Meritta Veilleux/Koivisto: Sovinto

Unohdetuksi helmeksi voisi luonnehtia vuonna 2017 ilmestynyttä Meritta Veilleux’n eli Meritta Koiviston historiallista romaania Sovinto. Teos on Koiviston kolmas romaani, mutta Koivisto on urallaan tehnyt paljon muutakin, kuten julkaissut novelleja, toimittanut televisiodokumentteja ja reportaaseja, käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia, televisiosarjaa sekä luennoinut opettanut kirjoittamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Koiviston kaksi aiempaa romaania Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006) ja Poissa (Avain, 2011), ovat lähimenneisyyteen sijoittuvia teoksia, joissa on jännityselementtejä, tarkoin varjeltuja salaisuuksia sekä vahva psykologinen ote. Kummassakin on käytetty kerrontateknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja, kuten aukkoisuutta ja näkökulmien valintoja, jotka haastavat lukijaa kutkuttavasti.

Historiallisen Sovinto-romaanin jälkeen Koivisto on kääntynyt dekkarigenren suuntaan ja julkaissut ainakin kahta jännitysromaanisarjaa Storytel-palvelussa. Nyt niistäkin ollaan julkaisemassa myös painettuja versioita. Kirjojen tiedot löytyvät tämän jutun lopusta.

Sovinto alkaa keskeltä tapahtumia. Ollaan keväällä 1938 Wienissä. Viipurilaisen Silon perheen Margit-tytär ja wieniläisen apteekkari Waldermannin Januck-poika vihitään. Margitin pikkusisko Ingria on romaanin päähenkilö, joka ystävystyy Januckin suunnilleen samanikäisen Magda-siskon kanssa. Ingria on poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä, ja hän pääsee Magdan mukana piirustustunneille kuuluisaan Wienin taideakatemiaan, jonne Adolf Hitlerin kerrotaan hakeneen peräti kahdesti.

Pitkän matkan takaa tulleet Silot jäävät tyttärensä appivanhempien luokse lomailemaan, vaikka tunnelma Euroopassa ja myös Wienissä tuntuu päivä päivältä kiristyvän. Ingria ei tietenkään käsitä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mutta myös aikuiset ovat tuskallisen sinisilmäisiä. Teki mieli huutaa: ’Lähtekää, kun vielä voitte!’ Maaliskuun 12. päivänä Saksa liitti Itävallan itseensä, ja myös Silon perhe on kuuntelemassa Hitlerin puhetta Heldenplatzilla.

Kuten arvata saattaa, Waldermannien ja Silojen perheet tempautuvat kammottavien tapahtumien pyörteeseen. Kuin ihmeen kautta Ingria ja Magda ovat poissa kotoa, kun perheitä tullaan hakemaan. Miten kaksi nuorta tyttöä selviytyy historian musertavassa myllyssä? Kun sota lopulta loppuu, ovat Ingria ja Magda menettäneet kaiken, mutta sekään ei vielä riitä. Mihin voi palata, kun rajat ovat siirtyneet ja perheet hajonneet maailman tuuliin?

Koivisto kuljettaa tarinaa nopeassa tahdissa mutta saa jännitteen säilymään loppuun asti. Tarina kurkottuu aina 2000-luvulle saakka. Löytävätkö sodan ja sen julmuuksien erilleen viskomat ihmiset toisensa? Voiko kaiken tapahtuneen jälkeen vielä kohdata, saati antaa anteeksi?

Koivisto tavoittaa hyvin pienin keinoin uskomattoman paljon siitä, millaisiksi sota voi muuttaa ihmisen. Kun ’vihollinen’ dehumanisoidaan, muuttuu kauhea epäinhimillisyys arkipäiväiseksi ja hyväksytyksi.

Meritta Veilleux: Sovinto
Aviador 2017. 240 s.
Meritta Koivisto: Sovinto
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Painettu kirja lahja kirjailijalta. Äänikirjapalvelu itse maksettu.

 

Meritta Koiviston tuotanto:

Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006)
Poissa (Avain, 2011)
Sovinto (Aviador, 2017, nimellä Meritta Veilleux, äänikirja nimellä Meritta Koivisto, 2022)
Joka tuulta rakastaa (Storytel Original, 2022)

Harriet Jaatinen -sarja, joka alun perin ilmestynyt Storytel Original -äänikirjoina
Sukulainen (Storytel Original -äänikirjana; 2020 Avain, 2023)
Suojelija (Storytel Original -äänikirjana; 2021 Avain, 2024)
Perijä (Storytel Original -äänikirjana; 2023 Avain, 2025)

Kiira Puolakka -pienoisromaanisarja vain äänikirjana, kustantanut Storyside (alun perin Me Naiset -lehden jatkokertomus):

Fabergén jäljillä (2022)
Pikkuveli (2022)
Yksitoista ruusua (2022)

Tuomo Heikkinen: Sillanrakentaja

 

Monipuolisesti kulttuurin kentällä toimivaa henkilöä tavataan vähän kliseisesti tituleerata kulttuurin moniottelijaksi. Väistämättä tämä epiteetti tulee kuitenkin mieleen, kun vilkaisee oululaisen Tuomo Heikkisen esittelyä vaikkapa kustantamo Aviadorin sivuilta. Heikkinen on menestynyt runoilijana ollen yksi Debytoi runoilijana -kilpailun voittajista. Hän on saanut kunniamaininnan J.H. Erkon kirjoituskilpailussa. Kirjallisuuden läänintaiteilijana toiminut Heikkinen työskentelee parhaillaan Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajana ja esiintyy vapaa-ajallaan Mieskuoro Huutajissa.

Syksyllä 2023 Heikkinen julkaisi esikoisromaaninsa Sillanrakentaja, jonka pohjana ovat toimineet hänen runotekstinsä.  Niitä en kuitenkaan tunne, joten sukelsin romaanin maailmaan puhtaasti ilman taustatietoja. On vaikea arvioida, oliko tästä lopulta hyötyä vai haittaa.

Sillanrakentajaa on vaikea määritellä. Heikkinen kirjoittaa omaäänisesti ja persoonallisesti. Lukijan kannattaa päästää ennakko-odotuksistaan irti niin hyvin kuin suinkin ja vain heittäytyä tarinan ja kielen virtaan. Tarinaa joutuu kasailemaan pirstaleista, mutta taidokas ja yllättävä kieli kyllä kantavat kärsivällistä lukijaa. Tapahtumia ja yllättäviä, absurdeja ja paikoin maagisia juonenkäänteitä riittää koko muhkean romaanin mitalla.

Heikkinen etäännyttää lukijaa selkeästä tarinasta monin keinoin. Ketään henkilöistä ei kutsuta erisnimillä. Minäkertoja, nuorehko mies, jää kokonaan nimeämättä. Kaikki mukaan tulevat ihmiset saavat kutsumanimekseen jonkin ominaisuutensa, kuten Postinjakaja, Pikkusisko tai Sinimekkoinen tyttö. Kaikkein tärkein henkilö, minäkertojan sielunveli, on vain Hän.

Tapahtuma-aikakin on viitteellinen, se on jossakin lähimenneisyydessä, ajassa, jossa vielä oli esimerkiksi puhelinkioskeja. Myöskään miljöitä ei nimetä. Kaksi kolmasosaa romaanista sijoittuu suomalaiseen melko pohjoiseen rannikkokaupunkiin (koska pääkaupunki on sieltä katsoen etäällä etelässä). Kaupunkikuvaa hallitsee taustalla savua tupruttava tehdas, joka romaanin loppupuolella asukkaiden järkytykseksi suljetaan.

Minäkertoja on saapunut onnettomien elämänkäänteiden jälkeen rannikkokaupunkiin etsimään äitinsä sukulaisia. Äiti on kuollut synnytykseen, ja isä on kasvattanut poikaansa ankarasti eikä ole kaihtanut väkivaltaakaan. Äitinsä suvusta hänellä ei ole mitään tietoa. Mies uskoo vakaasti, että hänen lähellään ihmiset kuolevat hänen takiaan. Hän tuntee jatkuvaa syyllisyyttä aiheuttamistaan kuolemista, ja valitettavasti niitä sattuu tarinassa kuvatun kesän aikanakin useita. Lisäksi häntä piinaavat kammottavat painajaiset, joissa joko hän itse tai hänelle tärkeät ihmiset kuolevat mitä kauheimmilla tavoilla.

Mies kohtaa kirjan ensisivuilla Hänet, joka ensi töikseen antaa hänelle oman kaninsa. Minäkertoja on häkeltynyt, mutta ei vastustele, kun he yhdessä hakevat kanin tarvikkeet Hänen asunnolta. Hieman kanin hoitaminen arveluttaa, mutta se alkaa pian sujua. Hän kertoo minäkertojalle kärsivänsä muistiongelmista. Sen lisäksi Hän on parantaja, kuten monet muutkin Hänen suvussa. Kaupunkilaiset tulevat hänen luokseen vaivoineen ja saavat aina avun.

Kolmas Hänelle leimallinen ominaisuus on, että kaikki naiset tuntuvat olevan suorastaan hulluna mieheen. Tästä on yllättävän usein myös haittaa, kuten esimerkiksi lentokoneessa, jossa yli-innokkaat itseään Hänelle tykö tekevät naiset aiheuttavat yleistä häiriötä. Minäkertoja on monesti kuitenkin tästä Hänelle kateellinen, sillä hänkin toivoisi löytävänsä parisuhteen. ”Olinhan sydämeltäni romantikko, tunteiltani neurootikko sekä vieteiltäni maanikko.” Mies kokee, että Hän on monella tapaa hänen vastakohtansa. ”Me olisimme olleet verraton pari. Sysisyntinen ja vitiviaton.”

Heikkinen on nimenomaan kielen ja oivallisen sanankäytön mestari. Kuvailevat ilmaukset ovat nasevia, eivät lavean maalailevia. Monissa kohdin mukaan tulee raikasta huumoria, joka saa suupielet väkisinkin kaartumaan hymyyn: ”Orkesterimontusta pauhasi balettisäestys. Vaikka tanssijoita oli pidetty nälässä, askelten töminä kuului kymmenennelle riville asti.”

Sillanrakentaja ei ole aivan sellaista kirjallisuutta, jota tyypillisesti luen. Suosittelen sitä lämpimästi ennakkoluulottomille, vähän erilaista kirjallisuutta etsiville lukijoille, jotka rohkeasti suuntaavat harvempaan kuljetuille kirjallisille poluille. Romaani on lopulta hyvin sympaattinen kokonaisuus, kunhan tosiaan antaa sille mahdollisuuden.

Tuomo Heikkinen: Sillanrakentaja
Aviador 2023. 363 s.

Lainattu kirjastosta.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

 

Archie ja Tanja hytisevät räntäsateisena marraskuun iltana Hämeenlinnan kaduilla. Kovat tyypit kun eivät Archien mukaan käytä sateenvarjoa. Omien sanojensa mukaan Stadista mutta oikeasti Korsosta alkusyksystä muuttanut Archie haluaa tehdä vaikutuksen Tanjaan ja ehdottaa, että he puhaltavat terveyskeskuksen pihalta jonkin auton käyttöönsä. Tanjaa kauhistuttaa, mitä kotona sanotaan, jos he jäävät kiinni. Ja entä miten Archiella muka voisi olla ajokortti, hehän ovat kumpikin 15-vuotiaita?

Sattuman oikusta paikalle kurvaa automaailman kaunotar DeSoto Adventurer 1960 (aito dollarihymy, kannattaa guuglata kuva!), jonka nuoret hämäläiset Bonnie ja Clyde nappaavat lennosta ja hurja seikkailu alkaa. Peräänsä kaksikko saa alkuun poliisit, sitten kiukkuisen maanviljelijän ja lopulta pelottavat rikolliset.

Jäätävää kyytiä on Tapani Baggen uunituore nuortenjännitysromaani. Pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen luettavakseni, koska olen useaan otteeseen viime vuosina peräänkuuluttanut yläkouluikäisille sopivia dekkareita ja Jäätävää kyytiä kuulosti esittelyn perusteella siihen huutoon vastaavan. Ihan dekkariksi sitä en kuitenkaan itse ensimmäiseksi määrittelisi, mutta kuten sanottu, kelpo toiminnallinen jännitysromaani se nyt ainakin on. Rikos tai parikin siinä tehdään ja myös selvitetään, ja lisämausteena on huumoria ja ripaus teiniromantiikkaa.

Kun olin kirjan lukenut ja etsin sitä Goodreads-palvelusta, huomasin, että Jäätävää kyytiä on ilmestynyt jo vuonna 2020 Avaimen kustantamana selkokirjana. 120-sivuinen pehmeäkantinen selkokirja on nyt siis ilmestynyt uudessa kuosissa 104-sivuisena ja kovakantisena. Selkotausta selittää* ehkä osaltaan, miksi tarinaan lukiessani välillä kummastelin hyvinkin rivakoita kohtauksia, joista tuntui puuttuvan tavanomaista kertovaa osuutta.

Satasivuisena opus vastaa oivallisesti tarpeeseen tilanteessa, jossa yritetään houkutella vastahakoista nuorta tarttumaan kokonaiseen kirjaan tai jossa johdatellaan selkokirjojen kanssa alkuun päässyttä lukijaa eteenpäin kirjojen maailmassa. Silti vauhdikas ja monikäänteinen tarinan olisi sietänyt vielä vähän rohkeammin lihaa luidensa ympärille.

Tanja ja Archiekin jäävät valitettavan ohuiksi, vaikka heissä tuntuisi olevan paljon kiinnostavaa pinnan alla. Tanjan Kuhmoisissa asustelevat eno ja ukki esimerkiksi ovat vallan mainioita tyyppejä, joista myös lukisi mielellään vähän enemmänkin.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä
Aviador 2022. 104 s.
Kansi Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale.

* Taas sorruin arvuuttelemaan, mitä teoksen syntyyn liittyy. Facebookin puolella kirjailija kiistää olettamani ja kertoo vain jättäneensä tylsät kohdat pois. 

Anne Lukkarila: Enkelilunta

 

Tietokirjailija, kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja Anne Lukkarila on julkaissut esikoisdekkarinsa Enkelilunta. Väitän, että vaikka kirjan takakansitekstissä ei tekijän vankkaa tietokirjailijataustaa olisi mainittukaan, olisin sen todennäköisesti dekkarista arvannutkin.

Enkelilunta-dekkarin miljöönä on lähitulevaisuuden Suomutunturi ja siellä sijaitseva huippuunsa viritetty moderni hiihtokeskus Suomu Ski Resort. Tarina alkaa prologilla, jossa kongressikeskuksen johtaja Jarmo Teittinen saa yllättävän sairauskohtauksen ja menehtyy. Vuotta myöhemmin Teittisen veli Jere on tarttunut määrätietoisesti Suomu Tomorrow Ltd:n ohjaksiin ja lähtenyt kehittämään yrityksestä huippuunsa trimmattua valioyksilöä, joka kestäisi kansainvälisessäkin vertailussa.

Dekkarin päähenkilö on ympäristöasiantuntija Katarina Lahti, jonka työnantajalta Jere Teittinen on pyytänyt alustavaa arvioita ympäristösertifikaatin anomista varten. Heti ensimmäisenä työpäivänään Katarina ja häntä opastava ympäristöpäällikkö Sampo Anttila törmäävät tunturin kupeessa ruumiiseen.

Käy ilmi, että hangessa makaa rinnepäällikkö, joka ei ole tullut illalla kotiin normaaliin aikaan. Alkuun näyttää siltä, että mies on saanut sairauskohtauksen, mutta ihan kaikki ei ole kohdallaan. Katarinakin huomaa, että kuolleen silmät ovat muuttuneet täysin valkoisiksi. Ruumishuoneella havaitaan muutakin outoa.

Lukija tietää, että rinnepäällikkö Mikko Veteläinen ei ollut kuollessaan yksin, mutta hänen tappajansa henkilöys jää hämärän peittoon. Lukijalle vilautetaan tosin matkan varrella välähdyksiä hänen kostonhimoisista ajatuksistaan.

Kuolleen miehen kummalliset silmät eivät jätä Katarinaa rauhaan. Hänen on pakko saada selville, mitä miehelle oikein tapahtui. Työtehtäviensä ohessa hän alkaa tehdä kysymyksiä ja penkoa asioita. Kaikenlaista paljastuukin, mutta esille tulevat asiat eivät auta ratkaisemaan rinnepäällikön kuolemaa. Sen sijaan Katarina alkaa uumoilla, että Jarmo Teittisenkään kuolema ei ollut luonnollinen. Jos hänet murhattiin, murhaajaehdokkaita tuntuu hiihtokeskuksessa pyörivän melkoisesti.

Enkelilunta on ihan lukukelpoinen ja omaperäinenkin dekkari ja se sujahtaa kyllä ’lupaava esikoinen’ -kategoriaankin, vaikka toivomisen varaa on jonkin verran vielä jäänyt. Selvästikin ympäristöasiat ja futuristisen teknologian huimat mahdollisuudet ovat kirjoittajalle tuttuja. Lukijalle vähän vähempikin olisi riittänyt. Lumetusmenetelmien kehitykseen ynnä muuhun melko korkealentoiseen käytetään kirjassa paljon sivuja. Mukana on myös kokonaisia lukuja, jotka maistuvat lähinnä matkailumainonnalta.

Teknologiahypetyksen vastakohtana mukana on ripaus yliluonnollisuutta. Hiihtokeskuksen liikekumppaneille järjestetyssä illanvietossa Lapin shamaani posottaa Katarinalle synkän ja hämärän ennustuksen, jonka mukaan hänen pitää estää jokin kuolemaan liittyvä tapahtuma uudenkuun aikaan. Yliluonnollisen tai Lappiin liittyvän taikuuden lapinpöllöineen mukaan ottaminen tuntuu vähän turhan helpolta keinolta sysiä Katarinaa ja juonta eteenpäin.

Melkoisen kliseisinä pidän tarinaan sujautettuja välähdyksiä murhaajan ajatuksista. Kuinkahan monessa dekkarissa olen viimeksi kuluneen vuodenkin aikana tähän rakenteeseen törmännyt? En tiedä, mutta en muista, milloin se olisi oikeasti puolustanut paikkaansa. Samaten Lukkarila turvautuu ratkaisuvaiheessa keinoon, josta en lainkaan pidä. Kylmähermoinen murhaaja ei taaskaan malta olla kerskumatta tekosillaan ennen varsinaista kiinni jäämistään. Mikä ihmeen himo näillä tiukoissa paikoissa kylmän viileillä tyypeillä on aina tunnustaa kaikki väärällä hetkellä?

Katarina guuglailee kirjassa ahkerasti, ja myönnettävä on, että itsekin paria asiaa tulin lukiessani Googlella etsineeksi. Kun epäilyt rinnepäällikön kuolintavasta alkavat tarinassa saada vahvistusta, haut vain kiihtyivät täälläkin. Sattumalta Lukkarila on valinnut hyvin ajankohtaisen aseen, josta eräskin asiantuntija totesi noin kuukausi sitten näin Helsingin Sanomissa:

”He käyttivät ******a, vaikka aine on osoittautunut toimimattomaksi. Ei saada tapettua ja jää jälkiä, joita pitkin tutkinnoissa päästään eteenpäin. Maailmasta löytyy paljon tehokkaampia tappamiseen tarkoitettuja myrkkyjä.”

Mutta Suomulla tämä toimii! Ainakin hengenlähdön osalta.

Anne Lukkarila: Enkelilunta
Aviador 2020. 277 s.

Kirjasto.