Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

”Mutta ne monet saksalaiset, ranskalaiset, vieläpä amerikkalaisetkin rikosromaanit, joissa tikari ja myrkky näyttelevät pääosaa, ovat kynäilijäin tuotteita, jotka ovat tarttuneet kynään kaikesta muusta, mutta ei sisäisestä taipumuksesta. Ja juuri näitä ’Berliinin rosvojoukkoja’, ’Berliinin pyöveleitä’, ’Vaeltavia juutalaisia’, ’Aarniometsän tyttäriä’ y.m. on alettu oikein tukuittain kääntämään Suomen kielelle. Ja suomentaja on sitte vielä joku puoliherra, joka muun elinkeinon puutteessa on alkanut kylvää näitä kyykäärmeen sikiöitä aivan pystymätönnä toimeensa. Kieli on kauhean huoletonta ja painos täynnä korrehtuurivirheitä. Kaikki osottaa, että on antauduttu aivan vieraalle alalle jonkun keinottelijan houkutuksesta, mikä tahtoo päästä äkkiä rikkaaksi kansaansa turmelemalla. Tämä tällainen keinottelija se pukeutuu ’kustantajan’ kunnianarvoisaan nimeen, vaikka hänelle paremmin soveltuisi kaupustelevan juutalaisen arvonimi.” (Kaiku 1896. Kai Häggman: Paras tawara maailmassa.)

Olen muutamassa kirjoituksessani sivaltanut pienkustantamoja (ja erityisesti yhtä sellaista) aika kovallakin kädellä. Mielestäni jotkut kustannuspäätökset eivät ole olleet viisaita, ja erityisen katkera olen ollut huonosti toimitetuista ja oikoluetuista dekkareista, lähinnä niiden kirjoittajien puolesta mutta myös itseni eli lukijan puolesta. Viimeisimpään juttuuni, jossa tästä aiheesta narisin, sain anonyymin kommentin arvatenkin henkilöltä, jolla on asiasta minua enemmän omakohtaista kokemusta:

”Pienen kustnatmon puute on aika. Sitä on vain 24 tuntia eikä yhden kirjan julkaisulla elä, valitettavasti vaan niska limassa pitää taittaa, lukea kässäreitä, hoitaa ties mitä oheistehtäviä. Ja kun kate on melkoisen pieni kirjalla( suurin menee kirjakaupoille), niin mistä raapaiset sen kustannustoimittajan palkan? Varmaan monio sellaisen ottaisikin, jos n. 100 -200 kpl:een kirjamyynnillä/nimike, sellaisen pystyisi taloon hankkimaan.”

Asia alkoi tosissaan kiehtoa, ja päätin ottaa hieman tarkemmin selkoa, millaista toimintaa pienkustantaminen Suomessa oikein on. Ketkä kustantavat, mitä ja miksi? Koetetaanko kepillä jäätä ja laitetaan markkinoille mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla ja odotetaan, milloin iso kala on jäänyt koukkuun? Vai ovatko pienkustantajat pyyteettömiä kulttuuri-ihmisiä, jotka eivät rahasta piittaa?

Wikipediasta koetin etsiä vastausta siihen, kuinka paljon Suomessa on kustantajia. Vastausta en löytänyt, mutta sain mukavan listan lähdeteoksista, joita tutkimalla saattaisin päästä lähemmäs totuutta mm. siitä, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa julkaistua isossa vai pienessä kustantamossa. Käsittääkseni kustantajia lasketaan olevan tuhatkunta?

Kirjankustantamisen historiasta Suomessa ja lähes kaikesta mahdollisesta siihen edes etäisesti liittyvästä on kirjoittanut dosentti Kai Häggman Suomen kustannusyhdistyksen 150-vuotishistoriikissa Paras tawara maailmassa: Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Suomen kustannusyhdistys täytti 150 vuotta vuonna 2008, jolloin historiikki valmistui. Kyseessä on järkälemäinen historiateos, joka käsittää 570 sivua tekstiä ja kuvia sekä lähes tuhat alaviitettä. Häggman kirjoittaa kiehtovasti, ja vaikka etsin kirjasta vain tiettyjä asioita, tulin lukeneeksi siitä ainakin kolmanneksen silkaksi ilokseni. Kirja tekisi mieli hankkia omaan hyllyynkin hakuteokseksi.

Häggmanin teoksen perusteella voisi karkeasti yleistää, että 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1990-luvulle asti Suomessa oli kaksi suurta kustantamoa (WSOY ja Otava) sekä alle kymmenen keskisuurta kustantamoa (mm. Gummerus ja Karisto). Varsinaisia pienkustantamoja putkahteli ennen 1980-lukua lähinnä muutamana kriisiaikana, nimittäin sotavuosina. Yllättäen sota toimi kustannus- ja kirjakauppa-alan hyväksi, ja silloin myös onneaan koettelevat ns. konjunktuuri- eli suhdannekustantajat pompsahtivat markkinoille rahastamaan nopeita voittoja. Nämä konjunktuurikustantajat jäivät yleensä lyhytikäisiksi.

Muutos tilanteeseen tuli toden teolla vasta 1980-luvulla, jolloin tietotekniikka muutti kustannus- ja kirjapainoalaa radikaalisti. ”Jokamiehen tietotekninen kumous ja kulttuuripiirien suosio tekivät kustantamon perustamisesta suosittua ja suhteellisen riskitöntä toimintaa. Vähäisellä kulurakenteella, talkoohengellä ja pienelle täsmäyleisölle suunnatuilla täsmäpainoksilla aloittava kustantaja otti pienemmän riskin kuin aloitteleva kaivinkoneyrittäjä ensimmäistä kaivuria ostaessaan.” (Häggman s. 556)

Häggman ei kovinkaan paljoa kerro pienkustantamisesta, koska pienkustantamot alkoivat päästä Suomen kustannusyhdistyksen jäseniksikin vasta varsin myöhään. Häggmanin kirjan lopussa olevassa Suomen kustannusyhdistyksen jäsenluettelossa on jo yli sata jäsentä, ja niistä siis suurin osa on nimenomaan pienkustantajia. Toisaalta varmaan on niin, että kaikki pienkustantajat eivät yhdistykseen edes halua sen keräämien jäsenmaksujen takia.

Pienkustantajan arkipäivä

Pienkustantajan arkipäivä on vuonna 1995 ilmestynyt Kai Halttusen tutkimus (alk. v 1993 pro gradu). Halttunen on tutkinut kahtatoista suomalaista pienkustantamoa ja niiden toimintaa vuosina1987-1991. Pääosan aineistosta Halttunen on kerännyt haastattelun avulla. Selvittelyn kohteina ovat olleet kustantamojen historia, kustantamisen prosessi, toimintakulttuuri, kulttuurinen pääoma, palaute (lehtiarviot) ja tulevaisuuden näkymät.

Halttunen määrittelee pienkustantajaksi kustantajan, joka on erikoistunut jonkin tai joidenkin aihealueiden julkaisemiseen (vastakohtana siis yleiskustantamot). Pienkustantaja pyrkii tuomaan uusia aineksia julkiseen keskusteluun julkaisemiensa teosten avulla.  Pienkustantamot ovat myös julkaisujen ja henkilökunnan määrällä mitattuina pieniä, ja jokaisella Halttusen haastattelemalla kustantajalla oli ainakin yksi kokopäiväinen työntekijä. Sen sijaan omakustanteita julkaisevat yritykset oli suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Halttusen tutkimuskohteina olivat mm. Atena, Like ja Gaudeamus.

Halttunen toteaa, että julkaistujen teosten markkinointi ja välitys ovat usein pienkustantamojen pullonkauloja. Koska kirjat on usein suunnattu pienelle ja erikoistuneelle yleisölle, ei suurista ilmoituskampanjoista olisi hyötyä, vaikka niihin olisi varaakin. Ostajat pitäisi pystyä tavoittamaan tehokkaasti. Tutkimusajankohtana internetin hyödyntäminen ei vielä ollut mahdollistakaan, joten monet pienkustantamot turvautuivat erilaiseen suoramarkkinointiin, joka taas oli hidasta ja kallista.

Markkinoinnin ja välityksen lisäksi ongelmana olivat usein jatkuva ajanpuute ja rahavirtojen kontrollin heikkous. Toiminnan saaminen taloudellisesti kannattavaksi vaikuttaa olevan erityisen vaikeaa. Pienkustantajien toimintaa kuvataan innostuneeksi mutta samalla jopa toivottoman amatöörimäiseksi.

Ns. ideaalityypin pienkustantajat (jonkinlainen tyypillisen pienkustantajan prototyyppi) on Halttusen mukaan kustantaja, joka julkaisee suurten kustantamojen hyljeksimää kirjallisuutta. Niiden julkaisut ovat taloudellisesti kannattamattomia tai jäävät vain niukasti voitollisiksi. Pienkustantajat ovat erikoistuneita ja niillä on kapea vuorovaikutustila (siis pieni potentiaalinen ostava yleisö). Niiden toiminta on käsityöläismäistä, organisaatio yksinkertainen ja kiinteät kulut minimoitu huolella. Päätöksenteko on nopeaa, koska se on epämuodollista, ja työntekijät ovat erittäin sitoutuneita toimintaan. Pienkustantamot tiedostavat vahvasti oman toimintansa kulttuurisen merkityksen, ja monesti kulttuuripääoma meneekin taloudellisen pääoman edelle toiminnassa.

Eräs Halttusen haastattelema pienkustantamon edustaja toteaa Jorma Kaimion todenneen: ”--- paras mainonnan ja markkinoinnin väline on niin sanottu puskaradio tai siis tuttavien ja ystävien kehumiset – voi kun hän tietäis jokaiselle kirjalle semmoisen 100 ihmisen ydinryhmän, niin hän lahjoittaisi ilmaiseksi kirjat sinne, sille porukalle, joka sitten kertoisi kolmelle ystävälleen, joista taas yksi kaksi ostaisi ja näin edelleen.” Haastateltava toteaa Halttuselle, että juuri tuota pienkustantaja koko ajan tekee, vaikka ei aina edes lahjoita kirjoja. ”Se ydinjoukko on myös markkinoinnin, tiedonvälityksen kannalta erittäin olennainen välittäjäryhmä.” Kaimion toive on toteutunut sosiaalisen median avulla aika hienosti! Sitä kun vielä pienkustantamot oppivat (ja ehtivät) käyttämään.

Halttusen haastateltavat kokivat pienkustantajan työn hankalimmaksi puoleksi sen, että pitäisi olla niin monen asian ammattilainen ja asiantuntija. Aika ei kerta kaikkiaan riitä kaikkeen, ja se kuluu käsistä eri tehtävästä toiseen siirtyillessä. Aika paljon siis kuten anonyymi kommentoijanikin alussa kertoi. Ei ihme, että monet pienkustantamot jäävät lyhytikäisiksi avainhenkilöiden uupuessa työtaakkansa alle.

Halttusen kirjasta muuten löytyi vastaus kysymykseeni, onko helpompaa saada käsikirjoituksensa läpi pienkustantamossa kuin isossa yleiskustantamossa. Vastaus on varsin tyly ei. Pienkustantamot ovat usein tiukasti erikoistuneita ja niillä on yleensä jo valmiiksi sovittuina kustannusohjelmaa toiminnan alkaessa (joko kontaktien kautta saatua tai omaa tuotantoa). Usein uudelle kustantamolle virtaa alkuaikoina suorastaan tulvimalla käsikirjoituksia eri aloilta, mutta toiminnan vakiinnuttua tilanne rauhoittuu.

”Suomessa on muutaman sadan käsikirjoituksen lautta, joka seilaa pientä piiriä ympäri. Kyllähän meitäkin on lähestytty just sillä tavalla, että on muutama talo kierretty läpi ja sitten on ajateltu: alennutaan nyt lähettämään tuolle pienellekin, kun ei isoa kalaa saatu. Vähän epärealistisesti kirjoittajat luulee, että meillä rima olisi jotenkin matalammalla, siitähän ei ole kysymys, päin vastoin. Kuitenkin julkaistaan vähän ja valitaan se suhteessa yhtä paljosta kuin muutkin”, kertoo yksi Halttusen haastateltavista.

Ohjeita kirjailijalle: Miten ei kannata lähestyä kustantajaa

”Toivon teidän kiirehtivän käsikirjoituksen käsittelyssä, jotta ehdimme saada sen joulumarkkinoille.”

”Toivosin kommentteja 1800-sivuisesta käsikirjoituksesta jo mielellään ensi viikolla eli uudenvuoden alusviikolla.”

”Jos käsikirjoitus ei kiinnosta, voitte hävittää sen. En tee sillä mitään.”

Yllä olevat riemukkaat vinkit ovat peräisin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta Juosten kustannettu. Kirja vaikutti niin mielenkiintoiselta, etten malttanut olla tarttumatta siihen. Jo nimi pisti mielikuvituksen lentoon, vaikka kirjoittajat kirjan lopussa kirkkain silmin väittävätkin, että nimi viittaa pelkästään siihen vauhtiin, jolla pienkustantajan on edettävä työssään. Kirjan alaotsikko on Pienkustantajan salaiset kansiot tai 16,3 vuotta: Päättymätön kulttuuriteko (joka päättyi) eli opasluonteinen kertomus pienkustantamisesta kiinnostuneille siitä, miksi alalle ehdottomasti kannattaa ryhtyä, jos haluaa pysyä köyhänä.

Kustannus-Puntsi oli pieni pohjoissuomalainen vuonna 1996 perustettu lähinnä saamelaiseen kulttuuriin keskittynyt tietokirjakustantamo. Nimi tarkoittaa suomeksi tärkeilevää henkilöä, joka luulee itsestään liikoja. Perustajat olivat veljeksiä, jotka ensi töikseen kustansivat isänsä Teuvo Lehtolan pitkään työstämän historiateoksen saamelaisista ja Lapista. Kustantamiseen rohkaisivat aiemmat huonot kokemukset muista pienkustantamoista.

Ensimmäistä teosta suoramarkkinoitiin kiivaasti ja se julkistettiin näyttävästi Ivalon kirjastossa kakkukahvien höystämänä ja toimittajien sankan joukon edessä. Jo ensimmäisessä lehtiuutisessa kirjasta korostettiin sen merkitystä kulttuuritekona. Tästä tulikin sitten usein toistuva fraasi, joka käytännössä tarkoitti, ettei teoksen kustantaminen ollut taloudellisesti kannattavaa.

Juosten kustannettu on hulvattoman hauska ja samalla surullinen kirja. Kustantamo ei missään vaiheessa elättänyt yhtäkään omistajistaan, vaan kaikki säilyttivät (viisaasti) päivätyönsä. Koska useat omistajista myös kirjoittivat kustannettavia teoksia tai muuten osallistuivat kiinteästi kustannustoiminnan eri työvaiheisiin, kustantamo nieli käytännössä omistajiensa kaiken liikenevän vapaa-ajan viimeistä tuntia myöden. Silti lähes jokaisen julkaistun teoksen (yhteensä 49 kirjaa) kohdalla oltiin miltei paniikin partaalla ennen kuin kirja oli tupsahtanut painosta. Sitten alkoi markkinointi ja myynti, jotka harmillisen usein jäivät lapsipuolen asemaan.

Kustantamo perustettiin siis jo tietoteknisen vallankumouksen tapahduttua, mutta monet vaikeudet liittyivät tietotekniikkaan: yhteen sopimattomat laitteet ja ohjelmat temppuilivat, aikataulut laadittiin liian optimistisiksi jne. Merkittävässä roolissa oli myös yhden osakkaan vanha Lada, joka uskollisesti matkasi kirjalastissa milloin minkälaisessa säässä pitkin Suomen maanteitä. Yleensä kyseessä oli matka painosta julkistamistilaisuuteen…

Kustannus-Puntsin tarina olisi voinut olla Kai Halttusen tutkimusmateriaalia. Toisaalta Puntsin perustajat olisivat ehkä jättäneet yrityksensä perustamatta, jos he olisivat ensin lukeneet Halttusen teoksen Pienkustantajan arkipäivä.

Kustannus-Puntsissa toteutuivat kaikki Halttusen kuvailemat ideaalipienkustantajan piirteet. Yritys perustettiin innostuksen vallassa, lähipiiristä löytyi valmista materiaalia ensimmäisiin julkaisuihin, yleisö oli tuttu ja varsin rajattu, rahavirtojen käsittelyyn oltiin tottumattomia, markkinointi jäi usein retuperälle, usko omiin kykyihin oli hieman ylimitoitettua ja niin edelleen. Kustannus-Puntsin omistajien mukaan ”kulttuurin nälkä ja kauneuden kaipuu on olennaisempaa kuin satunnainen mahan kurne”.  Siihen nähden kustantamon elinikä on varsin pitkä ja kunnioitettava.

”Optimismi on pienkustantamisen aa ja yö.”

Anonyymin kommentoijan lisäksi sain toisenkin kustannusalan ihmisen kommentin taannoiseen juttuuni. Pienkustantaja Raija Airaksinen-Björklund kommentoi näin:

Pienkustantajan eksyin (vinkkauksen perusteella ) lukemaan tätä keskustelua. Joskin olen ns. ammattikirjallisuuden pienkustantaja, en fiktiivisen / kertomakirjallisuuden. Pienkustantajaksi ajauduin siksi, että mikään iso kustantamo ei kiinnostunut 2000-luvun alussa marginaaliryhmälle suunnatusta ammattikirjallisuudesta, potentiaalinen ostajakunta rajallinen. Otin riskin - ja nyt olen pyörittänyt omaa kustantamoa reilut 10 vuotta. Ei tällä rikastu, mutta tunnen tekeväni arvokasta työtä - onneksi myös kollegoiden mielestä. Painosmäärä 500 -1000 kpl, jotka sitten pyörivät 5 -7 vuotta varastossa. Toimin myös kustannustoimittajana, apuna muutama alan asiantuntija varmistamassa sisällöllistä oikeellisuutta ja kielenhuoltoporukkaa niin ikään. Onneksi kirjoittajatiimiläiseni ovat myös kielellisesti lahjakkaita (pääosin opettajia). Keskeneräistä ei julkaista, tehdään niin hyvin kuin osataan. Jokaisessa kirjaprojektissa oppii uutta. Jokaisesta julkaisusta löytyy aina parannettavaa - varmaan myös isoissa kustantamoissa.
Tässä kohtaa nosta myös "omaa häntää", kun teemme rajattuun aihepiiriin kirjallisuutta, on meillä asiantuntijuus hallussa. Emme julkaise "höttöä" , tavoitteenamme on tuottaa alalle asianmukaista, ajantasaista ja teoriaan pohjautuvaa materiaalia ja sillä tavoin edistää meidän tapauksessamme draama- ja teatteriopetuksen / teatterilähtöisten menetelmien tietoisuuden lisääntymistä ja osaamista. Olen tehnyt kirjan myös isolle kustantamolle - ja sen projektin aikana kustannustoimittajan substanssi nousi arvoon arvaamattomaan. Hikoilin, kun alaa tuntematon päsmäröi tekstejä - kyseenalaisti ja muokkasi ymmärtämättä kontekstia. Kertomakirjallisuudessa asia on varmasti erilainen.
Toimiva tiimi on mielestäni avainasia. Kaikki ovat mukana alusta alkaen - kuvittaja, taittaja, oikolukija kirjoittajien ja kustannustoimittajan kanssa tiiviissä yhteistyössä. Dialogissa koko prosessin ajan.
Käsityötä, ei teollista liukuhihnatyötä.
Tässäpä muuta pienkustantajan ajatus sunnuntaipäivän ratoksi, asiasta tai asian vierestä.

p.s. lohduttavin 'painovirhepaholainen' löytyi syksyllä ruotsalaisen Lars Keplerin pokkarin takakannesta, jossa päähenkilön Joona Linnan nimi oli jäänyt Jonna Linnaksi.
Lohdutti.
Sattuu sitä isommillekin.

Kiitos vielä anonyymille ja Raijalle kommenteista! Pienkustannusala vaikuttaa edelleen kiehtovalta mutta samalla pelottavan haastavalta toiminnalta. Onnea ja menestystä kaikille siihen rohkeasti ryhtyneille!

Kai Halttunen: Pienkustantajan arkipäivä. Tutkimus julkaisuprosessista ja toimintakulttuurista.
Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, Jyväskylän yliopisto 1995. 93 s. (Kirjasto)

Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008. 622 s. (Kirjasto)

Lehtola - Lehtola - Lehtola: Juosten kustannettu. 
Kustannus-Puntsi 2013. 174 s. (Kirjasto)

Olisi mukavaa kuulla lisää erilaisia kokemuksia alalta niin kustantajien kuin kirjailijoiden tai muiden tavalla tai toisella osallisten suunnasta. 

Anu Holopainen kirjoitti jokin aika sitten Alaston kirjailija! -blogissa näin:
"Sekin minua uteloittaa, minkä verran kustantamolla on merkitystä. Aina joskus olen havainnut näkemyksiä, joiden mukaan pienkustantamot ovat harrastelijamaisia ja vain isot ammattitaitoisia, tai kääntäen isoista suolletaan kaupallista massakökköä ja pienet kustantamot panostavat laatuun. Voivatko tällaiset ajatukset olla mukana kirjaan tartuttaessa?"


Miten on, vaikuttaako kustantamo siihen, mitä valitset luettavaksesi? Sana on vapaa!