Timo Sandberg: Desantti

 

Kun jatkosota kesällä 1941 alkaa, on Lahden Reunanpalstalla asuva Eliisa Rimminen raskaana. Aviomies Anton on viety turvasäilöön Köyliön varavankilaan muiden vasemmistolaisten rauhanaktivistien eli ryömäläisten tavoin. Varavankilan olosuhteet ovat surkeat. Ruoka on huonoa, mutta silti vangeilla teetetään raskasta työtä. Sodan alkaminen kuitenkin tuo muutoksen, sillä vangit lähetetään lääkärintarkastuksen jälkeen rintamalle. Käsipuolikin läpäisee seulan, onhan toisessa kädessä vielä liipaisinsormi tallella.

Varavankilasta rintamalle lähtevät myös Antonin hyvät ystävät Långin veljekset Matti ja Toivo. Kun miehistä kuljetusvaiheessa erotellaan pienempi vaarallisempien vankien joukko, joutuu Matti Lång ilmeisesti vahingossa vähemmän vaarallisten joukkoon ja samalla eroon Antonista ja Toivosta. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anton ja Toivo päätyvät Koverin vankileirille vanhan rajan itäpuolelle, kun taas Matista leivotaan Neuvostoliiton puolella desantti ja pudotetaan sodan jo kallistuessa loppua kohden lähelle kotiseutuja suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Ismo Torni on harmikseen saanut kutsun astua palvelukseen heti sodan alkumetreiltä. Hyvälle ampujalle on sodassa kysyntää, ja ihmeekseen Ismo huomaa, että vihollisen ampumiseen tottuu nopeasti.

Kotirintamalla Lahden poliisin ylietsivä Otso Kekki kollegoineen joutuu järjestämään yhä uudelleen lähimetsien haravoinnin, kun on havaittu vihollisen hämärää lentotoimintaa ja on herännyt vahva epäily, että seudulle on pudotettu desantteja. Suurin osa etsinnöistä päättyy vesiperään. Sitten Lahden keskustassa tapahtuu ravintolassa tuhoisa kranaatti-isku keskellä kirkasta päivää.

Desantti on Timo Sandbergin Otso Kekki -poliisiromaanisarjan kuudes osa. Kustantaja määrittelee sarjan dekkareiksi ja jännityskirjallisuudeksi, mutta kun luin läpi kaikki sarjasta kirjottamani jutut, huomasin, että olen jo aiemmin moneen kertaan todennut kirjojen olevan erittäin hyviä historiallisia romaaneja, joissa on mukana myös rikoksia ja niiden tutkintaa. Tämä siis siitäkin huolimatta, että Sandberg sai sarjan aloitusosasta Mustamäki Vuoden johtolanka -palkinnon ja mielestäni aivan ansaitusti.

Desantti on ehkä tähänastisista Otso Kekki -sarjan kirjoista vähiten dekkari. Jo aikajänne on aiempia osia selvästi pidempi, sillä se kattaa koko jatkosodan ajan ja loppuhäivytyksessä mennään jo rauhanajallekin. Romaani on episodimainen, ja hajallaan eri puolilla olevia henkilöitä ja näkökulmia tuntuu olevan runsaasti.

Kekki ja muut Lahden poliisit Valpon miehillä vahvistettuina saavat kranaatti-iskun selvitettyä jo ennen kirjan puolta väliä. Muutenkin Kekki tuntuu olevan enemmän sivuroolissa kuin aiemmissa kirjoissa. Päähuomio on Antonissa ja Matissa sekä Matin kihlatussa Helvissä.

Olen aiemminkin ylistänyt Sandbergin taitoa kuvata mennyttä aikaa niin, että lukijan on helppo sujahtaa kirjan maailmaan ja olla osa tarinaa. Taika toimii jälleen kerran. En ole kovinkaan monesta kirjasta lukenut kuvausta desanttitoiminnasta desantin näkökulmasta, ja vielä vähemmän kuvauksia suomalaisten poliittisten vankien kohtelusta sodan aikana. Rintamalle sijoittuvia romaaneja olen lukenut jonkin verran, mutta kotirintaman, vakoilun ja sabotaasien näkökulma on jäänyt vähemmälle. Senkin vuoksi Desantti oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi Sandbergilla on taito kirjoittaa henkilöistään eläviä ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyy lukiessaan vahvasti.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties oli tullut jo valmiiksi, olihan kyseessä kolmas osa. Tämän kuudennen romaanin äärellä on taas vähän sellainen tunnelma pinnassa, että nämä olivat kenties hyvästit reunanpalstalaisille. Ylietsivä Kekki ei kuitenkaan vielä jäänyt eläkkeelle, joten kukapa tietää (kirjailijan lisäksi)?

Timo Sandberg: Desantti
Karisto 2021. 364 s.

Arvostelukappale.

Otso Kekki -sarjan kirjat:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre
Desantti

Timo Sandberg: Tilinteko ja Kostonkierre

Tuotteliaan dekkarikirjailija Timo Sandbergin uusi historiallinen Lahteen sijoittuva jännitysromaanisarja sai loistavan lähdön, kun jo aloitusosa Mustamäki (Karisto, 2013) sai arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen etsiväkonstaapeli Otso Kekkiin, kaikin puolin rehtiin ja rauhalliseen poliisiin, jota eivät puoluepoliittiset tai aatteelliset kiihkoilut kiinnosta.

Otso asuu kaupungin laidalla Reunanpalstalla, työläiskaupunginosassa, joten työväestö on hänelle tuttua jo naapuruudenkin takia. Reunanpalstan väki tulee tutuksi lukijallekin. Sarjan kolme ensimmäistä osaa eli Mustamäki, Häränsilmä ja Murhakuja sijoittuvat 1920-luvun alkuun ja vuoteen 1930. Otson kautta päästään seuraamaan, miten poliisin tutkintamenetelmät kehittyvät, mutta myös, miten poliittiset jännitteet suoraan vaikuttavat myös lainvartijoiden arkeen, halusivatpa nämä tai eivät.

Otson yksityiselämääkin sarjassa jonkin verran seuraillaan. Aloitusosassa Otso on kolmikymppinen poikamies, mutta hän tutustuu Reunanpalstalle asettuneeseen venäläiseen Veraan, ja ajan mittaan heistä tulee pari. Murhakujassa pariskunta elelee edelleen susiparina, mutta tilannetta on vakiinnuttanut yhteinen poika Urho, joka on noin viisivuotias vuonna 1930. Veran tausta avaa monenlaisia mahdollisuuksia ajankuvan rakentamisessa, ja niitä Sandberg myös oivallisesti hyödyntää.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties olisi päättynyt siihen. Onneksi olin kuitenkin väärässä. Otso Kekki -sarjaa mitä ilmeisimmin kirjoitetaan tai ainakin suunnitellaan Sandbergin työhuoneella parhaillaankin. Oivallisesti kirjailija on harpannut yli lähes koko 1930-luvun ja sijoittanut sarjan neljännen osan Tilinteko vuosiin 1939-40. Viides osa Kostonkierre jatkuu lähes suoraan Tilinteon tapahtumista ja sijoittuu välirauhan aikaan. Romaani päättyy tietoon jatkosodan alkamisesta.

Eletään siis jälleen erittäin vaikeita ja jännitteisiä aikoja. Sekä Tilinteon että Kostonkierteen alaotsikoksi on merkitty jännitysromaani, mutta en niitä varsinaisiksi jännitysromaaneiksi tai dekkareiksi vieläkään luokittelisi. Edelleenkin ne ovat lähinnä historiallisia poliisiromaaneja, mikäli luokitella halutaan. Kummassakin teoksessa mukana on myös rikossarja, jota ylietsiväksi kohonnut Otso Kekki kollegoineen selvittelee, mutta pääpaino on kuitenkin muualla, tavallisten lahtelaisten arjessa.

Tilinteossa Lahdessa ammutaan lyhyen ajan kuluessa kolme miestä. Tapaukset on lavastettu itsemurhiksi, mutta niin ylimalkaisesti, että Kekki ei sitä suostu nielemään. Miehillä tuntuu olevan yhteistä taustaa ja käy ilmi, että he ovat olleet myös yhteyksissä keskenään Lahdessa oleskellessaan. Hämmentävästi kahdelta uhrilta löytyy kommunistien kiellettyjä julkaisuja. Ovatko uhrit olleet tekemisissä myös Valtiollisen poliisin eli Valpon kanssa?

Kostonkierteessä Lahdessa murhataan raa’asti kaksi Valpon värväämää ilmiantajaa, mutta ensimmäisen uhrin kohdalla itsemurhalavastus on tehty niin taitavasti, että Kekkikin on epävarma. Vaisto kuitenkin sanoo, että kaikki ei ole kohdallaan. Se ei silti oikein riitä murhatutkinnan aloittamiseen. Mutta toinen saman kaavan mukaan toteutettu tapaus muuttaa kaiken.

Mutta kuten sanottu, murhat ja murhatutkinnat ovat kirjoissa lähes sivuosassa. Paljon keskeisempää on lahtelaisten arjen kuvaus. Ismo Torni on edennyt Rautateollisuuden pääluottamusmieheksi, kun sodan uhka on selvästi kasvamassa. Aatetoveriensa Anton Rimmisen ja Långin veljesten kanssa hän pohtii, miten menetellään, jos sota oikeasti alkaa. Miten voisi tarttua aseeseen ja surmata omia aateveljiään? Ismo päättää pian, että kutsuntailmoituksen saapuessa hän noudattaa määräystä. Eliisa-sisaren mies Anton sen sijaan päättää paeta.

Poliiseille on sälytetty paljon väestönsuojelutehtäviä sodan aikana. Ismon vaimo Silja on lotta ja toimii ilmavalvontatehtävissä. Sitä kautta lukija pääsee seuraamaan myös Lahden ankaria pommituksia kuin aitiopaikalta.

Kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyy poliisin arjessa kuitenkin selvimmin Valpon toiminnan aktivoitumisena. Ylhäältä kehotetaan toistuvasti poliisia toimimaan yhteistyössä Valpon kanssa. Lahden poliisiasemalle asettuvat Karl Mannelin ja Torsti Teräväinen, joilla kummallakin on henkilökohtaisia kaunoja Lahden kommunisteja kohtaan. Teräväinen on syyllistynyt kansalaissodan aikana veritekoon, joka ei ole lahtelaisilta unohtunut. Mannelin taas on ollut sodassa valkoisten puolella ja joutunut sen takia koville yrittäessään jatkaa työskentelyään lahtelaisissa tehtaissa.

Kekki tuntee kasvavaa vastenmielisyyttä Valpon miesten toimintaa kohtaan. Yhtään asiaa ei paranna, että Vera on yksi Valpon silmätikuista. Venäläinen nainen asuu poliisin kanssa samassa taloudessa. Se jos mikä vaikuttaa valtion kannalta epäilyttävältä ja vaaralliselta. Lisäksi kummassakin murhatutkimuksessa Mannelinin ja Teräväisen nimet pulpahtelevat pintaan epäilyttävän usein, mutta johto ei anna mahdollisuutta kuulustella miehiä. Jatkosodan lähestyessä myös Valpon otteet kovenevat.

Pidän kovasti Otso Kekistä ja hänen lähipiiristään. Sandberg on onnistunut luomaan henkilöistään aitoja ja inhimillisiä. Aatteen palo on joissakin vahva, mutta aatteen oppien mukaan eläminen on välillä vaikeaa ellei mahdotonta. Arjen velvoitteet kahlitsevat monia, ollaanpa sitten millä puolella hyvänsä. Henkilökuvauksessa on myös lämmintä huumoria ja rakkautta.

Timo Sandberg: Tilinteko
Karisto 2018. 384 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 9 h 6 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Storytel.

Timo Sandberg: Kostonkierre
Karisto 2020.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 8 h 39 min.

Storytel.

Otso Kekki -sarja:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre

P.S. Jos tykkäät Otso Kekki -sarjan tyylisistä kirjoista, suosittelen ainakin Mikko Porvalin Karelia Noir -sarjaa

Sinisen kuoleman kuva
Veri ei vaikene
Kadonneen kaupungin varjo

sekä Pekka Hyytin Tampereelle sijoittuvia historiallisia dekkareita

Tummat pilvet eilisen
Musta talvi

ja Timo Saarron sarjaa

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo 
Kivikalmisto

Timo Sandberg: Murhakuja

Vuonna 1930 lahtelaiselle poliisi Otso Kekille ei kuulu kovin hyvää. Venäjältä aikanaan tulleen Veran kanssa on yhteinen viisivuotias vekara, Urho Nikolai, mutta muuten suhde on ottanut takapakkia. Edes pojan syntymä ei ole saanut Veraa huolimaan Kekkiä asuinkumppanikseen, vaan perhe elää kummallisesti kahdessa eri asunnossa. Vera ei ole entisensä, ja syynä on koko Suomen yhä kiristyvä ilmapiiri ja avoin muukalaisviha. Veraakin kehotetaan kadulla muuttamaan takaisin sinne mistä on tullutkin. Koti-ikävä kaihertaakin naista yhä pahemmin, eikä Kekki osaa olla rakastamalleen Veralle mieliksi enää oikein mitenkään.

Työpaikalla ei mene sen mukavammin. Ylietsiväksi ylennetty Kekki tekee edelleen pääosin entisiä töitään, eivätkä välit lähimpiin työtovereihin ole ainakaan lämmenneet aiemmasta kyräilysuhteesta. Esimies vielä hankaloittaa tilannetta määräämällä Kekin kimurantin tutkinnan johtoon. Tätä on toisten vaikea niellä, ja kapuloita tuikitaan rattaisiin enemmän kuin tarpeeksi.

Kieltolaki on edelleen voimissaan, vaikka sen päättyminen jo häämöttääkin. Voimaa uhkuu myös oikeisto, joka alkaa yhä enemmän ottaa oikeutta omiin käsiinsä ja käyttää laittomia keinoja, terroriakin, omien päämääriensä saavuttamiseen. Muilutukset kiihtyvät, ja pian aletaan aavistella jotain vieläkin radikaalimpaa olevan tulossa. Tehtaissa taas kommunistit painostavat kaikkia työntekijöitä järjestäytymään, ja vastapuolen kannattajaksi leimautuminen tietää helposti huonoa.

Kiristyvä ilmapiiri tuntuu konkreettisesti myös Lahdessa. Kirja alkaa kahdella veriteolla. Prologissa puukko välähtää Murhakujalla ennen kuin silmä sammuu. Hyytävämpi on varsinainen aloitus, jossa harrastajanäyttelijä Lars Kuivanen haetaan kotoaan keskellä yötä ja tapetaan läheiseen sorakuoppaan. Tunkeutujat hakkaavat tuvan oven kirveellä kappaleiksi piittaamatta vähääkään siitä, että asunnossa on myös noudettavan perhe, pienet lapset ja raskaana oleva vaimo.

Ruumiin löytää aamuvarhaisella Jepulis Benjami, Lahden originelli julkkis, joka on laajentanut toimintaansa lokabisneksestä soranajoon. Onko murhan motiivina poliittisesti hieman arkaluontoinen näytelmä, jossa Kuivanen esitti kieltämättä provokatiivista papin roolia? Vai liittyykö veriteko siihen, että Kuivasen mökin entisen omistajan pojat ovat tunnettuja pirtukauppiaita? Kekin pitäisi löytää tekijät johtolankanaan vain tieto, että yhden miehen kädestä puuttuu sormi.

Ismo Torni koettaa jatkaa vaikeaa seurusteluaan tehtailijan tyttären Siljan kanssa. Suhde on muuttunut entistä hankalammaksi, koska Silja on lähtenyt opiskelemaan Helsinkiin. Kesällä sentään voidaan tavata, kun Silja palaa kotiin lomalle. Mutta seurustelun salassa pitäminen ei ole helppoa. Murhakujan karmivimpia jaksoja on Ismon muilutuksen kuvaus. Onko kyseisen episodin syynä Ismon poliittinen aktiivisuus vai jokin henkilökohtaisempi asia?

Timo Sandberg jatkaa siis Otso Kekki -sarjansa kolmannessa osassa Murhakuja hyvin samalla kaavalla kuin aiemmissa Mustamäessä ja Häränsilmässäkin. Ajankuvaan on perehdytty huolella ja miljöön kuvaus on kaikin puolin vakuuttavaa. Henkilöitään Sandberg käsittelee myös lämpimästi ja myötäeläen. Poliisin työn kuvaus on myös mielenkiintoista, eikä aika suinkaan tunnu suosivan objektiivisuuteen pyrkivää ja puolueettomana pysyttelevää lainvartijaa. Valtion ylin johtokin kun tuntuu epäsuorasti siunaavan oikeiston harjoittamat laittomuudet. Vertailu nykyajan tapahtumiin käy lukijalta helposti.

Varsinaiset rikosjuonet ovat tälläkin kertaa lähinnä taustalla, koska tutkittavaa on vähänlaisesti. Sandberg ei kuitenkaan jätä lukijaa tietämättömyyden valtaan, vaan ratkaisut kaikkiin rikoksiin saadaan lopussa, joskin lähinnä sattuman ja kehittyneiden rikostutkintamenetelmien ansiosta.

On harmi, jos sarja nyt päättyy, mutta jostain olen saanut päähäni ajatuksen, että ainakin tarkoitus oli julkaista trilogia. Se on nyt valmis.

Timo Sandberg: Murhakuja
Karisto 2016. 337 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Timo Sandberg: Yövieras

Rikosromaaniksi alaotsikoitu Yövieras on monipuolisen Timo Sandbergin komisario Heittolasta kertovan sarjan yhdeksäs osa. Matkan varrella on seurailtu paitsi erilaisten rikosten ratkaisemisia myös Heittolan yksityiselämän kiemuroita, jotka ovat kuljettaneet miestä vuosien varrella Järvenpäästä Lahteen.

Naisasiat vähän jörrikkämäisellä miehellä ovat sekaisin, ja tuntuu, että Yövieraassa tämä osuus menee jo hieman överiksi. Suhde kollega Tarun kanssa on jäähtymässä kovaa kyytiä. Lukijalle tämä ei tule yllätyksenä, mutta Heittolan sydän tuntuu särkyvän, ja fysiikkakin reistailee huolestuttavasti. Sitten yksikkö saa uuden esimiehen, voimanostossa aikoinaan tuloksia tehneen Pauliina Karjusaaren, joka herättää alaisissaan ristiriitaisia tuntemuksia, Heittolassakin. Työpaikan ihmissuhdekuviot ovat jokseenkin kiemuraiset!

Rikosrintamalla tapahtuu toki myös. Lahtea piinaa kummallinen murtosarja, jossa asuntoihin tunkeudutaan öisin, hiiviskellään huoneissa ja varastetaan kenties jotain. Tärkeintä tuntuu kuitenkin tekijälle olevan ihmisten yksityisyyteen tunkeutuminen ja turvattomuuden tunteen herättäminen. Asuntoihin on menty avaimilla, eikä ole edes varmuutta, kuinka monessa paikassa on lopulta käyty. Kaikki eivät ole ehkä murtautumista edes huomanneet. Lukija pääsee tässä juonikuviossa Heittolan edelle, sillä Konstantinia seuraillaan alusta asti. Hahmo muistuttaa kovasti Seppo Jokisen viimeaikaisissa Koskis-dekkareissa vilahdellutta Pihkahiipparia ja tietysti Joensuun tuttua Tipiä. Näillä taas kaikilla lienee esikuvansa ihan elävässä elämässä.

Sitten yhdessä kerrostaloasunnossa tapetaan nuori nainen, ja paikalta löytyy jälkiä myös hiiviskelijästä. Käy ilmi, että tapettu virolaisnainen on tarjonnut asunnossaan seuralais- ja muitakin palveluja. Naisen puhelutiedoista paljastuu myös poliisin kannalta kiusallisia asioita. Heittola joutuu punnitsemaan asemaansa esimiehenä.

Tapahtuu lisää kummallisia rikoksia. Puistossa poltetaan mies, ja tienposkesta löytyy auto, jonka sivuikkunan läpi on ammuttu. Kuljettajasta on jäljellä vain muutama veritippa. Johtolankoja huolella seulomalla poliisi kuitenkin pääsee vähitellen eteenpäin tutkimuksissaan, ja kuvioita alkaa hahmottua. Tarvitaan kuitenkin vielä joukko dramaattisia käänteitä, ennen kuin kaikki oikeat tekijät ovat telkien takana.

Sandbergin Heittola-sarja on tutun turvallista suomalaista komisario-proosaa, jossa keskeisessä osassa ovat realistinen poliisityö, uskottava(hkot) rikosjuonikuviot ja huolellinen henkilökuvaus. Heittola kumppaneineen on tullut vuosien varrella lukijalle tutuksi, ja hänen seuraansa on lohdullisen turvallista palata. Tietää, mitä saa.

Timo Sandberg: Yövieras

Karisto 2015. 322 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Timo Sandberg: Häränsilmä

Vuonna 2013 ilmestynyt Timo Sandbergin historiallinen poliisidekkari Mustamäki nappasi ansaitusti Vuoden johtolanka -palkinnon. Lahteen 1920-luvun alkupuoliskolle sijoittuvan romaanin keskeisintä antia on taidokas ajankuvaus. Henkilöt ovat myös kiinnostavia, ja olen oman esittelyni loppuun kirjannut toiveen pikaisesta jatkosta.

Toiveeni toteutui, sillä vuonna 2015 ilmestynyt Häränsilmä on suoraa jatkoa Mustamäelle. Eletään tosin jo 1920-luvun loppupuolta ja edellisen kirjan tapahtumista on hujahtanut jokunen vuosi. Moni asia on Lahdessa kuitenkin ennallaan. Punaisten ja valkoisten välit ovat kireät, eikä metallialojen työnantajien asettama työsulku helpota tilannetta. Työttömäksi joutuneet ovat ahtaalla. Onneksi Lahdessa pyörii kuitenkin iso työmaa, kun radiomastojen pystytys alkaa. Tornin Ismokin pääsee mastotyömaalle.

Myös kieltolaki on edelleen voimassa ja työllistää poliisivoimia. Otso Kekki on lähetetty etsiville suunnattuun koulutukseen pääkaupunkiin. Kurssilla on opetettu rikospaikkatutkintaa ja sormenjälkitunnistusta, jotka ottavat Kekin johdolla ensi askeleita Lahdessakin. Tosin kollegat lähinnä naureskelevat ilkeästi Kekin yrityksille ratkaista rikoksia näillä kommervenkeillään. Työilmapiiri poliisiasemalla on edelleen kireä.

Lahdessa ammutaan lyhyen ajan sisällä kuoliaaksi kaksi virkatehtävissä ollutta poliisia. Epäiltyjä ei tunnu olevan, ja tutkimukset polkevat esimiesten painostuksesta huolimatta paikallaan. Kumpikin poliiseista on ollut maineeltaan aavistuksen kyseenalainen. Toisen poika on tiettävästi liittynyt ammattiliittoon, toinen taas on ehkä ollut punaisten puolella kansalaissodan aikana. Tuntuu, että tappohaluja löytyisi niin kiihkeimpien suojeluskuntalaisten kuin työväenliikkeenkin suunnalta. 

Poliisin aika kuitenkin kuluu lähinnä turhauttavissa pirturatsioissa, joissa joko vedetään kokonaan vesiperä tai sitten sumppuun jää vain pikkutekijöitä. Erityisesti Kekki tuntee itsensä voimattomaksi, koska vastuu poliisimurhista on langetettu hänen harteilleen, mutta resurssia ei ole. Sitkeä poliisityö tuottaa kuitenkin lopulta tulosta, eivätkä uudet menetelmätkään ihan pelkkää krumeluuria ole. 

Sandberg jättää jälleen runsaasti tilaa myös ajan arjen kuvaukselle. Tornin perheen elämän pieniä sattumuksia seurataan tiiviisti, eivätkä suinkaan kaikki luvut vie itse juonta eteenpäin. Eliisa alkaa lähestyä neitoikää, mutta seikkailut Antonin kanssa Häränsilmän lammella ja metsäteiden varsilla ovat vielä viattomia. Nuoret kuitenkin osuvat paikalle ratkaisun kannalta otollisella hetkellä. 

Runoja kirjoittava työväenyhdistyksen sihteeri Ismo haluaisi seurustella teollisuuspomon tyttären kanssa, mutta kuilu on liian leveä. Rakkauskaan ei voita kaikkia esteitä. Perheen isä August vajoaa kavereineen yhä syvemmälle alkoholismiin. Ryyppyremmi majailee Häränsilmän rannoilla koko kesän, ja Väinö iskee kivestä pirtua, kunnes kaikki päättyy verikekkereihin.

Näitä historiallisia poliisiromaaneja lukisin mielelläni vielä lisää.

Timo Sandberg: Häränsilmä
Karisto 2015. 349 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Rikos - 7 rikostarinaa

Ennen kuin laadin ja julkaisen odotetun Vuoden 2014 parhaat dekkarit -listaukseni, on vielä palattava yhteen viime vuoden dekkariin tai oikeammin dekkarinovelliantologiaan. En ole varsinainen novellien suurkuluttaja, sillä pidän enemmän pidemmästä muodosta, mutta kun julkaistaan kotimaisia rikosnovelleja sisällään pitävä kirja, jonka kirjoittajiin kuuluvat Seppo Jokinen ja Timo Sandberg, en voinut kuin hankkia kirjan ja lukea sen. Tosin olipa vähällä, ettei tämä teos jäänyt unohduksiin kirjatulvan keskellä, mutta Ruumiin kulttuurin syksyn dekkarilistaus pelasti minut. Onneksi.

Rikos – 7 rikostarinaa -antologiaan on koottu seitsemän mieskirjailijan tekstit. Mukana ovat seuraavat herrat:

Seppo Jokinen

Esa-Pekka Kanniainen

Juha-Pekka Koskinen

Martti Linna

Paulus Maasalo

Timo Saarto

Timo Sandberg

Novellit ovat teoksessa tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Teoksen toimittajaa ei mainita, eikä siinä ole mitään esi- tai jälkisanoja, pelkät novellit vain, joten ne saavat puhua puolestaan. Hyvin puhuvatkin, enkä sen kummempia esipuheita kaivannut. Kansiliepeestä löytyy jokaisesta kirjoittajasta parin sanan esittely, joka saa riittää. Lisätietoahan on helppo etsiä vaikka netistä.

Oma kappaleeni tupsahti postiin sopivasti joulunpyhien alla, ja pääsin noutamaan sen maanantaina. En malttanut kauaa säästellä aarrettani, vaan ahmaisin sen pikavauhdilla. Sen verran kyllä suitsin itseäni, että päätin lukea rinnalla toista teosta. En halunnut pilata novelleja liian nopealla lukutahdilla. Siispä luin aina novellin tästä kokoelmasta ja sen jälkeen luvun tietoteoksesta Tappavat tienoot, josta kirjoitan tänne tuota pikaa myös. Menetelmä osoittautui oikein mainioksi. Näin kukin novelli ehti hetken sulaa ennen seuraavan nielaisemista.

Rikos – 7 rikostarinaa on antologiaksi harvinaisen tasalaatuinen. Asiaa auttanee, että mukana on vain seitsemän eri tekijää, jotka vielä on huolella valittu. Jokaisella on (rikos)kirjallisuustaustaa ainakin jonkin verran. Taso on myös hyvä. Pidin kovasti jokaisesta novellista. Monet niistä olisivat voineet kasvaa romaaniksikin. Jälleen huomasin itsessäni tämän laajemman taustoituksen ja syventämisen kaipuun. Osa novelleista kiertyy siististi kerälle, osa taas jää kutkuttavasti auki.

Seppo Jokisen nimi kirjan kannessa on ohittamaton houkutin. Olen estoitta Jokis-fani, tai oikeammin Koskis-fani, sillä Jokinen kirjoittaa uskollisesti poliisisankaristaan Sakari Koskisesta. En ole tainnut missään törmätä Jokisen tekstiin, jossa Koskinen ei olisi mukana. Puhuvan luurangon tapaustakin tutkii tietysti komisario Koskinen joukkoineen. Tampereen ytimen tuntumassa tehdään maantietunnelia. Työt keskeytyvät, kun kaivantotyön yhteydessä törmätään ruumiiseen tai oikeastaan siis luurankoon. Kuka on oudon tunnelin loppupäähän haudattu ollut? Koskinen saa vinkin yläpuolella sijaitsevan museon työntekijältä, ja jäljet alkavat johtaa sylttytehtaalle varsin vikkelään. Tapaus antaa vielä puhtia Koskisen paperitöihinkin, jotka tuttuun tapaan tökkivät. Novellin aihe olisi voinut hyvin olla romaanissa ainakin sivujuonena, joita Jokisella on tapana harrastaa.

Seppo Jokisen Komisario Koskisesta kertova dekkarisarja on mittava:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996.

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003. 

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012. 

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. I

Martti Linna oli minulle uusi tuttavuus, vaikka mies on ehtinyt tehdä jo mittavan kirjallisen uran sekä tieto- että kaunokirjallisuuden alalla. Linnan kaunokirjallinen tuotanto on Wikipedian mukaan seuraavanlainen:

Syysmarkkinat, Otava, 2005

Ahventen valtakunta, Myllylahti Oy, 2007

Tammikoti, Myllylahti Oy, 2009

Kuolleita unelmia, Myllylahti Oy, 2010

Liian iso juttu, Myllylahti Oy, 2011

Ristimitta, Karisto Oy, 2012

Kultainen sääntö, Myllylahti Oy, 2013

Niobe, T:mi Martti Linna, 2014

Lisäksi keväällä 2015 on tulossa uusi rikosromaani Rakkausarpia, jossa päähenkilönä on jo kuudetta kertaa rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa.

Sudenmaa ei kuitenkaan ole mukana sysimustan huumorin sävyttämässä novellissa Suljetun auton arvoitus. Haminalaisten pikkurikollisten porukka on tehnyt jälleen kerran ansaintamielessä viinanhakureissun Tallinnaan. Juomia on lastattu Volvon takakontti piripintaan, ja matkustajat ovat tehneet parhaansa tuodakseen alkoholia myös omassa ruumiissaan niin paljon kuin mahdollista. Minäkertoja on ainoa, joka on selvin päin, koska on kuljettaja. Silti hänkään ei ole huomannut ennen Porvoon moottoritietä, että yksi joukosta näyttää puuttuvan. Missä vaiheessa Jake on jäänyt pois porukasta? Entä onko Jake tehnyt oharit vai onko kyseessä vahinko? Kun kaverukset pysähtyvät tien sivuun tekemään takakonttiin inventaariota, he tekevät karmaisevan löydön. Muisti ei silti pelaa kuin pätkittäin. Homma karkaa täysin lapasesta, kun todistusaineistosta koetetaan päästä eroon syrjäisellä hiekkakuopalla.

Suljetun auton arvoitus on aivan mainio novelli, joka jää mieleen kaihertamaan. Miten kaikki oikein mahtoikaan päättyä? Entä mitä kummaa poliisit tulisivat aikanaan tapausta tutkiessaan saamaan selville? Linnan tuotanto pamahti saman tien lukulistalle!

Juha-Pekka Koskinen on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, joten oli mukava yllätys huomata hänen nimensä antologian kirjoittajien joukossa. Aikomukseni tutustua Koskisen tuotantoon sai oivallista vahvistusta novellista Pimeyden ruhtinas, jossa on hyödynnetty mainiosti erilaisia dekkarigenren alalajeja huumorin kera. Pienen etsivätoimiston kakkososakas toimii minäkertojana, joka saa ratkaistavakseen kadonneen taksikuskin tapauksen. Poliisi ei ole kadonneen nuorukaisen etsimiseksi tehnyt paljoakaan, joten eksentrinen äiti kääntyy yksityisetsivän puoleen. Käy ilmi, että taksirenkinä suosittu Valtteri oli ollut hyvissä väleissä kaupungin silmäätekevien kanssa, niin virka- kuin luottamusmiestenkin. Oliko kunnallispolitiikalla ja maankäytöllä jotain tekemistä Valtterin katoamisen kanssa? Novelli huipentuu suorastaan makaaberiin löytöön.

Juha-Pekka Koskisen aikuisille suunnattua tuotantoa:

Ristin ja raudan tie. Karisto, 2004.

Viisi todistajaa.  Karisto, 2005.

Savurenkaita: Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti. Karisto, 2006.

Seitsemäs temppeliherra. Karisto, 2007.

Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään. Karisto, 2007. 

Punainen talvi. Karisto, 2010.

Eilispäivän sankarit. Arktinen Banaani, 2011.

Paholaisen vasara.  Helsinki-kirjat, 2011.

Pariisinvihreä työhuone. Karisto, 2011. 

Ystäväni Rasputin.  WSOY, 2013.

Kuinka sydän pysäytetään. WSOY, 2015

Timo Saarto on minulle kokonaan uusi tuttavuus. Saarto on julkaissut aiemmin teoksen Vaitelias poika (2011), joka voitti Kariston kirjoituskilpailun. Keväällä on tulossa seuraava teos Vesimiehen aika. Hylkiöt-novelli on hieno historiallinen dekkari. Tarina sijoittuu 1930-luvun alun ankeisiin aikoihin Helsingissä. Poliisina työskentelevä minäkertoja ei tunne viihtyvänsä työssään, koska menneisyys vaikuttaa arkeen hyvin ikävällä tavalla. Kun tutkittavaksi päätyy murhatun vuokraisännän tapaus, alkaa tutkijan henkikin olla vaarassa. Jotenkin kuvioissa taitaa olla mukana inhottu etsivä Kirvakin. Tunnelma on synkkä ja pelottava, ja tapahtumien vauhti kiihtyy nopeasti. Loppuratkaisu on odottamaton mutta perusteltu. Saarron nimi kannattaa ehdottomasti painaa mieleen!

Esa-Pekka Kanniaisesta olenkin odottanut kuulevani lisää. Esikoisdekkari Pimeä korpi oli sen verran lupaava, että dekkarien ystävät saivat aihetta toivoa Kanniaisen jatkavan jännityksen saralla. Pitkä tuomio on luistava toimintanovelli, jossa seurataan erään vangin hautajaislomaa. Turkulaisessa vankilassa jo useita kertoja aikaa viettänyt rauhalliseksi tiedetty vanki, novellin minäkertoja, saa hautajaisiin mukaansa kaksi vartijaa. Kirkossa menneisyyden haavat kuitenkin aukeavat niin rajusti, että reissu on päättyä ankeasti. Samalla lukijalle paljastuu, mitä todella tapahtuikaan ennen hautajaisia.

Paulus Maasalo on julkaissut toistaiseksi kaksi toimintatrilleriä, joista kumpaakaan en ole lukenut. Roudan alla (2011) tuli toiseksi Kariston kilpailussa, jonka Timo Saarto voitti, ja toinen romaani on nimeltään Elinehto (2012). Maasalon novelli Ryöstö on vallan mainio! Novelli jakautuu useaan osaan, joissa kussakin on oma kertojansa. Pankin konttorissa on tehty törkeä ryöstö kesken kirkasta päivää. Selvittelemään saapuu joukko poliiseja, joita johtaa ylimielinen pyrkyri Jari-Samuli Mukka. Mukka tekee joukon virheitä, mutta kuinka ratkaisevia, selviää lukijalle sitä mukaa kun uusia kertojia päästetään ääneen. Kutkuttava kuvio kaiken kaikkiaan! Lyhyt tarina saa oivallisia sävyjä näkökulmavaihdoksista.

Timo Sandberg edustaa kirjoittajien joukossa Jokisen ohella pitkän linjan dekkaristia, joka on julkaissut korkean pinon alan kirjallisuutta (kaikki Kariston julkaisemia):

Kihokki, 2002 

Pahan morsian, 2006 

Pöllön huuto, 2007 

Elämänluukku, 2009 

Pirunpesä, 2009 

Dobermanni, 2010
Kalmankokko, 2011 

Vainooja, 2012 

Mustamäki, 2013 

Kärpäsvaara, 2014 

Häränsilmä, 2015

Namusedässä kertoja on keski-ikäinen mies, joka saapuu asuntoautollaan lähes tyhjälle leirintäalueelle. Toisessa matkailijaporukassa tuntuu olevan pari riidanhaluista suomalaismiestä ja muutama venäläisnainen. Naisista nuorin ja pienirintaisin kiinnostaa Juhaa erityisesti, eikä hän malta olla kiikaroimatta tyttöä autostaan. Mutta Juha ei ole tullut kaupunkiin sattumalta, kuten vähitellen lukija saa pienistä vihjeistä arvata. Lopussa rantavedessä lilluu ruumis ihan oikeaoppisen dekkarin tapaan. Kuka sinne päätyy ja miksi?

Rikos – 7 rikostarinaa on siis vallan mainio antologia, jonka avulla saa hienoja maistiaisia suomalaisesta nykyrikoskirjallisuudesta. Hieman rypistelin otsaani tajutessani, että kirjan tekijät ovat kaikki miehiä. Miksi? Eikö Suomessa muka ole eturivin naisdekkaristeja? Vai onko tarkoitus tehdä myöhemmin toinen kokoelma, jossa naiset näyttävät kyntensä? Toivottavasti, sillä kirjan pariksi esitelty antologia Rakas – 7 rakkaustarinaa saa niskakarvani pystyyn. Ei sisältönsä takia, vaan siksi, että asetelma on jotenkin niin kivikautinen. Vaadin, että vuonna 2015 seitsemän miestä kirjoittaa vastaavan rakkausnovelliantologian!

Rikos – 7 rikostarinaa

Karisto 2014. 198 s.

Ostettu nettikirjakaupasta.

Timo Sandberg: Mustamäki

Timo Sandbergin juuri ilmestynyt romaani määritellään nimilehdellä jännitysromaaniksi. Kovin jännittävänä en romaanin rikosjuonta pidä, pikemminkin aika tavanomaisena, mutta se onkin sivuseikka kokonaisuudessa. Sandbergin uutuusteos Mustamäki on nimittäin ennemminkin historiallinen poliisiromaani, jos määritellä välttämättä halutaan.

Tälläkin kertaa ollaan Sandbergin kotimaisemissa Lahdessa, mutta nyt ei seurata komisario Heittolan ja hänen alaistensa edesottamuksia, vaan päähenkilönä on etsiväkonstaapeli Otso Kekki. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuvuosiin. Juuri tämä seikka tekee teoksesta erittäin kiinnostavan.

Eletään hiljattain itsenäistyneen Suomen vaikeita alkuaikoja. Kansalaissodan traumatisoima kansakunta pyristelee kieltolain kynsissä. Maan olot ovat kaikkea muuta kuin vakaat. Suojeluskunta valvoo epävirallisesti järjestystä ja jyrkimmän linjan kannattajat ovat pettyneitä viralliseen sovinnolliseen menettelyyn. Hävinneiden puolella haudotaan myös kostoa. Kaikkia ei ole saatu nujerrettua.

Lahti oli kansalaissodassa yksi ratkaisevista taistelupaikoista, jossa saksalaisten avulla murrettiin lopullisesti punaisten selkäranka. Hennalan vankileiri oli samaten yksi ankarimmista. Siellä teloitettiin tiettävästi tuhansia punavankeja, myös nuoria ja naisia. Kaikki tämä näkyy ja kuuluu Sandbergin romaanin tarinan taustalla selvästi.

Etsiväkonstaapeli Kekki on kolmikymppinen poikamies, joka tuntee poliisin ammatin kutsumuksekseen. Poliisin tehtävä on valvoa laillista järjestystä ja pysytellä politiikan ulkopuolella, ajattelee Kekki suoraselkäisesti. Poliisikin on joutunut sodan eri vaiheissa puhdistusten kohteeksi, mutta Kekki on ainakin toistaiseksi säilyttänyt virkansa. Tosin häntä epäillään punaiseksi, koska hänet on nähty työväen urheiluseuran kisoissa ajanottohommissa.

Tapahtumat alkavat, kun kaupungin laidalta Metelinmäeltä, jota kutsutaan kiviensä vuoksi myös Mustamäeksi, löytyy ammuttu mies. Lukija tietää, että mies on teloitettu pikaoikeudenkäynnin jälkeen, mutta poliisi uskoo lavastuksen perusteella, että mies on pirtutrokari. Ruumiin löytää Tornin Eliisa, alle kymmenvuotias suutarin ja saunoittajan tytär. Eliisa pelkää mäkeä, koska siellä on aiemmin tapahtunut jotain kamalaa, mutta hänen tehtävänsä on viedä perheen lehmä sinne laiduntamaan. Kekki ei oikein niele teoriaa riitautuneista pirtukauppiaista, mutta hänen epäilynsä eivät saa päälliköltä kannatusta. Edes toisen samalla tavalla tapetun ruumiin löytyminen ei vakuuta pomoja, mutta Kekki jatkaa sitkeästi tutkimuksiaan. Johtolangat vievät hänet myös kauniin venäläisen Veran luo.

Koska Kekin epäillyt osoittautuvat arvostetuiksi isänmaanystäviksi eli aktiivisiksi suojeluskuntalaisiksi, oikeuden toteutuminen tuntuu mahdottomalta.

Mutta kuten sanottu, rikos- tai jännitysjuonen kuljettelu ei ole kirjassa keskeisintä. Paljon tärkeämpää on Sandbergin hienosti tekemä ajankuva. 1920-luvun pikkukaupunki avautuu kirjan sivuilta hajuineen makuineen päivineen. Kallisarvoiset kahvipavut paahdetaan ja jauhetaan tarkoin ja ryystetään teevadilta sokeritopasta leikatun lohkareen läpi. Jepulis Benjamin ympärillä leijuu vahva huussinalusten löyhkä, onhan mies rääväsuisuudestaan tunnettu lokakuski. Kessutupakan aromia vahvistetaan virtsaamalla. Metalliverstaan meteli on korviahuumaava. Yksityiskohdissa Sandberg on ollut huolellinen. Surullisen huvittavaa on, että poliisi taistelee tänä päivänä samojen resurssiongelmien kanssa kuin 20-luvullakin. Pirtukauppiailla on autot ja pikaveneet, poliisi on jalkamies ja vuokraa vossikan, kun pitää viedä pidätetyt putkaan. Juuri luin lehdestä, että poliisille kenties hankitaan älypuhelimet tai tabletit partioautoihin…

Myös henkilökuvaus toimii. Kiinnostavin hahmo on pieni Eliisa-tyttönen, joka ei vielä kaikkea ymmärrä, mutta näkee ja kuulee senkin edestä ja tekee havainnoistaan omia päätelmiään. Lapsen näkökulma on kirjassa toimiva. Henkilöt eivät ole yksiulotteisia, vaan tarkastikin punnittuja, vaikkeivät ihan keskeisiä olisikaan. Suutari August Torni on kiehtova hahmo. Punakaartin soittokunnan trumpetisti on Hennalassa saanut pikaoikeudenkäynnissä kuolemantuomion mutta onnistunut kuin ihmeen kaupalla selviytymään. Tammisaari kuitenkin on murtanut miehen, eikä suutarimestari ole entisensä. Myös venäläisen Veran tarina on koskettava. Kieli on paikoin hyvinkin yksioikoista ja selostavaa, mutta se kuuluu genrenkin perusluonteeseen ja puolustaa siten paikkaansa.

Toivottavasti Otso Kekistä kuullaan vielä!

Timo Sandberg: Mustamäki

Karisto 2013. 295 s.

Aiemmin esittelemäni Sandbergin teokset:

Vainooja

Kalmankokko

Timo Sandberg: Vainooja

Keväämmällä jo kehuin, kuinka yhden suosikkidekkaristini eli Seppo Jokisen uutuusromaani Hervantalainen oli edeltäjäänsä Ajomiestä parempi. Samoin sanoin voin todeta, että myös Timo Sandbergin uusin eli Vainooja on kokolailla edeltäjäänsä Kalmankokkoa onnistuneempi, kenties jopa paras tähän asti Sandbergilta lukemistani. Olen vuosi sitten esitellyt tarkemmin Sandbergia ja hänen tuotantoaan Kalmankokon yhteydessä.

Vainooja on poliisiromaani, jonka päähenkilö on jo tuttu komisario Erkki Heittola. Sarjan kirjat voi mainiosti lukea itsenäisinäkin, mutta toki ihmissuhdepuolen selvittelystä irtoaa enemmän, jos on lukenut aiempia osia. Keski-ikäinen Heittola on vähitellen paranemassa eturauhassyövästään, mutta muuten elämä ei oikein ole mallillaan. Esimiestehtävät Lahden poliisissa eivät ota sujuakseen, vaan ryhmän sisällä on monenlaista ristivetoa ja kyräilyä. Asiaa ei helpota, että Heittola asuu yhdessä alaisensa ylikonstaapeli Taru Lundin kanssa. Lundilla taas tuntuu olevan jotain meneillään toisen poliisin, Åbergin, kanssa. Mustasukkaisuus ei ainakaan helpota Heittolan oloa. Parisuhde on selvästikin kriisissä.

Kirja alkaa vetävästi, kun kaksi poliisia törmää metsästysreissullaan metsään haudattuun nuoren naisen ruumiiseen. Naista on lyöty päähän, kuristettu ja raiskattu sekä lopuksi pistetty jollakin teräaseella kuoliaaksi. Hämmentävää on, että ketään nuorta naista ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Poliisi haravoi lähialueen taloja, ja törmää aika kavalkadiin sopivia murhaajaehdokkaita. Peräkylien talot tuntuvat olevan täynnä omituisia aikamiespoikia, joiden mielenterveys vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Mielenkiintoisin on kuitenkin Pelastuksen Mission suljettu Jumalhovi asuntoloineen ja kirkkoineen.

Samaan aikaan kun poliisi etsii murhatun henkilöyttä ja murhaajaa, lukija saa seurata dekkarikirjailija Leo Jortikan eloa. Kirjoittaminen ei oikein suju, mutta onneksi kirjoittajakurssilta löytyy sopiva muusa, jonka voi viedä syrjäiselle mökille innoittajaksi. Valitettavasti kauniilla nuorella naisella on kuitenkin hieman toisenlainen käsitys seksistä kuin Leolla. Mutta saa kirjailija ainakin aitoa puhtia turhautuneesta vihasta ja kiukusta. Valitettavasti tyttö katoaa kesken mökkireissun kummallisesti. Kursiivilla painetut katkelmat tarinan lomassa tuntuvat kertovan murhaajan sielunliikkeistä ja antavat vinkkejä hänen henkilöydestään. Ehdokkaita sopivaksi tekijäksi tuntuu riittävän enemmän kuin kyllin.

Vähän tässä paikoin mennään sinne ja tänne, ja lopulta syyllisen jäljillekin päästään kuin sattumalta, mutta kuitenkin päästään. Loppuhuipennus on jännittävä, ja moni asia jää sopivasti kesken, joten jatkoa seurannee ensi kesänä. En myöskään pitänyt kirjan ahdistavasta seksuaalisuuden kuvauksesta, joka kieltämättä kuuluu teemaan. Silti en kauheasti välittäisi lukea päähenkilön tökeröistä sänkypuuhista. Muutenkin kun seksi tuntui tässä kirjassa olevan lähinnä alistamista, hyötymistä ja vain oman nautinnon hakua, olipa sitten kyseessä seonnut murhaaja, poliisi tai kirjailija. Uskonnollisten lahkojen toiminta saa myös kritiikkiä. Sitä puolta olisi voinut olla kirjassa enemmänkin. Pelastuksen Missio on kuin suoraan lehtien palstoilta. Puhdistamiskokoukset, tunnustamiset, alistaminen, rahallinen hyötyminen, seurakunnan ulkopuolelle sulkeminen rangaistuksena jne. ovat valitettavaa realismia. Paratiisi on vain lahkon johtajille, kuten joku kirjan henkilöistäkin toteaa.

Paikoittainen ahdistavuus ei dekkarin parissa kuitenkaan ole pahasta. Kokonaisuutena Vainooja on mielestäni onnistunut suomalaisdekkari parhaasta päästä.

Timo Sandberg: Vainooja

Karisto 2012. 303 s.

Timo Sandberg: Kalmankokko

Laadukasta kotimaista jännityskirjallisuutta etsivän kannattaa laittaa Timo Sandbergin nimi muistiin. Sandberg on kirjoittanut jo pitkään, mutta minä olen lukenut miehen tuotannosta ennen tätä uutuutta, Kalmankokkoa, neljä kirjaa. Kihokki (2002), Rautapääsky (2000) ja Unta ei voi tunnustaa (1990) ovat kaikki itsenäisiä, erillisiä jännitysromaaneja. Viimeksi mainitusta olen sen luettuani kymmenisen vuotta sitten merkinnyt muistiin, että se on tuntunut hieman lapsekkaalta. Sittemmin lapsekkuus on kirjoista karissut ja Sandberg kehittynyt kelpo dekkaristiksi. Kihokissa selvitellään Ruotsin-laivalta kadonneen naistoimittajan kohtaloa. Matkalla mukana olleen työkaverin tytär sotkeutuu epämääräisiin huumekuvioihin. Muistiin olen merkinnyt, että kirja oli oikeasti jännittävä. Rautapääskystä olen kirjoittanut itselleni seuraavasti:

Tapahtumat sijoittuvat Järvenpäähän, mikä antoi kivan lisämausteen, kun osa paikoista oli tuttuja. Päähenkilö on psykologi, konsultti Kuula, joka henkilönä muistuttaa aika paljon komisario Koskista Jokisen dekkareista. Hän on keski-ikäinen mies, joka ei oikein ole tyytyväinen elämäänsä, on eronnut ja ylipainoinen. Kuulan isä on terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja Kuula käy läpi lapsuuttaankin vielä kaiken ohella.

Kuula saa tehtäväkseen selvittää kaupungille, etteivät henkilökunnan itsemurhat johdu säästötoimista. Sitten alkaa tapahtua myös murhia ja Kuulakin joutuu parin hyökkäyksen kohteeksi. Kaikkeen sekoittuu vielä Kuulan naisystäväkin.

Koskiseen vertaaminen on ennen kaikkea positiivista. Vertailu tuli väkisin mieleeni myös tätä uusinta Sandbergia lukiessani. Kalmankokon takakannesta käy ilmi, että se on kuudes komisario Heittolasta kertova romaani. Heittola-sarjasta olen lukenut aiemmin Pahan morsian -nimisen osan (2006). Tässä ajatuksiani siitä:

Järvenpäähän ja Tuusulaan sijoittuva kirja, jossa päähenkilönä on poliisi, komisario Eki Heittola. Heittola asuu yksin kaupungin laidalla omankotitalossa seuranaan vain koira. Tytär muuttaa kuitenkin takaisin samaan kaupunkiin, vaikka ei isän luo. (Mies on eronnut tai leski, en muista, kumpi.) Heittola näkee eroottisia unia nuoremmasta kollegastaan Tarusta, joka on yksinhuoltajaäiti ja monien muiden miespoliisien hampaissa, koska lapsen isä on tummaihoinen.

Tutkittavaksi tulee outoja tapauksia, kun ensin Tuusulanjärvestä löytyy irti sahattu nuoren naisen jalka ja sitten kaatopaikalta käsi. Osat eivät edes kuulu samalle naiselle. Jäljet alkavat johtaa paikalliseen saatananpalvontaseuraan, mutta lukija tietää poliisia enemmän. On myös salaperäinen valokuvausstudio, jossa nuoria tyttöjä kuvataan alasti ja tapahtuu kenties muutakin.

Juttu ratkeaa, mutta sekä Taru että Maiju-tytär tuntuvat olevan vaarassa ennen ratkaisevaa pidätystä. Hyvä kirja! Sandberg on parantanut tahtia.

Kalmankokossa Heittola ja Taru ovat jo vakiintumassa oleva pariskunta. Suhdetta varjostaa kuitenkin Heittolan eturauhassyöpä, jonka hoidot ovat kyllä tehonneet mutta lopullista tietoa sairauden kehittymisestä ei vielä ole. Mies on ollut sulkeutunut ja puhumaton sairastuttuaan, eikä seksielämä ole tietenkään oikein sujunut. Ilmassa on myös runsaasti muutoksen tuulia, sillä sekä Taru että Heittola ovat saaneet siirron Järvenpäästä Lahteen. Taru on jo lähtenyt, mutta Heittola vasta tekee muuttoa kirjan aikana. Lisäksi pari on päättänyt muuttaa Lahteen yhdessä. Heittolan vanha kodikas omakotitalo laitetaan siis myyntiin. Taru sotkeutuu miesasioissaan pahasti, kun Heittola on Järvenpäässä ja Lahdessa vanha tuttavuus alkaa tuntua kiinnostavalta.

Nämä kuviot ovat kuitenkin vain taustaa. Kirjan alussa vuorineuvos Tammirannan vaimo putoaa alas vesitornista. Onko kyseessä itsemurha, vahinko vai murha, jää ainakin aluksi poliiseilta selvittämättä. Jokin ruumiin asennossa ja putoamispaikassa jää tutkijoita mietityttämään, mutta on myös tiedossa, että Lea Tammiranta on yrittänyt itsemurhaa aikaisemminkin. Paria kuukautta myöhemmin valmistellaan Vesijärven rannalla juhannusta. Tammirantojen huvilalle kokoontuu koko jäljellä oleva perhe: vuorineuvos sekä lapset, huumevelkoja pakeneva Kimmo, pornahtavan kirjan julkaissut Teppo, sekä isän lemmikki, tytär Janita miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Vuorineuvoksen tarkoitus on ilmoittaa juhannusaterialla perheelle, miten hän aikoo järjestellä yrityksensä tulevaisuuden. Läheisellä niemellä viettää juhannusta neljän nuoren porukka, josta yhdellä on vuorineuvos Tammirannasta aika ikävä käsitys. Myös läheisellä veteraanimajalla ajatellaan Tammirannasta kitkerästi, koska Tammiranta aikoo myydä majan alta tontin vastoin isänsä lupauksia. Muutamilla muillakin lähistöllä kulkevilla tai majailevilla henkilöillä tuntuisi olevan motiivi lähestyvään murhaan. Kirjan nimi jo paljastaa, miten juhannusyö päättyy, samaten lukija arvaa aika nopeasti, kuka päätyy kalmoksi kokkoon.

Siitä Sandberg lähtee sitten kuviota purkamaan. Poliisityön kuvaus on realistista mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaista. Vielä löytyy toinen ruumis, ja kunnon takaa-ajokohtauskin kuuluu loppurytinöihin. Ainoa moite on annettava siitä, että lukija ei saa riittävästi vihjeitä murhaajasta ennen kuin hänet paljastetaan. Hyvä juonenkehittely hieman ontuu siinä kohdin. Mikään aseasiantuntija en ole, mutta hieman särähti, kun poliisi käytti lopussa Klockia, vaikka olen luullut merkkiä Glockiksi J. Lahteen siirtyminen on minun kannaltani miinusta, koska Tuusula ja Järvenpää ovat sentään edes pikkiriikkisen tuttuja paikkoja, mutta Lahti ympäristöineen on täysin outoa.

Sarjan aiemmin ilmestyneitä osia pitänee etsiä luettavaksi seuraavaa odotellessa.

Timo Sandbergilla on omat nettisivut, ja kustantaja Karistolla on kirjailijasta esittely. Mies on kirjoittanut myös nuorille.

Timo Sandberg: Kalmankokko
Karisto 2011. 337 s.