Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus #dekkaritiistai

Vain muutaman kymmenen metrin päässä heitä lähestyi valtava pikimusta hevonen. Se laukkasi ihan omin päin, lujaa mutta kankeasti, kuin sillä olisi ollut reumatismi. Kaviot jytisivät kiveykseen ja iskivät siitä kipinää. Silmistä hehkui sininen valo, joka tunkeutui sumun läpi ja heitti Samulin ja Heikin varjon kulmatalon seinälle.
̶  Aaaahhh! Heikki huomasi huutavansa.
Samulikin huusi. He pakenivat päistikkaa paikalta ja kurvasivat seuraavasta kulmasta kohti kotia.

Helsinkiä pitää kauhun vallassa aavehevonen, joka laukkaa siniset silmät hehkuen sumun keskeltä, rikkoo liikehuoneistojen ikkunoita ja katoaa paikalta arvotavarat mukanaan. Virkavalta on voimaton. 12-vuotiaat kaverukset Heikki, Otto, Samuel ja Erik päättävät perustaa salaseura Apassit ja selvittää, mikä aavehevonen oikein on ja miten sen puuhat saataisiin loppumaan. Myös Heikin pikkusiskot, kaksoset Elli ja Nelli eli Ellinelli haluavat mukaan Apasseihin, vaikka poikien mielestä se ei oikein käy.

Aavehevosen jahtaaminen kysyy Apasseilta paitsi huimaa rohkeutta myös aivonystyröiden hierontaa. Onneksi salaseuralaisille ovat tuttuja niin Arsene Lupinin kuin Sherlock Holmesinkin menetelmät. Kaupungilla liikkuu hurja huhu aavehevosen alkuperästä. Nopeasti Apassit päättelevät, että on tärkeää koettaa tavoittaa henkilö, joka on tarinan alun perin kertonut. Silloin päästäisiin myös itse hevosen jäljille. Helpommin sanottu kuin tehty, tosin.

Jännittävien käänteiden ja kiperien tilanteiden jälkeen arvoitukset saavat ratkaisunsa. Apua pojat saavat myös Helsingin poliisivoimilta ja Stockmannin tavaratalon vartijoilta. Onneksi, sillä vastustaja osoittautuu häikäilemättömäksi ja vaaralliseksi.

Tapani Baggen lastendekkari Aavehevosen arvoitus aloittaa uuden Apassit-nimisen lastenkirjasarjan. Sarjan aloitusosan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 syksyiseen Helsingin keskustaan. Samassa naapurustossa asuvat lapset ovat kavereita keskenään, vaikka heidän taustansa onkin erilainen. Heikin ja Ellinellin vanhemmat ovat alempaa virkamiesluokkaa, Erikin vanhemmat ovat tieteilijöitä ja Samuel ja Otto tulevat työväenluokasta. Otto ja Samuel joutuvat tekemään työtä, koska kansakoulu on jo käytynä ja perheet tarvitsevat kaikki tulonlähteet, mutta muut lapset käyvät poika- ja tyttölyseoita.

Lapset ovat reippaita ja melkoisen rohkeitakin, mutta mitään supertaitoja heillä ei ole. Samuel ja Otto ovat käytännöllisiä ja heillä on tarpeellisia suhteita, kuten konstaapeli Väsy, jonka Samuel tuntee lehtipoikauransa takia. Erik taas on vanhempiensa lailla kiinnostunut tieteistä ja osaa esimerkiksi kertoa, miten sumua voisi tuottaa keinotekoisesti, ainakin teoriassa. Heikki taas tuntee kirjallisuutta, koska postivirkailijaisä sijoittaa varansa kirjoihin ja lukee mielellään. Nokkelimmat ja rohkeimmat (tai huimapäisimmät?) Apasseista taitavat lopulta kuitenkin olla Elli ja Nelli. Poikienkin on se pakko myöntää, niin ärsyttävää kuin se onkin!

Historiallinen dekkari lapsille on aivan mahtava idea! Aavehevosen arvoitus on kaikin puolin hienosti toteutettu. Kirja sopii jo hyvin itse lukeville alakoululaisille ja tietysti myös ääneen luettavaksi. Juoni on sopivan kimurantti ja jännittävä, ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa. Pitkästymään ei pääse. Vanhahtavaa sanastoa on mukana juuri sopiva hyppysellinen, vain mausteena. Tarinaa vie eteenpäin myös Carlos da Cruzin hieno kuvitus, ja paikoin teksti jatkuu ihan konkreettisesti kuvan puhekuplissa. Kuvat tukevat sekä jännitystä että tarinan lämmintä huumoria. Pidin erityisesti arvoituksen ratkaisuun sisältyvästä steampunk-vivahteesta!

Kiitosta on annettava myös kansien sisäpuolille painetuista Helsingin kartoista, joihin on erikseen merkitty kirjan tapahtumapaikat. Helsingin hyvin tunteville kartoista on kivaa verrata, miten kotikulmat ovat rusaassa sadassa vuodessa muuttuneet. Viimeisellä aukeamalla on avattu muutamaa historiallista faktaa, kuten kuvattu lyhyesti ajan koulujärjestelmää. Kutosluokkalainen voi mukavasti miettiä, millaista olisi mennä seuraavana syksynä koulun sijasta töihin vaikka myymään sanomalehtiä kadunkulmaan tai auttamaan isää kalastusveneeseen. Koulukäyttöönkin siis vallan mainio kirja, josta myös tällainen keski-ikäinen dekkarifani piti kovasti.

Apassit-sarjaan on näemmä jo ilmestynyt jatkoa eli Vanajaveden hirviö.

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (Apassit 1)
Kuvitus Carlos da Cruz.
Karisto 2018. 127 sivua.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä ja Hopeinen aarrearkku

Olen tänä vuonna ehtinyt lukea jo muhkean pinon dekkareita, ja vielä kohtalainen torni odottaa lukemistaan. Siitä perspektiivistä on aika hassua (tai jotain ikävämpääkin), että pitkästä aikaa oikein kunnolla jännitin lastendekkareiden äärellä. Olen nimittäin äänikirjapulassani kuunnellut putkeen kolme lastendekkaria: Mika Keräsen Oranssin polkupyörän ja Hopeisen aarrearkun sekä Astrid Lindgrenin Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivän (myös nimellä Mestarietsivä Kalle Blomkvist ja ryöstetty Rasmus). Lindgrenin kirjasta kirjoitan myöhemmin erikseen, mutta sanottakoon, että se oli näistä kolmesta - vähän yllättäen - jännittävin.

Kuluneesti on todettava, että en ollut Mika Keräsestä ennen kuullutkaan. Vuonna 1973 Kiteellä syntynyt Keränen on opiskellut Tartossa ensin puutarha-alaa ja sitten Tarton yliopistossa viron kieltä. Wikipedian mukaan Keränen asuu edelleen Virossa ja opettaa ammatikseen suomen kieltä. Keränen on Virossa arvostettu kirjailija, sillä hänen lastenkirjansa Hopeinen aarrearkku valittiin vuoden 2009 parhaaksi lastenkirjaksi ja hänelle myönnettiin Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinto.

Lainasin siis äänikirjapulaani kuunneltavaa kirjaston lastenosastolta, enkä katunut. Haaviini osui Keräsen kirjoista ensin Hopeinen aarrearkku, mutta sitä kuunnellessani päätin jo, että sarjan aloitusosa Oranssi polkupyörä on myös haettava ja kuunneltava mahdollisimman pian. Kuuntelin siis kirjat takaperoisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut.

Oranssi polkupyörä kuten jatko-osa Hopeinen aarrearkkukin sijoittuu Tarttoon ja sen vanhaan puutalokaupunginosaan Soppalinnaan. Päähenkilöinä on viisihenkinen lapsijoukko, joka iältään pyörii 10 ja 12 välillä. Mari ja Reililkka ovat parhaat kaverit, Satu heitä vuotta nuorempi tyttö, Olavi ja Anton ovat veljekset. Unohtaa ei sovi Marin koiraa Mattia. Etsimättä tulee mieleen Enid Blytonin klassikkosarja Viisikko. Oranssin polkupyörän alussa toisensa tuntevat lapset eivät vielä ole ystäviä, mutta kirjan lopussa he muodostavat jo Divari-nimisen salaseuran. Välejä tyttöjen ja poikien kesken selvitellään vielä Hopeisen aarrearkunkin kuluessa, sillä älykäs ja rohkea Mari tuntuisi olevan luonteva johtaja joukolle, mutta Olavin on sitä poikana hieman vaikea niellä.

Uneliaalta vaikuttava Tartto on jännittävämpi paikka kuin arvaisikaan. Ensimmäinen seikkailu käynnistyy, kun belgialaiselta professorilta varastetaan komea oranssi polkupyörä keskellä kirkasta päivää. Lasten naistuttava vaikuttaa ihastuneelta ranskankieliseen professoriin, ja lapset innostuvat auttamaan polkupyörän etsinnässä. Kaupungin poliisit rohkaisevat leikillään paikalle sattuneita Olavia ja Antonia avustamaan virkavaltaa rikoksen selvittämiseksi ja tytöt sisuuntuvat tästä. Tutkimusten edetessä lapset kuitenkin päättävät yhdistää voimansa rikollisliigan nappaamiseksi. Paljastuu nimittäin, että polkupyörävarkaiden toiminta on hyvin organisoitua. Varkaita jahdatessaan lapset joutuvat pariin otteeseen varsin kiperään tilanteeseen, ja niistä kinkkisimpiin lukeutuu ehdottomasti kohtaus, jossa joukko isompia poikia saa Olavin kynsiinsä ja on aikeissa syöttää tälle koiranpaskaa.

Hopeinen aarrearkku on melkein suoraa jatkoa Oranssiin polkupyörään. Kirja alkaa vauhdilla, kun edellisen osan kiusaajat sattuvat kadulla Olavia vastaan. Seuraa kiperä takaa-ajo, joka päättyy vasta Olavin kotiovella, kun isä puuttuu tilanteeseen kovin ottein. Varsinainen juoni käynnistyy, kun Marin isoisä löytää vanhan sodanaikaisen kirjeen, jossa maasta paennut sukulainen paljastaa sisarelleen kätkeneensä omaisuutensa Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan. Kirje on avaamaton, eli kukaan ei ole koskaan etsinyt kätkettyä aarretta. Paha vain, että sodanaikaisen erittäin jännitteisen tilanteen takia kirjeessä on vain vihjeitä, joiden avulla arvoitusta voi lähteä ratkomaan. Kasvitieteellisen puutarhan työntekijät eivät suhtaudu myötämielisesti puutarhassa maleksiviin lapsiin, ja erityisesti eräänä yönä puutarhasta käynnistyy jännittävä takaa-ajo. Onko joku muukin kätketyn aarteen jäljillä?

Vauhdikkaiden ja jännittävien juonenkäänteiden ohella Keränen ehtii kirjoissa käsitellä ainakin kiusaamista, Viron vaikeaa historiaa (Neuvosto-ajan ikäviä muistoja kaihtelematta) ja kulttuuria. Hopeisessa aarrearkussa kasvitieteellinen puutarha on keskeisessä osassa, ja mukana on myös muutama suora viittaus Tom Sawyerin seikkailuihin. Kirjallisuudesta ja kielestä on muutenkin puhetta.

Näitä kirjoja automatkoilla kuunnellessani mietin, miksi pidin kirjoista niin paljon, vaikka en ole lainkaan kohderyhmää. Lopultakaan ei taida olla merkitystä sillä, kenelle kirja on kirjoitettu. Tärkeintä on, että se on kirjoitettu hyvin. Jos kirjoittaa jännitystarinan, on oltava oikeasti jännittävä. Tässä Keränen onnistuu. Henkilöt ovat aitoja ja miljöö kiinnostava. Kieli on hyvää. Siinä se resepti.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (Varastatud oranž jalgratas)  

Suom. Kaisu Lahikainen.  Avain 2011. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 3 cd:tä, kesto 3 h 24 min.

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku (Peidetud hõbedane aardelaegas)

Suom. Kaisu Lahikainen. Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 37 min.

Lainattu kirjastosta.

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus

Dekkarikirjailija Johanna Tuomola tunnetaan entuudestaan aikuistendekkareistaan eli toistaiseksi neliosaisesta Noora Nurkka -sarjastaan, jossa lohjalainen rikoskomisario alaisineen ratkoo visaisia rikoksia pikkukaupungissa ja sitä ympäröivällä maaseudulla.

Tuomola on tehnyt uuden aluevaltauksen aloittamalla lastendekkarisarjan Kivalan etsivät. Ensimmäinen osa on nimeltään Jäätelökioskin arvoitus, ja siinä Kivalan etsivät -niminen etsivätoimisto perustetaan. Se on napakka kahden hengen yritys, jonka työntekijöinä toimivat sen perustajat naapurukset ja parhaat kaverukset Matti ja Lumi. Ala-asteikäiset kaverukset ovat tunteneet toisensa hiekkalaatikkoiästä asti ja ovat nyt samalla luokalla.

Satamatorille saapuva jäätelökioski on varma kesän merkki, jota lapset odottavat vesi kielellä. Tällä kertaa edessä on kuitenkin pettymys, sillä kaikki jäätelöt ovat sulaneet pilalle. Omistaja syyttää jäätelönmyyjä Sannaa virheestä, mutta tämä kiistää. Kun sama toistuu, huomaa Matti, että kuka tahansa on voinut katkaista virran sähkötolpasta. Kyseessä onkin siis ilkivalta. Mutta kuka haluaisi tehdä kiusaa jäätelökioskille, jonka tuotteet ovat kaikkien suosiossa. Vai ovatko sittenkään? Matilla ja Lumilla on jo epäilty tiedossa.

Juoni etenee nopeatempoisesti kohti leppoisaa loppuratkaisuaan. Mitään kovin jännittävää tai pelottavaa tarinaan ei liity. Matin vanhemmat ovat eronneet, ja hän lasten tavoin hän edelleen toivoo heidän palaavan yhteen. Tosin hänkin on sitä mieltä, että riitelyn loppuminen on ollut hyvä asia. Lisäksi on kivaa, kun isällä nyt on ihan oikeasti aikaa hänelle, kun he ovat yhdessä. Äiti on vain niin väsyneen näköinen, vaikka työtä kassalla on entistä vähemmän. Lumille isä on hankkinut koiran sen jälkeen, kun heidän asuntonsa oveen oli kirjoitettu rumia asioita. Lumin vanhemmat ovat kotoisin Kongosta, mistä he ovat jo lapsina paenneet sotaa Suomeen. Matti ei oikein ymmärrä, miksi jotkut aikuiset hätkähtävät Lumin nähdessään. Mitä pelottavaa voi olla pienessä tytössä?

Kirjan takakannessakin luvataan, että Kivalan etsivät on helppolukuinen lastendekkari. Mielestäni tämä pitää mainiosti paikkansa. Teksti on luontevaa ja kieli hyvää, mutta ei liian vaikeaa tai toisaalta yksinkertaistakaan. Väljyyttä taittoon tuovat runsaat mustavalkoiset piirroskuvat, jotka ovat Satu Konttisen käsialaa. Lukijoiksi soveltuvat parhaiten jo itse lukevat ala-asteikäiset, mutta tämä sopii mainiosti myös ääneen luettavaksi hieman nuoremmille, ainakin eskari-ikäisille.

Seuraava osa Kivalan etsiviä ilmestyy jo keväällä 2013. Silloin Matti ja Lumi ratkaisevat kadonneiden rahojen arvoitusta.

Johanna Tuomola: Kivalan etsivät 1, Jäätelökioskin arvoitus

Myllylahti 2012. 55 s.

Johanna Tuomolan Noora Nurkka -sarjan neljännen osan Minkä taakseen jättää esittely täällä.

P.S. Kirja sopii mainiosti joululahjaksi 6-10-vuotiaalle. Jos Sinulla on sopiva lahjansaaja tiedossa, jätä kommentti alle ja kerro halukkuudestasi osallistua kirja-arvontaan. Jaossa on kaksi kappaletta Kivalan etsivien aloitusosaa! Arvon kirjat halukkaiden kesken keskiviikkona 14.11. Jätä kommentti viimeistään klo 10 ko. päivänä!