Arvelin viime vuoden
puolella, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat olisi yksi
puhutuimmista uusista dekkareista. Olin väärässä. Aika vähän on puhuttu tästä
teoksesta, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kirja on nimittäin todella
pitkäveteinen ja alhaisista ennakko-odotuksistakin huolimatta karvas pettymys,
ainakin minulle.
Kyseessä on siis upouusi
Hercule Poirot -tarina. Ylipäätään vastustan kiivaasti, jos jonkun jo kuolleen
kirjailijan tuotantoon kirjoitetaan ’jatkoa’. Täysin käsittämätöntä, mutta toki
ymmärrettävää, jos lähtökohtana pidetään pelkästään rahan ansaitsemista. Olen
esimerkiksi edelleen pöyristynyt siitä, että Margaret Mitchellin Tuulen
viemään kirjoitettiin aikanaan jatko-osa. Häväistys! Alkuperäisen kirjan
hienoimpia jujuja oli juuri sen loppu. Mutta sitäpä eivät muka lukijat
sulattaneet. Pah.
Nyt on siis lähdetty
pistämään rahoiksi Agatha Christien
kirjallisella perinnöllä, fanien toiveesta, totta kai. Kirjoittajaksi on
valittu ammattijännityskirjailija, jonka tuotantoa on myyty kymmenissä maissa.
Kirjan kansikuvissa on kuitenkin murhamamman nimi isommalla kuin varsinaisen
kirjoittajan…
Kuten huomaatte, olivat
asenteeni kirjaan tarttuessani ’kohdillaan’. Olin oikeastaan päättänyt, että en
kyseistä kirjaa edes lue, mutta sitten tartuin Elisa Kirjan
äänikirjatarjoukseen. Jospa se menisi kuunneltuna? Menihän se, vaikka täytyy
tunnustaa, että edes Lars Svedberg ei pystynyt tätä pelastamaan. Puolivälin
jälkeen aloin vain odottaa kirjan loppua, ja sitä taas ei meinannut tulla niin
millään. Murhat ’ratkaistiin’ yhä uudelleen ja joka kerralla höysteenä oli
loputonta yksityiskohtaista selitystä.
Tarina sijoittuu 1920-luvun
lopun Lontooseen. Jostain minulle auki jäävästä syystä Poirot on asettunut
täysihoitolaan, ja hänen asuinkumppaninaan on Scotland Yardin etsivä Edward
Catchpool, romaanin minäkertoja. Poirot tapaa suosikkikahvilassaan pelokkaan,
kummallisesti käyttäytyvän nuoren naisen. Myöhemmin paljastuu, että samaan
aikaan on eräässä hienossa hotellissa murhattu kolme henkilöä. Jokaisen
murhatun suusta löytyy kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet P. I. J. Alkaa
loputtomalta tuntuva selvitystyö. Keitä murhatut olivat, mikä heitä yhdisti,
miksi he kuolivat hotellissa, mihin nimikirjaimet viittaavat?
Paljastuu, että kaikki kolme
ovat kolmetoista vuotta aiemmin asuneet pikkukylässä, jonka pappi vaimoineen on
kuollut epäilyttävissä oloissa yllättäen. Miten murhatut liittyvät tähän
tapaukseen, ja kuka haluaisi heidät hengiltä? Entä miten se onnistuisi?
Tietysti eniten epäilyksenalaisilla on myös vahvimmilta tuntuvat alibit.
Tarvitaan Hercule Poirot'n harmaita aivosoluja ja lyömätöntä tarkkanäköisyyttä
sekä päättelykykyä, ennen kuin lopulta oikeat syylliset saadaan tunnustamaan
tekonsa.
Kaikki Agatha Christien suomennetut teokset ainakin kertaalleen lukeneena tunnen Hercule Poirot'n
mielestäni aika hyvin. Sophie Hannah ei valitettavasti hyvästä yrityksestä
huolimatta tavoita tämän itserakkaan neron perimmäistä olemusta. Hannahin
tekstistä puuttuu se jokin, joka mielestäni Christiellä on lempeän ironista huumoria,
jolla hän sankariaan käsittelee. Sophien Poirot on omahyväinen ja tahallisen
ilkeä todella yksinkertaiseksi pölkkypääksi kuvattua rikosetsivä Catchpoolia
kohtaan. Kyllähän Christien Poirot’kin nälväisee välillä Hastingsia, mutta
kuitenkin ystävyydellä, minusta. Poirot’sta puuttuu Nimikirjainmurhissa myös keikarimaisuus ja pikkutarkka harmonian
kaipuu.
Juoni noudattelee hyvin
Christien kaavaa. Menneisyydestä kumpuaa pahuutta, joka saa aikaan nykyhetkessä
pahaa jälkeä. Kukaan ei ole sitä, miltä päältä näyttää. Henkilöt ovat
paperinohuita. Mutta enpä muista, että Christie olisi koskaan kiduttanut
lukijaansa ihan näin monimutkaisilla syyllinen-syytön-sittenkin syyllinen
-kuvioilla, joihin olin totaalisen tuskastunut kirjan vihdoin loppuessa.
Nimikirjainmurhien kuuntelemisessa oli parasta ehkä se, että nyt tiedän vastaisuudessa
olla tarttumatta Sophie Hannahin Christie-dekkareihin!
Sophie Hannah:
Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders)
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.
Ostettu äänikirjatiedostona
Elisa Kirjasta.
Aika samankaltaisia ajatuksia kuin minulla Nimikirjainmurhista näyttää olevan ainakin Annamilla. Henna sentään on pitänyt ainakin kohtalaisesti itseäni enemmän tästä, ja Kanervanvarpu-blogissa on ihastuttu.