Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

 

Maija on liian kiltti, sovinnonhakuinen ja myötäilevä. Sitä mieltä ovat kaikki, paitsi aviomies Juhani, joka on varsin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen: Maija hoitaa erinomaisesti kodin ja passaa Juhania kaikin tavoin. Mutta Maija on alkanut vähän päälle viisikymppisenä kyllästyä elämäänsä. Mies käy töissä, ja lapset ovat muuttaneet jo vuosia sitten omilleen. Viherkasvejakaan ei voi loputtomasti hoitaa päiviensä täytteeksi.

Tilanne alkaa muuttua, kun Maija tajuaa, että Juhani on päättänyt ostaa vanhempiensa talon maaseudulta, yli viidenkymmenen kilometrin päästä Kinnaslahdesta, ja muuttaa sinne. Maija ei halua muuttaa, hän haluaa mennä töihin. Ei tule kuuloonkaan, on Juhanin mielipide. Mitä ihmisetkin heistä sanoisivat!

Suurin piirtein tällainen on asetelma Marja-Leena Tiaisen romaanissa Lauantaitanssit. Se sijoittuu aivan 1980-luvun alkuun noin vuoden sisään, ja tapahtumapaikkana on edellisestä romaanista Sydänystäväni Kirsti tuttu Kinnaslahti jossakin Savon suunnalla. Vaikka miljöö on sama, ovat romaanit täysin itsenäisiä teoksia, joten lukemisjärjestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Maijan ja Juhanin parisuhteen asetelma on ällistyttävän tuttu. Tuntuu, että omassa elinpiirissäni oli aikoinaan nelisenkymmentä vuotta sitten paljon pariskuntia, jotka olivat jämähtäneet vastaavaan tilanteeseen. Tiainen kuvaa parisuhteen dynamiikkaa ällistyttävän tarkkanäköisesti. Sodan käynyt aviomies ei asioistaan paljoa puhunut, ja vaimon oli syytä olla lähtövalmis, kun aika oli. Kotityöt oli tiukasti jaettu vaimon ja miehen tehtäviin, eikä poikkeuksia tehty. Elämä sujui tuttujen rutiinien mukaisesti.

Tarinan mittaan aika moni kysyy Maijalta, rakastaako tämä vielä Juhania. Kysymys hätkähdyttää Maijaa joka kerta, eikä vastaus ole mitenkään yksiselitteinen. Mitä rakkaus on, kun on oltu 35 vuotta yhdessä? Ollaanko yhdessä vain tavan vuoksi? Kun naapurin Martti alkaa asettautua omituisen usein kohdakkain Maijan kanssa, alkaa mieleen nousta muitakin mahdollisuuksia.

Tiainen jatkaa suoraviivaista kerrontaansa. Romaani on helppo- ja nopealukuinen, ja itse ahmaisin sen yhtenä leppeän toimettomana kesälomapäivänä. Meille noin kuusikymppisille lukijoille Lauantaitanssit on myös ihana nostalgiasukellus nuoruuden aikoihin, kesään, jona Charles ja Diana vihittiin, ja talveen, jolloin Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Tiainen on tehnyt taustatyön huolella, ja ajankuvaa täydentäviä yksityiskohtia suorastaan vilisee kirjan sivuilla.

Maija toteaa romaanin lopulla, että sen ajan lapsilla on kaikkea mitä toivoa saattaa yltäkylläisesti. Lisäksi naisen asema on hänen aikanaan edennyt huimia harppauksia. Vaikka hän itse jahkailee ja tuskailee omaa elämäänsä koskevien päätösten äärellä välillä sietämättömästi, pidin hänestä lopulta kovasti. Maijan sisällä on kuin onkin vahva ja päättäväinen nainen, joka tekee asioita, joita ei olisi itsekään ennen uskonut.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Icasos 2022. 279 s.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

 

Tuntuu pikkuisen hassulta lukea kirjaa, jonka mahdollisesti ajateltua kohderyhmää tuntee lähes täsmälleen edustavansa. Marja-Leena Tiaisen romaani Sydänystäväni Kirsti näet kertoo hyvin kaltaisestani myöhäiskeski-ikäisestä naisesta. Sirkka on tavallisista tavallisin nainen, joka elää hyvin tavallista arkea. Iäkäs äiti on vanhusten palvelukodissa, omien sisarusten kesken on pientä kitkaa, aikuiset lapset etsivät paikkaansa elämässä ja aviomies on vähitellen jäämässä eläkkeelle.

Romaanin aikajänne on vuoden mittainen. Alussa Sirkan paras ja rakkain ystävätär Kirsti saa surmansa liikenneonnettomuudessa heinäkuussa 2011, juuri Sirkan 59-vuotispäivän jälkeen. Miljöönä on savolainen pikkupaikkakunta Kinnaslahti, jonka pankissa Sirkka työskentelee sijoitusneuvojana. Hänen rauhallinen ja sopuisa aviomiehensä Pentti on postinjakaja.

Kirstin kuolema on Sirkalle hirvittävä järkytys ja menetys. Hän myös tuntee syyllisyyttä ystävänsä kuolemasta. Kun Kirsti on haudattu, alkaa Sirkka vierailla haudalla lähes päivittäin. Sirkka ja Kirsti ovat matkustelleet yhdessä ja harrastaneet monenlaista kulttuuria. Miehet ovat keskittyneet yhteiseen kalastusharrastukseensa ja Kirstin aviomies Veikko yrityksensä pyörittämiseen. Kun Kirsti on poissa, Sirkalla ei enää ole ketään, jolle voisi puhua asioistaan ja jonka kanssa voisi jakaa itselleen rakkaat harrastuksensa.

Vuoden mittaan Sirkan elämään kertyy muitakin stressitekijöitä, ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että hän saa masennusdiagnoosin ja joutuu jäämään sairauslomalle. Edessä oleva 60-vuotispäiväkin hirvittää. Vanheneminen tuntuu ahdistavalta. Onko epämieluisalta tuntuvaa merkkipäivää pakko jotenkin juhlistaa? Lopulta Sirkka huomaa päätyneensä viettämään syntymäpäiväänsä olosuhteissa, joita ei olisi kuunaan uskonut mahdollisiksi.

Sirkka on vähän kiusallisenkin samastuttava henkilö. Vielä miltei kuusikymppisenäkin tulee helposti sanaharkkaa sisarusten kesken, ainakin, kun on hoidettavana vanhempien asioita. On vaikeaa irrottaa aikuistuvista lapsistaan ja hyväksyä, että heidän on saatava tehdä omat ratkaisunsa. Pitäisi osata olla kyselemättä ja arvostelematta. Ja entä avioliitto sitten? Miten saisi kielensä pysymään paremmin kurissa? Mitä väliä sillä on, menevätkö matot siivoamisen jälkeen oikeille paikoilleen, kunhan on imuroitu huolella? Sirkkakin toteaa lopulta, että Pentti on sittenkin paras mahdollinen aviomies.

Sydänystäväni Kirsti -romaanissa ei tapahdu mitään kovin mullistavaa. Siinä synnytään ja kuollaan, rakastutaan ja erotaan, riidellään ja sovitaan kuten ihan perusarjessa on tapana. Sirkka sairastuu ja alkaa vähitellen toipua. Tiaisen kerronta on arkista ja selkeää, kikkailematonta. Kaikesta tästä huolimatta huomasin jossain vaiheessa nauttivani kirjasta kovasti! Luin sen muutamassa tunnissa uppoutuneena vähäeleiseen tarinaan.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Icasos 2020. 279 s.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Kirjailija Marja-Leena Tiainen kertoi viime keväänä, että hänen nostalgisille Kuopio-kirjoilleen on tulossa täydennystä, kun Kanslian naiset -niminen romaani ilmestyy. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta lainasin ja luin aiemmat teokset eli Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia, koska arvelin, että uusimman osan varmasti tulisin jossain vaiheessa lukemaan.

Kanslian naiset -romaanin kustantaja Icasos nimittää sitä lukuromaaniksi. Hieman epätarkka termi sopii kaikkiin Tiaisen Kuopio-romaaneihin mielestäni erittäin hyvin. Ne ovat sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa. Sarja kertoo hyvin arkisesta elämästä useamman naisen näkökulmasta, eikä kovin kummoisia juonia tai käännekohtia ole. Mukana on tietysti myös sydämenasioita, mutta makea romantiikka on tarinoista kaukana.

Sarja on myös hyvin väljä siinä mielessä, että kirjat ovat kaikki täysin itsenäisiä teoksia, jotka voi lukea kaikki järjestyksessa tai sitten vaikka vain viimeisen osan. Yhdistävänä tekijänä on Kuopion lisäksi vain Huttusen perheen sisarussarja, joka on kotoisin maaseudulta Kuopion liepeiltä. Kotitalo sijaitsee pienellä saarella, jonne pitää kesäisin soutaa veneellä. Rospuuttoaikaan koululaiset ja työssä käyvät perheenjäsenet joutuvat majoittumaan sukulaisten nurkissa kaupungissa.

Sisarussarjaan kuuluu Kanslian naisten päähenkilöistä Eeva-Liisa. Hänen veljensä Tapsan vaimo Virve on toinen näkökulmahenkilö, ja kolmas ääni on viisikymppinen Tuulikki, joka ei kuulu Huttusen perheeseen.

Eeva-Liisa oli mukana myös Kulmakaupan naisissa, jonka tapahtuma-aikaan hän oli taideopinnoista haaveileva 16-vuotias tyttö. Akatemiaopinnoista ei kuitenkaan tullut mitään, ja Eeva-Liisa on palannut kotiin ja opiskellut kauppakoulussa. Romaanin alussa Eeva-Liisa lopettelee merkonominopintojaan sekä haaveilee vakituisesta työstä ja asunnosta kaupungissa. Sopivasti kaupunginkansliassa avautuu sijaisuus, johon Eeva-Liisa tarttuu.

Virvellä ja Tapsalla on kaksi poikaa, joista vanhempi Mika aloittaa koulun syksyllä 1971. Pariskunta asuu ahtaasti pienessä kaksiossa. Kumpikin puolisoista käy töissä. Penkkiurheilua intohimoisesti harrastava Tapsa on automyyjä ja Virve Kuopin kaupungintalon kansliassa toimistovirkailijana. Virven haaveet kirjastonhoitajan ammatista ovat valuneet tyhjiin, kun hän on rakastunut ja tullut raskaaksi. Kotiäidiksi hänestä ei oikein ole, ja huoli lastenhoidon järjestymisestä on jatkuvaa, kunnalliseen päivähoitoon kun pääsevät vain todella vähävaraisten lapset.

Tuulikin sulhanen kaatui sodassa, eikä uutta rakkautta löytynyt. Niinpä oli luonnollista, että perheetön Tuulikki muutti sairastelevan äidin kanssa asumaan. Näin veli saattoi keskittyä rauhassa uraan ja perheeseen. Tuulikki kuuluu kaupungintalon kanslian vakiokalustoon ja toimii kaupunginsihteeri Rantalan sihteerinä. Moitteettomasti käyttäytyvä herrasmies on pari vuotta sitten jäänyt leskeksi ja suree edelleen vaimonsa poismenoa.

Kanslian naiset on oikea nostalgiasukellus 70-luvun alkuvuosiin. Tiainen kuvaa tavallisten valkokaulustyöläisten arkea ja loihtii mainioita tunnelmakuvia lukijan silmien eteen väreineen, makuineen ja hajuineen. Toimeentulo on niukkaa, mutta paremmasta elintasosta on jo vahvoja merkkejä ilmassa. Huttusten sisarusten vanhemmat elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin heidän lapsensa. Puhelin, televisio ja auto ovat vähitellen arkipäiväistyvää ylellisyyttä ainakin kaupunkilaisten elämässä.

Kolmen eri-ikäisen ja erilaisissa elämäntilanteissa olevan naisen silmien kautta nähtynä pikkukaupungin arki avautuu mielenkiintoisesti. Työelämäkuvauksena Kanslian naiset on mainio. Kaupungin virastossa pyörii vilkas virkakaruselli, kun paikkoja avautuu ja niihin haetaan niin talon sisältä kuin ulkopuoleltakin. Oikeanvärisestä jäsenkirjasta saattaa olla arvaamatonta apua.

Usko toimistotöiden loppumattomuuteen on vankkaa ja työpaikka kansliassa on haluttu etu. Vähitellen tekniikka kuitenkin ujuttaa lonkeroitaan myös Kuopion kaupungintalolle. Paperivaraston valtaa Rank Xeroxin valokopiokone, ja mekaanisten kirjoituskoneiden tilalle saadaan vähitellen sähköisiä versioita. Muutoksen tuulen saattaa jo aavistaa.

Koska itse muistan kohtalaisen paljon omasta lapsen ja teinin arjestani 70-luvultakin, oli kirjan lukeminen erityisen hauskaa. En kyllä silti yhtään haikaile takaisin noihin aikoihin. Nykyään pääosin helpostikin hoidettavissa olevat sairaudet korjasivat lopullista satoa tuosta vain. Naisen osa ei sekään ollut kovin kaksinen, koska ehkäisymenetelmät eivät olleet lähelläkään nykytasoa. Raskauden pelko oli monelle jatkuva murhe muista naistenvaivoista nyt puhumattakaan.

Luin syksyllä Sirpa Kähkösen romaanin Muistoruoho, joka sijoittuu sekin Kuopioon ja kesään 1972, eli kirjoilla on osin sama miljöö. Kanslian naiset ja Muistoruoho täydentävät toisiaan naisten elämän kuvauksina, koska Kähkösen päähenkilöt ovat kahdeksanvuotias Hilla ja kuusikymppiset Anna ja Helmi.

Kummassakin teoksessa nousee vahvasti esille sota-ajan suora vaikutus 70-luvun suomalaisten elämään. Eihän se ihme olekaan, kun sotavuosista oli kulunut hädin tuskin 25 vuotta, vain tuokio siis. Tiaisen teoksen Tuulikki on itsekin ollut sodan aikana palveluksessa ja Virve on jäänyt sodan takia isättömäksi. Huttusten isä näkee edelleen painajaisia, mutta ei halua puhua kokemuksistaan kenellekään.

Koska olen lukenut jo aiemmatkin kirjat ja vielä suhteellisen hiljattain, oli mukavaa myös kuulla, mitä aikaisemmissa kirjoissa seurattujen naisten ja miestenkin elämään kuului nyt, muutamaa vuotta myöhemmin. Vanhoja tuttuja nimittäin vilahteli välillä tarinassa taustalla. Mielelläni palaisin vielä uudelleenkin Kuopioon 70-luvulle.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset
Icasos 2019. 384 s.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha

Viime vuonna luin läpi melkoisen pinon tuoretta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Loppuyhteenvedossani jäin muun muassa kaipaamaan nuorille lukijoille suunnattuja jännityskirjoja (sillä mistä muuten tulevat tulevaisuuden dekkarifanit?) ja ammattiin opiskelevista nuorista kertovia kirjoja. Pääsääntöisesti kun kirjojen henkilöt tuntuvat käyvän joko peruskoulua tai sitten lukiota. Miten pitää kirjan syrjässä kiinni ne nuoret, jotka oletettavasti ovat muutenkin arjessaan vähemmän kirjojen kanssa tekemisissä kuin lukiolaiset? Kuka kirjoittaisi amisromaanin?

Marja-Leena Tiaisen uusi nuortenromaani Rakas Natasha on kuin toiveideni mukaan tehty! Päähenkilö Joel täyttää kirjan kuvaaman vuoden alussa kahdeksantoista. Hän opiskelee ammattioppilaitoksessa vartijaksi, suorittaa työharjoittelujaksoja ja on kesätöissä vartiointiliikkeessä. Opinnoista ja työelämästä annetaan kirjassa mukavan positiivinen kuva, vaikka ne eivät olekaan kuin taustaa tapahtumille.

Joelin vakaa ja rauhallinen nuoren miehen elämä muuttuu, kun hänen biologinen isänsä ottaa yllättäen yhteyttä. Joel on kyllä aina tiennyt, että hänen isänään pitämänsä Jyrki ei ole hänen oikea isänsä, mutta Turkka Siimeksen hän oli tavannut aiemmin vain pari kertaa, viimeksi ripille päästyään. Nyt Turkka siis haluaa tavata poikansa. Epäröivä Joel suostuu ja saa kuulla, että hänellä on eskari-ikäinen pikkuveli Anton. Tieto ilahduttaa Joelia kovasti, sillä hän on aina toivonut sisaruksia.

Turkan oma tilanne vaikuttaa jotenkin epämääräiseltä. Käytettyjen autojen kauppa teollisuusalueella on nuhjuisen ja ankean tuntuinen, eikä Turkan käytös tapaamisella ole kovin vakuuttavaa. Miehen saama puhelu tuntuu hermostuttavan tätä kovasti. Eräänä iltana Joel näkee isänsä puuhailevan jotain autokaupan takapihalla moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän korston kanssa. Ei kai isä ole sotkeutunut mihinkään laittomaan?

Joel jää miettimään, tapaisiko Turkkaa vielä uudestaan, kun tuleekin tieto, että isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Hautajaisissa Turkan perhesuhteista ilmenee yllättävä asia. Hänen tytärpuolensa Natasha on Joelin yläkouluaikainen luokkakaveri, joka joutui vaihtamaan koulua seiskaluokan aikana jouduttuaan koulukiusatuksi. Joelkin oli yksi pitkäjalkaisen ja isonenäisen tytön kiusaajista. Mutta Natasha ei tosiaankaan ole enää mikään rimppakinttu vaan mallinuraa aloitteleva upea kaunotar. Tytön itsestään Instaan lataamat kuvat ovat suorastaan kuumottavia.

Tutustuessaan isänsä leskeen ja perheeseen Joel tulee tahtomattaan sekaantuneeksi oikeasti vaarallisiin asioihin. Natasha kohtelee Joelia alkuun kylmäkiskoisesti, mutta sitten tytön käytös yllättäen muuttuu. Joel on umpirakastunut ja kuin huumassa. Mutta onko Natashalla samanlaisia tunteita? Mitä tekemistä tytöllä on kaupungin laidalla sijaitsevan Tsaarin hovin venäläisomistajan kanssa?

Joel on mukava ja kunnollinen nuorukainen, aika herkkäkin kaveri. Hän ei halua tehdä mitään väärää, mutta Natashan takia hän on valmis melkein mihin tahansa. Hyväuskoista rakastunutta poikaa on helppo käyttää hyväksi, ja lukijan tekee moneen otteeseen mieli huutaa Joelille ja avata väkipakolla tämän silmät. Valitettavasti on kuitenkin annettava miehen tehdä kaikki ne virheet, jotka hänelle on kirjoitettu, ja on vain toivottava parasta.

Rakas Natasha on siis hyvin tervetullut kotimaiseen nuortenkirjakenttään. Siinä on sopivassa suhteessa jännitystä ja romantiikkaa, vähän seksiäkin, ja nuorten maailmaa kuvataan realistisesti ja arvostavasti. Kirja sopii hyvin yläkouluikäisille ja heitä vanhemmille lukijoille. Myös amispojille!

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha
Myllylahti 2019. 223 s.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Kulmakaupan naiset

Kammottavan Fritz Honkan jälkeen oli virkistävää ja suorastaan elähdyttävää lukea aivan toisenlainen romaani. Kirjailija Marja-Leena Tiainen kertoi omissa some-kanavissaan keväämmällä, että hänen nostalgisille Kuopio-kirjoilleen on tulossa täydennystä tänä syksynä, kun Kanslian naiset -niminen romaani ilmestyy. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta kävin lainaamassa kirjastosta aiemmat teokset eli Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tietämättä niistä sen enempää.

Kanslian naiset -romaanin kustantaja nimittää sitä suoraan lukuromaaniksi. Hieman epämääräinen termi on keskusteluttanut eri foorumeilla välillä kiivaastikin, mutta ainakin Kulmakaupan naisiin se mielestäni sopii erittäin hyvin. Teos on sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa. Se kertoo hyvin arkisesta elämästä useamman naisen näkökulmasta, eikä kovin kummoisia juonia tai käännekohtia ole. Mukana on tietysti myös sydämenasioita, mutta niistä kuvioista on höttöromantiikka kilometrien päässä. Ei siis mitään suurta taidetta mutta ei kevyintä viihdettäkään, vaan lukijaa aliarvioimatonta kerrontaa. Lajityyppi voi kuulostaa vähäarvoiselta, mutta ei sen kirjoittaminen kovin monelta tekijältä ongelmitta suju. Tiaiselta sujuu, ja mallikkaasti sujuukin.

Eletään 1960-luvun puolivälin tienoota Kuopiossa ja ympäröivällä maaseudulla. Maila pyörittää pientä perinteistä korttelikauppaa. Aviomies on häipynyt pari vuotta aikaisemmin toisen naisen perään ja jättänyt Mailan huolehtimaan pariskunnan Aki-pojasta ja kaupasta. Lapsuudenystävä Kyösti yrittää riiustella Mailaa, mutta Maila haikailee vielä sujuvapuheisen Sepon perään.

Kaupan tilanne on sanalla sanoen surkea. Perinteinen palveluliike kannattaa päivä päivältä huonommin, ja Osuuskaupan valintamyymälä houkuttelee vakiasiakkaitakin vastustamattomasti. Maila on vaikeiden päätösten edessä. Lopettaako kauppa vai ei? Työntekijöitä ei raaskisi irtisanoa, ja hyvä olisi itsellekin olla jokin leivänlähde. Tosin kauppakaan ei sellainen ole ollut enää aikoihin. Mutta ilman suuria investointeja kauppa ei menesty, eikä investointeihin yksinkertaisesti ole varaa.

Mailan kuusitoistavuotias pikkusisko Eeva-Liisa toimittaa kaupan juoksevia asioita kitupalkkaa vastaan ja haaveilee taiteilijan urasta. Kaupan asiakas taiteilija Ahvo näkee tytössä potentiaalia ja kannustaa hakemaan Ateneumiin. Mutta millä rahalla sen voisi tehdä? Isä ja äiti eivät anna koskaan lupaa. Taiteilija ei ole mikään oikea ammatti, ei ainakaan naiselle.

Kaupan vakityöntekijällä Kertulla on perhe- ja avioliittoasiat mallillaan, mutta sitten hän löytää rinnastaan pelottavan kyhmyn. Toisen onnettomuus on toisen onni, sillä Kertun pitkän poissaolon takia kiireapulaiseksi palkattu Soili saakin jäädä vähän pidemmäksi aikaa taloon. Soili on nuori ja levoton kaunotar, jonka kotiasiat ovat pahasti vinksallaan, eivätkä miesjutut mene sen paremmin. Paikkakunnan oma jalkapallotähti pistää Soilin pään pyörälle, mutta aikooko mies oikeasti jättää raskaana olevan vaimonsa?

Helinä tulee tasaisin väliajoin töihin silmä mustana. Pienen asunnon kaapinkulmat tuntuvat osuvan naisen kasvoihin kummallisen usein. Miten jättää aviomies, joka selvin päin on kunnollinen aviomies ja kohtuullinen isä kahdelle pienelle lapselle, mutta joka humalapäissään on raivoisan mustasukkainen? Kaiken lisäksi mies tuntuu olevan enemmän naimisissa sukunsa kuin vaimonsa kanssa.

Itse en muista 1960-luvusta juuri mitään, mutta tunnistan kyllä Mailan liikkeen tyyliset vanhanajan kaupat, joista aika ajoi ohitse. Kulmakaupan naiset on tietyllä tavalla hyvin nostalginen romaani, mutta siinä ei kovinkaan runsaalla kädellä kullata menneitä aikoja. Yksin liikkeellä olevalla naisella ei ollut asiaa ravintolaan, ja naimisissa olevallekin lääkäri kirjoitti ehkäisypillerireseptin vain pitkin hampain. Nainen yrittäjänä oli lähinnä vitsailun aihe.

Näkökulmia romaanissa on runsaanlaisesti, mutta erilaisten naiskohtaloiden avulla saadaan melkoisen hyvä kuva naisten elämästä tuon ajan Suomessa. Kulmakaupan naiset oli mielenkiintoinen ja ennen kaikkea mukava sukellus menneeseen maailmaan, joka ei ole kovinkaan kaukana takana. Tulin kirjasta hyvälle mielelle!

Marja-Leena Tiainen: Kulmakaupan naiset
Tammi 1999. 301 s.

Kirjasto.

3 X selkonuortenkirja #nuortenkirjatorstai

Avain-kustantamo julkaisi parahiksi elokuussa koulujen alkuun kolme uutta kotimaista selkonuortenkirjaa. Sanat ovat loppua, kun yritän kertoa, kuinka hieno juttu tämä mielestäni on. Hyville selkokirjoille on todella tilausta ja erityisen toivottuja ovat hyvät nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat, joilla houkutellaan nuoria kirjallisuuden pariin. Selkokirja auttaa monenlaisia lukijoita, sellaisia, joilla on luki- tai hahmotusvaikeuksia, keskittymisen ongelmia tai vaikka vain vielä vajavainen suomen kielen taito. Laajemmin olen avannut selkokirja-asiaa alkuvuodesta. Jos kiinnostaa, kurkkaa tästä lisää.

Avaimen kolmen kirjan paketti on monella tavalla mukava kokonaisuus, vaikka kirjat ovat toki täysin itsenäisiä teoksia. Tapani Baggen huumorin sävyttämä romanssi Polttava rakkaus on täsmäkirja yläkouluikäisille pojille (tietysti myös tytöt saavat lukea ja mieluusti varmaan lukevatkin).

Viisitoistavuotiaalla Elvis Pärssisellä on kavereittensa kanssa bändi, jonka treeneihin kävelee eräänä iltana punatukkainen Maritta. Tyttö pistää oitis bändin uuteen uskoon ja Elviksen sydämen takataskuunsa. Bändi saa yllättäen keikan, jonka tuoksinassa sattuu paha onnettomuus: Elvis tekee kuperkeikan ja katkaisee jalkansa. Pojan kesä on pilalla, ja vielä huonommaksi tilanne muuttuu, kun äiti ja isä muuttavat kesäksi perheen mökille pakoon putkiremonttia. Elvis pakotetaan tietysti mukaan.

Maalla pojalla ei ole mitään tekemistä, joten hän päätyy kirjoittamaan elämäntapaoppaan käsikirjoitusta kirjoituskilpailua varten. Maritta ei kuitenkaan ole unohtanut Elvistä. Kun nuoret elokuussa tapaavat, lempi leimahtaa. Mutta valitettavasti samalla leimahtaa bändin treenikämppäkin. Onneksi Maritta on ahkera vapaapalokuntalainen.

Baggen huumori on pitkälti kielellistä leikittelyä ja terävää sanailua, ja mikä parasta, se toimii hienosti myös selkomuodossa. Kommelluksilla ja hauskoilla tilanteilla on myös sijansa tarinassa.

Marja-Leena Tiaisen Hiekalle jätetyt muistot on kirjailijan itsensä tekemä selkomukautus nuortenromaanista Khao Lakin sydämet. Tarinassa päähenkilö on viisitoistavuotias Emma, jonka vanhemmat ja pikkuveli kuolivat vuoden 2004 tsunamissa Thaimaassa. Emma oli tuolloin seitsemänvuotias pikkutyttö ja hän pelastui, koska paikallinen mies kiskoi hänet turvaan puuhun.

Nyt Emma ja isoäiti ovat palanneet Thaimaahan tarkoituksenaan etsiä Emman pelastanut mies, kiittää häntä ja jättää myös jäähyväismuistot rannalle, jossa Emman perhe kuoli. Matkalla Emma saa uuden ystävän ja tapaa myös mielenkiintoisen Lukaksen. Olen lukenut aiemmin Khao Lakin sydämet ja kirjoittanut siitä näin:

Kyyneleet nousivat silmään useaankin kertaan, niin taitavasti, mässäilemättä mutta suoraan Tiainen osaa kertoa ja kuvailla kauheita asioita ja tapahtumia. Kirjassa käsitellään kuolemaa, menetystä ja surua, mutta se on silti perustunnelmaltaan lämmin ja positiivinen. Kauheuksista voi selviytyä.

Aivan yhtä vaikuttava on selkokielinen versio kirjasta. Sen kohderyhmää lienevät enemmän yläkouluikäiset tytöt kuin pojat, mutta uskoisin, että sopivasti johdatellen se uppoaa kyllä yläkouluikäisiin ylipäätään, ja vanhemmillekin lukijoille.

Tuija Takalan Lauralle oikea taitaa olla ensimmäinen nuorten aikuisten selkoromaani, joka on tielleni osunut, ja sille vasta onkin tarvetta. Laura täyttää 25 vuotta ja kertoo äidilleen löytäneensä vihdoinkin sen oikean. Äiti on epäileväinen ja syystä, sillä Lauran alkaessa kertoa elämäntarinaansa käy ilmi, että Laura on löytänyt ’sen oikean’ lukuisia kertoja aikaisemminkin. Yksi näistä rakkauksista tai ihastuksista on matkan varrella osoittautunut todella suureksi erehdykseksi, ja Laura on joutunut kokoamaan itsetuntoaan pitkään suhteen päättymisen jälkeen. Laura ei kerro äidille eikä lukijallekaan vielä tässä vaiheessa, kuka on kyseessä tällä kertaa.

Lauran parhaat kaverit hiekkalaatikolta asti ovat olleet Telle ja Ville. Telle on poikkeuksellisen lahjakas tyttö, joka on auttanut Lauraa monessa tilanteessa. Ville soittaa bändissä ja opiskelee lopulta lähihoitajaksi. Tellestä tulee tähtitieteilijä, mutta Lauran uravalinta vaatii hieman enemmän kokeiluja ja mietintää. Kirjassa on paljon pohdintaa ystävyydestä, ihastumisesta ja rakkaudestakin, mutta myös kasvu ja itsenäistyminen ovat sen teemoja. Jokaiselle löytyy paikka maailmasta, eikä se ole kiinni toisille kelpaamisesta. 

Takala käsittelee aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Kuvat Hannamari Ruohonen.
Avain 2018. 64 s.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain 2018. 110 s.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot
Avain 2018. 120 s.

Arvostelukappaleita. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!