Kylläpä tämän kirjan kauniit kannet suljettuani
toivoin kiihkeästi, että se olisi luetettu
kielentarkastajalla tai perusteellisesti vielä
kertaalleen oikoluettu ennen painamista! Pasi
Luhtaniemen Viattomat on nimittäin
oikein kelpo jännäri omassa alagenressään, tuore ja
raikaskin, mutta lukemiseni tökkäsi
alituiseen erilaisiin kielivirheisiin. Kunnon hiontakierros
olisi tehnyt teokselle todella terää.
Pitkään totuttelin myös Luhtaniemen
erikoiseen kerrontaratkaisuun. Pääosa
Viattomista on
minäkerrontaa. Puolet tästä on perinteistä
minäkertojan käyttöä, jossa kirjan yksi
henkilöistä kertoo omasta näkökulmastaan
tapahtumista. Puolet sen sijaan on jonkinlainen
omintakeinen sekoitus ulkopuolisen kertojan
ja minäkertojan käyttöä. Minä kertoo
tapahtumista esimerkiksi sisarensa
näkökulmasta mutta on myös itse kummallisesti läsnä tilanteissa:
Äiti
ajoi koko matkan Kokonniemeltä näyttelypaikkakunnalle. Peetu istui Sprintterin
hytissä siskon ja äidin välissä. Hän kuvasi sormillaan tien penkkoja. Pihla
naputteli keskittyneenä jotakin tabletiltaan. Odotin, milloin puhelin
ilmoittaisi, että olen saanut taas uuden viestin naapurin hullusta papasta. Tai
ehkä Pihla olisi sittenkin lukenut jälleen uuden pikku uutisen mistä tahansa,
mikä liittyi murhiin ja ruumiisiin, ehkä se oli tällä kertaa löytynyt vaikka
hirtettynä autiotalosta, melkeinpä toivoin.
Kolmanneksi kirjassa on vielä perinteistä
ulkopuolisen kertojan käyttöä jaksoissa, joissa näkökulma on eläköityneen
rikoskomisario Eero Vuorelan. Sekavalta ja hämmentävältä siis vaikutti alkuun,
mutta nopeasti tähän kyllä tottui. Mitä lisäarvoa se sitten teokseen tuo, on jo
toinen kysymys. Minusta ei mitään merkittävää.
Kielivirheistä saa esimakua jo lukemalla
kirjan takakannen. Esittelytekstissä toistuu Luhtaniemen varsin ärsyttävä artikkelin
käyttö: ”Oli paettava, mutta mihin se pako voisi riittää.” Lisää
artikkeleja, kongruenssivirheitä, puuttuvia possessiivisuffikseja,
koittaa-verbin virheellistä käyttöä, relatiivipronominivirheitä ja niin
edelleen on kosolti itse tekstissä. Paikoin tuntuu, että kirjoittaja ei ole
osannut päättää, käyttääkö kauttaaltaan puhekieltä vai ei. Virheet eivät siis
olisikaan virheitä vaan puhekielisyyksiä. Mutta selkeä rajaus puuttuu.
Puhekielisyys istuu hyvin dialogeihin, päiväkirja- ja kirjeteksteihin, mutta
varsinaisessa kerronnassa se häiritsee, ainakin näin puolinaisena.
Mutta nillitykset sikseen. Viattomat alkaa epilogilla, jossa nimeämätön
tarkkailija näkee, miten mies upottaa naisen ruumiin järveen. Varsinainen
tarina alkaa viisi vuotta myöhemmin, kun Kokonniemen kylän läheltä
Petäisenjärveltä löytyy pohjaluotauksissa ruumis. Luuranko on ankkuroitu järven
syvimpään kohtaan kivipainolla, joka on sidottu köydellä nilkkaan. Pyry
Kronberg saa tiedon löydöstä Välimerellä seilaavalle rahtilaivalle, jolla hän
on työskennellyt viisi vuotta armeijasta pääsynsä jälkeen. Viesti on sisarelta,
Pihlalta, jota Pyry ei ole nähnyt kertaakaan kotoa lähtönsä jälkeen. Siskokin
on jo aikuinen ja huolehtii Peetusta, autistisesta veljestä, äidin tehdessä
taidetta ateljeessaan. Isä on lähtenyt perheestä jo parikymmentä vuotta sitten.
Kotitalon naapurissa sijaitsevan
autiohuvilan on ostanut eläköitynyt rikoskomisario Eero Vuorinen vaimonsa
Liisan kanssa. Vuorinen tutustuu pian naapurin erikoisiin nuoriin. Hän myös
muistaa, että viisi vuotta aiemmin naapurustosta katosi kaksi
kahdeksantoistavuotiasta nuorta, tyttö ja poika. Nyt järvestä löytynyt ruumis
osoittautuu Anniksi, kadonneeksi tytöksi. Miten hän on joutunut järveen kivi
nilkkaansa sidottuna ja kallo murskana?
Tätä arvoitusta keritään auki vähitellen
kirjan mittaan. Luhtaniemi on rakentanut juonen taiten, ja ihmisten väliset
suhteet ja menneisyyden tapahtumat aukenevat lukijalle, Pihlalle ja Vuoriselle
kutkuttavasti pala kerrallaan. Tosin arvasin syyllisen jo aika varhain, mutta
se ei sitten lopulta haitannut mitään. Mielenkiintoisempaa oli seurata, miten
totuus paljastuu kenellekin, ja mihin kaikkeen voi itsekään lopulta luottaa.
Mainio psykologinen trilleri! Luin kirjan yhdessä päivässä, mikä sekin kertoo
tarinan imusta aika paljon.
Pasi
Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus
Aarni 2015. 221 s.
Arvostelukappale.
Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.
