Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (elokuvaesittely)

Syksyllä luin brittikirjailija Paul Tordayn esikoissuomennoksen Ventovieras ja siitä kirjoittaessani tulin hieman penkoneeksi tietoa itselleni tuntemattomasta tekijästä. Törmäsin Youtube-traileriin, jossa esitellään Tordayn vuonna 2006 ilmestyneestä esikoisteoksesta Salmon fishing in the Yemen tehtyä samannimistä elokuvaa. Ihastuin ja päätin laittaa elokuvan hankintalistalle. Sattumoisin elokuva olikin viime syksynä tulossa Suomeen, ja parhaillaan se on jo tallennemyynnissä.

Jos en olisi laittanut elokuvaa visusti mieleeni, en varmastikaan olisi sitä tullut marketin dvd-hyllystä napanneeksi. Elokuvan nimi on nimittäin suomeksi niinkin kökkö kuin Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Siis oikeasti! Mitä oikein markkinointipuolella touhutaan? Kansikuvakaan ei kauheasti houkuta.

Luokittelultaan elokuva on draamakomedia, mutta siinä on huumorin rinnalla aimo annos romantiikkaakin. Kenties perusvire on kuitenkin liian tumma romanttiseksi komediaksi? Mausteena on vielä ihan pieni liraus jännitystäkin.

Päähenkilö on kalatutkija ja intohimoinen perhokalastuksen harrastaja tohtori Alfred Jones, joka tutkijakarikatyyriin sopivasti on sosiaalisilta taidoiltaan lähes autistinen. Avioliitto rahoitusasiantuntijavaimon kanssa on ajautunut arkisen viileään tilaan. Yllättäen tohtori Jones saa upporikkaan jemeniläisen sheikki Muhammedin edustajalta Harriet Chetwode-Talbotilta tiedustelukirjeen, jossa pyydetään asiantuntija-apua sheikin hankkeeseen. Tarkoitus on tehdä Jemeniin sheikin maille lohijoki aitoon skottilaiseen malliin. Fred torjuu ajatuksen täysin naurettavana. Samaan aikaan kuitenkin pääministerin lehdistövastaava Bridget Maxwell kaipaa epätoivoisesti myönteistä uutista Lähi-idän alueelta katastrofaalisten Afganistanin tapahtumien vastapainoksi. Sattuman oikusta Maxwell saa vihiä sheikin lohijokihankkeesta ja saa puhallettua siihen lisävauhtia. Lisäkiemurana juonikuviossa on vielä Harrietin pikarakastuminen ja rakkaan katoaminen Afganistanissa.

Juoni on kaiken kaikkiaan ainakin romanttiselta osaltaan hyvin ennalta arvattava ja lohien osalta taas mutkat oikaistaan huoletta, muutenhan koko tarina uppoaisi oitis. Henkilöt ovat karikatyyrimaisia. Fred on hajamielisen professorin pikkuisen nykyaikaistettu versio, mutta yhtä kaikki sosiaalisesti kömpelö huvittavalla ja viattomalla tavalla. Poliittinen lehdistövastaava on kivenkova äänienkalastaja, joka toisella kädellä luotsaa perhettään ja puhuu samalla työpuhelua keittiössä, hyvä ettei tupakka roiku toisessa suupielessä silloinkin.

Elokuvan pelastaa ehdottomasti pikkuisen kuivakka brittihuumori. Vieläkin tärkeämpää on, että leffaan on saatu mukaan taitava näyttelijäkaarti. Britit kyllä osaavat tämän! Fred Jonesina pääroolissa on Ewan McGregor ja vastanäyttelijänä Harrietin roolissa kaunis ja taitava Emily Blunt, joka ainakin minulle on tuoreehko kasvo. Kristin Scott Thomas on mainio lehdistövastaava Maxwellina. Veistokselliset kasvot sheikille antaa egyptiläinen Amr Waked.

Mikään maailmoja mullistava mestariteos tämä elokuva ei ole, mutta se sopii mainiosti perjantai-iltana omalta sohvalta nautittavaksi.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Ohjaus Lasse Hällström. 2011, kesto 1 h 43 min.

Paul Torday: Ventovieras

”Hyvin harva meistä tietää, keitä me oikeastaan olemme.”

Ennen tarttumistani romaaniin Ventovieras en ollut kuullutkaan (!) englantilaisesta kirjailijasta nimeltä Paul Torday. Tuskin oli moni muukaan suomalainen lukija, ei sen puoleen. Tordayn kirjallinen ura vaikuttaa mielenkiintoiselta. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1946 ja julkaissut ensimmäisen romaaninsa 59-vuotiaana. Varsin myöhään alkanutta kirjailijan uraa on edeltänyt menestyksekäs työskentely liikemiehenä. Tähän mennessä teoksia on ilmestynyt kuusi kappaletta.

Esikoiskirja oli humoristinen ja satiirinen teos Salmon Fishing in the Yemen (2006), josta on tehty elokuva tänä vuonna. Youtubesta löytyvien trailerien perusteella elokuva onkin mitä mainioin! Pistäkää mieleen!  Romaanin idea on syntynyt kirjailijan kahden kiinnostuksen kohteen, perhokalastuksen ja orientin, yhdistämisestä. Kirja oli menestys ja voitti parikin merkittävää palkintoa Britanniassa. Toinen teos on nimeltään The Irresistible Inheritance of Wilberforce ja kertoo miehestä, joka juo itsensä hengiltä. Näiden tietojen valossa ensimmäisenä Tordayn tuotannosta suomennettu kolmas teos Ventovieras vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin edeltäjänsä, jotka nekin ovat olleet erilaiset keskenään. Hyvin monipuolinen kirjailija siis on kyseessä.

Ventovieraassa keskeisiä teemoja ovat avioliiton anatomian lisäksi mielisairaus, lähinnä skitsofrenia, sen hoito ja ilmeneminen, sekä rasismi. Teemat vaikuttavat raskailta ja vaikeilta viihteellisen teoksen pohjaksi, mutta jotenkin Torday onnistuu koukuttamaan lukijan kirjan äärelle niin, että kesken jättäminen ei edes käväise mielessä. Teemat on nimittäin kudottu hyvinkin psykologisesti jännittävään avioliittotarinaan, jota on höystetty goottilaisella tunnelmalla, skotlantilaisilla maisemilla ja peribrittiläisellä herrasmieskerhon sisäänpäin lämpiävällä ilmapiirillä sekä – murhilla.

Kymmenen vuoden etäisen ja kylmähkön avioliittovuoden jälkeen Elizabeth alkaa huomata miehessään Michaelissa yllättäviä muutoksia. Mies tuntuu kuin heräävän eloon pitkän horroskauden jälkeen. Elizabeth on ihmeissään mutta ikionnellinen. On kuin he vasta nyt rakastuisivat toisiinsa oikeasti. Onnea ei kuitenkaan kestä kovin pitkään, sillä vähitellen Elizabethille alkaa valjeta kauhea syy Michaelin muutokseen ja menneisyyden salat paljastuvat yksi toisensa jälkeen.

Torday on ottanut melkoisen riskin kirjansa rakennetta suunnitellessaan, sillä teos alkaa suorastaan rikollisen kyllästyttävästi. Toisiinsa leipiintynyt pariskunta vierailee kaukaisten ja epämiellyttävien tuttaviensa kartanossa ja mies on näkevinään yhdessä porrastasanteen maalauksessa salaperäisen hahmon. Mutta jos lukija jaksaa kahlata tapahtumaköyhien aloituslukujen läpi, hänet palkitaan. Tarina alkaa vetää kuin huomaamatta. Torday kertoo tarinaan kahdesta näkökulmasta, ja sekä Michael että Elizabeth pääsevät vuoroin ääneen. Samat tapahtumat kuvataan osin kahdesta näkökulmasta, ja ne näyttäytyvät lukijalle paikoin hämmentävän erilaisina. Kumpi kertojista on epäluotettava? Vaikka tähän kysymykseen saakin ennen loppua vastauksen, odottaa silti malttamattomana loppuratkaisua.

Rasismikuvio kytkeytyy kuvaan Michaelin Lontoon-työpaikan kautta. Hän avustaa osa-aikaisesti Crouchers-nimisen klubin sihteeriä. Klubin sääntöihin kuuluu, että uudeksi jäseneksi otetaan herrasmies, jota joku klubilainen ehdottaa ja viisi muuta kannattaa. Nyt Michaelin ystävä haluaa klubin jäsenyyden intialaistaustaiselle tohtoriystävälleen. Klubi jakautuu kahteen leiriin. Osa kannattaa uudistumista, toiset torjuvat Patelin jäsenyyden vedoten hatarasti perinteisiin, vaikka syynä oikeasti on selkeä rotuennakkoluulo. Michael kiihtyy aiheesta kovasti. Hän ei voi sietää brittien tekeytymistä puhdasverisiksi, koska heidän perimänsähän on peräisin Pyreneiltä! Tämä ajatus taas liittyy Michaelin omiin omituisiin kokemuksiin lapsuudessa, jonka hän on viettänyt sukutilallaan Ylämaalla. Vanha, rapistuva metsästysmaja on kuin suoraan goottilaisesta kauhuromaanista. Ei ihme, ettei Elizabeth ole siellä koskaan viihtynyt.

Kun kirjan loppupuolella ensin Michaelin lääkäri katoaa ja tapahtumat muutenkin kiihtyvät varsin hurjiksi, mukaan tulee myös dekkarin aineksia. Täysin maallisin keinoin kaikkea ei saada selville, ja poliisikin on ymmällään tarinan fantasiaelementtien äärellä! Kuvailuni perusteella saa kirjasta ehkä keitosmaisen käsityksen, mutta mielestäni se on taitavasti rakennettu tarina, joka jää pitkään askarruttamaan mieltä.

Google antaa hakusanoilla ”Paul Torday Ventovieras” tulokseksi kunnioitettavan listan blogiarvioita, mutta vain yhden lehtiarvion löysin, nimittäin Janne Mäkelän Ruumiin kulttuuriin kirjoittaman, eikä sekään ole luettavissa netissä. Jos tiedätte jonkin toisen, ystävällisesti vinkatkaa!

Paul Torday: Ventovieras (The Girl on the Landing)

Atena 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. 314 s.

P.S. Kannesta tällä kertaa Atenalle piiskaa. Kuva on aivan liian pliisu, eikä lainkaan viritä oikeaan tunnelmaan tai houkuttele jännittävän tarinan ystävää tarttumaan kirjaan. Kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.