Olin jo ehtinyt odottaa
ruotsalaisen dekkaristin Åsa Larssonin
viidettä dekkaria, sillä edellinen, Kunnes
vihasi asettuu, ilmestyi suomeksi vuonna 2008. Pitkä odotus kuitenkin
palkittiin, sillä uusi romaani Uhrilahja on
mielestäni paras hänen tähänastisista kirjoistaan.
Sarjaa lukeneille Kiirunan
lähistön karut maisemat ja päähenkilö, syyttäjänä toimiva Rebecka Martinsson,
ovat jo vanhoja tuttuja. Rebecka on kotoisin pohjoisesta ja on asettunut
asumaan isoäitinsä vanhaan taloon kahden koiransa kanssa. Poikaystävä, menestynyt
lakitoimistonjohtaja Måns asuu ja työskentelee Tukholmassa eikä voi ymmärtää,
mikä Rebeckaa oikein pitää kylmässä, lumisessa tai hyttysten täyttämässä
Lapissa.
Rebecka on varmaankin yksi
dekkarikirjallisuuden neuroottisimmista päähenkilöistä. Edellisten kirjojen
tiimellyksessä hänen henkensä on ollut useita kertoja hiuskarvan varassa, eikä
ole ihme, että häntä on välillä hoidettu sairaalan lisäksi mielisairaalassakin.
Edes Liza Marklundin Annika Begtzon ei ole yhtä hutera mieleltään, mutta
jollakin tavalla Rebeckaa on helpompi sietää, itse asiassa hänestä jopa pitää.
Parissa aiemmassa kirjassa
päähenkilön rinnalle on noussut poliisi Anna-Maria Mella. Anna-Maria joutuu
sovittamaan yhteen varsin miehisen uran ja perheen, ja muistaakseni hän
jossakin aiemmassa kirjassa on viimeisillään raskaanakin. Kotona vallitsee
alituinen kaaos, joka rassaa, mutta jolle ei jaksa eikä ehdi tehdä mitään.
Anna-Marian ja Rebeckan välit ovat hieman jännittyneet, vaikka he
työskentelevätkin paljon yhdessä.
Uhrilahja
käynnistyy tehokkaasti. Koiran tappanut karhu kaadetaan ja sen vatsasta löytyy
ihmisen jäänteitä. Tämä on kuitenkin vasta alkusoittoa. Varsinainen tarina
käynnistyy, kun Rebecka, hänen naapurinsa vanha Sivving ja poliisi Krister Eriksson löytävät Sol-Britt Uusitalon raa’asti tapettuna omasta
vuoteestaan. Pojanpoika Marcus on piiloutunut leikkimökkiin, mutta ei pysty
kertomaan mitään yön tapahtumista.
Rebeckalle kerrotaan heti,
että aikanaan Sol-Brittin isoäiti, opettajatar Elina Pettersson, murhattiin
vain kaksi viikkoa aviottoman poikansa syntymän jälkeen. Pojan isä oli huhujen
mukaan kaivoskaupungin isännöitsijä Hjalmar Lundbohm, paikallinen kuuluisuus.
Myös Marcuksen isän kuolema on selvittämättä. Miehen yli ajettiin, kun tämä oli
tavanomaisella aamulenkillään.
Tutkinta on vasta aluillaan,
kun Rebeckan arkkivihollinen, lipevä syyttäjä Carl von Post kaappaa sen
itselleen. Rebecka on raivoissaan mutta voimaton. Larsson on tehnyt von
Postista karikatyyrimaisen sikailijan, itserakkaan ja pöyhkeän idiootin, joka
väistämättä sotkeutuu omaan näppäryyteensä mutta vasta, kun aika paljon
vahinkoa on ehtinyt syntyä.
Uhrilahjan
jännite säilyy hienosti koko matkan, eikä tavanomaista keskivaiheen junnausta
pääse syntymään. Osaltaan tähän vaikuttaa Elina Petterssonin tarina, jota
Larsson kuljettaa nykyhetken rinnalla hienosti. Lukija tietää alusta asti, että
Elinalle käy huonosti, ja aika varhaisessa vaiheessa myös Elinan murhaaja
selviää, mutta se ei, miten tarina liittyy Rebeckan tutkimaan juttuun. Lopussa
kaikki loksahtaa sievästi paikalleen.
Pidin kovasti myös Larssonin
edellisestä eli Kunnes vihasi asettuu
-kirjasta. Sen alkukohtaus on varmasti hyytävimpiä ikinä, mutta omassa
arvoasteikossani kirjaa pudotti se, että Rebecka sai ratkaisevan vihjeen
unessaan uhrilta. Muutenkin uhrin haamu seikkaili tarinassa. Tällaiset yliluonnollisuudet
eivät oikein minuun ainakaan kunnon dekkareissa vetoa. Tutkimukset ja ihmisten
puhuttaminen ovat ne keinot, joilla tuloksia pitää tulla. Unet ovat turhaa
huuhaata. Uhrilahjassa Larsson ei ole
sortunut tällaisiin vähän halpahintaisilta maistuviin keinoihin, vaan syyllistä
etsitään perinteisemmin. Menneisyys paljastuu kaiken takaa, samoin raha. ”Seuraa rahoja” on Rebeckan ohje, jonka
hän on joskus kuullut joltakulta poliisilta. Jälleen se osoittautuu päteväksi.
Åsa Larsson: Uhrilahja (Till offer åt Molok)
Suom. Kari Koski. Otava 2012. 364 s.
Susa ihastui Uhrilahjaan ja antoi viisi pistettä viidestä, ja Unni tykkäsi myös. Ei Rachellekaan oikein moitittavaa löytänyt.
