Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onkeli Kreetta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onkeli Kreetta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Kreetta Onkeli: Ilonen talo #kirjojensuomi



Istumisen ja katsomisen aikana mietimme: keitä me olemme, mitä meistä ajatellaan, mitä pitäisi tehdä ja miksi. Vältämme pihaa, mieluummin kävelemme peltojen takaisissa metsissä. Piha aiheuttaa surua: metsittynyt nurmikko, entiset kukkapenkkien paikat. Talo on melko hyvässä maalissa vielä, vihreä.

Vuonna 1996 minulla oli kaksivuotias tytär ja kävin kokopäivätyössä, eli arki oli melkoista pyöritystä. Kirjamaailmassa en ollut lainkaan niin ’inessä’ kuin kuvittelen tällä hetkellä olevani, mutta mieleeni on kuitenkin jäänyt Kreetta Onkelin Ilosen talon vastaanotto. Esikoiskirja kuohutti poikkeuksellisella aiheellaan. Aiemmin ei suomalaisessa kirjallisuudessa ollut yhtä avoimesti käsitelty naisen, ja vieläpä kahden lapsen äidin, alkoholismia ja siihen liittyvien ryyppy- ja rillutteluputkien kuvausta.

Vieläkin kuohuttavampaa oli, että Onkeli avoimesti myönsi romaaninsa tapahtumien paljolti perustuvan tositapahtumiin. Eniten kuohui Onkelin kotiseudulla Luhangassa ja Joutsassa, joissa ihmiset tunnistivat tai olivat ainakin tunnistavinaan itsensä, naapurinsa ja tuttunsa kirjasta. Mukana oli varmasti myös tirkistelynhalua ja sensaatiohakuisuutta, paljastuihan kirjasta mehukkaita yksityiskohtia sellaisistakin asioista, joista aiemmin varmaankin vain arvailtiin todellista laitaa.

Kun kävelemme metsäpolkua pitkin takaisin kotiin, katson taakseni. Näen, kuinka äidin paljas takapuoli tekee Tikkalan kamarin ikkunasta kakkaa kukkapenkkiin.

Tulin tarttuneeksi tähän kohuromaaniin vasta viisi vuotta myöhemmin luettuani sitä ennen Taija Tuomisen esikoisromaanin Tiikerihai. Teoksissa on paljon yhdistäviä tekijöitä, mutta silloisiin muistiinpanoihini olen merkinnyt, että Ilonen talo on kuitenkin valoisampi ja että siinä on myös huumoria kaiken ankeuden vastapainona. Kummassakin teoksessa kuvataan lapsen ja nuoren näkökulmasta epäsovinnaista elämää perheessä, jossa äiti on alkoholisti.

Ilosen talon Tomperin perheessä kaikki lähtee lopullisesti lapasesta poliisi-isän varhaisen kuoleman jälkeen. Minäkertoja Ruut on isän kuollessa noin kahdeksanvuotias ja eletään 1970-lukua. Yksinhuoltajaleskeksi jääminen on Auri-äidille liikaa. Viina ja ryyppyremmit vievät naisen usein viikoiksi kadoksiin, ja perheen tytöt, teini-ikäinen Birge ja pieni Ruut, koettavat pärjätä parhaansa mukaan. Lapset pärjäävätkin, mutta loputtomiin he eivät pysty äidin toilailuja peittelemään. Tytöt otetaan välillä vuosiksi huostaan.

Mitäs avasitte oven ja soititte pitkin kyliä minun perääni. Saatte syyttää itseänne siitä että ette saa enää asua kotona. Jos olisitte olleet hiljaa, kaikki olisi entisellään. Teillä ei ollut mitään hätää. Pakastin oli täynnä kaalikääryleitä ja pannukakkuja. Ruuasta ei ollut kysymys. Minulla ei ole enää edes Jekkua, kun nimismies teki viimeisen tikin ja sen ampui. Se oli kaiken huippu. Vielä Erkin entinen työkaveri.

Tomperin perheen talo on kirjan nimen mukaisesti ’ilonen’. Siellä raikuu nauru, mutta myös itku ja riita. Selvin päin ollessaan äiti keittää ja kokkaa, siivoaa ja järjestää, mutta huonompien kausien aikaan hän häipyy omille teilleen tai tuo juopporemmin rähisemään päivä- ja yökausiksi kotiin. Silloin tytöt lukittautuvat huoneeseensa ja kurkkivat välillä ovenraosta, mitä tiedottomalle äidille makuuhuoneessa tapahtuu.

Ruut tarkkailee ja on tottelevainen, ja koulumenestys on kaikesta huolimatta hyvä. Birgelläkin on lukupäätä, mutta hän kapinoi ja oirehtii Ruutia enemmän, joskin varsinaisesti vasta aikuistumisen kynnyksellä. Keskinäiset välit tytöillä ovat myrskyisät. Välillä riidat yltyvät tuhoisiksi, mutta toisaalta he kantavat vastuuta ja pitävät huolta toisistaan ja yhdessä äidistä silloin, kun tämä sen sallii. Riipaisevimpia kohtauksia ovat ne, joissa äiti uhkailee itsemurhalla omia lapsiaan, jotka eivät muka rakasta häntä.

Muistelemaani huumoria on toisella lukukerralla hankalampi tavoittaa. Maailma on karvaasti opettanut, että Ruutin ja Birgen sekä Auri-äidin tarinat eivät ole harvinaisia poikkeuksia tai silkkaa mielikuvitusta. Ne ovat valitettavaa arkipäivää edelleen lukuisissa kodeissa, ja ’ilosia taloja’ on joka kylässä ja kaupungissa.

Mutta Ruutin rehellisessä lapsenomaisuudessa, jolla hän näkemänsä ja  kokemansa kertoo yksinkertaisia toteamuslauseita käyttäen, on jotain sydämeenkäyvää herkkyyttä. Onkeli käyttää kieltä ja tyyliä taiten. Kun Ruut kasvaa ja aikuistuu, myös kertojan kieli ja kerronta muuttuvat, vaikka perussävy säilyykin yhtenäisenä.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
WSOY 1996. 148 s.

Anna-lehden artikkelissa keväällä 2016 Onkeli avaa kirjan taustaa ja oman lapsuutensa vaikutuksia äitiyteensä. Ilosesta talosta on kirjoittanut Lumiomena-blogiinsa myös Katja, jota haastatellaan Aamu-tv:n 101 kirjaa-ohjelmassa teoksesta. 






Juttuni on osa Kirjojen Suomi -hanketta #kirjojensuomi.