Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 

”Olen näennäisavoin. Kerron vuolain mitoin tarinoita elämästäni, varsinkin ikäviä sellaisia, koska jaettu kauhu tarjoaa inhimillistä kaikupohjaa yleisöni kokemuksille: kun minä jaan tuskallisen kokemuksen pääsykokeista, pääsykokeiden kanssa painiva voi ajatella, ettei ole kokemuksineen yksin. --- Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan. Olen huomannut, ettei minun tarvitse valehdella tai erityisesti värittää juttujani, tavallisen elämän tavalliset ongelmat napakasti kerrottuina ovat lopulta niitä, joihin yleisöni reagoi. --- Henkilö, josta usein kerron itsenäni, on pikkumainen, laiska ja ilkeä eikä hyveellinen ja reipas. Se ei tarkoita, että olisin sellainen ihminen, mutta olen huomannut, että tyly henkilö toimii kannaltani paremmin kuin yleinen tekovilpitön sormenheristely.”

Näin kirjoittaa Antti Holma teoksessa Kertomuksen vaarat (toim. Mäkelä & al., Vastapaino 2020) otsikolla Kertomus ja identiteetti. Ylle poimimani sitaatti on itse asiassa mainio avain Holman syksyllä julkaistuun autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni). Siinä Antti Holma -niminen mies kertoo elämänsä noin vuoden mittaisesta jaksosta, jonka aikana hänen pitäisi kirjoittaa romaani, josta hän on solminut kustannussopimuksen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten Holma matkustaa Suomeen tapaamaan vanhempiaan, perhettään sekä ystäviään ja käy myös lapsuudenkotinsa maisemissa etsimässä kirjoittamisinspiraatiota tai aihetta tai edes jotain.

Matkalla Muuruvedelle Holma kehittelee romaanilleen kertojapäähenkilöä nimeltä Seija Takaniemi.

”Seija saa kirjoittaa hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, jollaisen haluaisin kirjoittaa. Seija tulee turvaamaan sen, että ne ihmiset, jotka tuntevat minut hupaisana tv-koomikkona, eivät tungeksi ostamaan kirjaani vain pettyäkseen ja syyttääkseen minua sitten Facebookin kommenttiketjuissa siitä, ettei kirja ollutkaan yhtä hilpeä kuin videot, joissa pukeudun naiseksi. Seijalla ei ole yleisöä, joka odottaa hupaisia videoita, Seija voi kirjoittaa kuolemasta, seksistä ja verenvuodatuksesta ilman, että ydinyleisöni – aggressiivisten mutta huumorinnälkäisten naisihmisten – tarvitsisi tuohtua ja palata huutamaan kirjakaupan myyjälle, että he luulivat ostavansa hupimiehen vitsejä mutta saivatkin kusta ja paskaa.” (S. 35-36.)

Kymmenen prosenttia kirjasta luettuani olen siis tullut asemoiduksi ja määritellyksi. Olen juuri tuollainen ”aggressiivinen mutta huumorinnälkäinen naisihminen”, jollaisiksi Holma lukijansa luonnehtii. Vähän määritelmä kakisteluttaa, mutta onhan se nieltävä. Seija Takaniemi ei kuitenkaan Holman toivomaa lukuromaania kirjoita, eikä kirjoita Holmakaan. Sen sijaan Antti Holma kirjoittaa kirjaa siitä, miten kirjailija Antti Holma rämpii epätoivon suossa pitkään, kunnes vaikeuksista vähitellen aletaan kivuta kohti valoa ja kirja lopulta lähtee syntymään.

Siinä kirjassa on kyllä huumoriakin, mutta aika paljon kusta ja paskaa myös. Holma ei päästä aggressiivista ja huumorinnälkäistä naislukijaansa helpolla. Tuntuu, että hän kerta toisensa jälkeen testaa lukijaansa ja tämän sietokykyä kertomalla asioista suoraan ja kaunistelematta, kenties aavistuksen siellä ja täällä kärjistäen. Holma käy läpi elämänsä kipupisteitä, kokemiaan pettymyksiä ja tuntemaansa häpeää, itseinhoa ja alituisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Usein liikkeelle lähdetään hupaisaan tyyliin kerrotusta anekdootista, muistosta tai kohtaamisesta, josta päädytään paikoin syviinkin vesiin sukeltaviin analyyseihin ja filosofointeihin. Tyyli muistuttaa Antti Holman suosittua Auta Antti! -podcastsarjaa.

Rakenteeltaankin Kaikki elämästä(ni) muistuttaa podcast-sarjaa. Teksti on jaoteltu tapahtumapaikkojen mukaan nimettyihin osiin. Lapualta lähdetään ja Los Angelesiin päädytään. Alkupuoli on jonkinlaista nostalgiaturismikuvausta, jossa muistellaan lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja myöhemmin Helsingissä. Viimeiset osiot Holma on kirjoittanut avoimeksi tunnustukseksi rakastetulleen, jota hän toistuvasti puhuttelee tekstissä sinäksi.

En voinut lukiessani tätä kirjaa olla ajattelematta Hannu Linnun kommentteja jutussa, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä pian sen jälkeen, kun Lintu oli valinnut tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan. Jutussa seurataan puolen vuoden ajan Linnun valmistautumista valintaprosessiin koronapandemian hiljentämässä Suomessa. Lintu kertoo lukeneensa poikkeuksellisen paljon uutta kotimaista kaunokirjallisuutta.

”Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”
---
”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.” ”

Onko Lintu lukenut Holman Kaikki elämästä(ni) ja viittaako hän näillä melko myrkyllisillä luonnehdinnoillaan myös siihen? En voi tietää. Toivottavasti Lintu kuitenkin on käyttänyt Holman yleisavaimeksikin kelpaavaa lukuohjetta autofiktiota lukiessaan.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020. 304 s.
Äänikirjan lukija Antti Holma, kesto 8 t 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja ostettu.

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut

Ystäväni totesi Antti Holman Kauheimmista joululauluista, että nimi todellakin vastaa sisältöä. Allekirjoitan! Muuta en tosin odottanutkaan, olenhan lukenut samalta tekijältä jo Kauheimmat runot. Konsepti on täsmälleen sama kuin aiemmassakin teoksessa eli yksinkertaisen toimiva.

Olkoon pasuunain soitto
tämä kirkas, pitkä vihellys.
Sen soittaa lanttulaatikko
joka ei ollutkaan laktoositon.

                      - Edith Södermalm

Holma on ’toimittanut’ runoilijoiden Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södemalm joulu- ja talven juhlapyhiin ylipäätään liittyvät runot teemoittaiseksi antologiaksi. Runoilijakaartiin on sitten viime näkemän tullut vahvistustakin, sillä mukana on myös vuonna 1868 syntyneen virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromiehen kynäilyjä.

Bonusraitana loppukiitosten jälkeen on vielä pohjasokeri eli Pipari T:n jouluräppi Juhlapöytä.

Odotin tätä jouluaiheista kauheiden runojen kokoelmaa malttamattomana, koska monet jouluun liittyvät tekstit, etupäässä laulujen sanat, ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet todellisiksi inhokeiksi (toki rakkaita ja kauniita on myös runsaasti). Joulu on monin tavoin muutenkin kliseiden ja teennäisen idyllin kultaista aikaa, joten on mainiota, että niitä välillä hieman ravistellaan. Sen Holma hoitaa, kuten toivoinkin. Menetelmät ovat pääosin samat kuin aiemmassa teoksessa, samoin omat mieltymykseni:

”Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.”

Suosikkejani antologiassa, ehdottomasti! 😆

Kauheimpien runojen tavoin nautiskelin Kauheimmat joululaulut lopulta tuplana eli hankin sekä painetun että Antti Holman lukeman äänikirjaversion. Samanaikaisluenta toimii mahtavasti! Oikeastaan toivoisin kokonaispakettiin vielä yhtä lisäulottuvuutta eli videokuvaa, jossa Antti Holma lukee runoja ääneen.

Elina Warsta on jälleen tehnyt ensi vilkaisulla kauniit mutta tarkemmin katsoen räävittömän kauheat kannet ja kuvituksen teemaosioiden alkuun. Runot muuten toivat mieleeni myös toisen kuvantekijän eli islantilaisen Hugleikur Dagssonin, joka ei hänkään tabuja kumartele. Hugleikurin tuotannossa on myös paljon jouluaiheisia piirroksia.

Kenelle suosittelisin Kauheimpia joululauluja? Ei ihan yksinkertaista. Holman huumori on paikoin hyvin suorasukaisen alatyylistä, mutta jostain syystä minua se kyllä naurattaa. Vaikea sanoa, mikä merkitys on yli kaksikymmentä vuotta perusopetuksessa viettämälläni ajalla. Ei siis niille, joiden pipo on kovin kireällä. Mutta muuten ihan kenelle tahansa!

Onnettomuus

Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu
nyt enkeli lettu.

-       Sirsi Sunnas

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut – ja muita runoja talven juhliin
Otava 2017. 171 s. Äänikirjan kesto 1 h 28 min.

Sekä painettu että äänikirja ostettu. 

Antti Holma: Kauheimmat runot

Viime syksynä (siis vuonna 2014) olin ystävieni kanssa Lohjalla Suomalaisen kirjakaupan perinteisessä kirjailijaillassa, jossa yhtenä vetonaulana esiintyi hiljattain esikoisromaaninsa Järjestäjä julkaissut Antti Holma. Haastattelija tietysti uteli, mitä olisi seuraavaksi ilmestymässä, ja Holma kertoi tulossa olevan runoja. Kokoelmassa tulisi olemaan ainakin Reino Leinon ja Karin Toisiks-Parasken runoja. Riemastuimme erityisesti, kun Holma kertoi Toisiks-Parasken olevan ammatiltaan äidinkielen opettaja. Hieman kyllä mielessäni kummastelin, mistä oikein olisi kyse, ja jäin varovaisen odottavalle kannalle. Ehkä kirjaan pitäisi aikanaan tutustua.

Talven ja kevään aikana Antti Holma teki lopullisen läpimurtonsa tv:ssä, ja jopa kaltaiseni nuiva keski-ikäinen, joka ei juuri televisioviihdettä arvosta, on oppinut hänet tuntemaan. Kauheimmat runot -antologian ilmestyessä saattoi jo aavistaa, että siitä tulisi menestys. Elo- ja syyskuun Mitä suomi lukee -listoilla kirja onkin odotusten mukaan keikkunut kärkikymmenikössä.

Antti Holma luki Kauheimpia runoja
Turun kirjamessuilla 2.10.2015.

Turun kirjamessuilla Holman haastattelu veti väkeä kuin meren mutaa, jopa selvästi enemmän kuin tuntia aiemmin esiintynyt Jörn Donner, joka perinteisesti on ollut messujen yleisömagneetteja. Holma onkin unelmahaastateltava messuilla ja muilla kirjakekkereillä: kirjamaailman ulkopuolella(kin) erittäin tunnettu henkilö, joka osaa ja haluaa esiintyä ja hauskuuttaa yleisöä. Niin mummot kuin teinitkin olivat kerralla myytyjä.

Jo elokuussa nappasin Kauheimmat runot mukaani kirjakaupasta. Tiesin jo jonkin verran, mitä odottaa, ja muutamia runoja silmäillessäni huomasin saaneeni rahoilleni kivasti vastiketta. Nauratti, kuten olin toivonutkin. Kiireinen syksy ei kuitenkaan tuntunut antavan aikaa edes humoristiseen runokirjaan syventymiseen, ja halusin lukea koko kirjan rauhassa, ajatuksella. Kun huomasin, että tarjolla on myös Holman itsensä lukema äänikirjaversio teoksesta, päätin sijoittaa vielä lisää ja hankin myös sen itselleni. Ajattelin, että luen kirjan samalla kuunnellen tekijän luentaa. Mutta mistä aikaa tällaiseen? Onneksi on syysloma, tuo kaikkien rästiin jääneiden tehtävien tekemiseen tarkoitettu aika!

Messuilla Holma kertoi, että hassuja pastissirunoja alkoi syntyä opiskeluaikana tappavan puuduttavien luentojen aikana viihdykkeeksi itselle ja kavereille. Ihan mistä tahansa kynäilystä ei kuitenkaan ole kyse, vaan tekijä selvästikin tuntee hyvin alkuperäisten tekijöiden tyylit ja genret. Holman ’toimittamassa’ ’antologiassa’ on runoja neljältä ’tekijältä’: Reino Leinolta, Karin Toisiks-Paraskelta, Sirsi Sunnakselta ja Edith Södermalmilta. Kirjan esipuheessa toimittaja esittelee lyhyesti runoilijat, heidän keskinäiset välinsä ja oman suhteensa heihin. Tarinat ovat aivan kauheita, kuten arvata saattaa. Kirjan lopusta löytyvät vielä ’virallisemmat’ kirjailijaesittelyt.

Nimistä voi Toisiks-Paraskea lukuun ottamatta suoraan päätellä, kenen runoilijan tyyliä milloinkin jäljitellään ja lempeähkösti irvaillaan. Toisiks-Paraske on siis suomussalmelainen äidinkielen opettaja ja raanuartisti, jolla on ollut rajuksi yltynyt seksisuhde Sunnakseen. Lisäksi Sunnas on toiminut Toisiks-Parasken runoilijamestarina esitellessään tälle murrerunot. ”Murre antoi runoille niistä puuttuneen sisällyksettömyyttä naamioivan verhon, olkoonkin niin, että Toisiks-Paraske päätti valita murteensa Lounais-Suomesta, joka alueena oli hänelle täysin vieras.” Runoilija siis joutui itse keksimään lounaismurteensa!

Runot on ryhmitelty teemoittain kuuteen osaan. On runoja niin ylioppilaalle kuin elämän kolhimallekin. Tarjolla on myös runokukkasia vaikkapa kodin erilaisiin juhlahetkiin. Joistakin aiheista on runo kaikilta tekijöiltä, kuten rakkaudesta. Runonäytteet puhuvat puolestaan vallan mainiosti. Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.

Kirjan kuvituksesta vastaa Elina Warsta, joka on tehnyt aivan uskomattoman hienot kannet kirjaan. Ensivilkaisulla kirja nimittäin näyttää hempeän kauniilta, mutta se on vain pettävää harhaa. Tarkempi katsominen paljastaa kauhea totuuden…

Olen iloinen, että hankin Kauheimmat runot itselleni, sillä se kestää useammankin luku- ja kuuntelukerran. Se on myös oivallinen lähdeteos, kun tarvitsee onnittelurunoa tai muuta värssyä merkkipäiväsankareille tai melkein mihin tarkoitukseen tahansa. Kirja on myös oivallinen lahja huumorintajuiselle. Turussa Holma hieman lupaili, että tulossa voisi olla vielä ainakin Kauheimmat joululaulut. Sitä odotellessa!

Antti Holma: Kauheimmat runot

Otava 2015. 192 s.

Sekä painettu että äänikirja ostettu itselle.




Antti Holma kertoo Kauheimmista runoista Helsingin kirjamessuilla lauantaina 24.10. klo 17.00 Kirjakahvilassa.

Kurkkaa myös juttuni Antti Holman 
runoantologiasta Kauheimmat joululaulut.

Antti Holma: Järjestäjä (Lukukivaa kimpassa)

Mutta minä en ollut mies, minusta ei koskaan tullut miestä ja minun isäni tiesi sen ja syytti siitä itseään.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän juhlistamiseksi kirjablogeissa on luettu uusia kotimaisia romaaneja yhtäaikaa otsikon Lukukivaa kimpassa alla. Tempauksen koontipostaus löytyy Tuijata-blogista. Ideana on ollut siis lukea ennalta sovittu kirja ja julkaista siitä postaus samaan aikaan eri blogeissa. Luettaviksi valikoituivat Paula Havasten Tuulen vihat, Helena Wariksen Vuori ja Antti Holman Järjestäjä. Mikä tahansa näistä kolmesta olisi sopinut minulle mainiosti, ja Wariksen ja Holman kirjat minulla jo olikin kotona. Valintani kuitenkin osui sitten Holman esikoisromaaniin.

Järjestäjän takaliepeessä esitellään kirjailija lyhyesti. Vuonna 1982 syntynyt mies on ’teatterimaailman lahjakkaita tekijöitä’ ja sekä kirjoittanut näytelmäkäsikirjoituksia että näytellyt itse. Teatterimaailma on siis Holmalle tuttu miljöö, ja sen kyllä kirjasta huomaa. Päähenkilö, minäkertoja Tarmo on suurin piirtein Holman ikäinen humanistimies, joka etsii omaa miehuuttaan epätoivoisesti.

Järjestäjä on mainio ja raadollinen työelämäkuvaus. Kirjan alkupuolella Tarmo on töissä kirjastossa ainoana miehenä. Kukaan ei tunnu tietävän hänen salaisuuttaan, sitä, että hän on homo. Tarmoa riivaa kiltin tytön syndrooma. Hän pyytää jo olemuksellaan anteeksi kaikkea ja antaa työpaikan naisten pyyhkiä itsellään lattiaa mennen tullen. Pahin on kirjastonjohtaja Lillukka, työnohjausmenetelmillään työyhteisöä manipuloiva ja nöyryyttävä pomo. Vain lestadiolaistaustainen Minnamari vaikuttaa kunnon tyypiltä, mutta sitten hänen avioliittonsa ajaa karille. Eräänä päivänä lumoava Daniel tulee palauttamaan kirjojaan juuri Tarmolle. Tarmo rakastuu mielettömästi. Hän nappaa näyttelijäksi tunnistamansa Danielin kirjapinosta sankaruuteen neuvovan elämäntapaoppaan ja alkaa rakentaa itsestään uutta ihmistä.

Tarmo onnistuu kuin ihmeen kaupalla saamaan Suomalaisesta Teatterista järjestäjän tehtävän. Meno on teatterissa vielä paljon kirjastoa raadollisempaa, mutta siellä on myös himoittu Daniel. Tarmo järjestää perfektionistin vimmalla kaikkea mahdollista. Silti hän joutuu teatterin hierarkiassa nokittavaksi nopeammin kuin ehtii nimensä sanoa.

”Minä järjestän kaiken tässä työryhmässä. Minä pidän kaikista huolta. Minä pidän kaiken kasassa, kaikkien mahdottomien aikataulujen liikkeen minä hallitsen, tilaan taksit, järjestän vapaata pyynnöstä, olen diplomaatti ja äiti, hoidan juopon näyttämölle ajoissa ja puhekykyisenä. Minä teen kaiken ja minua sanotaan Tarja-Kristiinaksi ja käsketään olemaan sössöttämästä.”

Yksityiselämä vain tahtoo mennä solmuun. Minnamari asettuu kuin varkain Tarmon asuntoon ja elämään. Salaa Tarmo kutsuu netin kautta asuntoonsa kasvottomia miehiä samaan tapaan kuin Pajtim Statovcin romaanin minäkertoja.

Järjestäjä kuvaa Lainapeite-näytelmän muotoutumista esityskuntoon ensi-iltaan asti. Samalla ihmissuhderuletti pyörii teatterilla hurjaa vauhtia. Tarmo on ikuinen sivustakatsoja, joka tempautuu lopulta toimintaan tuhoisin seurauksin. Holma on rakentanut romaaninsa taiten. Välillä päästään kurkistamaan pieniksi toveiksi Danielin tajunnanvirtaan. Lopussa Holma avaa lukijalle arvoitukset, joita on sirotellut matkan varrelle, mutta ei kuitenkaan selitä liikaa.

Pidin Holman karrikoivasta henkilökuvauksesta. Teatterista ja sen liepeiltä löytyy monia hahmoja, jotka yleispätevyydessään ovat helposti tunnistettavissa. Myös teatterielämän raadollisuus on kuvattu tarkasti, vaikka tietysti tai ainakin toivottavasti kärjistäen.

Holman tyyli on paikoin tragikoomista. Tarmon elämäntilanteessa ei ole mitään huvittavaa, mutta viiltävän tarkka itseanalyysi tekee Tarmon kokemuksista paikoin riemastuttavan humoristisia. Vai onko huumorintajuni vain niin kieroutunut, että naurahtelin useaan otteeseen kirjan kielelle ja huumorille?

”Minä vedin reisiä tiukemmin kiinni rintaani ja niiden välistä katsoin munaani ja ajattelin että se pitäisi leikata irti ja syöttää sioille.”

Antti Holma: Järjestäjä

Otava 2014. 380 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Järjestäjästä lukukimpassa kirjoitti  Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Kiitos  kimpasta!

P.S. Televisioviihteestä hyvinkin perilläolemattomana sain vasta viime metreillä vinkin, että Holma on myös tv-kasvo ja tänä vuonna mukana Putouksessa. Kurkkaa tarkemmin vaikka täältä, jos kiinnostaa.