Italo Calvino: Paroni puussa

 

Kirjojen säilytystilaksi Cosimo rakensi useampaan otteeseen eräänlaisia riippuvia kirjastoja, jotka hän mahdollisuuksien mukaan suojasi sateelta ja jyrsijöiltä, mutta hän vaihtoi niiden paikkaa koko ajan, opintojen ja hetken maun mukaan, sillä hän piti kirjoja ikään kuin lintuina eikä halunnut nähdä niitä paikoillaan tai koloon teljettyinä, ne muka tulisivat surullisiksi. Tukevimmille ilmahyllyilleen hän sijoitti Diderotin ja d’Alembertin ensyklopedian sitä mukaa kun osat tulivat hänelle kirjakauppiaalta Livornosta.

 

Pentti Saarikosken suomentaman Italo Calvinon Paroni puussa -romaanin toinen painos (1. ilmestyi v. 1960, tämä 2. on vuodelta 1981) on nököttänyt hyllyssäni (kansipaperittomana, valitettavasti) jo vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä. Muistikuvani on, että olen saanut äidinäidin hyllystä, mutta milloin, on epäselvempää. Lukenut en sitä kuitenkaan ole aiemmin.

En olisi lukenut nytkään, mutta lukupiirini valitsi tammikuun kirjailijaksi Italo Calvinon, joten kun Paroni puussa löytyi omasta hyllystäni, päätin sitten tarttua siihen. Kirja on jäänyt odottelemaan parempia aikoja, koska olen sen nimestä päätellyt, että kyseessä on vaikea ja korkealentoinen filosofinen teos, joka hitaasti ja pitkäveteisesti kertoo puussa mietiskelevästä vanhemmasta Simon Pylväspyhimystä muistuttavasta miehestä.

Ihan ei teos vastannut ennakkokäsityksiäni! Paroni puussa luokitellaan fantasiaksi, mitä se onkin, vaikka mistään velho- ja taikasauvafantasiasta ei olekaan kyse, vaan lähinnä hillittömästä mielikuvituksen lennosta realismin vastakohtana.

Romaanin kertoja on Biagio Piovasco di Rondó, puissa asuvan päähenkilön paroni Cosimo Piovasco di Rondón neljä vuotta nuorempi veli. Biagio kertoo tarinan muistelumuodossa ja sanoo aina välillä vain merkinneensä tapahtumat muistiin kuten Cosimo ne aikanaan kertoi. Hän ei siis ota vastuuta siitä, mitä oikeasti tapahtui.

”Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran”, alkaa romaani ja etenee siitä varsin vauhdikkaasti. Cosimo on 12-vuotias, ja pojat on siirretty syömään päivällistä aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä. Biagio kuvaa päivälliselle osallistuvan perheen värikkäästi ja hauskasti.

Kohtalokas päivällinen kuitenkin päättyy kohtaukseen, jossa Cosimo suuttuneena isäänsä ja tarjolla oleviin etanoihin karkaa ruokapöydästä ja kiipeää ikkunan ulkopuolella puutarhassa kasvavaan vanhaan rautatammeen. Suivaantunut poika päättää, ettei enää koskaan astu maankamaralle.

Cosimo ei kuitenkaan nökötä koko loppuromaania ja -elämäänsä kotipuutarhan tietyssä rautatammessa, vaan hän kulkee laajalti Ombrosan laaksossa, sen puutarhoissa ja metsissä siirtymällä puusta puuhun. Biagio kuvaa kotilaaksoaan romaanin alussa paratiisimaisen vehreäksi. Vasta Napoleonin johtamat sotajoukot hävittivät laaksoa peittävät metsät ja puistot, jotka eivät koskaan enää palanneet, kuten hän surullisena toteaa. Parhaimmillaan Cosimo onnistui vaeltamaan puusta toiseen usean päivämatkan päähän kotoaan.

Pikkupojan päätös herättää tietysti ensin ärsyyntymistä ja huvittuneisuutta aikuisissa ja veljessäkin, mutta kun Cosimo ei horju päätöksessään vaan alkaa päättäväisesti rakentaa oloaan mukavaksi puissa, alkavat muut vähitellen huolestumisen ja kiukun jälkeen hyväksyä tilanteen. Cosimo ei suinkaan eristäydy ja erakoidu, vaikka hänen elintapansa onkin äärimmäisen originelli. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten Napoleonin, ja johtaa aikanaan useampaakin yhteisöllistä projektia puusta käsin.

Yksi hulvattomimmista episodeista on tapahtumaketju, jossa Cosimo kohtaa paikkakuntaa riivanneen salaperäisen rosvopäällikkö Gian dei Brughin. Cosimon esimerkkiä seuraten kuuluisa roisto alkaa ahmia romaaneja, menettää mielenkiintonsa rosvoiluun ja ajautuu lopulta pahoihin vaikeuksiin pidäkkeettömän lukuhimonsa takia. Kirjojen lukeminen ei suinkaan ole täysin ongelmaton ajanviete!

Puiden latvoissa viettäminään vuosikymmeninä paroni Cosimo Piovasco di Rondó kehittelee muun muassa ihannevaltiota ja sen lainsäädäntöä. Hänen filosofiansa mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, eivätkä pelkästään ihmiset keskenään vaan kaikki elolliset. Ajatukset ovat niin vallankumouksellisia, etteivät ne herätä ajan ihmisissä juurikaan vastakaikua. Puusta katsoen maailma kuitenkin näyttää toisenlaiselta, mikä vaikuttaa positiivisesti ajatteluun.

Wikipedian mukaan Paroni puussa -romaani muistuttaa joitakin Franz Kafkan novelleja tämän ylösalaisin käännetyn tarkastelukulman takia. Itselleni Cosimosta tuli mieleen Robinson Crusoe, minkä huomion tekee yksi romaanin henkilöistäkin. Tarinan humoristinen absurdius ja liioittelu muistuttavat mielestäni myös François Rabelais'n Pantagruelia ja Gargantuaa. Calvino siis tuntuu sijoittavan tarinansa sujuvasti maailmankirjallisuuden jatkumoon.

Lukukokemuksena Paroni puussa oli siis ehdottoman positiivinen ja jälleen kerran kiitän lukupiirikonseptia siitä, että tulee luettua myös tällaisia kirjoja, joihin ei muuten tulisi ehkä koskaan tarttuneeksi. Pidin erityisesti tarinan hulvattomasta huumorista.

Calvinolta on suomennettu toistakymmentä romaania, joista nimeltä tuttuja on muutama, kuten Halkaistu varakreivi, Kosmokomiikka ja Jos talviyönä matkamies. En nyt kuitenkaan lähde lupailemaan, että niitä lähtisin kirjaston syövereistä kaivamaan lukuun. Nähdäkseni ainakaan toistaiseksi Calvinoa ei ole saatavana suomenkielisinä äänikirjoina. Ainakin Paroni puussa varmasti toimisi hyvin kuunneltunakin.

Vielä loppuun lainaus ihan romaanin lopusta, jossa Cosimo kohtaan metsänsä jäänteissä venäläistä sotajoukkoa johtavan ruhtinas Andreijn. Tämä toteaa: ”Katsokaas… Sota… Minä olen nyt useamman vuoden ajan yrittänyt tehdä hirvittävän asian niin hyvin kuin olen osannut: sota… ja kaikki sellaisten ihanteiden takia joita minä en oikein osaa selittää itsellenikään…” Voisiko ajankohtaisempaa huomiota olla?

Italo Calvino: Paroni puussa (Il parone rambante)
Suomentanut Pentti Saarikoski.
Tammi 1960. Keltainen kirjasto nro 165.
247 s.

Oma hylly.