Bloggausjonon purkua, osa 1.

 

Kirjablogipiireissä tunnetaan hyvin termi ’bloggausjono’: pöydänkulmalla kasvaa pino jo luettuja kirjoja, joista ei vielä ole kirjoitettu blogiin juttua. En ole juurikaan bloggausjonosta aiemmin kärsinyt, koska en ole ylipäätään pitänyt tavoitteena kirjoittaa kaikesta lukemastani. Jostain syystä viime keväänä tilanne kuitenkin salakavalasti muuttui. Luin ja kuuntelin kirjoja, joista olin saanut ennakko- tai arvostelukappaleen, ja halusin kirjoittaa niistä, mutta en vain saanut aikaiseksi.

Pinossa on nyt 14 kirjaa, ja kuin vaivihkaa sen rinnalle on alkanut kehkeytyä uusi pino tuoreempia bloggaamattomia! Jotain on tehtävä. Helpoin menetelmä on vain purkaa pino ja lajitella kirjat. Osa lähtee lahjoituksena kirjastoon, osa lainaan ystäville ja joku ehkä omaankin hyllyyn talteen.

Päätin kuitenkin tavoistani poiketen kirjoittaa koko pinon kirjoista koontipostauksen. Kirjoitan rehellisesti useita kuukausia sitten lukemistani kirjoista tänne sen, mitä niistä on jäänyt mieleen. Muistin tueksi kurkistan takakansitekstejä, mutta sen kummempaa uudelleenluentaa en tee. Katsotaan, mitä irtoaa!

Koska jutusta olisi tullut tuhottoman pitkä, jaoin pinon kahtia. Tässä siis osa 1:

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King)
Suom. Aleksi Milonoff
Atena 2022. 500 s.
Äänikirjan lukija Fiona Musanga.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain alkukeväästä 2022 kustantajalta ennakkokappaleen Maaza Mengisten muhkeasta romaanista Varjokuningas. Teos on ollut Booker-palkintoehdokkaana, ja kirjailija Mengiste oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2022. En kuitenkaan saanut tartuttua 500-sivuiseen ennakkokappaleeseen, mutta kun suomennos ilmaantui äänikirjapalveluihin, otin sen kuunteluun. Ihan helpoin äänikirja tämä ei ollut, mutta alkuun päästyäni tulin imaistuksi sen maailmaan.

Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan 1930-luvun puoliväliin, jolloin fasistisen Italian joukot hyökkäävät maahan, jota eurooppalaiset nimittivät Abessiiniaksi. Keisari Haile Selassie pakeni maasta Englantiin ja jätti kansansa sotimaan ylivoimaista valloittajaa vastaan. Ukrainan sodan juuri alettua ja presidentti Zelenskyin asetuttua vahvasti maansa ja kansansa johtoon myös sodan aikana laittoi kirjan tapahtumat kehyksiinsä. Koska taisteluja on johdettava, päättivät vastarintaan asettuneet etiopialaiset lavastaa keisarin. Valekeisarin henkivartija, entinen piika Hirut on romaanin mielenkiintoinen päähenkilö. Myös naiset tarttuivat aseisiin.

Hieno, koskettava ja ajatteluttava romaani sodasta ja naisten asemasta. Jonkinlaiset taustatiedot Etiopian historiasta ovat avuksi alkuun pääsyssä.

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja (The Storyteller of Casablanca)
Suom. Taina Helkamo.
Otava 2022. 336 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tunnustan, että en tuntenut kovin suurta paloa tarttua menestyskirjailija Fiona Valpyn ’aistivoimaiseksi’ historialliseksi romaaniksi hehkutettuun teokseen Casablancan tarinankertoja, jossa historiallinen taso sijoittuu vuoteen 1941. Päätin kuitenkin kokeilla kirjaa äänikirjana, ja lopulta pidin kirjasta itsellenikin yllätykseksi kohtalaisen paljon.

2010-luvun alussa englantilaisen Zoen aviomies lähetetään työkomennukselle Marokkoon Casablancaan, ja pariskunta pienen vauvansa kera muuttaa kauniiseen taloon kaupungin hyväosaisten alueelle. Näkökulma on noin kolmikymppisen Zoen, jonka arki uudessa maassa ja kaupungissa käynnistyy vähän onnahdellen. Maan tavan mukaan talossa on myös taloudenhoitaja, joten aikaa vauvanhoitoon ja ajatteluun on runsaasti. Jokin on pariskunnan avioliitossa vikana, mutta mikä, avautuu lukijalle verkalleen.

Zoe löytää lastenhuoneen lattialankun alta salaisen kätkön, jossa on muutamia vanhoja esineitä sekä nuoren tytön päiväkirja toisen maailmansodan alkuvuosilta. Talon entisten asukkaiden tarina alkaa kiehtoa Zoeta ja hän lukee päiväkirjamerkintöjä (täysin epäuskottavasti) pienissä erissä. Zoe alkaa vähitellen voida paremmin, ja ratkaiseva käänne tapahtuu, kun hän alkaa tehdä tilkkutyötä ja osallistua vapaaehtoistyöhön naisten ja lasten auttamiseksi. Romaanin lopussa aikatasot tietyllä tavalla yhdistyvät.

Valpy on saanut eri aikatasot punottua kiinnostavasti yhteen, vaikka kovin realistinen ratkaisu ei ole. Mutta jos pystyy heittäytymään tarinaan, tulee viihdytetyksi ja kokee muutaman yllätyksenkin. Tyydytyksekseni osan yllätyksistä arvasin etukäteen, mikä ei vähentänyt niiden arvoa.

Valpylta on juuri ilmestynyt suomeksi toinen romaani Rue Cardinalen ompelijattaret, joissa jo nimenkin mukaisesti taas tehdään käsitöitä. Tällä kertaa on kyse ’vavahduttavasta’ historiallisesta romaanista, joka sijoittuu Pariisiin vuoteen 1940. Mukana on myös nykyajan taso. Katsotaan, tartunko vai en. Kenties äänikirjana tämäkin tulee ahmaistua.

Aiden Thomas: Hautausmaan pojat (Cemetery Boys)
Suom. Inka Parpola.
Karisto 2022. 372 s.
Äänikirjan lukija Miiko Toiviainen.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aiden Thomasin YA-fantasiaromaania Hautausmaan pojat on asiantuntevissa piireissä kehuttu kovasti. Sain kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen, mutta päädyin ottamaan kirjan kuuntelukaverikseni heinäkuun lopun mustikkamättäille. Jälleen voin todeta, että kuunteleminen taisi lopulta olla viisas valinta, sillä huomasin viihtyväni oikein hyvin eläytyvästi lukevan Miiko Toiviaisen äänen kanssa metsässä.

Kustantaja toteaa ”yltäkylläisen YA-romaanin yhdistelevän murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.” Kyllä vain, ja lisäksi mukana on vahva transsukupuolisuuteen liittyvä juonne ja kiihkeää teinierotiiikkaa mutta myös aimo annos huumoria. Päähenkilö Yadriel on naisen ruumiiseen syntynyt poika, mitä hänen isänsä ei hyväksy.

Romaanin maailma on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, eivätkä kaikki yksityiskohdat enää ole kirkkaina mielessäni, mutta joka tapauksessa pohjana on meksikolaisten perinteinen usko, että kerran vuodessa kuolleiden päivänä vainajat palaavat keskuuteemme. Kirjan maailmassa kyse ei ole vain uskomuksesta, vaan niin tapahtuu oikeastikin. Yadrielin perhe ja suku vartioi hautausmaita ja auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen sekä palaamaan kuolleiden päivänä tapaamaan omiaan. Miehet toimivat tässä vaarallisessa tehtävässä, ja naiset toimivat parantajina.

Yadriel vihkiytyy salaa miesten eli brujojen rooliin ja saa hoitaakseen nuoren vainajan Julianin hengen, joka ei halua siirtyä pois elävien maailmasta. Julian on ollut eläessään oikean naistenkaatajan maineessa, mutta paljastuu, että hän onkin ollut oikeasti kiinnostunut miehistä. Kuviosta seuraa kimurantteja ongelmia, jotka kuitenkin jäävät sivuun, kun paljastuu katala juoni, joka uhkaa koko maailmaa. Lopussa on siis oikein kunnon rymistelyt hyvän ja pahan taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta!

 

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Alt vi inte sa)
Suom. Sirje Niitepõld.
Like 2022. 326 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta ennakkokappaleen, mutta kuuntelin sen kesän aikana äänikirjana. Ratkaisu ei ollut tälle teokselle paras mahdollinen, sillä siinä on kolme nuorta naisminäkertojaa ja vielä lisäksi eri aikatasoja ennen ja jälkeen aivan loppuun sijoittuvan kohtalokkaan juhannuksen traagisia tapahtumia. Äänikirja on toteutettu vain yhdellä lukijalla, joten kärryillä pysyminen pelkästään kuuntelemalla ei ole aivan vaivatonta. Saan toki syyttää vain itseäni tästä tekemästäni valinnasta, joka ei tee täyttä oikeutta kirjalle.

Tästä kirjasta jäi myös kovin vähän mitään mieleen. Takakansitekstissä avataan asetelma kuitenkin aika hyvin:

”Amanda on bilehile, jonka menneisyydessä painaa pikkuveljen itsemurha. Sofia on toisen polven somalimaahanmuuttaja ja lakifirman uusin kiinnitys, jolla on paineita olla työssään paras. Caroline on kultalusikka suussa syntynyt influensseri, jolla on poikaystävä ja luksuskoti.

Päällisin puolin kaikki on ystävysten välillä kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan Carolinen juhannusjuhlissa, ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille - traagisin seurauksin.”

Kirjan kohtalokkaan juhannuksen jälkeisissä osuuksissa puhuu Amanda, joka on päätynyt suljettuun laitokseen. Amandalla ei selvästikään ole kaikki kunnossa, mutta mikä on juhannuksena suistanut hänen mielensä raiteiltaan? Se paljastuu vasta aivan lopussa, mutta sitä kohti mennään vääjäämättä kirjan muissa luvuissa. Varsinainen jännitysromaani tai dekkari Kaikki mitä jää sanomatta ei ole, vaikka markkinointimateriaalissa niin vihjataankin. Taitavasti rakennettu se kyllä on, mutta dekkariodotuksin lukemaan lähtenyt saattaa pettyä. Ehkä oma nuiva suhtautumiseni johtuu osittain tästä myös.

Alle kolmikymppisten tukholmalaisnaisten ongelmat eivät oikein jaksaneet minua sytyttää, varsinkin, kun kaikki ongelmat yritetään kaikin keinoin pitää piilossa. Tärkeintä on, miltä näyttää, muusta viis. Toisten ihmisten käyttäminen omiin tarkoituksiin on etovaa, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, osaa jopa inhosin. Mutta tunnustan, että en oikein päässyt tähän sisälle kuten se mitä ilmeisimmin olisi ansainnut.

 

 

Ann Cleeves: Kulovalkea (Wild Fire). Shetlanninsaarten murhat 8.
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ann Cleevesin dekkareiden suurimmat ansiot ovat niiden kiehtova miljöö eli Shetlanti sekä päähenkilö komisario Jimmy Perezin sympaattisuus. Dekkarijuonet eivät ole mitenkään poikkeuksellisen kekseliäitä tai tunnelma jännittävä, mutta tämänkaltaisten leppoisahkojen brittiläisten poliisi- ja arvoitusdekkareiden ystäville Cleevesin tuotanto on oivallista luettavaa. Vähän harmillisesti suosittu ja ihan kohtalaisen hyvä tv-sarjaversio näistä kirjoista elää ihan omaa elämäänsä sotkien lukijan (ainakin minun) orientaatiota.

Kulovalkea on Shetlanninsaarten murhat -sarjan kahdeksas ja ainakin näillä näkymin viimeinen osa. Perezin oma elämäkin on saamassa uuden käänteen, joten on ilmeisesti aika sanoa hyvästit. TV-sarja sen sijaan voi vielä hyvinkin jatkua, niin kauas niiden tarinat ovat toisistaan loitontuneet.

Kulovalkeassa Perez työryhmineen joutuu selvittämään paikkakunnalle muuttaneen lontoolaisperheen lastenhoitajan murhaa. Perhe on ostanut talon ja remontoinut sen mieleisekseen, mikä ei suinkaan ole miellyttänyt paikkakuntalaisia. Kaiken kukkuraksi talon entinen omistaja on tehnyt itsemurhan talon piharakennuksessa. Nyt lastenhoitaja on murhattu ja ripustettu samaan paikkaan hirttoköyden jatkoksi. Perez ja kumppanit penkovat tapausta tuttuun tyyliin ja lukijalle ripotellaan vihjeitä, mutta ratkaisevan vihjeen kirjailija pitää visusti omana tietonaan siihen asti, että Perez sen oivaltaa.

 

Simone Buchholz: Mexicoring (Mexikoring)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.
Arvostelukappale.

Fanitan rankasti Saksan kiistattoman dekkarikuningattaren Simone Buchholzin Chastity Riley -sarjaa, jota Kustantamo Huippu ja kustantaja-suomentaja Anne Kilpi ovat meille suomalaisille lukijoille pukanneet luettavaksi. Vuonna 2021 suomeksi ilmestynyt Mexikoring on neljäs sarjasta suomennettu osa, ja muistan sen luettuani ajatelleeni, että se on tähänastisista Chas Riley -kirjoista selvästi paras. Ei todellakaan ihme, että se on aikanaan saanut Saksassa ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin palkinnon.

Kirjan nimi Mexikoring viittaa Hampurin toimistokortteliin, josta löytyy nuoren miehen ruumis poltetusta autosta. Autoja on roihunnut Hampurissa öiseen aikaan tiheään tahtiin, mutta nyt löytynyt uhri on ensimmäinen. Tapausta tutkiva Chas Riley ja hänen työparinsa Stepanovic päätyvät Bremeniin asti tutustumaan libanonilaistaustaisiin maahanmuuttajayhteisöihin ja niiden välisiin julmiin valtakamppailuihin.

Tutkinnan lomassa kulkee toinen tarinan taso, jossa kuolleen nuorukaisen nuoruudenrakastettu Aliza kertoo omaa tarinaansa. Vaikuttava ajankohtainen yhteiskunnallinen romaani, jota suosittelen myös niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

Ann Cleeves: Kylmä maa

 

Olen vuonna 2012 lukenut kaikki silloiset suomennokset Ann Cleevesin komisario Jimmy Perezistä kertovasta Shetlanti-dekkarisarjasta. Tätä neljän teoksen kokonaisuutta kutsutaan näemmä nimellä The Four Seasons Quartet. Sen osat on aikanaan suomennettu ja julkaistu meillä seuraavana tai samana vuonna kuin alkuperäisetkin ovat ilmestyneet.

Sinisen sarastuksen jälkeen Cleeves piti sarjan kirjoittamisessa muutaman vuoden tauon, ja uuden The Four Elements Quartet -sarjan aloitusosa Mykkä vesi ilmestyi alkukielellä vuonna 2013 mutta suomeksi vasta vuonna 2018. Itse olen pudonnut kyydistä tuossa, ja jälkimmäisen kvartetin kirjoista ensimmäiset eli Mykkä vesi ja Kuin tuhka tuuleen ovat toistaiseksi jääneet lukematta.

Nyt kuitenkin sain kustantajalta arviokappaleen Kylmästä maasta, ja ajattelin palata Jimmy Perezin pariin suoraan siitä. Paluu sujuikin kohtalaisen helposti, mutta on myönnettävä, että Cleevesin dekkarisarjaan hyvin löyhästi perustuva mutta ihan kohtalaisen hyvä tv-sarja Shetlandsaarten murhat sekoitti pakkaa jonkin verran.

Ongelmat liittyvät lähinnä itse Pereziin ja hänen perhekuvioihinsa. Kirjoissa Perez kuvataan häkellyttävän komeaksi tummaksi mieheksi, jonka ulkonäössä espanjalaispiirteet ovat putkahtaneet parin sukupolven takaa esille. Tv-sarjassa Pereziä näyttelee oivallisesti Douglas Henshall, jonka ulkomuoto on kaikkea muuta kuin espanjalainen, mutta toki komea on hänkin.

Tv-sarjassa Perez elelee lähinnä yksin, kun Cassie-tytär on jo lähtenyt Skotlantiin opiskelemaan. Satunnaisesti Cassien biologinen isä Duncan Hunter saattaa majailla hänen luonaan. Kylmässä maassa Cassie käy alakoulua ja Duncan on menestyvä rakennusliikeyrittäjä, jonka kanssa Perez jakaa vastuun Cassien hoidosta. Fran Hunter on kuollut joskus aiemmin traagisesti.

Mutta jos näiden seikkojen ei anna itseään häiritä, Kylmä maa on viihdyttävä perinteinen arvoitus- ja poliisidekkarin risteytys, joiden kirjoittamisessa briteillä on pitkät traditiot.

Alku on dramaattinen. Jimmy on naapurinsa Magnus Taitin hautajaisissa, kun tapahtuu tuhoisa maanvyörymä. Se pyyhkäisee yli hautausmaan ja syöksee maata ja mutaa myös rinteessä sijaitsevaan Tain-nimiseen ikivanhaan torppaan. Kun Perez kurkistaa rakennuksen ikkunasta sisään, hän huomaa mudan ja ryönän seassa jotain punaista, joka osoittautuu punaiseen iltapukuun pukeutuneen naisen ruumiiksi. Poliisi alkaa selvittää tuntemattoman tumman kaunottaren henkilöyttä. Pian todetaan myös, että nainen oli tapettu jo ennen maanvyörymää.

Murha on siis tapahtunut aivan Perezin naapurissa. Lukija tutustutetaan myös toiseen Perezin naapuriin, Jane Hayhin, joka pitää miehensä Kevinin kanssa maatilaa. Tainin mökki on heidän naapuritontillaan, mutta kukaan perheestä ei tunnu tietävän, että mökki oli ollut jälleen käytössä. Sen omistanut vanha nainen oli testamentannut sen Yhdysvalloissa asuvalle sukulaisnaiselleen, joka oli vuokrannut mökkiä joillekin paikallisille.

Jimmy Perezin esimies rikosylikomisario Willow Reeves rientää energisenä johtamaan tutkimuksia paikan päälle. Tutkimukset etenevät tahmeahkosti ja pääosin perinteisesti. Poliisi haastattelee kaikkia mahdollisia tahoja ja vertailee kertomuksia keskenään. Tueksi saadaan todisteita teknisestä tutkinnasta.

Ruumiin henkilöyden selvittely vie aikaa, samoin naisen liikkeitten kartoitus ennen murhaa. Keitä hän on saarella tavannut ja miksi? Miksi hän ylipäätään on tullut saarelle? Edes toinen murha ei tunnu saavan tutkimuksiin kaivattua vauhtia. Kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, osoittautuu, että Cleeves on turvautunut vanhaan kikkaan eli tekijä on ollut mukana alusta asti, mutta häntä on lukija epäillyt kaikkein vähiten.

Poliisien yksityiselämään palattakoon vielä sen verran, että Willow Reeves on toivottoman rakastunut Pereziin, joka ei tunnu älyävän millään mitään. Asetelmassa on jotain kutkuttavaa. Miten esimiesasemassa oleva nainen voi vietellä alaisensa? Miten saada suhde toimimaan, jos toinen asuu Shetlannissa ja toinen Skotlannissa? Niihin kysymyksiin ehkä vielä ehditään seuraavassa kirjassa saada ratkaisuja.

Ann Cleeves: Kylmä maa (Cold Earth)
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2020. 352 s.
Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen, kesto 10 h 15 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.

Shetlanti-sarja:

Neljä vuodenaikaa -sarja:

Musta kuin yö, 2007 (Raven Black)
Valoisat illat, 2008 (White Nights)
Punaista tomua, 2009 (Red Bones)
Sininen sarastus, 2010 (Blue Lightning)

Neljä elementtiä -sarja:

Mykkä vesi, 2018 (Dead Water)
Kuin tuhka tuuleen, 2019 (Thin Air).
Kylmä maa, 2020 (Cold Earth)
Wild Fire

Ann Cleeves: Sininen sarastus

Kesän 2012 luku-urakoista sain sentään ainakin yhden kunnialla loppuun jo elokuun puolella. Olin nimittäin päättänyt lukea kaikki neljä Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan Jimmy Perez -dekkaria. Viimeinen osa on nimeltään Sininen sarastus, ja se sijoittuu pikkuruiselle Fair Islelle, Ison-Britannian saarivaltion etäisimpään kolkkaan, joka on Jimmy Perezin syntymäkoti. Tapahtumapaikka on eksoottinen ja kiinnostava, jälleen kerran. Keskiössä on saaren pohjoismajakka, joka on muutettu lintujentutkimusasemaksi. Yksi tärkeistä henkilöistä työskentelee tutkimusaseman kokkina, aivan kuten Ann Cleeves itsekin on tehnyt, joten ainakin paikallistuntemusta kirjailijalla on ollut riittävästi.

Komisario Perez ja taitelija Fran Hunter ovat lopultakin kihlautuneet ja on aika käydä tervehtimässä Perezin vanhempia näiden kotisaarella. Syysmyrskyt ovat jo alkaneet, joten vierailuajankohta ei ole kaikkein parhain. Saaren liikenneyhteydet ovat usein poikki päivien ajan, kun sää on huono. Niin nytkin. Fran ehtii viime hetkellä saarelle, ennen kuin myrsky kunnolla puhkeaa. Tutkimusasemalle jää jumiin muutamia lintubongareita sekä henkilökuntaa.

Kirjassa painottuvat aika paljon ihmissuhdekuviot. Frania jännittää, mitä tulevat appivanhemmat hänestä ajattelevat. Pereziä jännittää, mitä Fran ajattelee hänen kotisaarestaan ja perheestään. Appivanhemmat taas toivovat nuorenparin asettuvan saarelle ja hankkivan mahdollisimman pian yhteisiä lapsia. Tilanne on siis kovin latautunut monin tavoin. Jimmyn äiti on järjestänyt pariskunnalle kihlajaisjuhlan majakan ravintolaan, vaikka Fran ei ajatuksesta ilahdukaan.

Juhlien jälkeen tutkimusaseman johtaja, tv-tähti Angela Moore löytyy työhuoneestaan veitsi selässään ja linnunsulkia tukassaan. Huonon sään takia majakka on ollut eristyksissä yöllä ja sen ovi poikkeuksellisesti lukittuna. Epäiltyjä on siis vain kourallinen. Kyseessä on siis oivallinen suljetun huoneen tapaus. Ensinnäkin vähäväkinen saari on eristyksissä muusta maailmasta ja vielä majakan väki on viettänyt yön lukkojen takana. Murhaaja on siis joku asukkaista.

Tärkein epäilty on Angelan miehen Mauricen murrosikäinen tytär Poppy, joka on vasten tahtoaan joutunut tutkimusasemalle arestiin ja joka on näyttävästi vihoitellut äitipuolelleen. Pian käy myös ilmi, että Angelalla on ollut varsin suorasukainen tapa toteuttaa seksuaalisia halujaan milloin kenenkin kanssa. Mustasukkaisuus tai kosto on siis hyvin todennäköinen motiivi oikeastaan jokaisen epäillyn kohdalla. Lisäksi Angela Moore on edennyt urallaan varsin aggressiivisesti ja hyödyntänyt ulkonäköään saadakseen oman tv-ohjelman. Tutkimukset alkavat heti kättelyssä polkea paikallaan. Perez on ainoa poliisiviranomainen saarella, eikä teknistä tutkimusta saada alkuun. Sitten tapahtuu toinen murha, joka entisestään harventaa alkuperäisten epäiltyjen joukkoa mutta hämmentää Pereziä yhä pahemmin.

Ympäristön kuvaus ja esimerkiksi lintubongareitten pakkomielteiset sielunliikkeet ovat kirjassa onnistuneita osuuksia, samoin oli mukava viettää jälleen hetkiä sympaattisten Jimmyn ja Franin parissa, mutta dekkarina Sininen sarastus on valitettavasti Shetlanti-sarjan lattein. Tuntuu, että itse murhajuoneen ei ole jaksettu kunnolla paneutua tässä päätösosassa. Sen tarkoitus on ollut lähinnä täyttää sivuja, jotta päästäisiin lopussa koittavaan dramaattiseen loppukäänteeseen, joka sekään ei varsinaisesti liity murhajuoneen. Sarja saa kyllä varsin yllättävän lopun, se on myönnettävä.

Cleevesin toista, VeraStanhopesta kertovaa sarjaa alettiin julkaista suomeksi tämän vuoden keväällä. Epäloogisesti suomennokset aloitettiin sarjan kolmannesta osasta, koska siihen perustuvan tv-sarjan piti alkaa Suomen televisiossa kesällä. Jostain syystä sarjan esittäminen on kuitenkin siirtynyt jonnekin tulevaisuuteen. Toivottavasti sitä odoteltaessa saadaan suomeksi sarjan aiemmat osat.

Ann Cleevesin Shetlanti-sarja:

Musta kuin yö (Raven Black)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2007, alk. 2006. 335 s.

Valoisat illat (White Nights)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto, pokkari ilm. 2010. 376 s.

Punaista tomua (Red Bones)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2009, 366 s.

Sininen sarastus (Blue lightning)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2010, 366 s.

Ann Cleeves: Punaista tomua

Kesäloma on lopussa, vaikka toiveita kesän jatkumisesta vielä elätelläänkin. Kesäksi suunnitelluista lukuprojekteista useimmat ovat vaiheessa. Morren KKK-haasteeseen on tullut vain yksi nolo ruksi. Kirjastosta laahattu muhkea torni kirjoja on lähes lukematta. Olin ajatellut myös lukea Ann Cleevesin koko Shetlanti-sarjan (neljä kirjaa) kesän aikana. Ihan en ole vielä tavoitteeseen yltänyt, sillä nyt lukemani Punaista tomua on sarjan kolmas osa.

Päähenkilönä tässäkin kirjassa on komisario Perez, vaatimaton ja rauhallinen kaveri, joka on korviaan myöten rakastunut Fran Hunteriin. Tällä kertaa Fran ja Cassie-tytär ovat lähes koko kirjan ajan Lontoossa, joten parisuhteen kehitys jää siihen, että Perez hautoo kosintaansa. Mukavasti Cleeves on saanut sarjaan raikkautta nostamalla tällä kertaa esiin myös nuorempaa poliisia Sandya (mies), joka aikaisemmissa osissa on puupäisyydellään aiheuttanut lähinnä harmia ja herättänyt hilpeyttä. Nyt tähän varsin karrikoituun henkilöhahmoon tulee uusia ulottuvuuksia, kun hänen kotikylässään Whalseyn saarella tapahtuu onnettomuus.

Itse asiassa onnettomuuden uhri on Sandyn originelli isänäiti Mima ja ampujaksi epäillään humalassa jäniksiä nummella ammuskellutta Ronaldia, Sandyn sukulaismiestä. Mima asutti ikivanhaa maatilaa, jonka pihapiirissä tehtiin arkeologisia kaivauksia. Nuori ja kunnianhimoinen Hattie aikoo tehdä paikalla sijainneesta kauppiaan talosta väitöskirjansa. Yllättäen valmistelevissa kaivauksissa löytyy ihmisen luita, joita Hattie toivoo 1400-luvulta peräisin oleviksi jäänteiksi. Mimalla tuntuu olevan asiasta hieman toisenlaisia arveluja.

Mima siis ammutaan kotipihalleen sumuisena yönä. Sandy itse löytää isoäitinsä ruumiin ja joutuu ilmoittamaan Perezille. Tapausta pidetään ilmiselvänä onnettomuutena, vaikka Perezillä onkin omat epäilyksensä. Onnettomuus järkyttää perin juurin pientä yhteisöä, jossa jokainen on sukua keskenään tai ainakin perheet ja suvut ovat tunteneet toisensa vuosisatoja.

Tutkinta etenee piinallisen verkkaan, eikä edes toinen ruumis saa siihen kunnolla vauhtia. Perez tuntuu olevan enemmän kärryillä tapahtumista kuin kukaan muu, edes lukija. Vähitellen Sandynkin hitaissa aivoissa alkaa muhia pelottavia teorioita, jotka koskevat hänelle läheisiä ihmisiä.

Epäiltyjä ja tai sellaisiksi kelpaavia ihmisiä on koko liuta. Lukija on pihalla kuin lumiukko eikä osaa arvata murhaajaa ennen kuin tämä seisoo Setterin talon pihassa Sandyn taskulampun valokeilassa haulikko kädessään. Cleeves kiepsauttaa tarinaa loppuratkaisussa oikein kunnolla, tavalla, josta Agatha Christiekin olisi voinut olla ylpeä.

Juonen hitaus ei välttämättä ole huono asia. Kun tapahtumat eivät vyöry vauhdilla eteenpäin, on aikaa syventää henkilöitä ja kuvata paikkoja. Mikään henkilökuvauksen mestari Cleeves ei ole, mutta dekkaristiksi kelvollinen. Shetlannistakin hän on tässä kirjassa ottanut esille uuden näkökulman, Whalseyn, joka on pieni saari pääsaaren kupeessa. Tunnelma kirjassa ei ole mitenkään liian ahdistava, vaan sopivan viihdyttävä.

Ann Cleevesin suomennetuista kirjoista lukemani:

Musta kuin yö

Valoisat illat

Punaista tomua (Karisto 2009, 366 s., suom. Annukka Kolehmainen. Alk. nimi Red Bones)

VERA - Kuolonkukkia

Ann Cleeves: Valoisat illat

Juhannuslukemiset jäivät sitten suunniteltua vähäisemmiksi, mutta ei se mitään, tärkeämpääkin tekemistä voi olla jopa intohimoiselle lukijalle. Nimittäin kerrankin kotona olevalle perheelle ja kyläilemään saapuville vieraille oli jaettava herpaantumatonta huomiota.

Vaikka määrä siis jäi vähäiseksi, sattui käteen kuitenkin ajankohtaan varsin hyvin sopiva dekkari Valoisat illat. Kyseessä on Ann Cleevesin Shetlanti-kvartetin toinen osa. Kirja on täysin itsenäinen dekkari, joten sen voi huoleti lukea, vaikka aloitusosa Musta kuin yö olisikin jäänyt väliin tai vaikka ei koko sarja kiinnostaisikaan. Minä kuitenkin päätin lukea tämän sarjan järjestyksessä tutustuttuani ensin Cleevesin Vera-sarjan kolmanteen osaan Kuolonkukkia.

Shetlanti-sarjan päähenkilönä on rauhallinen komisario Jimmy Perez, joka on kotoisin pieneltä Fair Isleltä. Ihan kotisaarelleen hän ei vielä ole tullut palanneeksi mutta Shetlantiin nyt kuitenkin. Edellisessä kirjassa Perez tutustui entisen hyvän ystävänsä ex-vaimoon Fran Hunteriin, joka yrittää päästä alkuun taidemaalarina. Valkeat yöt alkaakin Franin ja saarella asuvan maailmankuulun Bella Sinclairin yhteisnäyttelyn avajaisilla. Juhlat ovat Bellan veljenpojan, kuuluisan muusikon esiintymisestä huolimatta vaisut. Tunnelmaa laskee vielä outo tapaus. Muukalainen purskahtaa dramaattisesti itkuun katsellessaan yhtä maalauksista. Perez ehtii vähän jutella miehen kanssa. Vaikuttaa siltä, että mies on menettänyt muistinsa. Ennen kuin hänen henkilöytensä saadaan selville, mies katoaa.

Valitettavasti mies löytyy seuraavana aamuna läheisestä kalastustarvikevajasta hirtettynä. Perez saa avukseen Invernessistä rikoskomisario Taylorin joukkoineen. Apua tarvitaankin, sillä piakkoin sattuu toinen kuolemantapaus, eikä ensimmäisen uhrin henkilöyttä ole kivin helppo selvittää. Joku pikkuruisen Biddistan kylän asukkaista on murhaaja, mutta kuka. Kylän pappilassa asustaa Bella Sinclair, hänen galleriansa ravintolaa pitää lapsuudenystävän poika. Ystävä itse pitää kylän pikkuruista kauppaa. Lisäksi kylässä asustaa vielä maanviljelijä Kenny Thomson Edith-vaimonsa kanssa sekä hiljattain mantereelta tullut kuuluisahko kirjailija. Joukko on siis varsin pieni, ja lähes kaikki ovat olleet tuttuja keskenään koko ikänsä.

Cleeves rakentaa tarinan huolella. Ympäristönkuvaus on jälleen nautittavaa, ja pidän myös kirjailijan tavasta kuvata dekkarin henkilöitä. Tärkeimmät heistä tulevat tutuiksi ja heidän tarinansa ovat kiinnostavia. Kuitenkin Cleeveskin paikoin sortuu kuvailemaan myös aivan tarinan kannalta turhanaikaisten henkilöiden taustoja yksityiskohtaisesti. Jos kyseessä on vain henkilö, joka lopulta alkaa kaivata toisaalla murhattua ihmistä, ei kaipaajan koko historiaa tarvitsisi käydä läpi.

Viimeksi Musta kuin yö -dekkarista kirjoitettuani virisi keskustelu siitä, kuinka realistisia dekkareitten pitää olla. Makuasiahan tämä on, tietysti. Pidän tästä Shetlanti-sarjasta erityisesti sen eksoottisen tapahtumaympäristön takia. Mielestäni Cleeves hyödyntää miljöötä loistavasti. Pääsaaren luoteisosaan sijoitettu Biddista on kuvitteellinen kylänen, mutta karttaa tutkailemalla on helppo kuvitella, että se voisi olla olemassa. Myös tarinan murhat ovat minusta tälläkin kertaa sellaisia, että ne voisivat tapahtua ihan missä hyvänsä. Kritisoin kuitenkin sitä, että Cleeves kirjoittaa yhden keskeisen henkilön muistin niin huonoksi, ettei tämä muka oikein mitään muista viidentoista vuoden takaisista tapahtumista ja tapaamistaan ihmisistä. Kummallisen huonomuistisia ovat muutkin henkilöt paikoin. Valitettavasti itse muistan kohtuullisen hyvin jopa 40 vuoden taakse, vaikka olin silloin lapsi.

Toinen välillä kiukuttavakin seikka on se, että kirjassa hoetaan pohjoisen kesäöitten valoisuutta tuon tuosta. Valo tekee milloin asukkaat, milloin turistit sekapäisiksi. Ulkona näkee lukea läpi yön, eikä kellonaikoja pysty hahmottamaan. Kasvimaita kitketään puolenyön tietämillä jne. Lopussa komisario Taylor valittaa, ettei ole voinut lainkaan nukkua, koska ollaan melkein napapiirillä. Piti sitten oikein kartasta tarkistaa, kuinka pohjoisessa saaret sijaitsevat. Olin nimittäin kuvitellut ne aika eteläisiksi kuitenkin. Totuus on, että Fair Isle, joka on eteläisin isoimmista saarista, sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Hanko! Biddista on siis kutakuinkin Salon korkeudella. Kyllähän täällä Etelä-Suomessakin on valoisat kesäyöt, mutta olen kyllä aina kellon tiennyt enkä ole öisin kitkenyt kasvimaata…Napapiirillekin sentään muutama poronkusema on matkaa! Siis aika suhteellista tietysti tuo öiden valoisuus. Britannian mittakaavassa varmasti eksoottista tämäkin.

Näistä marmatuksista huolimatta pidin kirjasta kokonaisuutena kovasti. Murhaajaa en arvannut, vaikka rauhallisesti kohti loppua edettiinkin. Tätä juttua tehdessäni löysin Cleevesin sivuilta hyvän kartan, joka opastaa Shetlanti-kirjojen maisemiin. Samaten törmäsin hauskaan dekkariaiheiseen WhereDunnit Crime and Mystery Fiction -blogiin, joka tosin taitaa olla nykyään unten mailla. Sieltä löytyy oma juttunsa myös Valoisista illoista.

Ann Cleeves: Valoisat illat (White Nights)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto, pokkari ilm. 2010. 376 s.

Ann Cleeves: Musta kuin yö

”Tämä oli Shetlanti, jossa ei voi edes pieraista joka ikisen asukkaan kuulematta.”

Aloitin brittidekkaristi Ann Cleevesin tuotantoon tutustumisen hänen uusimmasta suomennoksestaan eli Vera– kuolonkukkia -kirjasta. Muuallakin on syystä kritisoitu, että Vera Stanhopesta kertovasta toistaiseksi viisiosaisesta sarjasta suomennettiin ensimmäiseksi sarjan keskimmäinen eli kolmas osa. Syyksi arvelen sitä, että juuri tähän kirjaan perustuva tv-sarja oli tarkoitus esittää Ylellä tänä kesänä, itse asiassa ennakkotiedoissa luvattiin, että sarja alkaisi 9.6. Nyt kuitenkin Veran esittäminen on siirtynyt vuoteen 2013, joten kiirettä ei sitten olisikaan ollut. Harmi. Kirjasarjan päähenkilöön olisi ollut mukava tutustua kronologisesti rauhassa, mutta olisi ollut mukava myös nähdä kirjan pohjalta tehty sarja tuoreeltaan. Nyt on sitten vain ”tyydyttävä” komisario Lewisin seuraan vielä neljänä iltana.

Ann Cleeves on kirjoittanut viitisentoista dekkaria, joista on tuon Kuolonkukkien lisäksi suomennettu neljä, ns. Shetlanti-sarja. Tästä sarjasta on selvästikin tutkaani tarttunut jotakin jo aiemmin, sillä kun tein taannoin suurta kirjahyllypuhdistustani, löysin eräästä pinosta sarjan kakkososan Valoista illat pokkarina. Olin sen jostakin alennusmyynnistä tuonut turvaan odottamaan oikeaa hetkeä. Vera Stanhope vakuutti minut niin, että päätin lukea koko Shetlanti-sarjan, joten hankin puuttuvat osat kirjastosta.

Shetlanti vaikutti etukäteen kiinnostavalta ja eksoottiselta dekkarinäyttämöltä, enkä pettynytkään. Etukäteistietoni saarista olivat kyllä laihat, mutta onneksi netistä löytyy tietoa ja kuvia pahimpaan tiedonjanoon, jonka kirja herätti. Pohjanmerellä sijaitseva karu mutta kaunis saariryhmä kuuluu hallinnollisesti Skotlantiin, mutta on melko eristynyt välimatkojen ja sääolojenkin takia. Kirjassakin mainitaan monesti, että nykyajan mukavuudet hankitaan saarille pääasiassa postimyynnin kautta. Saaret kuuluivat aikoinaan Tanskalle, ja viikinkiperimää vaalitaan edelleen, vaikka skandinaavinen nornin kieli on kadonnut jo 1700-luvulla. Kannattaa kurkkailla saarten sivuja, ne jos mitkä nostattavat matkakuumeen!

Dekkarin tapahtumaympäristöksi suljettu ja eristetty, tiivis yhteisö on mitä mainioin. Raveswickin kylä sijaitsee melko lähellä pääkaupunkia Lerwickiä. Tapahtumat alkavat, kun pienen omapäisen Cassie-tytön yksinhuoltajaäiti Fran Hunter löytää pellolta 16-vuotiaan Catherine Rossin ruumiin. Kaunis ja itsetietoinen Catherine on hiljattain muuttanut saarille isänsä kanssa. Perheen äiti on kuollut, eikä isä ole vieläkään toipunut masennuksestaan. Catherine on saanut mennä ja tulla vapaasti mielensä mukaan, päinvastoin kuin hänen paras ystävättärensä Sally Henry, jota luokanopettajaäiti pitää rautaisessa kurissa. Uudenvuodenyönä tytöt ovat kuitenkin karanneet juhliin ja kotimatkalla poikenneet naapurissa asustavan omituisen vanhan miehen Magnus Taitin luona. Catherinelle ei ole kerrottu, että hänen kotitalossaan aikaisemmin asuneen perheen 11-vuotias Catriona-tytär katosi kahdeksan vuotta aikaisemmin ja että Magnusta pidetään syyllisenä. Todisteiden puutteessa miestä ei kuitenkaan ole tuomittu, vaan hän saa jatkaa omintakeista elelyään. Catherinen kuolemaa pidetään itsestään selvästi Magnuksen tekosena. Vain komisario Jimmy Perez on epäilevällä kannalla alusta asti.

Jimmy Perez on paluumuuttajia. Hän on kotoisin Fair Islelta mutta on työnsä takia asettunut pääsaarelle. Takaisin Shetlantiin hänet on ajanut kariutunut avioliitto. Nyt vanhemmat toivovat, että mies asettuisi omalle kotisaarelleen ja jatkaisi isänsä jäljissä postiveneen miehistössä. Olisi hyvä, jos suvulle saataisiin jatkajakin. Jimmy on toistaiseksi viimeinen Perez. Suvun oman legendan mukaan espanjalainen esi-isä on muinoin pelastunut saarelle haaksirikosta. Se selittää erikoisen sukunimen ja eksoottisen ulkomuodonkin. Perez ei kuitenkaan selvittele murhaa alaisineen omin voimin, vaan Skotlannista lähetetään oitis vahvistuksia, ja johdon ottaa käsiinsä tarmokas skotlantilaiskomisario.

Kovin perusteellisesti tässä avausosassa ei vielä ehditä Jimmyyn tutustua, joten on mukava tietää, että hänen tarinansa jatkuu. Murhajuoni on keskeisemmällä sijalla, ja se onkin varsin taitavasti punottu. Näkökulmia vaihtelemalla tarinaa valotetaan monelta puolelta. Lukija pääsee kurkistamaan myös Magnus Taitin hämmentyneeseen mieleen. Onko Magnusilla jotakin tekemistä pikkutytön katoamisen kanssa? Entä onko hän kuristanut Catherinen oman talonsa edustalla? Vähitellen sekä lukijalle että poliisille alkaa paljastua, että kyseessä on monimutkaisempi kuvio. Tunnelma tiivistyy ja huipentuu saarten vuotuiseen tulifestivaaliin Up Helly Aahan. Pikkuisen petyin loppuratkaisuun, mutta kokonaisuus oli kyllä reilusti positiivinen.

Catherinen nuori äidinkielen opettajakin on ollut tyttöön ihastunut: ”Hän oli juuri lukenut Sarah Watersin Affinityn. Hän oli hyvin vaikuttunut kirjailijan tyylistä, viktoriaanisesta sävystä. Olin hyvin mielissäni, koska olin suositellut teosta hänelle. Onhan se melkoinen kohteliaisuus, kun toinen ihastuu intohimoisesti kirjaan, jota itse rakastat. Se luo välillenne jonkinlaisen yhteyden, tekee suhteestanne läheisemmän.” Voisiko tuon paremmin sanoa?

Ann Cleeves: Musta kuin yö (Raven Black)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2007, alk. 2006. 335 s.

P.S. Kääntäjälle huolimattomuusvirhepiste: mikä onkaan mon. genetiivi sanasta ruumis.

Ann Cleeves: Kuolonkukkia

Brittidekkarit ovat olleet aina suosikkejani sekä kirjoina että tv-sarjoina ja -elokuvina. Britit yleensä panostavat kunnolla kirjojen pohjalta tehtyihin sarjoihin niin käsikirjoituksen kuin näyttelijöidenkin osalta, ja tuloksena on useimmiten nautittavaa murhaviihdettä. Parhaillaan Yle 1 hemmottelee dekkarifaneja esittämällä uusia jaksoja Komisario Lewisista, joka on spinoff Colin Dexterin Komisario Morse -dekkareista tehdystä hienosta sarjasta. Kaikki Morsetkaan eivät perustuneet Dexterin kirjoihin, vaan sarjaa varten käsikirjoitettiin lisäjaksoja. Kun Morsea legendaarisesti näytellyt John Thaw kuoli, ei Morsekaan enää voinut jatkua. Onneksi kuitenkin keksittiin ylentää Morsen ylikonstaapeli komisarioksi, ja hienoissa Oxfordin maisemissa murhataan edelleen. Ikisuosikkini on ollut Lewisin roolissa koko ajan näytellyt lutuinen Kevin Whately, mutta uudeksi suosikiksi on noussut myös karismaattinen Laurence Fox, nuori taitava näyttelijä. Komisario Lewisin jaksoja esitetään tällä erää Suomen televisiossa neljä jaksoa, joista kaksi on jo tullut. Esitysaika on la klo 21.15, ja jaksot ovat puolentoista tunnin mittaisia.

Kun Lewis kesäkuun alussa päättyy, sen tilalla jatkaa uusi brittidekkarisarja, jonka päähenkilö on northumberlandilainen komisario Vera Stanhope. Nelikymppinen, erakoituva ja kirjassa muhkean ylipainoinen sekä alkoholiongelmainen komisario on kirjailija Ann Cleevesin luomus. Pohjois-Englannissa lähellä Skotlannin rajaa asuva kirjailija on julkaissut 1980-luvulta lähtien yhteensä parisenkymmentä kirjaa. Suomennettu on toistaiseksi viisi, eli ns. Shetlanti-sarjan neljä dekkaria ja Vera-sarjasta yksi, sarjan kolmas osa Kuolonkukkia. Vera Stanhopesta kertovan toistaiseksi viisiosaisen sarjan kääntäminen on siis aloitettu epäloogisesti keskeltä. Syynä lienee se, että kesäkuussa tv:stä alkava sarja alkaa jaksolla, joka perustuu tähän kolmanteen osaan. Silti harmi, ettei sarjaa ole suomennettu järjestyksessä,  mutta toivottavasti kaikki osat kuitenkin aikanaan käännetään.

Shetlanti-sarja kiinnostaa minua kovasti eksoottisen tapahtumapaikkansa ansiosta. Poliisina sarjassa on syntyperäinen shetlantilainen Jimmy Perez, joka on palannut juurilleen leskimiehenä. Kirjailijan nettisivujen mukaan BBC on tekemässä näistäkin kirjoista tv-sarjaa.

Kuolonkukkia alkaa dramaattisesti. Yksinhuoltajaäiti Julie on pitkästä aikaa käynyt ulkona ja tavannut kiinnostavan miehen. Humala kuitenkin haihtuu Julien päästä kertaiskulla, kun hän löytää teini-ikäisen poikansa Luken murhattuna perheen kylpyammeesta. Kylpyvesi on hajustettu ja lisäksi näyttävästi koristeltu luonnonkukilla. Poliisi on ymmällään. Miksi kukaan haluaisin murhata Luken, harmittoman ja masentuneen, hieman hitaan kaverin? Entä miten murhaaja onnistui teossaan, vaikka Luken sisko Laura nukkui viereisessä huoneessa?

Pian saadaan toinen uhri, kun läheisessä kylässä makaa ruumis vuoroveden paljastamassa altaassa näyttävästi esille asteltuna ja kukilla koristeltuna. Ruumiin löytävät Felicity ja Peter Calvert kolmen vieraansa kanssa. On ollut tarkoitus juhlia Peterin syntymäpäiviä perinteisesti vierailemalla majakalla ennen illallista. Peter on arvostettu ja tärkeilevä luonnontutkija ja yliopiston professori. Paikalla olleita kolmea hieman nuorempaa miestä ja Peteriä yhdistää intohimo lintujentarkkailuun. Myös Vera Stanhopen isä on aikoinaan ollut kiinnostunut linnuista, joskaan hän ei ole piitannut laista, joka kielsi harvinaisuuksien pyydystämisen ja munien keräilyn.

Vera ja hänen alaisensa polkevat pitkään tutkimuksissa lähes paikoillaan. Uhreja ei tunnu yhdistävän oikein mikään. Sitkeä työ kuitenkin alkaa tuottaa tulosta, ja lähes jokaisen tarinan henkilön takaa alkaa paljastua kätkettyjä salaisuuksia. Piinallisesti poliisikin harhautuu ennen loppuhuipennusta, ja lukijaa viedään kyllä ihan miten halutaan. Kuolonkukkia on hyvä sekoitus perinteistä arvoitusdekkaria, poliisiromaania ja psykologista trilleriä. Väkivallalla ei mässäillä, mutta toimintaa kuitenkin on riittävästi. Pohjustus on myös huolellista. Näkökulmat vaihtelevat lähinnä tarinan naisissa: Julie, Felicity ja Vera ovat keskeiset äänet. Murhaajaa en arvannut, vaikka lähelle kyllä!

Vera Stanhope on mielenkiintoinen persoonallisuus, ja selvästikin sarjaa alusta seurannut lukija tietäisi hänestä enemmän kuin tästä kolmannesta mukaan hyppäävä. Sarjamaisuus on kuitenkin Cleevesillä hyvin hyppysissä, joten mukana pysyy kyllä loistavasti, vaikkei ihan kaikkea tiedäkään. Verasta ei ole ihan helppo pitää, mutta hän saa monet rikostarinan henkilöt luottamaan itseensä. Alaiset hän pitää rautaisessa kurissa, eikä hänellä ainakaan tässä kirjassa ole niskoillaan hankalaa esimiestä.

Suomennoksen kannen kuvassa näkyvät tv-sarjan näyttelijät Brenda Blethyn ja arvatenkin David Leon, joka näyttelee Veran suosikkialaista Joe Ashworthia. Brenda ei ole lainkaan muhkea ulkonäöltään kuten kirjassa, mutta ainakin karismaa kehutaan eri lähteissä. Sarjaa ryydittänevät myös upeat maisemat.

Ann Cleeves: Kuolonkukkia (Hidden Dephts)

Suom. Annukka Kolehmainen. Karisto 2012. 347 s.

Aiemmat suomennokset, kaikki Kariston julkaisemia:

Musta kuin yö, 2007

Valoisat illat, 2008

Punaista tomua, 2009

Sininen sarastus, 2010