Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Jälleen tuli todistetuksi, että huumorintajuni ei taida olla kummoinen. Ainakin se on hyvin lyhytjännitteinen. Sama juttu ei jaksa viihdyttää meikäläistä kovin pitkään. Pitää tulla jotain muuta tai ainakin loppu. Muuten alkaa paraskin hauskuutus haukotuttaa.

Totesin jo kaksi vuotta sitten, että Ruotsin Arto Paasilinnaksi tituleeratun Jonas Jonassonin veijariromaanin Satavuotias joka karkasiikkunasta ja katosi oli liian pitkä. Kuitenkin pidin paljonkin kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta. Syynä taisi muun muassa olla, että elokuvassa joudutaan yleensä kirjaa lyhentämään. Reippaan kaksitoistatuntisen äänikirjan parissa jo aloin odotella loppuratkaisua, mutta puolitoistatuntinen leffa jaksoi viihdyttää koko matkalta.

Olin ajatellut jättää suosiolla väliin Jonassonin toisen suomennoksen, vuonna 2013 alkukielellä ilmestyneen romaanin Lukutaidoton joka osasi laskea. Äänikirjahimoni on kuitenkin kyltymätöntä sorttia, ja koska tarjontaa ei hirmuisesti ole, tulen tarttuneeksi usein hieman vähemmän kiinnostavaankin kirjallisuuteen, jos sitä on tarjolla oikeassa formaatissa. Elokuussa kirjaston äänikirjahyllyssä nökötti Lukutaidoton odottamassa lainaajaansa.

Kirjassa kulkee kaksi mahdollisimman kaukaista tarinalinjaa pitkään erillään, mutta selvää tietysti on, että niiden on jossain kohdassa ristettävä. Ruotsissa armottoman kuningasvastainen pikkuvirkamies kasvattaa identtiset kaksospoikansa originellilla tavalla. Sattuman oikusta pojat syntyivät kotona ilman todistajia, joten päästäkseen mahdollisimman tehokkaasti kasvattamaan heistä tasavaltalaisia, päättää isä ilmoittaa väestörekisteriin vain toisen pojista. Pojat alkavat aikanaan käydä koulua vuoropäivinä. Vaikka ulkonäkö on pojilla identtinen, eivät älynlahjat ole jakautuneet kovin tasaisesti. Toisena syntynyt Holger, se joka ei virallisesti ole olemassa, on kaksikon aivot.

Samaan aikaan toisaalla eli Etelä-Afrikassa kasvaa Soweton slummissa tyttö nimeltä Nombeko. Nombekolla on ilmiömäinen laskupää, ja vaikka hän työskentelee vessojen tyhjentäjänä, jotka eivät yleensä osaa lukea, oppii hän nopeasti tuonkin taidon. Ja hankkii siinä sivussa itselleen miljoonien arvosta raakatimantteja. Osaatteko muuten sanoa, miten on mahdollista, että jalkakäytävällä kävellyt jalankulkija saa vankeusrangaistuksen siitä, että rattijuoppo ajaa hänen ylitseen? Näin voinee käydä vain 70-luvun Etelä-Afrikassa, jos jalankulkija on musta ja rattijuoppo ydinpommihanketta johtava insinööri.

Kuten arvata saattaa, ruotsalaiset tasavallan kannattajat kohtaavat lopulta Nombekon. Siitä vasta varsinainen juoni lähtee käyntiin. Mukaan juttuun sotkeutuvat aikanaan vielä Ruotsin kuningas ja pääministerikin…

Edellisestä kirjasta tutut keinot liioittelu ja toisto ovat Jonassonilla jälleen käytössä, kuten odottaa sopiikin, kun kerran veijariromaanista on kyse. Huumoria syntyy myös henkilöistä, jotka suhtautuvat tosiasioihin ilman sen kummempia ihmettelyjä. Jos seurustelunurkkauksessa on atomipommi lautalaatikossa, niin sitten siellä on. Ihan kiva. Ruotsalaisten ja eteläafrikkalaisten yhteiskuntajärjestelmistä ja ajatustavoista revitellään myös kelpo satiiria. Mutta kuten sanottu, hieman pitkäksi juttu venyy tälläkin kertaa. Leffa-ainekset myös tässä kirjassa ovat jo valmiiksi kasassa. Sitä odotellessa.

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (Analfabeten som kunde räkna)

Suom. Laura Jänisniemi. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Karo Lauronen. Kesto 12 h 20 min, laajuus 11 cd:tä.

Lainattu kirjastosta.

4. euro #lukutaitohaasteeseen.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Veijariromaanin kirjoittaminen on varmasti yhtä lailla vaikeaa kuin hyvän huumorin tuottaminen ylipäätään. Eivätkä kaikki ymmärrä samanlaista huumoria, tuskin siis kaikki pitävät samoista veijariromaaneistakaan. Pidin enimmäkseen ruotsalaisen Jonas Jonassonin romaanista Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Löytyi silti tästäkin mutta.

Toisto ja liioittelu ovat huumorin peruselementtejä, ja niitä Jonasson viljelee ahkerasti. Ensinnäkin jo päähenkilö kirjan alussa täyttää ihan oikeasti sata vuotta mutta ei halua viettää syntymäpäiväänsä tylsän muodollisesti tai ainakaan ilman kunnon ryyppyä. Ainoa pelastus tuntuu olevan pako, ja niinpä Allan Karlsson, 100, kiipeää ulos vanhainkodin ikkunasta ja karkaa omille teilleen. Seuraa melkoinen seikkailu yhteensattumineen ja hauskoine ja jopa jännittävine käänteineen. Pahimmillaan Allan piilottelee sekä poliisilta että rikollisjärjestöltä saksanpaimenkoiran, elefantin, naisen ja parin miehen kanssa. Mitä siitä, että joukko kuin ohimennen pistää kylmäksi pari alamaailman hunsvottia. Onneksi ruumiista päästään kätevästi eroon.

Tarina on rytmitetty taitavasti siten, että aina välillä palataan muistelemaan Allanin menneisyyttä pikkulapsesta alkaen. Tarinan nykyhetki on keväällä 2005, joten Allan syntyi vuonna 1905. Pikkupoikana hän työskenteli räjähdetehtaalla ja oppi siellä kaiken räjähteistä. Aikanaan hän perusti oman räjähdefirman, mutta turhan innokkaat kokeilut johtivat vaikeuksiin. Allanin elämänvaiheet ovat absurdin mielikuvituksen tuotetta. Mies nyt vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja niin hän tutustuu mitä merkillisimpiin ihmisiin kenraali Fancosta presidentti Nixoniin ja kaikkiin mahdollisiin siinä välillä. Jonasson hyödyntää historiallisia tapahtumia ja paljastaa lukijalle, mitä ”oikeasti” tapahtuikaan. Miten vaikkapa Neuvostoliitto onnistui saamaan tietoonsa ydinpommin rakennusohjeet.

Allan on hyväntahtoinen ihminen, joka suuttuu ensimmäisen kerran vasta 99-vuotiaana. Hänen periaatteisiinsa kuuluu aina ajatella positiivisesti, joutuipa sitten vaikka Vladivostokiin vankileirille pakkotyöhön. ”Niin on kuin on, niin käy kuin käy.” Allan ei myöskään aja omaa etuaan, vaan on aina valmis auttamaan muita, vaikka hänen moraalikäsityksensä ei taida olla ihan samanlainen kuin keskivertokansalaisilla.

Tuskin kukaan tämän kirjan lukenut on voinut välttyä ajatukselta, että se muistuttaa kovasti Arto Paasilinnan tekstejä. Itse asiassa Jonasson viittaakin suoraan Paasilinnaan kirjan alussa. Mieleeni tuli myös Juhani Peltosen Elmo, eivätkä jotkut Veikko Huovisen kunnon irrottelutkaan ole tälle kirjalle kovin etäisiä verrokkeja. Kirjassa on monia hyviä oivalluksia maailman toisinaan järjettömästä menosta ja kummallisista säännöistä, joita ihmiset noudattavat. Miksi vanhainkodissa ei saa nauttia alkoholia? Koska alkoholi lisää kuolleisuutta…

Mutta se mutta. Liian pitkä! Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka kesto on 13 tuntia 15 minuuttia. Kirjassa on 384 sivua. Ainakin neljänneksen olisi voinut kevyesti lyhentää, ja tarina olisi vain parantunut. Oliko Allanin pakko ihan jokaiseen maailmanpolitiikan käännekohtaan sotkeutua 1900-luvulla? Vähempikin olisi ollut kyllin.

Äänikirjan lukee Kari Ketonen, josta pidän kovasti. Mahtoi muuten Ketonen muutaman kerran manata Allanin sukunimeä. Koettakaapas toistaa alituiseen sanaa Karlsson moitteettomasti artikuloiden!

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann)

Suom. Raija Rintamäki. WSOY:n äänikirja, 2012. Lukija Kari Ketonen. 11 cd:tä.