Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat

Maija Karman kauniit kannet.

Vaikka jo lapsena luin paljon ja minulle luettiin ja ostettiin kirjoja kotiinkin, on Marjatta Kurenniemen tuotanto mennyt minulta jotenkin ohitse. En ainakaan muista itse koskaan lapsena lukeneeni hänen kirjojaan, vaikka niitä varmasti esimerkiksi kirjastossa oli tarjolla 1970-luvun alussa. Suosittu, rakastettu ja jälleen ajankohtainen Onneli ja Anneli -sarjakin on jäänyt kokonaan lukematta, vaikka sen alkuosat ovat ilmestyneet juuri sopivasti 1960-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun tienoilla. Hämärästi muistelisin, että siskollani olisi jokin näistä alkupään kirjoista ollut itsellään, mutta että en olisi sitä jostain syystä lukenut. Kummallista sinänsä, koska luin käytännöllisesti katsoen kaiken, mitä käsiini sain.

Ensimmäiset lukemani Kurenniemen kirjat luin ääneen lapsilleni. Kymmenisen vuotta sitten Kurenniemen tuotannosta otettiin uusintapainoksia, ja olen kotiimme hankkinut näköispainokset kirjoista Puuhiset (1955) ja Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954). Ainakin jälkimmäisestä muistan koko perheen pitäneen kovasti, ja se luettiin moneen kertaan iltasatuna läpi. Blogini ensimmäisenä kesänä innostuin kirjablogeissa pyörineestä nostalgiahaasteesta ja vaikka haastekirjana luinkin rakastamani Lilian Kallion Puumajakesän, etsin pääkirjaston varastosta myös Kurenniemen Kesälintu-nimisen nuortenromaanin, josta tohistiin blogeissa noihin aikoihin.

Tämän vuoden alussa tuli ensi-iltaan Saara Cantellin elokuva Onneli ja Anneli, joten Kurenniemi on jälleen ajankohtainen. WSOY:n vuonna 2003 julkaisema Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on myynyt taas mukavasti. Sattumalta kuitenkin törmäsin Onneliin ja Anneliin kirjaston lastenosaston äänikirjahyllyllä. Nyt kuunneltuina ovat nuo neljä ensimmäistä sarjan osaa, jotka on sidottu yksiin kansiin koottuihin kertomuksiinkin. Sarjaan kuuluu vielä kaksi myöhempää teosta, joissa nimihenkilönä on Putti Vaaksanheimo, aikaisempien osien huimapäinen sivuhenkilö.

Cantellin elokuva, jota en ole nähnyt, perustuu sarjan ensimmäiseen osaan eli kirjaan Onnelin ja Annelin talo (1966). Trailerin perusteella elokuva näyttäisi noudattelevan aika tarkkaan kirjan tapahtumia. Varsinainen juoni on ainakin kirjassa löyhähkö. Ekaluokkalaiset ystävykset Onneli ja Anneli löytävät kesäloman alussa Ruusukujalta kirjekuoren täynnä rahaa. Rahoilla tytöt ostavat itselleen talon rouva Ruusupuulta. Talossa on kaikkea, mitä tuonikäiset tytöt rohkenevat uneksia, ja rahaa jää vielä elämiseenkin. Varsinainen runsaudensarvi siis avautuu tuon onnenkantamoisen kautta.

Tummemman loimen tarinaan tuo se, että kummankaan tytön kotiväki ei asetu muuttoa vastaan. Toisen tytön vanhemmat asuvat erillään ja ovat niin kiireisiä, että luulevat tyttärensä olevan toisen vanhemman matkassa. Toisessa kodissa taas lapsia on niin paljon, ettei yhden puuttumista huomaa. Asiantila paljastuu vanhemmille vasta kirjan lopussa.

Ruusukujalla tuntuu olevan ilmassa magiaa. Naapurissa asuvat hauskat sisarukset Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen, joiden puutarhassa kasvaa kaikenlaista hauskaa, kuten vappuhuiskia ja joulukoristeita. Yllätyskanat munivat yllätysmunia. Kaiken saa iloisesti kukoistamaan paitsi ahkera työ myös velimies Vekotiituksen oivalliset keksinnöt, kuten lannoiteliemet. Mutta toinen naapuri rouva Rosina vaikuttaa kummallisen happamalta. Tytöt tutustuvat myös poliisi Urho Ulpukkaan, josta onkin tarinan mittaan vielä paljon apua.

Ensimmäinen osa on varsin löyhäjuoninen ja keskittyy lähinnä kuvaamaan tyttöjä ja heidän ihanaa taloaan. Seuraavissa osissa mukaan tulee enemmän jännittäviä juonenkäänteitä. Onnelin ja Annelin talvessa tytöt saavat yllättäen vieraakseen merkillisen Vaaksanheimon perheen, joka nimensä mukaisesti on miniatyyrikokoinen. Perheen koti on hajotettu tietyömaan alta, ja nyt Vaaksanheimot etsivät uutta turvapaikkaa. Ahneet ja ilkeät ihmiset koettavat vangita Vaaksanheimot voidakseen ansaita rahaa näyttelemällä heitä muille. Tytöt ihastuvat Vaaksanheimoihin kovasti, mutta ikävyyksiä on tulossa yllättävältä taholta. Eräänä päivänä näet Annelin vanhempien entinen kotiapulainen Minna Pinna saapuu tyttöjen luokse. Miten säilyttää Vaaksanheimojen salaisuus?

Ilkeään Minna Pinnaan törmätään myös kolmannessa osassa Onneli, Anneli ja orpolapset, jossa Minna alkaa johtaa naapuriin avattua orpokotia kovin ja kylmin ottein. Tytöt tutustuvat yhteen orpokodin asukkaista, ja yhdessä Vaaksanheimojen kanssa lopulta ratkaistaan kiperä ongelma. Myös Vekotiitus Vappusesta on arvaamatonta apua.

Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Vappusten tontin läpi ollaan vetämässä nelikaistaista moottoritietä joen yläjuoksulle rakennetun hajuvesitehtaan tarpeisiin. Matkaa kaupunkiin on näet nopeutettava ainakin parilla minuutilla. Käynnistyvä tehdas pilaa nopeasti joen veden ja tappaa kalat. Muutenkin tehtaan ja sen omistajien toiminnassa tuntuu olevan jotakin perin juurin vinossa. Jälleen tarvitaan Putti Vaaksanheimon apua, jotta katalat aikeet saadaan ajoissa estettyä. Osuutensa on Vekotiituksen herätyskellon vastavoimaksi keksimällä nukutuskellollakin, tietysti.

Kurenniemi kirjoissa tuntuu vallitsevan lämminhenkisyys ja turvallisuus. Ilkeitä ihmisiäkin on olemassa, mutta heidät voidaan yhteisvoimin pistää järjestykseen. Satumaailma on värikäs ja iloinen, eikä mielikuvituksen lennolla tunnu olevan rajoja.

Onneli ja Anneli -sarja

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)

Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

Kuuntelemani äänikirjat, lainattu kirjastosta:

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Lukija Annu Valonen. 3 cd:tä.

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä, kesto 2 tuntia 25 min.

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

Keväällä Maria Sinisen linnan kirjastosta laittoi haasteen Lukuvinkki blogiystävältä. Ideana on lukea kirja, josta saa vinkin jonkun toisen blogikirjoituksesta, kirjoittaa siitä ja linkittää juttuunsa kaverin innoittava kirjoitus. Itse innostuin lukemaan Marjatta Kurenniemen vuonna 1959 ilmestyneen nuortenromaanin Kesälintu juuri Marian kivan blogikirjoituksen luettuani. Kiitos vinkistä!

Maria varoitteli, että kirjan hankinnassa saattaisi olla pulmia, kuten hänellä oli ollut, mutta se löytyi helposti pääkirjaston varastosta. Kansipaperi ei taida olla alkuperäinen, vaan vaikuttaa valokopiolta, mutta muuten ulkoasu on ihanan nostalginen. Kirjaston kirjasta on kansipaperia sen verran leikelty ennen muovittamista, että kuvittajan tietoja ei valitettavasti löydy. 

Kirja on mainio tyyppiesimerkki viattomasta ja opettavaisestakin tyttökirjagenrestä. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Helsinkiin ja 80 km:n matkan päässä sijaitsevaan Harjulan maalaispitäjään. Sivistynyt mutta niukasti toimeentuleva virkamiesperhe koostuu tohtori-isästä, joka on osa-aikainen opettaja ja avustaa lehtiä artikkeleilla ja arvosteluilla, kirjastovirkailija-äidistä ja neljästä lapsesta. Esikoinen Kirsti on jo lukiolainen, Kaisa ja Lassi ovat oppikoulun alemmilla luokilla ja kuopus Outi vasta viisivuotias.

Kevätlukukausi ei ole lapsilta sujunut kovin hyvin. Lassi on nipinnapin päässyt oppikouluun, vaikka ei osaa edes kertotaulua, ja Kaisaa eivät kouluaineet tai ylipäätään mikään kiinnosta. Kirstiä taas kiinnostavat ystävät ja pojat opiskelua enemmän. Erityisesti hän unelmoi tapaavansa hänet, naapurikoulun komean Kalervon. Kouluongelmat ovat kuitenkin sivuseikka, kun perhe saa yllättäen häädön asunnostaan. Sodan jälkeinen asuntopula ei ole kaupungista hellittänyt, eikä sopivaa ja riittävän halpaa asuntoa löydy sitten millään. Isä päättää turvautua viimeiseen oljenkorteen eli maaseudulla sijaitsevaan Kesälintu-nimiseen vanhaan ja rapistuneeseen järvenrantahuvilaan. Kirsti on erityisen masentunut ja järkyttynyt muutosta pois ystäviensä luota.

Kuten Mariakin blogissaan kirjoittaa, asetelma kaupunki vastaan maaseutu on oikeastaan räikeä. Kaupungissa asiat ovat monella tavalla ainakin huonommin kuin maalla, jolleivät suorastaan turmiollisia. Maalla kaikki perheen ongelmat ratkeavat yksi toisensa jälkeen. Huvilaan näet kuuluu luontaisetuna piharakennuksessa asustava talonmiespariskunta, Nyymanni Mari-vaimoineen, joka alkaa oitis huolehtia perheen käytännön asioista.

Varsinaista juonta kirjassa on melko vähän. Kurenniemi kuvaa episodeja perheen eri jäsenten näkökulmista. Milloin joudutaan karille ukkossateella, milloin pikku-Outi eksyy. Alkuvastoinkäymisten jälkeen yksi toisensa jälkeen alkaa viihtyä maalla ja mielikuvituksellisessa talossa, johon asetutaan pitemmäksi aikaa kuin alussa oli tarkoitus.

Kirja on viehättävän viaton kaikin tavoin. Tämän tarinan helmaan on lohdullista pujahtaa. Silti aina tällaisten kirjojen jälkeen oikein sapettaa, miksi ei oikeassa elämässä koskaan ole tuollaista. Ainakin minä olen joko elänyt ihan väärällä maaseudulla tai väärällä aikakaudella. Minun lukioaikoinani ei ollut tuollaisesta läpikotaisin reilusta toverihengestä puhettakaan. Kukaan ei tullut luokseni ja ehdottanut, että voitaisiin kaverivoimin tapetoida kurjannäköinen huoneesi. Tai että kotibileissä olisi tanssittu läkähdyksiin asti äidin pianonsoiton tahdissa ja juotu päälle palvelijattaren laittamaa raparperimehua…Ihastusta ei näissä kirjoissa pidetä edes kädestä, vaan vain naljaillaan humoristisesti.

Kesäkirjana Kesälintu on mitä mainioin!

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

WSOY 1959. 197 s.

Kurkkaa myös Katjan kirjoitus Kesälinnusta.