Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Heinäkuuksi suunnittelemani paksujen kirjojen lukuteema ja kymmenpäiväinen Keski-Eurooppaan suuntautunut matka johtivat siihen, että luettavaksi päätyi jo muutaman vuoden omaa hyllyäni lämmittänyt Amos Ozin muistelmateos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä pokkariversiona. Valinta osoittautui lopulta oikein hyväksi, mutta pientä moitittavaakin löytyi, mutta lähinnä ulkokirjallisista ominaisuuksista.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä oli ensikosketukseni Amos Ozin mittavaan tuotantoon. Kirjailijan nimi on toki ollut tuttu, mutta en esimerkiksi muista, milloin ja mistä olen hyllyyni päätyneen Keltaisen kirjaston pokkarin hankkinut. Hankinta on kuitenkin merkki siitä, että minulla on ollut hyviä aikeita tutustua Ozin tuotantoon. Oli ehkä vähän nurinkurista lähteä alkuun juuri tästä teoksesta, jossa hän ruotii myös omaa tuotantoaan ja kertoo, miten eri teemat, henkilöt ja jopa jotkut kohtaukset ovat niihin päätyneet. Toisaalta kirja kyllä houkuttelee tarttumaan Ozin tuotantoon ja lukemaan itse. Ainakin Mieheni Mikael meni lukulistalleni. Mitä muuta suosittelisitte?

Matkamme suuntautui Etelä-Saksaan ja pääkohteemme oli Hitlerin Kotkanpesä. Emme olleet liikkeellä missään nimessä fanitusmielessä vaan kohde valikoitui maisemien, erikoisuuden ja mielenkiintoisten rakennusteknisten seikkojen perusteella. Tutustuimme vastapainoksi myös Dachaun keskitysleiriin. Tämä osoittautui aivan loistavaksi taustaksi luvun alla olevalle teokselle, sillä Oz kertoo paljonkin sekä isän että äidin puoleisten sukulaistensa ja näiden ystävien ja tuttavien kohtaloista natsien käsissä ja jo aiemmista juutalaisiin kohdistuneista vainoista. Erityisen rankasti Ozin perheeseen vaikuttivat isän veljen perheen kohtalo keskitysleirillä sekä äidin kotikaupungin Rovnon koko juutalaisväestön joukkomurha.

Paksuuden vaatimuksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä täyttää erinomaisesti. Kirjassa on 649 sivua. Oz käy läpi lapsuus- ja nuoruusajan muistojaan perusteellisesti ja osin toisteisesti. Joihinkin keskeisiin tapahtumiin, kuten äitinsä itsemurhaan, hän palaa kerta toisensa jälkeen. Kaksitoista ja puolivuotiaalle pojalle äidin itsemurha oli musertava kokemus, ja tuntuu, että sen auki kirjoittaminen on ollut yli viisikymmentä vuotta myöhemminkin miltei mahdoton tehtävä. Tapahtuman traumaattisuutta ei suinkaan liene vähentänyt, että isä ei koskaan suostunut puhumaan aiheesta Ozin kanssa. Lisäksi isän ja äidin sukulaiset riitautuivat lopullisesti tapahtuman seurauksena.

Paitsi omia muistojaan Oz avaa myös sukulaistensa tarinoita kirjassaan. Näin aikajänne ulottuu hyvinkin 1800-luvun puolelle ja vähän kauemmaskin. Kummankin vanhemman vanhemmat asuivat myös Jerusalemissa muutettuaan sinne 1930-luvulla ja he kaikki olivat läsnä pienen pojan arjessa ja erityisesti sapateissa. Jokainen sukulainen, naapuri, ystävä ja tuttava tuntuu olleen myös mieleenpainuva persoonallisuus, joiden kuvaamiseen Oz on paneutunut huolella.

Oman ja sukunsa tarinoiden kautta Oz kirjoittaa auki Israelin valtion syntyvaiheita, siihen liittynyttä sisä- ja maailmanpolitiikkaa, sotia ja terroria. Myös Jerusalemin kaupunki on keskeinen osa teosta. Kaupunki ja maa avautuvat lukijalle vähitellen, kun pienen Amos-pojan maailmakin avartuu omalta keskentekoiselta kotikadulta ja rutikuivalta ja kivikovalta takapihalta nuorukaisen uuteen kotiin Huldan kibbutsiin.

Kirjaihmiselle Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on vallan mahtava lukukokemus, sillä siinä totisesti luetaan ja kirjoitetaan – paljon! Nobelisti ja kirjallisuuden professori Josef Klausner oli Amos Ozin isänisän veli. Tämän uskomaton kotikirjasto herätti kunnioitusta pikkupojassakin. Oz seurasi likeltä oman isänsä osin tyhjiin valuvia ponnistuksia luoda oma akateeminen ura setänsä vanavedessä. Elämän ironiaa on, että Oz itse päätyi lopulta asemaan, joka hänen isältään jäi saavuttamatta, vaikka hänellä ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut lainkaan samantasoisia akateemisia edellytyksiä professuuriin kuin tällä.

Myös Ozin äiti luki jatkuvasti, suorastaan vimmaisesti jossakin vaiheessa. Koti oli siis hyvin kirjallinen kaikin tavoin. Kirjoja oli kaikkialla, niitä luettiin ja niitä kirjoitettiin Ozin ympärillä aina. Lapsena Oz jopa halusi olla aikuisena kirja! Kun hän murrosikäisenä teki pesäeron perheeseensä ja sukuunsa, hän halusi jättää kokonaan taakseen myös kirjalliset harrastuksensa, lukemisen ja kirjoittamisen. Se ei sentään onnistunut. Yllätyksekseen hän huomasi, että kibbutsin ruskettuneet atleetitkin lukivat ja keskustelivat kirjallisuudesta taukoamatta!

Lomaluettavaksi Tarina rakkaudesta ja pimeydestä ei ollut aivan optimaalinen, sillä tarina on paikoin raskaslukuinen, kuten esimerkiksi Ozin paneutuessa syntymässä olevan valtion sisäpolitiikkaan ja perheen lähipiirissä sitä koskeviin pitkiin ja rönsyäviin filosofointiin taipuviin keskusteluihin. Pienen pojan silmin kuvatut sotakokemuksetkaan eivät oikein lomatunnelmaa nostattaneet, kuten ei toistuvasti esiin nouseva äidin kuolemakaan. Mutta samalla kirja veti oudosti puoleensa. Sukeltaminen itselle täysin vieraaseen, kiehtovaan maailmaan onnistui sen sivujen kautta kerta toisensa jälkeen. Siis juuri niin kuin lukiessa parhaimmillaan tapahtuu.

Entäpä ne moitteet sitten? Ne koskevat pokkaripainosta ja sen pikkiriikkistä kirjasinkokoa. Päätin, että omalta osaltani pokkareiden hankkiminen omaan hyllyyn on nyt loppu. En yksinkertaisesti pysty niitä lukemaan, koska teksti on niin pientä. Silmät vettä valuen ja päänsärkyä potien on melkoisen raskasta urakoida tällaista järkälettä. Osin tekstin pienuuden takia lukeminen kestikin pari viikkoa, eli luin kirjan loppuun vasta kotona kunnon lukulampun alla ja parvekkeella auringonvalossa.

Pokkaripainoksessani on niin sanottu elokuvakansi. Elokuvakin kiinnostaisi katsoa ja tehdä vertailuja kirjan sisällön ja elokuvatoteutuksen välillä.

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (A Tale of Love and Darkness)
Suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen.
Tammi 2007. 649 s.

Ostettu.