Colson Whitehead: Nickelin pojat

Maailma oli mahdollista vivuta uuteen asentoon vain väkivoimalla.

Ehkä koko kevään vaikuttavimpia lukukokemuksiani on ollut jo jokin aika sitten lukemani amerikkalaisen Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat. Romaani on itsessään mielettömän hienosti kerrottu äärimmäisen julma tarina, jonka julmuutta korostaa, että sen pohjalla on aitoja tapahtumia ja tapahtumapaikkoja. Lisäksi lukuhetki osui sattumalta samaan aikaan, kun George Floydin kohtelu ja kohtalo nostattivat Yhdysvalloissa ja maailmalla mittavia mielenilmauksia. Tuntui, että Floydin tapaus ei ollut sattuma vaan johdonmukainen seuraus sille, mitä olin juuri Nickelin pojista lukenut.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1960- ja -70-luvuille, joten ei ole ollenkaan yllättävää, että Floyd kuoli niin kuin kuoli. Paljon yllättävämpää olisi, jos rasismista olisi päästy eroon viidessä kymmenessä vuodessa ja kaikki amerikkalaiset olisivat tasa-arvoisia ihonväristään riippumatta.

Kovin yllättävää ei toisaalta ole sekään, että Nickelin pojat teki minuun niin suuren vaikutuksen. Juuri tarttuessani kirjaan tuli nimittäin tieto, että Whiteheadille oli myönnetty siitä Pulitzer-palkinto. Whiteheadista tuli samalla kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, sillä hän sai saman palkinnon myös vaihtoehtohistoriallisesta romaanistaan The Underground Railroad, joka ilmestyi 2016. Tällä romaanillaan Whitehead sai myös National Book Award - ja Arthur C. Clarke -palkinnot. Valitettavasti tätä teosta ei vielä ole suomennettu.

Nickelin pojat -romaanin nimi viittaa Floridassa sijainneeseen Nickelin koulukotiin ja sen asukkaisiin. Koulukodin virallisena tarkoituksena oli kasvattaa pojista työn, kurin ja koulun avulla kunnon kansalaisia, mutta todellisuus oli aivan muuta. Rotuerottelun vuosikymmeninä toimineen koulun sisälläkin oli selvä kahtiajako. Mustilla ja valkoisilla pojilla oli omat asuntolansa, koulunsa ja työnsä.

Prologissa kerrotaan, miten 2010-luvulla entisen koulukodin alueella tehdään arkeologisia kaivauksia tulossa olevan rakennusprojektin takia. Boot Hill, koulukodin virallinen hautausmaa, tyhjennetään ruumiiden jäänteistä. Sitten yksi arkeologiopiskelijoista tekee löydön: Boot Hillin kupeessa on toinen, epävirallinen hautausmaa.

Osoittautuu, että sinne haudattujen ruumiit ovat olleet vieläkin huonommassa ja epäilyttävämmässä kunnossa kuin Boot Hillistä esiin kaivetut. New Yorkissa menestyvän muuttofirman omistaja Elwood Curtis kuulee löydöstä ja tekee päätöksensä: hänen on palattava Nickeliin ja kerrottava totuus.

Varsinainen tarina alkaa Elwoodin lapsuudesta. Vanhemmat ovat lähteneet etsimään onneaan ja jättäneet pojan isoäidin hoiviin. Hotellisiivoajana työskentelevä isoäiti on ylpeä tyttärenpojastaan, jolla on lukupäätä ja palava halu oppia. Pojan on tarkoitus mennä aikanaan collegeen. Sitä ennen Elwood raapii kokoon lisätienestejä tupakkakaupan apulaisena ja ihailee Martin Luther Kingiä, jonka äänilevylle talletettuja puheita hän kuuntelee vapaa-ajallaan.

Elwood on pikkuvanha, rehellinen ja aavistuksen naiivisti oikeudenmukaisuuteen uskova poika, jolla on valitettavan huono tuuri. Tosin mustalla pojalla ei kovin hyvä tuuri floridalaisessa pikkukaupungissa voinut 1960-luvulla ollakaan, mutta silti tuntuu käsittämättömältä, miten kunnollinen ja kiltti Elwood päätyy Nickelin koulukotiin. Niin kuitenkin käy.

Paikka on uskomattoman sitkeästi optimistisena pysyvälle Elwoodillekin kauhea järkytys. Sisäänajo laitoksen todellisuuteen on nopea ja perusteellinen. Lukija pidättelee henkeään miettiessään, miten kummassa Elwood ei päädy perunasäkissä salaiselle hautausmaalle monien kaltaistensa kanssa. Koulun arki ja harvinainen juhla ovat jatkuvaa alistamista, mielivaltaa ja väkivaltaa, silkkaa pahuutta. Elwood on kuitenkin päättänyt selviytyä mahdollisimman nopeasti pois Nickelistä ja palata isoäidin luo, kenties vielä collegeenkin.

Romaanin viimeisessä kolmanneksessa kerrotaan Elwoodin vaiheista Nickelin jälkeen ja lähestytään alun totuuden paljastumista, hetkeä, jolloin maailma saa tietää, mitä Nickelin koulukodissa oikeasti tapahtui. Lukijalle Whitehead on säästänyt aivan loppusivulle vielä yllätyksen.

Nickelin pojat ei oikein päästä rauhaan, vaikka sen kannet on sulkenut jo muutama viikko sitten. Tämä on myös niitä harvoja teoksia, jonka voisin lukea vielä uudelleenkin. Toivon sille runsaasti lukijoita meillä ja muualla. Toivon myös, että lisää Whiteheadin teoksia suomennettaisiin pikimmiten. Tämän seuraksi sopii myös hienosti keväällä ilmestynyt Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija (Tammi, 2020). Itse luin sen jo aikaisemmin.

Jos lait muuttuivatkin, niin eivät ihmiset eikä se, miten he toisiaan kohtelivat.

Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys)
Suom. Markku Päkkilä.
Otava 2020. 222 s.

Arvostelukappale.