Elly Griffiths: Käärmeen kirous #dekkaritiistai

Käärmeen kirous on neljäs Elly Grifftihsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertova dekkari, joten ei ole ihme, että Ruthista tuntuu tulleen kuin vanha ystävä. Hänen kuulumisiaan on mukava päivittää puolen vuoden välein ja siinä sivussa muutama arvoituksellinen murhakin ratkeaa kuin ohimennen. Murhatarinat ovat kirjoissa itsenäisiä, eivätkä henkilöiden yksityiselämään liittyvät käänteet ole mahdottomia ymmärtää, vaikkei kaikkia sarjan osia olisi järjestyksessä lukenutkaan. Mukaan voi siis aivan mainiosti hypätä vaikka tästä neljännestä osasta.

Norfolkin poliisi on täystyöllistetty huumeiden salakuljetuksen selvittelyssä. Seudulle suorastaan vyöryy hyvälaatuisia huumeita, mutta kukaan ei tunnu tietävän, mistä ja miten. Samaan aikaan Ruth törmää epäilyttävään kuolemantapaukseen yksityisessä museossa, jossa on tarkoitus avata omistajan esivanhempien sukuun kuuluneen 1300-luvulla eläneen piispan arkku. Arkun vierellä makaa verissään museon kuraattori, joka kuolee matkalla sairaalaan. Kuolinsyy paljastuu luonnolliseksi, mutta paikalle saapuneen komisario Nelsonin mielestä muutamakin tapaukseen liittyvä yksityiskohta vaikuttaa epäilyttävältä.

Smith-museon omistaa upeaa hevostilaa lähistöllä pyörittävä lordi Smith. Käy ilmi, että museossa säilytetään lordin isoisoisän aikoinaan Australiasta tuomia aboriginaalien luita ja kalloja, joita on pyydetty palautettaviksi oikeille leposijoilleen. Lordi suhtautuu vaatimuksiin kuitenkin jyrkän kielteisesti. Juuri kummoisiakaan tutkimuksia ei käynnistetä, eihän ole murhaakaan, mutta sitten hevostilalla tapahtuu toinen yllättävä kuolemantapaus. Jotain outoa on meneillään. Tilanne tuntuu riistäytyvän kaikkien hallinnasta, kun poliisin miesvahvuus yllättäen verottuu äkillisen ja vakavan sairastapauksen vuoksi.

Ruthin pikkutyttö Kate on nyt vuoden ikäinen, mutta Ruth tuntee edelleen olevansa äitinä untuvikko. Eihän hän osaa tehdä edes kunnollisia perunaleimasimia! Olisi myös mukavaa, jos voisi joskus jakaa edes viikonloppunsa jonkun kanssa. Tilannetta mutkistaa, että Katen isän vaimo on saanut selville totuuden lapsesta. Ruthin ja Nelsonin välit ovat kovin jännitteiset. Naapuriin tupsahtaa Bob Woonunga suoraan Australiasta tuoden mukanaan sekä tervetullutta elämää autiolle rannalle että jotain outoa, jota Ruth ei aivan osaa nimetä. Onko Bob naapurina uhka vai mahdollisuus?

Museoon ja ratsutilan kuolemantapausten ympärillä on kovin paljon hämmentäviä yksityiskohtia. Mitä lordin itsellinen vaimo puuhailee iltaisin? Miksi poika Randolph ärsyttää isäänsä niin kovasti? Miksi tytär Caroline ei uskalla pyytää palkankorotusta? Miksi hevosilla tuntuu jatkuvasti olevan ähky? Oliko piispa Antoninella jokin salaisuus? Miten joka puolelta esiin tunkevat käärmeet liittyvät kaikkeen?

Kaikki yksityiskohdat loksahtavat lopulta siististi paikoilleen ja langanpäät solmitaan, mutta kovin aktiivista roolia Ruthilla tai edes Nelsonilla ei lopulta ole arvoitusten ratkaisemisessa. Cathbadilla on jälleen kummallisesti sormensa pelissä, kun tarvitaan apua henkimaailman rajoilta, mutta eipä sekään haittaa. Yliluonnollisiin ilmiöihin ei Ruthkaan suostu uskomaan, joten lukijakin saa vapaasti itse päättää, mikä on ’totta’.

Käärmeen kirous on tuttua Elly Griffithsiä ja Ruth Gallowayta: leppoisaa, viihdyttävää ja nopeasti alas solahtavaa. Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavaa osaa.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous (A Room Full of Bones)
Suomennos Anne Lönnroth.
Tammi, 2018. 331 sivua.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

”Kuka voi vastustaa Ruth Gallowayta?” Leena Lumi kyselee kolmannen Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarin Jyrkänteen reunalla kannessa. No, en minä ainakaan. Olen kovasti mieltynyt hieman eksentriseen mutta ei liian omituiseen Ruthiin ja hänen omintakeiseen lähipiiriinsä. Norfolkin karut maisemat ja peribrittiläinen meno eivät nekään ole ainakaan dekkarisarjan miinuspuolia.

Sarja etenee suomalaisittain mukavaa vauhtia, sillä sen suomennoksia ilmestyy tällä hetkellä kaksi vuodessa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kymmenen osaa, joista siis kolmas on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä ja neljäs osa Käärmeen kirous on tulossa syyskuussa. Vauhti on kieltämättä kovahko, mutta mukavaa on, että näin Ruthin yksityiselämän käänteissä pysyy mukavasti kärryillä. Rikosjuonet ovat ainakin tähän asti olleet selkeästi itsenäisiä ja ratkenneet kukin omassa kirjassaan. Periaatteessa ei siis haittaa, vaikkei Ruthin matkaan alusta alkaen hyppäisikään.

Tällä kertaa Ruth kutsutaan paikalle, kun Sea’s End House -nimisen talon kohdalta jyrkkien rantakallioiden juurelta löytyy ihmisten jäänteitä eli vanhoja luita. Talo on pienen kylän ulommaisin rakennus, ja meri on syönyt sen puutarhan jo miltei kokonaan. Takapihaa on jäljellä enää metrin levyinen kaistale ja koko rakennus on julistettu vaaralliseksi. Omistaja eli kansanedustaja Jack Higgins ei kuitenkaan suostu poistumaan sukunsa talosta, vaan asuu siellä sitkeästi vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa.

Löytyneet jäänteet osoittautuvat ihmisten luiksi. Jo ensivilkaisu kertoo, että kuolema ei ole ollut luonnollinen, sillä luurankojen kädet on sidottu selän taakse ja uhreja on ammuttu. Lähempi tarkastelu vahvistaa, että jäänteet ovat mitä todennäköisimmin peräisin toisen maailmansodan ajoilta. Norfolkin rannikolla on silloin syystä pelätty saksalaisten maihinnousua, mutta sitä ei tiettävästi kuitenkaan koskaan yritetty. Vai yritettiinkö sittenkin?

Kun Harry Nelson ryhmineen alkaa selvittää kylän sodanaikaisia tapahtumia, alkaa heidän tielleen osua epäilyttäviä kuolemantapauksia. Kaikki heidän seuraamansa johtolangat tuntuvat päättyvän hiljattain kuolleisiin henkilöihin.

Vanhojen luiden penkominen ei siis suinkaan ole tälläkään kertaa vaaratonta puuhaa, sen saavat Ruth ja kumppanit jälleen tuta hyvinkin konkreettisesti. Oman kierteensä käänteisiin tuovat luonnonolosuhteet. Sankka pyry ja pakkanen sekoittavat koko maankolkan juuri, kun Ruth on jättänyt lapsensa hoitajan huomaan. Toisella kerralla taas nopeasti etenevä nousuvesi lisää vaaraa moninkertaiseksi. Viimeistään tämän kirjan luettuani pysyn visusti poissa petolliselta rantakaistaleelta pystysuoran kallioseinämän alapuolella! (Tosin vaara, että sellaiseen paikkaan päätyisin, on onneksi häviävän pieni.)

Luiden penkomisen ja arvoitusten ratkonnan sekä hengenvaaraan joutumisen ohella Ruthilla on järjestettävänään pienen tyttönsä nimiäisjuhla. Cathbadilla tosin on jo suunnitelmat valmiina juhlallisuuksien osalta, mutta Ruthilla on niissä jonkin verran nieltävää. Kaiken lisäksi vieraisille tupsahtaa ystävä kaukaa menneisyydestä ja pölläyttää tulollaan esiin kipeitä muistoja.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End)
Suom. Anna Lönnroth. 348 s.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

Eilen tätä juttua haudutellessani törmäsin Facebookin jossakin kirjallisuusryhmässä sattumalta aloitukseen, jossa viitattiin tähän Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan ja todettiin, että se on nimenomaan naisille sopivaa luettavaa. Itse olen keski-ikäinen nainen, ja pidän siis, kuten yllä jo todettu, kovasti tästä sarjasta. Sen kirjoittaja on nainen, samoin päähenkilö, jonka yksityiselämää jonkin verran seuraillaan. 

Tekevätkö nämä seikat sarjasta naisille suunnatun? Entä miksi väite sai omat niskakarvani jollei pörhistymään niin ainakin lievästi koholleen? Miksi miehet eivät lukisi naisen kirjoittamaa kirjaa naisista? Eikö juuri niiden pitäisi miehiä kiinnostaa? Saattaisivat vaikka oppia jotain naisista! Itselleni ei yleensä ole merkitystä sen paremmin kirjoittajan kuin päähenkilöiden sukupuolella.

Mitäs mieltä olette? Miehet, luetteko naisten kirjoittamia kirjoja? Miksi?


Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Elly Griffiths: Januksen kivi

Ihastuin keväällä brittidekkaristi Elly Griffithsin forensisen arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta kertovan sarjan aloitusosaan Risteyskohdat. Tammi aloitti tämän kotimaassaan jo yhdeksänosaiseksi venähtäneen sarjan onneksi alusta, ja suomennostahti on kiivas. Toinen osa on siis ilmestynyt tänä syksynä ja kolmas suomennos tupsahtanee painosta ensi keväänä. Suomentajaksi on valittu arkeologi Anna Lönnroth. Sarjan markkinointia vauhditettiin aiemmin syksyllä myös kirjailijavierailulla. Sujuvasanainen ja sydämellinen Elly Griffiths hurmasi ainakin salillisen Dekkarifestivaalin yleisöä lauantaina 16.9.2017.

Tähän väliin varoituksen sana. Jos et ole vielä lukenut Risteyskohtia, sinun ei ehkä kannata lukea tätä juttuani pidemmälle. Aion nimittäin paljastaa keskeisen juonenkäänteen, joka koskee Ruthin yksityiselämää. Asia paljastetaan heti kirjan alkusivuilla, joten muita paljastus ei haitanne.

Sarjan toisen osan Januksen kiven tapahtumat sijoittuvat noin neljän kuukauden päähän siitä, mihin Risteyskohdat päättyy. Suureksi ällistyksekseen ja ilokseen Ruth huomaa olevansa tulossa äidiksi kypsässä neljänkymmenen iässään. Kaiken lisäksi hänestä on tulossa myös yksinhuoltaja, sillä lapsen isä on ilman epäilystä rikoskomisario Harry Nelson, jonka kanssa Ruth meni sänkyyn tasan yhden kerran. Asiaan mutkistavat Harryn avioliitto ja kaksi teini-ikäistä tytärtä. Ruth ei myöskään osaa ajatella Nelsonia kotiinsa pysyvästi.

Ruthin raskautta käsitellään kirjan mittaan melko paljon ja se liittyy osittain myös rikosjuonen kulkuun. Minua raskauskuvio ei häirinnyt mitenkään, mutta voin kuvitella, ettei se miellytä kaikkia lukijoita. Tämä osuus tarinassa on leppoisaa ja kotoisaa, mutta sen vastapainona ovat menneisyydestä esiin nousevat raakuudet.

Ruthin yliopiston alueella on käynnissä kaksi kaivausprojektia. Toisella työskentelee mukavan tuntuinen Max Grey, joka selvästikin on kiinnostunut Ruthista muutenkin kuin vain ammatillisessa mielessä. Ruthkin huomaa, ettei pidä Maxin seuraa lainkaan vastenmielisenä, päinvastoin. Kaivaustyömaista mielenkiintoisempi on kuitenkin kaupungissa sijainneen entisen katolisen lastenkodin purkutyömaalla tehtävä kaivaus. Paikallinen grynderi Edward Spens on ostanut tyhjilleen jääneen kiinteistön ja päättänyt rakentaa sen paikalle luksusasuntoja.

Rakennuksen paikalla on ennen lastenkotia sijainnut ainakin kirkko ja hautausmaa, jotka ovat peräisin kenties roomalaisajalta saakka. Siksi ennen uuden rakennuksen perustustöitä on tehtävä arkeologisia tutkimuksia. Niiden yhteydessä paljastuu komean sisääntuloportin kynnyksen alta pienen lapsen luuranko. Entistä huolestuttavammaksi löydön tekee se, että luurangolta puuttuu kallo. Miksi lapsi on haudattu ilman päätä? Missä puuttuva pää on? Kuka lapsi on ollut? Kuten kunnon dekkarissa pitääkin, viimeiseen kysymykseen on tarjolla useita eri vaihtoehtoja. Vähitellen väärät vaihtoehdot karsiutuvat pois sitkeän tutkimustyön ja löytyäkseen hieman onneakin vaativien vihjeiden avulla.

Lukijan mielikuvitusta ruokitaan otteilla merkillisestä päiväkirjasta, jonka kirjoittaja on selvästikin sekaisin ja kuvittelee, että hänen tehtävänsä on antaa veriuhreja roomalaisille jumalille. Kuka kirjoittaja on, selviää lopussa, kun murhaajakin lopulta paljastuu. Sitä ennen tehdään paljon sekä arkeologisia että rikostutkimuksia. Jännitettä pidetään yllä myös suoraan Ruthiin ja Nelsoniin suunnattujen uhkausten avulla. Marskimaan reunalla sijaitseva Ruthin yksinäinen mökki on kuin tehty uhkaavan tunnelman rakentamiseen.

Ennen kuin murhaaja on saatu selville, on Ruth jälleen konkreettisesti hengenvaarassa. Täpärä pelastuminen on onneksi selviö, onhan sarjaan tulossa vielä paljon jatkoa!

Viihdyin Januksen kiven parissa vallan mainiosti. Ruth on mielestäni sympaattinen hahmo pienine ärsyttävine vikoineen kaikkineen, eikä Nelsonkaan ole mikään ylivertainen sankaripoliisi. Poliisin ja arkeologin yhteiset ponnistukset johtavat lopulta toivottuihin tuloksiin kauniisti kuvatuissa norfolkilaismaisemissa.

Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavan osan Jyrkänteen reunalla -suomennosta!

Elly Griffiths: Januksen kivi (The Janus Stone)
Suom. Anna Lonnroth.
Tammi 2017. 335 s.

Arvostelukappale.

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Brittikirjailija Domenica de Rosasta tuli dekkarikirjailija Elly Griffiths tavallaan vahingossa. Tehtyään kaiken ’oikein’ ennen kirjailijan uraansa (siis opiskeltuaan englantia ja työskenneltyään vuosia kirjastossa ja kustantamossa) ja julkaistuaan neljä romaania omalla nimellään de Rosa kirjoitti dekkarin, ja kustantaja totesi, että hän tarvitsee dekkarikirjailijanimen. Niin syntyi Elly Griffiths, joka on julkaissut jo yhdeksän arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovaa dekkaria.

Esikoisdekkari Risteyskohdat sai alkunsa, kun kirjailijan aviomies päätti jättää liike-elämän taakseen ja opiskeli arkeologiksi. Miehen uusi ura vei Brightonissa asuneen pariskunnan Norfolkin rannikolle, jossa mies kertoi Griffithsille, että muinaiset kansat olivat pitäneet rannan marskimaata eli suolamarskia pyhänä. Pyhyys johtui maaperän erikoisesta luonteesta: se ei ole oikein maata eikä merta. Suolainen vuorovesi pyyhkii sen yli säännöllisesti ja tuloksena on ainutlaatuiset olosuhteet. Ajatus rajapinnasta, joka ei ole maata eikä merta, ei elävää eikä kuollutta, kiehtoi Elly Griffithsin kirjailijan mielikuvitusta ja siemen ensimmäiselle dekkarille oli kylvetty.

Tammi on juuri aloittanut Ruth Galloway -mysteerien suomennosten julkaisemisen, ja onneksi ensimmäisestä osasta eli Risteyskohdista alkaen. Aloitusosan perusteella luvassa on kelpo sarja, joka jatkaa mallikkaasti brittiläisen dekkarikirjallisuuden laatuperinteitä.

Neljääkymmentä uhkaavasti lähenevä, ylipainoinen ja hyvin itsellinen mutta samalla inhimillisen epävarma tohtori Ruth Galloway on virkistävän erilainen dekkarisankaritar, josta on helppo pitää. Ruth työskentelee pienessä norfolkilaisessa yliopistossa forensisen arkeologian tutkijana ja opettajana. Asunnokseen Ruth on valinnut pienen talon suolamarskin reunalta kaukana kaupungin mukavuuksista. Yksinäisyys on hänen oma valintansa, ja seurakseen hän on kelpuuttanut vain kissansa Flintin ja Sparkyn. Miehiäkin olisi ollut tarjolla, mutta pidempää suhdetta ei ole ollut aikoihin.

Sympaattiseen Ruthiin tutustutaan vähitellen tapahtumien lomassa. Yllättäen Ruth nimittäin saa poliisilta pyynnön tulla auttamaan suolamarskilta löytyneiden luiden ajoittamisessa. Karheankomea ja salaperäisen synkänoloinen rikoskomisario Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat paikkakunnalta kymmenen vuotta sitten kadonneelle viisivuotiaalle Lucylle. Ruth voi kuitenkin nopeasti todeta, että kyseessä on jo todennäköisesti rautakaudella uhrattu tyttö.

Löytö on kuitenkin Ruthin työn kannalta kiinnostava, ja se palauttaa hänen mieleensä lähistöllä kymmenen vuotta sitten järjestetyn kaivauksen, jossa marskimaasta nostettiin esiin muinainen paalukehä. Kaivausten aikaan Ruth on rakastunut ja tutustunut moniin elämänsä tärkeisiin ihmisiin. Yllättäen paalukehä sekä vanhan kaivauksen tapahtumat nousevat esiin myöhemmin, kun paikkakunnalla tapahtuu toinen pikkutytön merkillinen katoaminen.

Nelson pyytää yllättäen Ruthin apua toisessakin tutkintaan liittyvässä asiassa. Hän on nimittäin saanut Lucyn tapaukseen liittyen joukon merkillisiä nimettömiä kirjeitä, joissa vihjaillaan Lucyn olinpaikasta. Kirjeet ovat täynnä kirjallisia viittauksia vanhoihin teksteihin ja mytologioihin, mutta niiden kirjoittajalla on selvästikin tietoa myös arkeologiasta. Tutkimukset alkavat liipata todella läheltä Ruthin ystäväpiiriä. Tunteeko hän tietämättään murhaajan? Ovatko Ruth ja Nelson päässeet huomaamattaan tappajan jäljille?

Elly Griffiths kuvaa taitavasti Norfolkin rannikon ankaran upeaa luontoa, joka on petollisen kaunis mutta kokemattomalle kulkijalle hengenvaarallinen. Infernaaliset myrskyt ravistelevat Ruthin mökin rakenteita tämän tästä. Alueen linnusto on poikkeuksellisen hieno myös. Oli pakko etsiä netistä kuvia alueelta, ja henkeäsalpaavan kaunistahan siellä on. Olisi helppo kuvitella nämä dekkarit myös komeana tv-sarjana. Jokin Ruthissa tuo mieleeni Vera Stanhopen persoonallisen hahmon.

Mistään leppoisista ja kotoisista mysteereistä ei ole kysymys, kaukana siitä. Pienet tytöt ovat kadonneet kirjaimellisesti jäljettömiin, eikä heidän kohtalonsa ole mitenkään kaunis. Väkivallalla ja verellä ei silti mässäillä, ja kauheudet jäävät armollisesti pääosin lukija oman mielikuvituksen varaan. Griffiths tihentää jännitystä taitavasti kohti viimeistä kilpajuoksua kuoleman kanssa petollisella suolamarskilla ukkosen pauhatessa ja vuoroveden noustessa. Myös harhautuksissa Griffits on taitava. Syyllisen pitää olla joku Ruthin lähipiiristä, mutta ehdokkaita on viljalti. Aina, kun Nelson, Ruth tai lukija luulee tietävänsä ratkaisun, muuttavatkin palaset paikkaansa.

Viihdyin mainiosti Ruthin ja Nelsonin parissa tuulisella Pohjanmeren rannikolla. Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavaa tutkintaa!

Elly Griffiths: Risteyskohdat (The Crossing Places)
Suom. Anna Lönnroth. 305 s.

Arvostelukappale.

P.S. Ennakkokappaleen takakannen sisäpuolella kerrotaan, että suomentaja Anna Lönnroth on ammatiltaan arkeologi. Hieno panostus! Lisäksi kerrotaan, että seuraava osa Januksen kivi ilmestyy jo tänä syksynä. Odotuksesta ei siis tule piinallisen pitkä!

Kirjailijan nettisivut.