Elizabeth Hand: Pimeää kohti

”Suomalaiset ovat muuten hulluja.”

Näin toteaa eräs yhdysvaltalaisen Elizabeth Handin dekkarin Pimeää kohti henkilöistä. Aihe tulee esille, kun kirjassa keskustellaan blackmetal-bändeistä. Törmäsin Handiin ja hänen esikoissuomennokseensa hiljattain jonkin lehden palstoilla. Kiinnostuin niin paljon, että varasin kirjan oitis kirjastosta. Jono ei tämän uutuusteoksen kohdalla onneksi ollut kovin pitkä eikä kirja paksu, joten sain teoksen käsiini melko nopeasti.

Hand oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta hän on kotimaassaan arvostettu ja palkittu prosaisti. Lisäksi Hand on vieraillut Suomessakin. Ainakin osa tuotannosta on fantasiaa, mutta tämä ensimmäinen suomennos siis luokitellaan dekkariksi. Hand kertoo omilla nettisivuillaan, että hän hyödyntää kirjoittamisessa paljon omia kokemuksiaan. Dekkarin päähenkilö on nuorena raiskattu, ja Hand kertoo, että niin on tapahtunut hänellekin. Itse asiassa juuri tuo raa’an väkivallan uhriksi joutuminen oli yksi merkittävä sysäys kirjailijaksi ryhtymiselle.

Pimeää kohti on jatko-osa vielä siis suomentamattomalle romaanille Generation Loss, joka on ilmestynyt vuonna 2007. Jälleen kyllä hieman ihmettelen kustantajien taktiikkaa näitä suomentamisasioita päätettäessä. Pimeää kohti on ilmestynyt Yhdysvalloissa tämän vuoden helmikuussa ja edellinen osa siis viisi vuotta sitten. Silti aloitettiin suomentaminen kakkososasta, vaikka kirja on selvästikin hyvin suoraa jatkoa edelliselle osalle, jopa niin, että alussa on vaikea päästä kärryille tapahtumista. Hand esimerkiksi esittelee päähenkilönsä Cassandra Nearyn hyvin niukasti, ja lukijan on hypättävä vauhdissa kyytiin ja pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen matkassa.

Cassandra on kovaksikeitetyn noir-dekkarin sankarittareksikin harvinaisen rujo. Briteistä vertailukohdaksi nousee kenties Denise Minan tuotanto, josta olen Garneth Hill -trilogian lukenut, tai Val McDermid, jonka kirjoja en sen sijaan ole lukenut. Cassandra Neary on liki viisikymppinen virkaheitto valokuvaaja, jonka ainoa valokuvakirja on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan esoteeristen, kuolemaa ja väkivaltaa esittävien valokuvien harrastajien piirissä. Menestysteos on julkaistu kolmekymmentä vuotta sitten, eikä Cass sen koommin ole saanut oikein mitään aikaan.

Kirjan alussa Cassandra raahautuu Mainen rannikolta kotiinsa New Yorkiin. Poliisilta on useita yhteydenottopyyntöjä puhelinvastaajassa, mutta Cassandraa ei voisi vähempää kiinnostaa. Netin kautta hän saa oudon toimeksiannon norjalaiselta rockklubinpitäjältä. Mies on hieronut kauppoja suomalaisen entisen muotikuvaajan kanssa kiinnostavasta valokuvasarjasta. Cassin pitäisi käydä tarkistamassa, että kuvat ovat aitoja. Korvaus olisi vähintäänkin kohtuullinen. Samaan aikaan Cass saa isänsä kautta hämärät terveiset nuoruudenrakkaudeltaan, joka mitä ilmeisimmin on ajautunut jotenkin Islantiin. Cassandra on jo vuosikymmeniä olettanut, että mies on kuollut.

Cassandra lentää Helsinkiin suorittamaan tehtäväänsä matkatavaroinaan lähinnä komea valikoima rauhoittavia lääkkeitä ja kovia huumeita, joita hän kumpiakin nappailee käyttäen väkeviä palanpainikkeena. Valokuvat, joiden aitoutta Cassin pitää arvioida, ovat upeita taideteoksia mutta aiheeltaan karmaisevia. Jokaisessa on kuvattu hetkeä aiemmin rujon väkivaltaisesti murhattu ihminen. Ilkka Kalttunen vakuuttaa, ettei tiedä, kuka murhasi parikymmentä vuotta aiemmin kuvien henkilöt. Hän vain sattui jostain syystä olemaan paikalla ottamassa kuvia.

Muutenkin tunnelmat ovat vähintäänkin synkät. Kirjan henkilöt harrastavat blackmetal-musiikkia, oksettavia valokuvia ja muinaisia kulttimenoja. Helsinki näyttäytyy harmaana ja kylmänä, mutta on sentään vielä pientä verrattuna täysin toivonsa menettäneeseen talousromahduksen kokeneeseen Islantiin. Se on Handin silmissä todellakin kuin Mordor. Lisäksi ruumiita alkaa tulla tiuhaan tahtiin, ja kaikki uhrit on tapettu pelottavan islantilaisen joulupoikataruston kaavan mukaan, aivan kuin Kalttusen valokuvienkin uhrit. Murhaaja tuntuu kulkevan koko ajan Cassien kintereillä.

Pienissä ympyröissä kaikki tuntevat toisensa, ja menneisyyden salaisuudet alkavat pulpahdella pintaan. Tiivistahtisen tarinan loppuhuipentuma ei ole suinkaan poliisien saapuminen pillit soiden paikalle, vaan syyllinen uhrataan ja keitetään…

Kaikesta pimeydestä, synkkyydestä ja rumuudesta huolimatta huomasin jostain syystä pitäväni kirjasta. Cassandra on luuseri vailla vertaa ja hän joutuu tapahtumiin mukaan kaikkea muuta kuin omaa syytään. Jollain tasolla tunsin myötätuntoa tätä naista kohtaan. Hand kirjoittaa napakasti ja erittäin asiantuntevasti. Vanhat skandinaaviset myytit ovat hallinnassa, samoin valokuvauksen ja musiikin mustat alakulttuurit. Mitään luentoa ei silti joudu kahlaamaan, vaan homma etenee kuin juna. Yllätyin myös siitä, kuinka olematon oma tietämykseni on vaikkapa nyt saagoista. Olen iloinen, että taannoin luin Hugelikur Dagssonin version niistä eli Perimmäinen Pohjola -sarjakuva-albumin. Islannin matkailumarkkinoijat varmaan repivät hiuksiaan tämän kirjan takia, sillä kukapa nyt haluaisi tehdä virkistävän matkan Mordoriin J.

Googlen avulla löysin paitsi kirjailijan kotisivut myös lehtihaastattelun, jossa häneltä oli pyydetty kuusi kirjasuositusta. Ilokseni listalta löytyvät omatkin suosikkini eli Kerstin  Ekmanin Tapahtui veden äärellä sekä Peter Høegin Lumen taju. Tiettyä sukulaissieluisuutta Handin dekkarilla onkin näiden teosten kanssa.

Suomentajalle vielä pari ripsaisua. Muuten jouhevasti etenevässä käännöksessä oli muutama harmillinen moka. Mainittakoon nyt niistä se, että takin vuori on eri sana kuin vaikkapa Himalajan vuoriston vuori. Nominatiivit ovat samannäköiset, mutta ne taipuvat eri tavalla. Mitään ei siis kätketä takin vuoreen vaan vuoriin!

Elizabeth Hand: Pimeää kohti (Available Dark)

Suom. Juha Ahokas. Like 2012. 238 s.

P.S. Vielä piti lisätä tähän juttuun amerikkalaisen version kansikuva. Tapahtumat siis sijoittuvat pääosin Islantiin ja siellä paitsi pääkaupunkiin myös syrjäiseen erämaahan jäätikön liepeille. Hand kuvaa ympäristöä asianmukaisesti, mutta kannessapa on kuin onkin metsää!

P.S. 2 Yllätyksekseni löysin sittenkin kirjasta jo aiemman blogiarvion. Google ei armollisuudessaan sitä kovin ylös hakutuloksissa nostanut.