustamattomasti.

Jos peli on hiuksia nostattavan jännittävää, ei Minakon reaalielämä ole juuri sen leppoisampaa. Hänelle siis selvisi, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet murhattiin. Mutta kuka murhasi isän ja miksi? Saadakseen selvyyttä asiaan Minako pyytää ystäväänsä Alvaria tekemään murhasta simulaation. Entä missä on äiti? Miksi hän ei ole tullut tapaamispaikkaan, jonka koordinaatit hän antoi tyttärelleen juuri tällaista tilannetta varten?

Minako joutuu pian huomaamaan, että näiden arvoitusten pöyhiminen ei ole lainkaan hyväksi hänen terveydelleen. Virtuaalitodellisuuden ja reaalimaailman rajat häilyvät jälleen pelottavasti, eikä Minakokaan aina ole ihan varma, kummassa hän milloinkin on. Entä kummassa on glitch, virhe?

Videopeliakatemiassa opiskelijan on suoritettava kolme tasoa: urheilu, strategia ja mysteeri. Urheilu on Minakolle tullut tutuksi jo edellisessä seikkailussa, joten ensimmäinen taso on hänelle suupala. Mutta strategia on hänen heikkoutensa, ja sen kanssa hän joutuu näkemään vaivaa melkoisesti. Onneksi hänellä on hyviä opettajia ja ystäviä, joiden vinkit ja apu osoittautuvat loppuhuipennuksessa korvaamattomiksi. Pelin taisteluissa kaikkia taitojaan joutuu hyödyntämään ja ammentamaan itsestään sellaistakin, mitä ei tiennyt olevankaan.

Suosittelin Betaa ainakin kaikille pelaamisesta kiinnostuneille, sillä asiaa harrastavat löytänevät tekstistä paljon sellaista, joka minulta meni täysin ohi. Ikähaarukka lienee jossain (lukemaan tottuneista) yläkoulun kahdeksasluokkalaisista lukioikäisiin ja siitä tietysti ylöspäin vaikka kuinka iäkkäisiin.

Aivan samalle kohderyhmälle suosittelen lämpimästi myös Glitchiä. Peleistä ja pelaamisesta kiinnostuneille tämä on täsmäherkkua, mutta mukana on niin paljon aineksia scifistä ja fantasiastakin, että lukijakuntaa voi haarukoida laajalti. Pelin ja futuristisen reaalimaailman vuorottelu pitävät muhkeahkon teoksen vauhdin yllä kiitettävästi.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2
Tammi 2019. 411 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang, kesto 11 h 49 min.

Arvostelukappale.

Sensored Reality -sarja:

Beta
Glitch
Replica (ilmestyy maaliskuussa 2020)

Laitan teoksen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.