David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Suhtaudun periaatteessa hyvin nihkeästi ideaan, että kuolleen menestyskirjailijan tuotantoon kirjoitetaan jatkoa. Jälki on harvoin, jos koskaan, edes likimain tyydyttävää, ja hommassa on aina mukana selvä rahastuksen maku. Harvassa tapauksessa rahastus on tainnut olla niin peittelemätöntä kuin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osan lanseerauksessa. Kuultuani David Lagercrantzin Se mikä ei tapa -jatko-osasta ajattelin, että en sitä varmasti koskaan lue, mutta niin vain taas kävi, että tekijän näkeminen elävänä ja kirjan saaminen helposti nieltävänä äänikirjana saivat mielen muuttumaan. Lagercrantz oli nimittäin Turun kirjamessujen tähtivieraita lokakuun alussa.

Larsson tiettävästi suunnitteli sarjastaan kymmenosaista, enkä ihmettele lainkaan, jos niin vielä käy. Lagercrantz on ainakin neljännen osan pedannut hyvin niin, että se suorastaan huutaa jatkoa. Ja käsittääkseni sitä on jo luvassakin alun kainostelun kaikottua. Vaikea sanoa, kuka tässä voittaa tai häviää. Lukija voi aina vapaasti valita, lukeeko. Aika monet ovat tainneet lukea. Mitä Suomi lukee -listalla Se mikä ei tapa on ollut ostetuin käännöskirja elo-, syys- ja lokakuussa 2015, eli koko sen ajan, kun kirja on ollut myynnissä.

On ainakin myönnettävä, että Lagercrantz on huolella lukenut Larssonin kirjat ennen toimeen ryhtymistä. Miesten kirjoitustyylissä on paljon samaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Lagercrantz vie joitakin Larssonin maneereja entistä pahempaan suuntaan, kuten juonen hidastamisen kertomalla samat tapahtumat yksityiskohtaisesti ja tarkkaan useasta eri näkökulmasta ja pysähtymällä välillä taustoittamaan henkilöitä pitkilläkin tarinoilla.

Suorastaan puuduttavia ainakin kuunneltuina olivat jaaritukset tekoälyyn liittyvistä alkulukusarjoista ja erilaisista matemaattisista yhtälöistä. Eivät ne sano tavislukijalle yhtään mitään. Ylipäätään keskeinen osa juonta, joka siis liittyy kansainväliseen tiedusteluun, teknologiaan ja tekoälyyn, on ajankohtaisuudestaan huolimatta jotenkin haukotuttavaa. Kaiken lisäksi Lagercrantz on päätynyt paljastamaan lukijalle tähän liittyvän ratkaisevan juonenkäänteen jo kirjan ensimmäisessä kolmanneksessa, mikä pudottaa jännityskierroksia melkoisesti!

On kulunut joitakin vuosia siitä, kun Pilvilinna joka romahti päättyi. Mikael ja Lisbeth eivät ole pitäneet yhteyttä, mutta ovat aloillaan tahoillaan Tukholmassa kumpikin. Millennium-lehti on saanut kukoistuksensa jälkeen kokea saman minkä muutkin printtimediat, ja innokas norjalaisostaja läähättää omistajien niskaan. Mikael on menettänyt kiinnostuksensa niin lehteen kuin Erika Bergeriinkin. Jotain pitäisi tapahtua.

Ruotsalainen huipputiedemies Frans Balder palaa kotimaahansa Yhdysvalloista, jossa hän on kehitellyt tekoälyä, tietokonetta, joka osaisi parannella itseään. Balder hakee entiseltä vaimoltaan pariskunnan yhteisen pojan Augustin. Kahdeksanvuotias August on syvästi autistinen ja diagnosoitu kehitysvammaiseksi. Balderin maksamat elatusavut eivät ole menneet pojan kuntoutukseen vaan väkivaltaisen juopon isäpuolen kurkusta alas. Nopeasti Balder oivaltaa, että Augustilla on muutamia ällistyttäviä kykyjä, vaikkei tämä osaa vielä edes puhua.

Frans Baderilla on kuitenkin perässään joukko vaarallisia vihollisia, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat omakseen hänen tutkimustuloksensa. Juuri ennen kuin palkkamurhaaja onnistuu tehtävässään Balder soittaa Mikael Blomkvistille kertoakseen tälle tarinansa. Pieni August-poika jää hyökkäyksessä henkiin, mutta ei suinkaan ole lopullisesti turvassa. Tarvitaan jälleen Lisbeth Salanderin taitoja, ennen kuin roistot napataan. Loppuhäivytyksessä Lisbeth pukeutuu jälleen kostonenkelin viittaansa ja pikkupahikset rökitetään perusteellisesti.

Mikael siis jatkaa puhtoisessa journalistiritarin roolissaan. Hänellä on uskollisia ihailijoita vaikka millä mitalla, ja uusia urotekoja syntyy tälläkin kertaa Millenniumin toimituksessa, vaikka hinta on lehdelle kova. Uhrauksia on tehtävä. Lisbeth on myös jotakuinkin ennallaan, mutta jää kaikesta huolimatta aiempaa vähäisempään rooliin. Jonkin verran Lagercrantz avaa lukijalle naisen menneisyyttä, mutta osa siitä on vanhaa kertausta eikä muutenkaan onnistu syventämään Lisbethin merkillistä hahmoa.

Ärsyynnyin muuten siitä, että kirjassa tavan takaa kerrotaan, että sää on surkea: on kova pakkanen ja samalla sataa lunta ja myrskyää. Sitten taas seuraavassa lauseessa kuvataan jotain tapahtumaa ulkoilmassa, kadulla tai merenrannalla, eikä sää haittaa toimintaa mitenkään. Esimerkiksi turistin näköinen mies kääntelee kadunkulmassa karttaa muina miehinä, vaikka ympärillä riehuu infernaalinen lumimyräkkä! Tai poliisi kuulee kymmenien metrien päästä jonkin vienon kolahduksen, kun tuulen pitäisi kohista rantavedessä ja puissa sellaisella voimalla, että hyvä kun laukauksen kuulisi.

Ärsytyskynnystä kutkutteli samaten viranomaisten ala-arvoinen toiminta tässäkin kirjassa. Tätähän Larssonkin viljeli: poliisit ovat kautta linjan ammattitaidottomia hölmöjä, lääkärit ja sosiaalityöntekijät itserakkaita ääliöitä. Vain toimittajat, tai tarkemmin Mikael Blomkvist ja hänen muutama harva kaverinsa osaavat työnsä ja tietävät, mikä on oikein. Sankarit ovat sankareita, ainakin Mikael. Lisbeth sentään hieman taivuttelee sääntöjä oman mielensä mukaan, mutta on aina ehdottoman, tinkimättömän oikeudenmukainen. Stereotyyppistä, sanon minä. Mutta niinhän viihde usein on.

Kaikesta tästä mussutuksesta huolimatta siis kuuntelin kakistelematta reippaat kahdeksantoista tuntia tätä kirjaa. Keskenkään en halunnut jättää. Enkä vannomaan mene, ettenkö ainakin äänikirjana voisi seuraavaakin harkita…

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa (Det som inte dödar oss)

Suom. Outi Menna.

WSOY:n äänikirja: lukija Jani Karvonen, kesto 18 h 18 min.

Ostettu Elisa Kirjasta. 

Jo Nesbø: Verta lumella I (dekkariviikko)

Ihan hiljattain kuuntelin äänikirjana norjalaisen dekkarikuninkaan Jo Nesbøn romaanin Isänsä poika. Monet uskolliset Harry Hole -fanit ovat olleet tyytymättömiä näihin Nesbøn uusin, sarjaan kuulumattomiin dekkareihin, joihin nyt kuuntelemani Verta lumella I myös kuuluu. Omat Harry Hole -kokemukseni ovat jo niin vanhoja, että en osaa kaveria hirmuisesti kaivata. Niinpä olen viihtynyt näiden uusien kirjojen parissa oikein mainiosti.

Verta lumella I on ensimmäinen osa tänä vuonna suomeksi ilmestyvästä kirjaparista, jonka kakkososa on kekseliäästi nimetty Verta lumella II - Lisää verta. Ykkösosan minäkertoja on pikkurikollinen Olav, joka on ajautunut Oslon huumemarkkinoista kilpailevan Hoffmannin palkolliseksi tappamaan bisneksen kannalta kiusallisia tyyppejä. Kohteitaan Olav nimittää kappaleiksi. Tähän asti kappaleet ovat olleet Hoffmannin pahimman kilpailijan eli Kalastajan alaisia.

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, mikä on alkuun hieman hämäävää. Kännykät ja netti puuttuvat, ja asioita hoidetaan puhelinkioskista. Muuten meno on aika lailla samanlaista kuin nykyäänkin. Ihmiset, rikollisetkaan, eivät perimmältään taida paljoakaan helposti muuttua. Olav on kuitenkin aika poikkeuksellinen tyyppi. Hän ei tunnu sopivan rikolliseksi oikein millään. Hän ei osaa ajaa pakoautoa, laskutaidottomana hän ei sovi huumediileriksi ja liiallinen alttius rakastua pilasi hänen parittajanuransa. Niinpä ainoa rikollinen puuha, johon hän sopii, on palkkatappaminen.

Olavilla on pahoja lukivaikeuksia, mutta silti hän rakastaa lukemista ja tarinoita. Kirjastosta hän tuo vain yhden kirjan kerrallaan, koska ”Kirjat vievät tilaa. Yritän muutenkin lopettaa.” Parhaillaan on menossa Victor Hugon Kurjat, jonka tarinaan hän haluaisi tehdä itse korjauksia. Olav kertoo lukevansa paljon, mutta tietävänsä mistään vähän. Se ei taida kuitenkaan ihan pitää paikkaansa. Olav myös pohdiskelee paljon sitä, miten ihmiset tekevät kukin omanlaisensa tarinan tapahtumista, jotka ovat heitä koskettaneet. Esimerkiksi äidillä taitaa olla aivan erilainen tarina siitä, mitä Olavin isälle on tapahtunut, kuin Olavilla itsellään. Mikä tässä sitten on totuus?

Kirjan alussa Olav saa yllättävän tehtävän Hoffmannilta: Olavin on tapettava Hoffmannin uskoton vaimo. Olav on ällistynyt. Vielä ällistyneemmäksi Olav tulee, kun hän huomaa, että kauniin Corinan luona vierailee joka päivä samaan aikaan nuori mies, joka pahoinpitelee ja raiskaa Corinan. Olav päättää ratkaista asian luovasti ja tappaakin nuoren miehen Corinan sijaan aavistamatta lainkaan, kuinka pahan virheen tekee.

Olav on omituisella tavalla kiehtova henkilö. Hän ei ole ihan niin terävä ja ovela kuin voisi toivoa, mutta rikollismaailmassa hän pärjää kaikesta huolimatta ällistyttävän hyvin mielikuvituksensa ja kylmähermoisuutensa ansiosta. Kahden kilpailevan huumekeisarin kuvioiden sotkeminen ei ole hyvä idea, sen Olavkin tajuaa helposti. Miten saada tilanne ratkeamaan itselle edullisesti? Ihan kaikkia toimijoita Olav ei kuitenkaan tajua ottaa suunnitelmissaan huomioon, vaikka pitäisi.

Nesbø kirjoittaa tutun sulavasti ja juonivetoisesti, aiempaan nähden kuitenkin tiiviimmin. Toimintaa kirjasta ei puutu, vaan paikoin irrotellaan melkoisilla verikekkereillä mafiaelokuvatyyliin. Lopun Nesbø on kirjoittanut vähintäänkin kaksitulkintaiseksi, mistä pidin kovasti. Ymmärrän toki, että tällaiset kerrontaratkaisut eivät kaikkia dekkarinystäviä puhuttele, mutta minusta kirjassa saa tai oikeastaan melkein pitääkin olla jotain ylimääräistä kierrettä. Dekkarissakin.

Loppu on kuitenkin sellainen, että en oikein osannut kuvitella, mistä tuo Verta lumella II sitten kertoisi. Kustantaja raottaa onneksi hieman esirippua:

Lisää verta on tiivs kertomus ajasta, jolloin heroiini päätyi Norjan Lappiin.

Jo Nesbø jatkaa paljastuksiaan Oslossa vuonna 1970-luvulla hääränneiden huumediilereiden ja ammattitappajien kohtaloista.

Tarina alkaa puoli vuotta ensimmäisen osan lopusta. Pikkudiileri ja velkojenperijä Ulf joutuu pakenemaan pomoaan Kalastajaa, koska hän on jättänyt tappamatta velallisen ja kavaltanut verirahat.

Nyt päädytään kauas Oslosta, Norjan Lappiin, fiktiiviseen Kåsundin kylään saamelaisten ja lestadiolaisten valtakuntaan. Siellä asuvat mm. kotipolttoista kaupitteleva entinen teologi Mattis ja kaunis Lea, väkivaltaisen turskanpyytäjän vaimo kymmenvuotiaan poikansa Knutin kanssa.

Ja sinne Kalastajalle töitä tehnyt huumevelkoja pakenee - ymmärtämättä että heroiinimogulia ei voi paeta, ainakaan pieneen ja syrjäiseen yhteisöön, jossa mies etelästä herättää paljon huomiota. Luvassa on ikävää välienselvittelyä, mutta myös - rakkautta.

Ja yllättävän onnellinen loppu.

Sekä ensimmäisen osan Olav että tämän kirjan Ulf ovat inhimillisiä elämän rampauttamia miehiä, vanhempiensa hylkäämiä antisankareita ja ehdottomasti oman tarinansa arvoisia.

Jo Nesbø: Verta lumella (Blood on Snow)
Suom. Outi Menna.

Johnny Kniga 2015. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 4 h 8 min.

Lainattu kirjastosta.

Jo Nesbø: Isänsä poika

Leppymättömän tarkan muistiinpanosysteemini perusteella voin kertoa, että olen lukenut Jo Nesbøn esikoisdekkarin Lepakkomies (Like, 2001) vuonna 2002. Kirja on edelleen tallessa ja on saanut seurakseen melkoisen pinon Nesbøn sankarista Harry Holesta kertovia massiivisia lukupaketteja. En aikoinani juurikaan syttynyt Lepakkomiehestä, vaan dekkari tuntui jollain lailla kliseiseltä ja kovin synkältä. Alkoholiongelmainen mestaripoliisi ratkoo rikoksia, kun kukaan muu ei mitään tajua ˗ tiedättehän kaavan. Kaiken lisäksi Lepakkomies sijoittuu Australiaan, ja Harry Hole on norjalainen poliisi. Ei oikein toiminut.

Sarja lähtikin kunnolla lentoon vasta, kun Harry palasi Norjaan. Sarjan suomentaminen eteni hieman ontuen, sillä kakkososa Torakat (Johnny Kniga, 2009) ilmestyi suomeksi vasta seitsemäntenä. Luin aikanaan peräkkäin Punarinnan (Johnny Kniga, 2005) ja Suruttoman (Johnny Kniga, 2005), jotka liittyvätkin juonellisesti tiiviisti yhteen. Sen jälkeen lukutahtini jostain syystä hyytyi, mutta kirjoista olen niin paljon pitänyt, että olen ne hankkinut hyllyyni odottelemaan. Nyt sarja on paisunut jo niin massiivisiin mittoihin, että sen lukeminen kauhistuttaa. Haluaisin aloittaa alusta ja lukea kaiken yhteen menoon järjestyksessä. No, ehkä jonakin päivänä.

Minä siis ilahduin, kun Nesbø julkaisi dekkarin, joka ei kuulu Harry Hole -sarjaan. Isänsä poika vaikuttaa kovasti samantyyliseltä kuin ainakin alkupään Harry Hole -kirjat. Norjan poliisi on osin korruptoitunut, samoin vankeinhoidon virkamiehet. Seassa työskentelevät rehelliset poliisit joutuvat hankaluuksiin astuessaan väärille varpaille. Rikollispomoilla on enemmän valtaa kuin virallisella taholla ja niin edelleen. Nesbøn henkilöistä harva jos kukaan on perin juurin puhtoinen, ja parhaillakin lainvalvojilla on omat heikot kohtansa.

Tarina käynnistyy todella verkkaisesti. Vaikka Nesbøllä on ilmiömäinen taito pitää mutkikas juoni näpeissään ja juonenkäänteet hämäävät lukijan kerta toisensa jälkeen, alkaa kärsivällistäkin lukijaa paikoin tuskastuttaa, kun jokaisen vähäpätöisimmänkin sivuhenkilön koko elämäntarina ja pienimmätkin yksityiskohdat kuvaillaan tarkoin.

Alkuun lähdetään Oslossa sijaitsevasta Valtio-nimisestä huippunykyaikaisesta vankilasta, jossa Sonny Lofthus -niminen nuorukainen istuu rangaistustaan väkivaltarikoksista. Vapaaksi pääsy lykkäytyy hamaan tulevaisuuteen, kun hän tunnustaa lomansa aikana tapahtuneen raa’an murhan. Rikospaikalta on jopa löytynyt Sonnyn hius. Sonny on jonkinlainen vankien uskottu, koska hän kuuntelee lempeästi kaiken, mitä hänelle kerrotaan. Nuorukaisen ainoa nautinto elämässä on heroiini, jota hänellä on riittävästi käytössään.

Sonnyn elämä on mennyt raiteiltaan jo nuorena, kun hän on löytänyt isänsä ruumiin ja sen viereltä itsemurhaviestin. Poliiseista parhaimpiin lukeutunut Ab Lofthus tunnusti kirjeessä olleensa myyrä, joka vuoti rahasta poliisin tietoja Kaksoselle, pahamaineiselle ja salaperäiselle rikollispomolle. Sitten Sonny kuulee eräältä vangilta asian, joka muuttaa kaiken. Hän päättää karata vankilasta ja kostaa. Alkaa armoton kissahiirileikki, jossa hiirtä jahtaavat paitsi poliisivoimat myös vaaralliset rikolliset.

Toisena päähenkilönä kirjassa on komisario Simon Kefas. Entinen talousrikostutkija on siirretty tavalliselle rikospuolelle rankan peliriippuvuuden takia. Syynä tosin saattoi olla ainakin osin se, että Kefas alkoi esittää liian kiusallisia kysymyksiä. Simonin vaimo sairastaa harvinaista sairautta, joka on viemässä tältä näön. Vain huippukallis leikkaus Yhdysvalloissa voisi pelastaa sen. Kefas tulee mukaan kuvioihin, kun Valtion vankilapastori löytyy kuolleena keskeltä jokea. Kefas ei usko, että pastori olisi tappanut itsensä. Uuden harjoittelijan Kaari Adelin kanssa Kefas tekee tutkimuksia, jotka eivät täysin miellytä poliisin päällikkötasoa. Kun Sonny Lofthus on tehnyt huikean pakonsa vankilasta, alkaa Oslossa tulla ruumiita tiheään tahtiin. Alkuun vain Kefas tuntuu huomaavan, että uhreilla on sittenkin jotain yhteistä.

Monipolviset juonikuviot tietenkin lopulta yhdistyvät ja tarinan kierrokset nousevat melkoisiksi. Nesbø käyttää lyhyitä lukuja ja lomittaa tapahtumia taitavasti elokuvalliseen tapaan. Lukija tuntuu olevan aina askeleen jäljessä, vaikka voi seurata tapahtumia samanaikaisesti monesta näkökulmasta. Sonny ja Simon ovat molemmat sympaattisia hahmoja, joista alkaa väkisinkin pitää kirjan mittaan. Kun tarina alkaa uhkaavasti lähestyä umpikujaa, alkaa lukijan sydäntä ahdistaa. Miten tästä oikein päästään ratkaisuun? Kelpo jännitysviihdettä!

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen)

Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 16 h 30 min.

Ostettu Elisa Kirjasta.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

"Kirjoitan maskuliinisemmin kuin useimmat naiskirjailijat. Kirjoissani on enemmän väkivaltaa ja vähemmän lastenhoitoa. Monet naisdekkaristit kuvailevat sivukaupalla pariskuntien riitoja lapsista ja kotitöistä.” Näin toteaa ruotsalaisdekkaristi Kristina Ohlsson vertaillessaan itseään ja toisia menestyneitä ruotsalaisia naispuolisia dekkarikirjailijoita uusimmassa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2013). Muistelin tätä varsin purevaa luonnehdintaa kuunnellessani viimeksi suomennettua Camilla Läckbergin Erica Falck -sarjan teosta Enkelintekijä. Kiristelin nimittäin hampaitani sen äärellä. Erica ja Patrik eivät tosin riitele, mutta muuten meno on melkoista.

Voin syyttää vain itseäni tyhmyydestä, kun en ole osannut lopettaa Läckbergin lukemista (tai tässä tapauksessa kuuntelemista) ajoissa. Merkit ovat nimittäin olleet selvästi ilmassa jo pari vuotta. Se käy helposti ilmi selailemalla omia merkintöjäni tämän menestyskirjailijan teoksista. Vuonna 2011 olin Perillisen  jälkeen vielä varsin suopealla mielellä: ”Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua.” Mutta olen kritisoitavaakin löytänyt: ”Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…”

Tästä kaikesta piittaamatta olen innokkaasti tarttunut seuraavana vuonna ilmestyneeseen Merenneitoon, jonka olen arvioinut siihen asti lukemistani sarjan osista parhaaksi. Olen kuvannut juonta koukuttavaksi ja menneisyyden tapahtumien nivoutuminen nykyhetkeen on ollut toimivaa. Mutta taas olen antanut ankaria moitteita poliisien epäammattimaisesta toiminnasta ja ylipäätään epärealistisuudesta kautta linjan, mitä tulee tutkintaan. Karsastin näemmä myös Läckbergin kerrontatekniikkaa ja tyyliä: ”Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Merenneito päättyy kaikkien aikojen cliffhangeriin, joten olen uskollisesti jatkanut edelleen tarpomistani Läckbergin matkassa. Viime vuonna vuorossa oli Majakanvartija. Mukana on jälleen historiallinen aspekti, jota tällä kertaa on höystetty yliluonnolliseksikin tulkittavissa olevalla aineksella. Henkilökaarti on runsas. Turhautumistani voi seurata vaikkapa tästä: ”Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.”

Niin, sitten kaiken tämän jälkeen vain taas sorruin Läckbergin uusimpaan eli Enkelintekijään. Tosin puolustuksekseni sanottakoon, että ostin äänikirjan Elisa Kirjan messutarjouksena muistaakseni hintaan 3,90 euroa eli lähes ilmaiseksi. On vain omaa jääräpäisyyttäni, että kuuntelin kirjan loppuun asti. Mikä olisi estänyt jättämästä kesken? Ei kai mikään, mutta halusin tietää, kuinka ääliömäiseksi meno oikein voi yltyä. Melkoisen.

Läckberg toistaa tässä teoksessa kaikki ne kuviot, joista olen aiempia kirjoja moittinut:

Mukana on menneisyysaspekti, joka ei tällä kertaa edes puolusta täysin paikkaansa juonen kannalta. Alkuun lähdetään ihan liian kaukaa, neljän sukupolven takaa asti.
Henkilöitä on julmetun paljon, eikä kaikkien sivuhenkilöiden osuus ole juonen kannalta perusteltua.

Poliisiaseman henkilökunta on edelleenkin täysin ammattitaidotonta, ja virkavirheiksi laskettavia mokia tehdään solkenaan. Myös ja erityisesti Patrik toimii epäammattimaisesti ottaessaan vaimonsa mukaan jopa ampumavälikohtausta selvittelemään. Lisäksi matkapuhelimia unohdellaan jatkuvalla syötöllä ja niihin vastailee milloin kukakin. Myös viimeisillään raskaana olevat kesälomailevat poliisit tekevät tutkimuksia.

Lastenhoitoa kuvataan runsaahkosti. Sivussa kuvataan myös ilkeää anoppia.

Luvut ovat tv-sarjamaisen lyhyitä ja leikkaukset kohtauksesta toiseen nopeita. Edelleen Läckberg mielellään aloittaa uuden kohtauksen käyttämällä keskeisestä henkilöstä pitkään vain pronominia (suomeksi tämä on vielä hankalampaa kuin ruotsiksi, hän-pronomini kun on sukupuoleton).

Osa keskeisistä juonenkäänteistä on epäuskottavia.

Kirjailija jättää keskeisiä asioita ärsyttävästi roikkumaan ilmaan. Harmittavinta on, että kun asia lopulta paljastuu, se ei sitten niin kummoinen varsinaisesti ollutkaan.

Tarina on pitkä, sanoisin jopa pitkitetty. Äänikirjassa kestoa oli yli 14 tuntia, ja kirjassa on sivuja lähes 500.

Fjällbackan edustalla on pieni Valön saari, jossa on 70-luvun alussa sijainnut muutaman vuoden ajan pojille tarkoitettu sisäoppilaitos. Nyt tyhjillään olleeseen koulurakennukseen on tullut eloa, kun sen perijä Ebba on miehensä Mårtenin kanssa päättänyt muuttaa sinne ja perustaa taloon jonkinlaisen matkailuyrityksen. Syynä muuttoon on kuitenkin se, että pariskunta on hiljattain menettänyt pienen poikansa. Ebban menneisyys on merkillinen. Kun hän oli yksivuotias ja asui perheineen Valössä, jossa hänen isänsä toimi sisäoppilaitoksen rehtorina, koko muu perhe katosi jäljettömiin kesken pääsiäisaterian. Nyt Ebbaa ja Mårtenia aletaan uhkailla ja mm. yritetään polttaa talo heidän nukkuessaan.

Erica Falck on jo valmiiksi tutkinut Ebban perheen arvoitusta aikomuksenaan kirjoittaa siitä kirja. Niinpä mikään mahti maailmassa ei voi pitää häntä erossa Ebbasta, kun hän kuulee tämän palanneen saarelle.

Lukijalle kerrotaan lisäksi myös toista tarinaa, joka alkoi Fjällbackassa 1900-luvun alussa. Vähitellen tarina lähestyy nykypäivää, ja lopulta lukijallekin valkenee, mikä yhteys tällä synkällä tarinalla on nykypäivän tapahtumiin. Lisäksi ovat vielä katoamishetkellä koulussa olleet pojat, joiden elämää kuvataan nykyhetkessä. Miehet ovat hankkiutuneet merkillisiin elämäntilanteisiin itse kukin.

Kaikesta tästä Läckberg keittää kokoon varsin uskomattoman sopan. Erica ja hänen Anna-sisarensa onnistuvat kummatkin hankkiutumaan kuolemanvaaraan ennen kuin kaikki juonenhaarat on saatu selvitellyiksi (ja kaikki eivät ainakaan minun mittapuullani selviä aivan tyydyttävästi).

Kaiken tämän kruunasi vielä se, että en lainkaan pitänyt äänikirjan lukijan Outi Vuorirannan lukutyylistä. Artikulointi on selkeää, eikä puheäänikään ole mitenkään epämiellyttävä, mutta lukija painottaa sanoja kummallisesti. Vaikka äänikirja oli varsin pitkä, kiinnitti omintakeinen painotus jatkuvasti häiritsevästi huomiota.

Olen muuten aiemminkin pohdiskellut dekkareitten ja realismin suhdetta. Huomaan olevani välistä aika moisen vaativa sen suhteen, miten kirjailija fiktiota minulle tarjoilee. Läckbergin tyyli ei selvästikään enää minua miellytä. Toivonkin oikeastaan nyt vain, että muistaisin sen taas ensi vuonna, kun häneltä suomennetaan seuraava myyntimenestysteos. Ymmärrän toki edelleen, miksi Läckbergillä on uskolliset lukijansa. Yksi syy lienee se kuin minullakin, eli tottumus. Tutun kirjailijan tuttuun sarjaan on helppo tarttua. Kyseessä on myös hyvin markkinoitu ja taattu viihde, jolla on sijansa ja se suotakoon.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglamakerskan)
Suom. Outi Menna. Gummerus. Äänikirja Elisa Kirjasta, lukija Outi Vuoriranta. Kesto 14 h 36 min.

P.S: Kivenhakkaaja-pokkarikin siirtyi tämän myötä poistettavien kirjojen pinoon.

Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:

Jääprinsessa

Saarnaaja

Kivenhakkaaja

Pahanilmanlintu

Perillinen

Merenneito

Majakanvartija 
Enkelintekijä

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Juhannuksena luin ruotsalaisen dekkarikirjailija Kristina Ohlssonin siihen mennessä suomennetut teokset Nukkekoti ja Tuhatkaunot peräperää juhlapyhien ratoksi ja viihdyin mainiosti. Ilokseni olin kuullut, että Ohlssonilta oli tulossa kolmas suomennos syksyllä, ja Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista vielä tiesi ennakkokappaleen lukeneena kertoa, että Ohlsson vain paransi siinä tahtia. Hieman harhailin netissä etsiskellessäni Varjelijoitten ilmestymisajankohtaa, mutta hämmennys saikin sitten selityksensä. Ohlssonin suomalainen kustantaja oli vaihtunut Schildts’istä WSOY:hyn.

Kustantamon vaihtumisen huomaa oikeastaan vain kirjan ulkoasun raikastumisesta. Tummanpuhuva kannet ovat vaihtuneet jopa keväisiin tunnelmiin. Syynä on ennen kaikkea vaaleanvihreä kangasselkämys, joka jatkuu leveänä etu- ja takakanteen. Myös esilehdet ovat raikkaan keväänvihreät. Syntyy oikeastaan vaikutelma jostakin kepeästä ja valoisasta, vaikka sisällys on tuhtia tavaraa.

Olen Annikan kanssa samaa mieltä. Varjelijat on tähänastisista Ohlssonin dekkareista paras. Tuhatkaunoissa juoni hajosi vähän liian moniaalle. Tässä ei ole sitä ongelmaa, vaikka tutkinta paljastaakin monenlaista synkkää sieltä ja täältä. Poliisit toteavatkin jossain vaiheessa, että aletaanpa käydä kenen tahansa lähipiiriä tiheällä kammalla läpi, aina löytyy jotain epämääräistä ja salattua.

Kaikki Ohlssonin dekkarit ovat rikosjuoneltaan täysin itsenäisiä, joten ei ole väliä, mistä kirjasta Ohlssonin tuotantoon tutustumisen aloittaa. Päähenkilöiden elämää työn ulkopuolellakin seurataan tiiviisti, joten jos haluaa seurata näitä tapahtumia kronologisesti, on viisainta aloittaa alusta. Mukaan tosin päässee vaivatta, vaikka aloittaisi kolmannestakin. Ohlssonilla on tosin tapana jättää juuri nämä yksityiselämät sellaisiin koukkuihin, jotka pistävät tosissaan odottamaan jatkoa. Rikokset on sen sijaan ainakin kaikissa kolmessa lukemassani kirjassa ratkaistu ja saatu päätökseen.

Tuhatkaunojen tapahtumista on kulunut runsas vuosi Varjelijoiden alkaessa. Fredrika Bergman palaa yllättäen äitiyslomaltaan juuri, kun Alex Rechtin erikoisryhmä saa visaisen murhatutkinnan eteensä. Metsästä on löytynyt paloiteltu ruumis, oikeastaan torso, joka on kuulunut nuorelle naiselle. Alex on heti varma, että kyseessä on Rebecca Trolle, nuori nainen, joka katosi kaksi vuotta sitten jäljettömiin. Alex johti etsintöjä, jotka päättyivät tuloksettomina. Pian juttu mutkistuu entisestään, kun läheltä Rebeccan jäännöksiä löytyy toinen ruumis, lähes kolmekymmentä vuotta aikaisemmin haudattu mies.

Poliisilla on useita epäiltyjä Rebeccan murhaan, mutta vain osa heistä on voinut edes teoriassa olla osallisena aikaisemmassakin murhassa. Sattumasta ei kuitenkaan voine olla kyse. Lukijalle väläytellään aina välillä pätkiä sisäisestä tutkinnasta, jossa kuulustellaan Alexia, Fredrikaa ja Pederiä tutkinnan vaiheista. Jokin näyttää menneen perusteellisesti pieleen. Rakenne toimii yllättävän tehokkaasti. Ennakointeja on juuri sopivasti lisäämään kihelmöivää jännitystä. Jokainen keskeisistä tutkijoista on jutussa mukana myös henkilökohtaisella tasolla ja panokset ovat kovat.

Varjelijoissakin nykyhetken hirmuteot johtuvat historian tapahtumista. 1960-luvulla alkunsa saanut tapahtumaketju jatkuu vääjäämättä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Pahuus ei katoa. Teemana tässä dekkarissa on huhujen mahtava voima. Kun tahraava juoru on kerran laskettu liikkeelle, sitä on lähes mahdoton pysäyttää ja ihmisten mielikuvia muuttaa. Riittävän inhottava huhu voi pilata monen ihmisen koko elämän lopullisesti.

Varjelijat on tuhti viidensadan sivun paketti. Yleensä helposti alan valittaa, että kirja oli liian pitkä. Varjelijat ei kuitenkaan ole. Luin sen kahdessa päivässä kuten edellisetkin, ja oikeastaan toivoin, ettei se olisi vielä loppunut. Tarinassa on niin monta käännettä ja haaraa, että mielenkiinto ei pääse herpaantumaan hetkeksikään. Miten ruotsalaiset oikein tämän tekevät? Ohlsson paljastaa jälkisanoissaan ryhtyneensä kirjoittamaan rikoskirjoja, koska oli aiemmin pitkästynyt. Kävipä säkä. Lukija ei ainakaan hänen kirjojensa äärellä pitkästy! Luvassa on vielä ainakin kaksi Fredrika Bergmanista kertovaa dekkaria. Niiden suomennoksia odottelemaan!

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter)

Suom. Outi Menna. WSOY 2013. 499 s.

Pyydetty arvostelukappale kustantajalta. 

Kristina Ohlsson: Nukketalo ja Tuhatkaunot

Juhannuslukemisiini törmäsin jo klassiseksi muodostuneella tavalla eli toisessa kirjablogissa. Marikan Boktok73-blogissa esiteltiin haasteen muodossa kesälukemisia, ja Marikan mukaan kaikkien pitäisi lukea kesällä Kristina Ohlssonin uutuus Davidsstjärnor. Ohlssonin aiemmatkin kirjat olivat minulla vielä lukematta, joten päätin Marikan suosituksesta tarttua ensin niihin, tuo ruotsiksi lukeminen kun ei oikein houkuta (tekisi kyllä terää, ei sen puoleen). Onneksi huomasin vinkin ajoissa, sillä lomautusten takia kaikki kotikaupungin kirjastot ovat pitkään suljettuina. Ehdin kuitenkin varata ja noutaa kirjat ennen tylsää kesäkatkoa. Luin kaksi noin nelisataasivuista kirjaa neljässä päivässä, mikä jo kertoo jotain niiden vangitsevuudesta (muutakin touhua kuitenkin meidänkin juhannukseemme mahtui!).

Ohlssonilta on toistaiseksi suomennettu kaksi ensimmäistä kirjaa eli Nukketalo ja Tuhatkaunot.  Marikan suosittelema Davidsstjärnor on Ohlssonin viides rikosromaani. Kaksi ensimmäistä on suomeksi julkaissut Schildts, mutta kolmas eli Varjelijat ilmestyy syksyllä WSOY:ltä (häkellyttävästi katalogissa on vielä ruotsalaisversion kansi).  Kirjailijasta sen verran, että hän on syntynyt vuonna 1979 ja on koulutukseltaan valtiotieteilijä ja toiminut muun muassa turvallisuuspolitiikan asiantuntijana Ruotsin poliisihallituksessa.

Tässä vaiheessa on jo syytä kiittää Marikaa aivan loistavasta vinkistä. Jostain syystä Ohlssonin kirjat olivat jääneet vaille huomiotani, vaikka ne ovat juuri sellaisia laadukkaita, hyvin kirjoitettuja jännityskirjoja, joiden lukemisesta kovasti nautin ja joita siis varsin paljon luen. Ohlsson on taitava juonenkehittelijä ja henkilökuvaaja, ja tuhtien romaanien jännite säilyy aivan loistavasti loppuhuipennukseen asti. Olen koukussa! Lisäksi sain toiselta blogiystävältäni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:lta vinkin, että syksyllä ilmestyvä Varjelijat on näitä kahta lukemaani ensimmäistä osaa vielä selkeästi parempi. Melkoinen tekijä siis kyseessä.

Ohlssonin sankaritar on siviilitaustainen rikostutkija Fredrika Bergman. Hänet on pestattu legendaarisen Alex Rechtin erikoisryhmään, jonka tarkoitus on avustaa poliisiorganisaation eri tahoja erityisen väkivaltaisissa tai muuten vaikeiksi osoittautuneissa tapauksissa. Ryhmä on pieni mutta tehokas. Fredrikaa vieroksutaan, koska hän ei ole koulutukseltaan poliisi, koska hän on nainen ja koska hän vaikuttaa tunteettomalta ja kylmältä analyytikolta. Tosiasiassa Fredrikalla on hyvinkin voimakkaita tunteita, mutta hän tarkoituksellisesti koettaa pitää ne erillään työstään, jotta pysyisi jotenkin henkisesti koossa.

Nukketalo alkaa vaikuttavasti pikkutytön katoamisella. Tyttö katoaa pikajunasta, joka on matkalla Göteborgista Tukholmaan. Juna joutui radan sähköongelmien vuoksi pysähtymään kymmeneksi minuutiksi Tukholman liepeillä. Nukkuvan lapsen äiti poistui hetkeksi laiturille soittamaan. Juna kuitenkin lähti ilman äitiä. Tukholman asemalla lapsesta on jäljellä junassa vain kengät. Kukaan ei tunnu nähneen mitään ratkaisevan parin minuutin aikana. Kun pikkutytön perhettä aletaan kuulustella, alkaa paljastua melko lailla outoja asioita esimerkiksi tytön isästä. Lukijalla on kuitenkin syytä olettaa, että asia ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin annetaan ymmärtää. Samaa mieltä on Fredrika, joka haluaisi tutkia tarkemmin väliaseman tapahtumia. Kun toinenkin lapsi katoaa, tutkinta saa uuden suunnan.

Kirjan teemana on erityisesti lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta. Sukupolvesta toiseen jatkuva kaltoin kohtelu saa lopulta karmaisevat seuraukset.

Ohlsson kuvaa mielenkiintoisesti tiiviin tutkintaryhmän sisäisiä jännitteitä. Kunkin tutkijan yksityiselämä vaikuttaa tutkinnassa tehtyihin ratkaisuihin, haluttiinpa tai ei. Kateus, epäluulo, ystävyys ja luottamus poliisien kesken vaikuttavat myös. Fredrikalla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, mutta sitäkin äänekkäämpi on Peder, nuori tutkija, jolla on varsin suuria luuloja itsestään. Kotiasiat ovat kuitenkin hänelläkin niin rempallaan, että työnteko välillä vaikeutuu – tosin monesti kotiongelmia paikkaillaan juuri raivokkaalla työskentelyllä. Tämä noidankehä on tuttu monista poliisiromaaneista.

Ohlsson siis panostaa henkilökuvaukseen, mikä käsittääkseni on yksi hänen teostensa vetovoimaa selittävä seikka. Fredrikasta alkaa aika nopeasti pitää, kun hänen traumaattinen taustansa paljastetaan lukijalle. Yli kolmekymppisen naisen biologinen kello alkaa tikittää yhä kuuluvammin, mutta perheestä ei ole tietoakaan. Fredrika on toistakymmentä vuotta ollut salasuhteessa itseään parikymmentä vuotta vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tätä suhdetta seurataan läpi molempien kirjojen, ja Tuhatkaunoissa tilanne jää varsin dramaattiseen kohtaan.

Ohlsson on alusta alkaen selvästikin hahmotellut pidempää sarjaa henkilöidensä ympärille, sillä esimerkiksi työpaikan solmut eivät aukea kertaheitolla ensimmäisessä osassa, vaan tilanteet kehittyvät hitaasti. Pederin sekasortoinen elämä vain pahenee kakkososassa, pääosin hänen omaa syytään. Peder on jonkinlainen hieman säälittävä sikailija, mutta jotenkin hänestäkään ei voi olla aivan hitusen pitämättä. Tosin tuntuu mukavalta, kun kaveri saa välillä oikein kunnolla nenälleen.

Tuhatkaunot alkaa lyhyellä prologilla, jossa nuori nainen raiskataan raa’asti vanhempiensa kesämökillä juhannuksena. Raiskaaja on laiton maahanmuuttaja, jota tytön vanhemmat ovat piilotelleet mökillä viranomaisilta. Laupeudentyö saa siis varsin karmaisevan palkan. Sitten hypätäänkin nopeasti nykyhetkeen. Tukholmalaisesta kerrostaloasunnosta on löydetty pariskunta ammuttuna. Oletetaan, että pappismies on ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Itsemurhakirjeessä kerrotaan syyksi vanhemman tyttären huumekuoleman aiheuttama masennus. Ihan kaikki tapauksessa ei kuitenkaan tunnu täsmäävän. Missä on ensinnäkin pariskunnan nuorempi tytär, joka on vienyt sisarensa ensiapuun ja tunnistanut sittemmin tämän ruumiin? Miksi vanhemman tyttären huumeongelmasta saadaan täysin ristiriitaisia tietoja?

Samaan aikaan lukija saa seurata tapahtumia myös Bangkokissa. Nuori ruotsalaisnainen joutuu epätoivoissaan seuraamaan, miten hänen olemassaolonsa murenee pala kerrallaan. Myös Tukholmassa seurataan toista tapahtumasarjaa. Fredrika saa tutkittavakseen tunnistamattoman maahanmuuttajamiehen kuolemantapausta. Paperiton mies on joutunut yliajon uhriksi. Tekijä on paennut paikalta. Lukija seuraa samaan aikaan Iranista Ruotsiin tulleen laittoman maahanmuuttajan merkillisiä vaiheita. Kuten arvata saattaa, kaikki nämä ensin irrallisilta vaikuttavat juonenhännät liittyvät hyvin läheisesti yhteen ja kuvio paljastuu kokonaisuudessaan sekä lukijalle että poliisille lopussa.

Vaikka Fredrika on kirjojen päähenkilö, hän ei ole mitenkään ylivoimaisesti fiksuin tai taitavin monimutkaisten rikosten ratkaisijana, vaan tulosta syntyy tiimityönä. Paljon tehdään rutiinitarkistuksia ynnä muuta perustyötä, ja ratkaisut tulevat yleensä myös onnekkaiden pikkusattumusten myötä, kuten voisi kuvitella todellisuudessakin tapahtuvan. Tämä jonkinlainen perususkottavuus tekee kirjoista jännittäviä. Rikokset ovat kauheita, mutta väkivallalla ei mitenkään mässäillä.

Ruotsalaisia naisdekkaristeja tuntuu olevan massoittain. Jos Ohlssonia vertaa vaikkapa Camilla Läckbergiin, Anna Janssoniin tai Mari Jungstedtiin, on hänen tuotantonsa mielestäni aavistuksen vähemmän kevyttä. Tosin sarjamaisuus ei vielä kahdessa kirjassa ole päässyt muodostumaan taakaksi Ohlssonille. Mainitun kolmikon kirjoista aion lukea enää Läckbergiä, muista olen saanut kyllikseni.

Olen löytänyt jälleen uuden dekkarisuosikin, kiitos!

Kristina Ohlsson: Nukketalo (Askungar)

Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot (Tusenskönor)

Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.

Lainattu kirjastosta.

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Kansi on herkullinen!

Varoitus! Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Camilla Läckbergin edellisestä kirjasta Merenneito! Jos siis et ole vielä sitä lukenut, kehotan lopettamaan tämän päivityksen lukemisen tähän. Muussa tapauksessa jatka vapaasti, sillä Majakanvartijan murhaajaa en aio paljastaa.

Majakanvartija on Läckbergin Länsi-Ruotsin rannikolle pieneen Fjällbackan kaupunkiin sijoittuva dekkari. Sankaripariskuntana jatkavat poliisi Patrik ja hänen kirjailijavaimonsa Erica. Merenneito loppuu kaikkien aikojen cliffhangeriin. Patrik on saanut sydänkohtauksen työpaikalla. Samaan aikaan viimeisillään raskaana olevat sisarukset Anna ja Erica ajavat kolarin. Kirja päättyy suureen rysähdykseen.

Majakanvartijan alussa ollaan hautajaisissa, joissa viimeiseen lepoon siunataan pientä keskosena syntynyttä Annan ja Danin poikavauvaa. Muut selvisivät kolarista ainakin ulkoisesti pienin vammoin. Ericalla ja Patrikilla on terveet kaksospojat, ja Patrik on palaamassa työelämään saatuaan elimistöltään varoituksen. Tahtia olisi helpotettava. Vain Annan tilanne vaikuttaa pahalta, sillä hän on todella vakavasti masentunut menetettyään lapsensa.

Läckberg kirjoittaa jälleen tuttuun tyyliinsä käyttäen nopeita, tv-sarjamaisia leikkauksia. Henkilöitä on todella paljon. Vanhojen tuttujen poliisien ja Annan perheen lisäksi seurataan kunnan kylpylähankkeessa mukana olevia henkilöitä. Hankkeessa tuntuu olevan jotain mätää. Vielä mukana on paikkakunnalle palannut Mats, josta on tullut kunnan uusi ja taitava talouspäällikkö, sekä Annie, Matsin lukioaikainen rakkaus, joka palaa omistamalleen Gråskärin majakkasaarelle pienen Sam-poikansa kanssa, sekä Matsin iäkkäät vanhemmat. Mukaan tulee vielä lastensa kanssa Tanskaan paennut Madeleine. Eikä siinä vielä kaikki. Gråskäriä kutsutaan yleisesti Gastholmeniksi, Aavesaareksi, jolta kuolleet eivät pääse pois. Jokaisen luvun alussa on katkelma saarella 1870-luvulla eläneestä Emiliestä ja hänen kummallisesta Karl-miehestään. Tästä ratkaisusta tuli suoraan mieleen Åsa Larssonin uusin eli Uhrilahja. Läckberg on kuitenkin nivonut mukaan annoksen yliluonnollista, mistä Larsson taas on luopunut. Minusta dekkarissa ei tarvita mitään yliluonnollisia voimia. Murhat ovat murhia ja kauhugenre sitten erikseen. Makuasia tämä toki on, eikä Läckbergkään onneksi tätä puolta kauheasti korosta. Sen voi myös tulkita toisin ja laittaa mielenjärkkymisen piikkiin halutessaan.

Henkilökaarti on siis todella mittava. Varsin pian Mats löydetään asunnostaan luoti päässään. Joku on ampunut häntä takaraivoon eteisessä, mutta silminnäkijöitä ei ole. Poliisi on ihmeissään. Mats on ollut hyvin pidetty ja sosiaalinen kaveri, mutta hän ei ole paljastanut yksityiselämästään mitään uusille eikä vanhoillekaan työkavereilleen. Kukaan ei tunnu tietävän miehestä oikein mitään. Ainoa mielenkiintoinen tapaus on tapahtunut Göteborgissa ennen kuin Mats muutti takaisin Fjällbackaan. Nuorisojoukko pahoinpiteli hänet raa’asti, mutta ketään ei saatu kiinni teosta.

Tuttuun tapaan poliisit möhlivät oikeastaan kaiken mahdollisen. Miten voi olla niin surkeita työntekijöitä kokonainen poliisilaitos täynnä? Ainoat täyspäiset tuntuvat olevan Patrik ja Paula, Mellbergin avovaimon tytär, sekä laitoksen sihteeri Annika. Mutta edes koko puljua tosiasiallisesti johtava Patrik ei tajua etsiä murhatun talouspäällikön matkapuhelinta ja tietokonetta ennen kuin useampi päivä on kulunut! Tai miten voi ainoan asunnosta löytyvän johtolangan unohtaa takkinsa taskuun viikoksi?? No, jos näitä mokailuja ei olisi ollut, rikos olisi ehkä selvinnyt ennen kuin koossa olisi ollut 500 sivua… Jälleen Ericakin saa itsensä tungettua hengenvaaraan, vaikka tällä kertaa Patrik ei tuokaan hänelle tutkimusaineistoa kotiin iltalukemiseksi.

Ei siis juurikaan uutta Läckbergiä aiemmin lukeneille. Tuttu rahantekosabluuna on käytössä jälleen. Silti kirjan parissa viihtyi oikein mainiosti yhden viikonlopun. Tuttujen ihmisten parissa on turvallista. Tietää, mitä saa, vaikka sitten välillä ärsyttääkin. Kirjassa kulkee vahvana teemana perheväkivalta, jonka uhreja ovat niin vaimot kuin lapsetkin. Rankka asia, josta kyllä kannattaakirjoittaa kirjoja, dekkareitakin. Patrikia ja muita fjällbackalaisia kauhistuttaa, kuinka yleistä silmitön naisten ja lasten pahoinpitely on Ruotsissa. Valitettavasti se ei ainakaan harvinaisempaa ole Suomessa.

Kannessa on lainaus Dagens Nyheteristä: ”Läckbergin paras kirja”. No ei ole. Kivenhakkaajaa en ole vielä lukenut, mutta aloitusosa Jääprinsessa sekä edellinen Merenneito ovat kyllä selvästi parempia kuin tämä. 

Kustantajan suuntaan sellainen toivomus, että olisi mukavaa, jos sarjojen osissa olisi aina alkusivuilla luettelo osista järjestyksessä. Blogini suosituimpia hakuja on viime aikoina ollut ”Camilla Läckbergin kirjat järjestyksessä”. Helpottaisi kummasti kirjakaupassa tai kirjastossa päätöstä tehdessä, jos tällainen luettelo kirjasta löytyisi.

Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarjan suomennokset järjestyksessä:

Jääprinsessa

Saarnaaja

Kivenhakkaaja

Pahanilmanlintu

Perillinen

Merenneito

Majakanvartija (Fyrvaktaren, suom. Outi Menna, Gummerus 2012, 503 s.)
Enkelintekijä

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina

"Avasin varovasti rasian kannen. Tajusin yhtäkkiä, miksi raahasin esineitä mukanani. Pystyin koskettamaan niitä, ne olivat konkreettisia ihan eri tavalla kuin mikään muu lapsuuteeni liittyvä.  Kuvittelin, että kengänpaulat voisivat kiskoa minut pois välitilasta, jossa tunsin eläväni. Jossa oli vain sanojen välillä oleva hiljaisuus, nykyisyyden ja menneisyyden välinen etäisyys ja syyhyävä merkityksettömyys. Kieltojen sekamelska. Esineet voisivat pakottaa esiin sen, mistä oli aiemmin vaiettu. Palauttaa menetetyn maineen. Tarjota loppuratkaisun."

Olen vaikuttunut. Pikkuisen myös tyrmistynyt, ihastunut, kauhistunut. Lapinkylä. Sukutarina on hieno kirja. Loistava oikeastaan. Pidin siitä monesta syystä. Ensinnäkin aiheiden ja teemojen vuoksi, jotka puhuttelevat tai joiden pitäisi puhutella ihan kaikkia. Pidin kovasti myös rakenteesta. Kielikin oli vaivatonta ja samalla jotenkin herkullista, vaikkakaan ei niin henkeen käyvää kuin Katja Ketun Kätilössä. Kätilöä nimittäin useaan otteeseen ajattelin Lapinkylää lukiessani, vaikka niiden yhtäläisyydet ovat kuitenkin vain hyvin viitteellisiä.

Lapinkylä alkaa kohtauksella, jossa Njenna-niminen saamelaistyttö on pienen vauvansa kanssa hiihtämässä tunturien yli kohti uutta elämää. Itse hän pitää itseään kuolleena omalle perheelleen. On jatkettava jossakin muualla. Nykyhetkessä kirjan nimeämättä jäävä minäkertoja etsii juuriaan vuonna 2002. Oma äiti Karin ei suostu paljastamaan mitään perheen tai suvun menneisyydestä. Siitä ei yksinkertaisesti puhuta. Kuitenkin minäkertoja on isovanhempiensa luona kesiään viettäessään elänyt aivan toisenlaista elämää kuin mitä nyky-Ruotsissa pääasiassa on tapana. Vintiltä vanhan piirongin perukoilta löytyy tuohirasia, jossa on kahdet saamelaiskäsityönä valmistetut kengänpaulat, miehen ja naisen. Miksi äiti ei halua tunnustaa omia saamelaisjuuriaan? Kun minäkertoja matkustaa pohjoiseen kyselemään saamelaisuudesta ja omista historiastaan, ei kukaan halua puhua hänelle. Hänkin on kuin kuollut muiden silmissä. Kuka hän oikein on ja mistä? Mihin joukkoon hän voisi kuulua?

Välillä tarina palaa Njennaan ja aikaan ennen vauvan syntymää vuoteen 1861 Pohjois-Ruotsin tuntureille. Uudisasukkaat yrittävät viljellä pohjoisen epäsuotuisissa oloissa maata ja valtaavat saamelaisten perinteisiä laidunmaita. Yhteenotoilta ei voida välttyä, ja myös Njennan perhe joutuu kahnauksiin uudisasukkaiden kanssa. Ruotsalaiset ajavat alkuperäisväestön yhä ahtaammalle. Samalla paimentolaisia halveksitaan ja kirkko vainoaa pakanuutta. Väitetään, että lappalaiset ovat eläimiä ja noitia.

Njenna rakastuu komeaan, merkilliseen mieheen, Aanta Naahkeseen, joka on levoton sielu jopa vaeltamaan tottuneiden saamelaisten keskuudessa. Njennan ja Aantan välit ovat lupaavasti lämpenemässä, kun tapahtuu kauhea onnettomuus. Uudisasukas raiskaa Njennan, joka tulee raskaaksi. Lopulta Njenna päättää lähteä perheensä luota, koska hän ajattelee aiheuttavansa vain lisää onnettomuutta läsnäolollaan. Menneisyydestään hän ei puhu mitään koskaan. Myöhemmin hän avioituu kiltin Martinin kanssa ja asettuu paikoilleen miehen rakentamaan torppaan. Tyttärensä Ristinin hän kasvattaa tuntemaan häpeää. Häpeä ja syyllisyys sekä erilaisuuden tunne kulkevat kuin kirous perheessä sukupolvesta toiseen.

Njennan jälkeläisten elämää seurataan myös vuosina 1909 ja 1953. Kummallisella tavalla asiat tuntuvat toistuvan. Uudisasukkaan geenit putkahtavat esiin joka sukupolvessa jäänsinisinä kylminä silminä. Nekin muistuttavat alituiseen häpeästä ja erilaisuudesta. Njennan perheen oma häpeä sekoittuu vielä yleiseen kehitykseen, jossa saamelaisuuden perinteistä halutaan päästä tai painostetaan pääsemään eroon.

Wennström kuvaa hienosti kahden kulttuurin yhteentörmäystä, joka jatkuu edelleen. Hän ei kuitenkaan unohda, että saamelaisuus ei ole mikään yhtenäiskulttuuri, vaan siinäkin on monenlaista vaihtelua. Luokkaerot olivat jyrkät jo 1860-luvun saamelaisten keskuudessa, eivätkä ne ole poistuneet 2000-luvullakaan. Varakkuus tuo etuja saamelaisten keskuudessa samoin kuin missä kulttuurissa tahansa, eikä varakkuus suinkaan jakaudu tasaisesti. Kulttuurissa on kyse muustakin kuin käsityötaidoista tai joikaamisesta.

Ajatteluttava teema on myös raiskauksen synnyttämä häpeä. Vaikka Njenna on raa’an väkivallan uhri, hän joutuu kantamaan syyllisyyttä ja häpeää koko ikänsä, eikä sekään riitä, vaan häpeä lankeaa myös hänen läheistensä päälle. Rakastettu hylkää hänet mustasukkaisuuden takia. Njennan kunnia on mennyttä raiskauksen vuoksi. Elämä on piloilla. Ovatko nämä asenteet tai tuntemukset vieraita tänäkään päivänä? Jokainen tietää vastauksen, valitettavasti.

Myös puhumattomuus ja vaikeneminen ovat toistuva teema kirjassa. Kun historia kielletään yksilöltä, häneltä riistetään identiteetti. Sen etsiminen ja rakentaminen lähes olemattomista aineksista muodostuu minäkertojalle pakkomielteeksi, vaikka kaikki vastustavat. Kun jotain alkaa selvitä, alkaa kertojaa itseäänkin pelottaa. Onko tieto sittenkään ratkaisu?

”Me perimme epämääräisen, vaikeasti hahmotettavan pelon. Me perimme halun vetäytyä syrjään. Me perimme paon. Pakkokuoleman. Ja sen mukana syyllisyyden. Varjon, joka vaanii taustalla ja nakertaa reikiä mahalaukkuihin. Kitkeränä ja hellittämättömänä. Tämä kaikki on opettanut meidät teeskentelemään. Teeskentely tuo hetkellistä helpotusta. Turruttaa levottomuuden. Mutta tosiasiassa se jäytää ihmistä. Sillä jokainen poispäin käännetty katse ja jokainen paljonpuhuva hiljaisuus ajaa meitä kauemmas yhteisöllisyydestä ja läheisyydestä. Yhä syvemmälle epäelämään.

Tämä kirja osoitti myös, että en todellakaan tiedä saamelaisuudesta yhtikäs mitään. Hävettää suorastaan.

Kirjan ihan ensisivuilla on keskeisten henkilöiden sukupuu, mistä iso kiitos. Sitä tuli kirjan mittaan useasti tutkailtua. Alussa on myös saamenkielen sanastoa, jota sen sijaan en vilkaisutkaan, sillä vaikka tekstissä on mukavana tunnelmantuojana koko joukko saamenkielistä sanastoa, sanat ymmärtää vaivattomasti asiayhteydestä. Silti on huomaavaista laittaa sanasto alkuun. Usein löydän kaipaamani lisätiedon kirjan lopusta vasta kun olen kirjan jo lukenut. Minusta erinomaisen käännöksen on tehnyt Outi Menna.

Annica Wennströmistä ei paljoakaan tietoa pintagooglauksella löytynyt, mutta jotakin sentään. Linkistä löytyvässä haastattelussa käy mm. ilmi, että Wennström on juuriltaan saamelainen mutta asuu Tukholmassa. Ennen Lapinkylää hän julkaissut lastenkirjoja ja viisi dekaria.

Lapinkylän ovat lukeneet lisäkseni ainakin Katja, joka pääsi kunnolla kirjan imuun vasta puolivälissä, Tuulia, joka taisi olla lopulta yhtä vaikuttunut kuin minäkin, sekä Sara, joka koki kirjan ainakin paikoin raskassoutuiseksi.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Lappskatteland. En familjesaga)

Suom. Outi Menna. Bazar 2012. 334 s.

Kuten usein olen pannut merkille, kirjat asettuvat usein jatkumoksi, vaikka kuinka sattumanvaraisesti luettavan valikoi. Lappiin sijoittuvia kirjoja on tullut luettua tänä vuonna aika pino:

Katja Kettu: Kätilö

Åsa Larsson: Uhrilahja

Aslak Aapa: Lapissa kuolleetkin puhuvat

Magne Hovden: Saamelandia

Magne Hovden: Saamelandia

”Ulkomaalaiset turistit olettavat, että kaikki on Norjassa helvetin kallista.”

Kun meidän lapset olivat pieniä, telkasta tuli lastenohjelmasarja nimeltä Tohelo ja Torvelo. Jostain syystä tämän sarjan päähenkilöiden nimet tulivat mieleen myös Saamelandian päähenkilöistä Roysta ja Leifistä. Sen verran toheloita ja torveloita kaverukset ovat. Tosin he eivät ole kirjan ainoa tohelot ja torvelot, vaan niitä on vielä koko joukko lisää.

Norjalainen Magne Hovden on Saamelandian liepeen tekstin mukaan Kirkkoniemessä asuva kirjallisuusagentti, kirjailija, kääntäjä ja kullankaivaja, ja Saamelandia on hänen esikoisromaaninsa vaikkakaan ei esikoiskirjansa. Hovden on nimittäin aikaisemmin julkaissut lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä vitsikirjoja. Esikoisromaanin perustella miestä on verrattu Arto Paasilinnaan. Sattuipa somasti, sillä juuri hiljan luin kirjan, jonka kirjoittajaa kutsuttiin Ruotsin Arto Paasilinnaksi.

Huumoria on tunnetusti kahta lajia, hyvää ja huonoa. Rajan vetänee kukin itse sen mukaan, pitääkö vai eikö pidä. Minä en ensin oikein saanut makua tämän kirjan huumoriin, mutta en malttanut heti keskenkään jättää ja täytyy sanoa, että loppua kohden aloin pitää kirjan huumorista koko ajan enemmän. En tosin ääneen naurahteluun asti, mutta kyllä suupielet olivat lukiessa enemmän ylös- kuin alaspäin.

Leif ja Roy ovat siis Kirkkoniemessä asustavia norjalaismiehiä, jotka molemmat työskentelevät tylsässä työssä Norjan Postissa. Kaverukset ovat kumpikin poikamiehiä vastoin tahtoaan, mutta naisrintamalla ei oikein suju. Ei suju oikein millään rintamalla, jos rehellisiä ollaan. Miehet haaveilevat alituiseen nopeasta rikastumisesta mahdollisimman pienellä vaivalla. Viimeisin idea on perustaa Leifin perintötontille turistirysä, aito saamelaiskylä, jossa turistit voivat kalliilla hinnalla eläytyä autenttiseen saamelaiselämään puolipäivän tai jopa vuorokauden verran. Kumpikaan ei tiedä mitään saamelaisuudesta, mutta se ei ole haitta eikä edes hidaste, eiväthän turistitkaan siitä mitään ymmärrä.

Saamelaiskylän rakentelu sujuu melko rivakkaan, mitä helpottaa se, että tarvittavat kodat käydään varastamassa Suomen puolelta toisesta turistirysästä. Valitettavasti kotien omistaja ei ilahdu tästä ja lähtee omaisuutensa perään toisen raivohullun suomalaiskorston kanssa.

Leifin ja Royn rakennellessa rikastumislaitostaan heidän ystävänsä Geir suunnittelee ja toteuttaa ”täydellisen” ryöstön. Rahankuljetusauton pysäyttäminen ja rahasalkkujen nappaaminen sujuukin hienosti, mutta sitten alkaa mennä pieleen oikein kunnolla. Heikosti pyyhkii myös Audunilla, joka on ikänsä vihannut saamelaisia ja hautoo nyt kunnon kostoa. Tarkoituksena on mustata saamelaisten maine lopullisesti häiriköimällä uudessa turistikohteessa…

                                                

Kaikkien tarinoiden punaiset langat kietoutuvat lopussa nätisti yhteen. Mitään järisyttävää kliimaksia ei lopussa ole, vaan tarina päättyy oikeastaan ihan sopivalla tavalla. Leif ja Roy ovat aina optimistisia ja helposti innostuvia. Virheistä he eivät opi, eivätkä oikein kai mistään.

Hovdenilla on tarkka silmä ja ihan kohtalaisen terävä kynä. Pohjois-Norjan elämänmenon, ja muunkin Lapin sen puoleen, voi helposti kuvitella olevan aika lailla hänen kuvailemansa kaltaista, liioitella ja kärjistäähän kunnon tarinassa aina pitää.

”Kenties hän voisi kokeilla kirjoittaa kirjan Portugalissa. Istuskella verannalla ja katsoa kuinka aurinko laskee Atlantin valtamereen, oluttölkki kädessä ja läppäri pöydällä. Hän voisi kirjoittaa dekkarin. Tarinan masentuneesta ja väsyneestä rikostutkijasta, joka henkilökohtaisista ongelmistaan huolimatta onnistuu ratkaisemaan tapauksen toisensa jälkeen, joka asettaa työn kaiken muun edelle ja on kova silloin kun sitä vaaditaan mutta osaa olla myös hellä ja romanttinen.”

Magne Hovden: Saamelandia (Sameland)

Suom. Outi Menna. Otava 2012. 253 s.

Täällä käydään keskustelua mm. kirjan nimen harhaanjohtavuudesta (?) sekä siitä, onko kyseessä miesten vai naisten luettavaksi sopiva tai tarkoitettu kirja. Myös Minna on lukenut tämän ja pitänyt tuttujen paikkojen kuvailusta, vaikka ei niinkään jaksanut lämmetä miesten krooniselle naisenpuutteen kuvaukselle. Jenni vaikuttaa pettyneeltä kirjaan, jolta toivoi enemmän - saamelaisuutta. Myös Kirjantilassa on tämä luettu.

Camilla Läckberg: Merenneito

Gummeruksen syyskatalogin kannessa hymyilevä kirjailija Camilla Läckberg on puhuttanut paitsi kirjablogisteja Facebookissa myös Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Kuiskaajaa (5.5.2012). Kaunis nuori nainen tuntuu olevan kysyttyä tavaraa kirjamarkkinoilla. Läckberg on toki osannut brändätä itsensä itsekin. Läckbergiltä on siis tulossa piakkoin seitsemäs dekkarisuomennos Majakanvartija Erica Falck -sarjasta. Hänen edellistä kirjaansa Merenneitoa on blogeissakin kehuttu kovasti sarjan toistaiseksi parhaaksi kirjaksi, joten nappasin sen kirjastosta mukaani. Vuosi sitten luin Perillisen, jonka parissa viihdyin hyvin. Silloin päätin lukea vielä sarjasta uupuneen Kivenhakkaajan, mutta se on edelleen lukematta. Hanke on tosin edennyt sen verran, että hankin sen itselleni Kirjan ja ruusun päivänä pokkariversiona. Kesäloman alussa taidan sen lopulta lukeakin.

Merenneidon luettuani taidan liittyä kehujien kuoroon: kirja on lukemistani sarjan osista paras. Tosin pidin Jääprinsessastakin paljon, koska sitä eivät vielä rasittaneet sarjamaisuuden kielteiset puolet. Läckbergin dekkarit eivät ole kovin yhteiskunnallisia tai vakavia teemoiltaan, vaan ne on selkeästi tarkoitettu viihteeksi. Se ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi kuvattujen rikosten taustoissa olisi vakavia asioita. Mutta vaikkapa poliisin toimintaa ei kuvata kovin realistisesti, ja olen tullut siihen lopputulokseen, ettei Läckberg ole sitä edes yrittänyt. Tanumsheden poliisia eivät vaivaa tavanomaiset ongelmat, kuten resurssipula. Täysin idioottimainen pomo Mellberg voi jatkaa nokosiaan kaikessa rauhassa, kun Patrik hoitaa oikeat työt. Poliisia eivät myöskään vaivaa murhatutkintojen aikoihin muut tehtävät, kuten oikeassa maailmassa. Voidaan keskittää koko aseman väen tarmo yhteen rikokseen kerrallaan. Aika hienoa!

Realismi on muutenkin kaukana. Patrik hölöttää kaikki työasiansa vielä hölösuisemmalle ja uskomattoman uteliaalle kirjailijavaimolleen Ericalle. Patrikin työtoveri Paula tuo tälle kotiin tutkimusaineistoa ja luovuttaa kassin Erican käsiin, jotta tämä ehtii lukea kaiken, kun mies on torkuilla! Oikeassa elämässä Patrik olisi irtisanottu jokaisen kirjan jälkeen virkavirheitten takia. Sen sijaan liiankin kanssa on realismia pikkulapsiperheitten kuvauksissa. Sitä tässä kirjassa on muuten myös enemmän kuin kylliksi – tarkoituksena on varmaankin tuoda mukaan huumoria ja kevennystä muuten hyvin synkkien tapahtumien vastapainoksi. Ericalla ja Patrikilla on kolmivuotias tytär Maja (joka muuten viettää päivät päiväkodissa, vaikka Erica on äitiysvapaalla, aijai!), ja he odottavat parhaillaan kaksosia. Erican sisar Anna on myös raskaana ja asuu lähistöllä uuden miehensä Danin kanssa. Pariskunnalla on ennestään yhteensä neljä lasta. Mellbergin naisystävästä on tullut isoäiti, ja Mellberg itse on saanut vaarin kunnianimen. Mies sekoaa täysin ”tyttärenpojastaan” kaikkien, myös itsensä, suureksi hämmästykseksi. Patrikin työtovereista useimmilla on pieniä lapsia. Niitä on myös rikosjuoneen liittyvien henkilöitten perheissä.

Merenneidon juoni on rakennettu todella koukuttavaksi. Patrik tutkii edelleen laihoin tuloksin kolme kuukautta aiemmin kadonneen perheenisän tapausta. Magnus on kadonnut työmatkallaan täysin jäljettömiin. Erica paitsi odottaa valtavine mahoineen kaksosia myös auttaa paikallista uutta kirjallista komeettaa kirjan julkaisemisessa. Kirjastonhoitaja Christian Thydell on julkaissut esikoisromaaninsa Merenneito, ja kirjasta on tullut heti arvostelumenestys. Kirjailija saa kuitenkin uhkaavia nimettömiä kirjeitä. Kun Erica pääsee tästä jyvälle, hän paljastaa asian (tietysti) välittömästi Christianin kustantajalle, joka puolestaan vuotaa lehdille. Myös Magnuksen ja Christianin ystävät Erik ja Kenneth saavat kirjeitä, vaikka eivät ole paljastaneet sitä kenellekään, edes toisilleen.

Läckberg käyttää lyhyitä lukuja, jotka leikkaavat toisiaan tiiviissä tahdissa. Koukut seuraavat toisiaan. Hiukan ärsyynnyin Läckbergin tavasta aloittaa luvut käyttämällä kulloisestakin henkilöstä vain persoonapronominia, jolloin välillä tunsi olevansa eksyksissä. Kenestä oikein on puhe? Näkökulmia kun on paljon: Erica, Patrik; Christian, Erik, Kenneth jne. Välillä on kursiivilla painettuja kappaleita, joissa nimeämätön hän muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Vähitellen lukija alkaa tajuta, kuka kirjan nykyhetken henkilöistä on kyseessä. Mutta miten hän liittyy nykyhetken yhä uhkaavampiin tapahtumiin? Mitä lukijalle ei kerrota?

Kun murhaaja alkaa lopulta paljastua Ericalle, Patrikille ja lukijallekin, on se melkoinen yllätys. Ihan varma en ole, kuinka kriittistä tarkastelua ratkaisu lopulta kestäisi oikeassa maailmassa, mutta ei se haittaa. Kuvio on kaiken kaikkiaan karmeudessaan nerokas.

Sitäkin hurjempi on kirjan loppu. Murhajuoni siis ratkeaa, mutta Patrik ja Erica jäävät sellaiseen tilanteeseen kumpikin, etten mokomaa koukutusta äkkiä muista! Onneksi jatkoa on siis jo pian luvassa.

Camilla Läckberg: Merenneito (Sjöjungfrun)

Suom. Outi Menna. Gummerus 2011. 489 s.

Camilla Läckberg: Perillinen

”Camilla Läckberg on yksi tämän hetken kiinnostavimpia ruotsalaisia dekkaristeja, ja hän parantaa tahtiaan kirja kirjalta.” -Me Naiset-

Yllä oleva lainaus on kopioitu Camilla Läckbergin Perillinen-dekkarin kannesta. En ihan allekirjoita lainausta, vaikka pidänkin Läckbergin dekkareista. Olen lukenut ennen tätä kirjat Jääprinsessa, Pahanilmanlintu ja Saarnaaja. Niistä kirjoittamissani muistiinpanoissa sanotaan kaikissa, että kirja on hyvää, laadukasta viihdettä. Heikkous on, että Läckberg ei oikein selvästi erotu muista laadukasta rikosviihdettä kirjoittavista kirjailijoista. Se jokin jää harmillisesti puuttumaan.

Mutta kuten sanottu, Läckbergiä lukee mielikseen, kun haluaa irtautua ja rentoutua. Perillinen on viides osa sarjaa, jossa seurataan pienen länsiruotsalaisen rannikkokaupungin Fjällbackan varsin rikoksentäyteistä elämää. Piti oikein karttakirjasta tarkistaa, että Fjällbacka oikeasti on olemassa. Se sijaitsee Göteborgin pohjoispuolella lähellä Trollhättania, joka taas on monille dekkarin ystäville tuttu mm. Maria Langin kirjoista.

Päähenkilö on tietokirjailija Erica Falck, joka tässä viidennessä kirjassa aloittaa jälleen kirjoittamisen esikoistyttö Majan jäädessä isänsä Patrikin hoitoon, kun tämä jää poliisinvirastaan isyyslomalle. Patrik on aiemmin eronnut, mutta Maja on kummankin ensimmäinen lapsi. Lisäksi seurataan Erican siskon Annan uusperheen vaiheita. Myös poliisiaseman muiden työntekijöiden elämään kurkistetaan. Huumoria sarjaan on tuotu Patrikin pomon Bertil Mellbergin kautta. Mies on armoton laiskuri, itserakas ja konservatiivin perikuva. Hänestä on käsittämätöntä kotkotusta, että mies jää isyyslomalle vaihtamaan vaippoja. Perillisen alussa Mellberg saa vastentahtoisesti hoidettavakseen löytökoiran, jonka avulla hän nopeasti tutustuu tummaan ja kauniiseen Ritaan.

Perillinen alkaa vauhdikkaasti. Alussa kuvataan mehukkaasti ruumista, jota madot ja kärpäset syövät jo toista kuukautta. Pari koulupoikaa löytää ruumiin murtautuessaan taloon. Patrik sotkeutuu tahtomattaan tutkimuksiin isyyslomastaan huolimatta. Pian Patrik muistaa, että Erica oli käynyt kesän alussa tapaamassa kuolleena löytynyttä miestä. Erica oli pyytänyt mieheltä apua löytämänsä sodanaikaisen natsikunniamerkin alkuperän selvittämisessä. Erica oli löytänyt kunniamerkin selvitellessään äitinsä jäämistöä. Se oli ollut käärittynä veritahraiseen vauvanpaitaan erään arkun pohjalla. Samasta paikasta löytyi myös Erican äidin päiväkirjoja.

Kirjassa kuljetetaan vuoroin nykyhetkeä ja tarinaa sotien ajalta, jolloin Erican äiti Elsy oli viisitoistavuotias. Elsy oli tuntenut murhatun miehen nuorena, samoin tämän veljen sekä nykyään uusnatsimielisen Fransin ja Brittan, naisen, joka nykyhetkessä on sairastunut Alzheimerin tautiin. Tarinat tietysti kietoutuvat toisiinsa. Lisää murhia tapahtuu, ja Erica ja Patrik yrittävät penkoa niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin.

Kirjassa on lähes viisisataa sivua, ja keskivaiheilla alkaa tuntua, että se on liikaa. Läckberg ei paljasta lukijalle mitään enempää kuin päähenkilöillekään, päinvastoin hän harrastaa kerrontaa, jossa vihjaillaan mm. poliisin löytämistä ratkaisevista vihjeistä, mutta pidetään ne lukijalta salassa. Kun tarina ei ota edistyäkseen, alkavat lastenhoito-ongelmien kuvailut ja Dumle-karkkien jatkuva mussutus harmittaa. Lopussa kaikki saa selityksensä, mutta mitään kunnon kliimaksia Läckberg ei saa aikaan. Lisäksi jo aikaisemmissa kirjoissa minua harmitti, miten epäammattimaisesti Tanumsheden poliisi oikein toimii. Ainoa täyspäinen poliisi tuntuu olevan juuri Patrik. Jos hän ei anna ohjeita niin pomolleen kuin työtovereilleenkin, eivät nämä tajua tutkia esim. vainajan pankkitilitietoja! Minäkin osaisin tehdä sen heti jo pelkästään dekkareita lukemalla hankkimallani kokemuksella! Silti Patrik antaa haltuunsa saamansa tutkimusaineiston tuosta vain vaimonsa luettavaksi…

Tästä ärsytyksestä huolimatta on pakko etsiä epähuomiossa väliin jäänyt sarjan neljäs osa Kivenhakkaaja kirjastosta pikimmiten J.

Camilla Läckbergillä on ammattimaisesti toteutetut nettisivut blogeineen. Myös kustantajan sivuilta kannattaa katsoa kirjailijan ja kirjojen esittelyt.

Camilla Läckberg: Perillinen (Tyskungen)

Suom. Outi Menna. Schlidts 2010 (2007). 489 s.