Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Nuortenkirjateemaviikkoni jatkuu kevättalvella ilmestyneellä uutuuskirjalla Menneen talven lumi. Luin vuosi sitten Tanja Kaarlelan esikoisromaanin Saara, josta vaikutuin melkoisesti. Onneksi kuitenkin tämä uusi kirja on roimasti Saaraa kepeämpi, ja onhan kirjan kohdeyleisökin toinen.

Menneen talven lumi on ilahduttavalla perinteinen tai ainakin tavallinen nuortenromaani. Mieleeni tuli useaan kertaan hyvällä tavalla Tuija Lehtinen, vaikka Kaarlelan tyyli onkin useita asteita vakavampi. Mutta kirjan perusvire on kaikesta pohdinnasta ja kasvukuvauksesta huolimatta hyvin positiivinen ja elämänmyönteinen. Murrosikä ei tapa!

Hakomäen kunnan Leivonmäen kylässä asuvat naapurukset ja parhaat kaverukset Mari ja Henna käyvät yhdeksättä luokkaa lukuvuonna 2012–13. Tytöt ovat parhaat ystävykset, mutta ystävyys ei taida olla täysin vapaaehtoista, sillä kylällä ei ole muita heidän ikäisiään tyttöjä. Pojistakin on jäljellä enää pari. Kylä on nopeaa tahtia kuolemassa asukkaiden käsiin. Koulu on jo suljettu, pian menevät varmasti sähkötkin, ajattelevat nuoret apeina.

Marin kotona tunnelma on kireä. Isä on ankara valittaja, joka ei halua ymmärtää nuoria, ei edes omaa pahnanpohjimmaistaan Maria.

”Vanhempiaan ei voinut valita, oli tyydyttävä siihen mitä sai. Ja jos jotain hyvää täytyi omista vanhemmistaan sanoa, niin ainakaan niillä ei ollut vielä tekohampaita.”

Äidin isä saa aivoinfarktin joulun alla, ja Mari järkyttyy pahasti. Välit isosiskoon menevät huonoiksi epäonnisen Oulun-reissun aikana. Pitäisi miettiä myös omaa tulevaisuuttaan. Ainoa mielenkiintoinen asia koko kylässä tuntuu olevan salamyhkäinen nuorukainen Antti, joka muuttaa kaikkien yllätykseksi autiotaloon kylän liepeille.

Mari ja Henna lähtevät mukaan Sähikäiseksi kutsutun Santerin mielenilmauksiin, jotka eivät kestä päivänvaloa. Antin kannustamana nuoret koettavat saada nukkuvaan kylään eloa, mutta kaikki ei suju aivan suunnitelmien mukaan. Sydämenasiatkin tuottavat ongelmia, kuten nuoruuteen kuuluu. Välillä riidellään, sitten taas sovitaan.

Kaarlela pohtii mukavien henkilöittensä kautta monenlaisia ajassa olevia ilmiöitä. Maaseudun autioituminen on ilmeisin teema, mutta mukana on muutakin. Voiko tavallinen pieni ihminen vaikuttaa? Jos voi, mitkä menetelmät ovat sallittuja? Mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että tarkoitus pyhittää keinot? Mitkä näkökulmat ovat oikeita, kun kyse on elämäntavoista ja oikeudenmukaisuudesta? Talven tapahtumien jälkeen Leivonkylän ysiluokkalaiset eivät enää ole viattomia lapsia, vaan aikuisuuden kynnyksellä kurkistelevia fiksuja nuoria.

Menneen talven lumessa ei kikkailla kerronnalla, vaan asiat etenevät suoraviivaisesti ja luistavasti. Kerronta ja tarina ovat hyvin realistisia, ja kirja on myös hyvin puhdashenkinen: nuoret eivät juuri edes tupakoi isommista paheista puhumattakaan. Kieli on soljuvaa ja selkeää, ja huumori ja lämpö keventävät teosta.

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Torni 2014. 251 s.

Kauniit kannet on tehnyt Mervi Kattelus.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Tanja Kaarlela: Saara

Pauliina Rauhalan kaunis, koskettava ja kauhistuttava esikoisromaani Taivaslaulu sytytti minussa halun paneutua laajemminkin lestadiolaisuutta käsittelevään kirjallisuuteen. Taivaslaulua lukiessani jo huomasinkin, että olin keväällä lukenut aihetta vahvasti sivuavan toisen esikoisen eli Riikka Pelon Taivaankantajan. Taivaslaulu-kirjoitukseeni sain kommentin, jossa kehotettiin lukemaan keväällä ilmestynyt esikoisromaani Saara. Ennen sitä kuitenkin luin Anna-Maija Ylimaulan esikoisen 1970-luvulta eli Papintytön. Siitä kirjoittamaani juttuun lisäsin pyynnön aiheeseen liittyvistä lukuvinkeistä, joita kertyikin mukavasti. Teemaa voin siis mainiosti vielä jatkaa vaikka ensi vuoden.

Tanja Kaarlela on vuonna 1975 syntynyt nivalalainen kirjailija, joka kertoo romaaninsa kansiliepeessä, että Saara on ”syntynyt myötätunnosta ja tarpeesta kirjoittaa näkyväksi näkymättömän ihmisen kärsimys”. (Lisää Kaarlelasta löytyy kustantajan sivuilta.)

Kärsimystä Kaarlelan päähenkilö Saara totisesti saa osakseen. Kirjan puolivälin jälkeen olin jo itsekin varsin epätoivoinen. Eikö Saaralle koskaan tapahdu mitään hyvää? Tätäkö nyt on misery lit? Ainakin minulle tuli lukiessa ahdistunut ja surkea olo, mikä ei missään nimessä tarkoita, että kirja olisi huono. Oikeastaan päinvastoin. Kirja on vaikuttava, ja ihmettelin jälleen, miten kypsiä esikoisia Suomessa julkaistaan.

Saara on pikkutyttönen 1920-luvun alussa Heinäpään kylän Kivimäen talossa. Elämä ei ole huoletonta, kaukana siitä. Perhe on iso, ja jo seitsemänvuotiailta odotetaan työpanosta elatuksen eteen. Isä raataa kovasti koettaessaan rakentaa tilasta menestyvää, mutta aina ei luonto kannusta maanviljelijää tämän ponnistuksissa. Työn uuvuttama isä jää Saaralle ja muille lapsille etäiseksi. Äiti hylkii suorasukaisesti Saaraa, joka jo ulkomuotonsa perusteella erottuu muusta perheestä. Tummasilmäinen tyttö saa veljiltäänkin kuulla olevansa mustalainen. Kylän pojat pilkkaavat häntä Sonta-Saaraksi.

Äiti on perheen hallitseva hahmo. Hän sairastaa selvästikin ankaraa masennusta, jonka syyksi perhe selittää kuolleina syntyneet tai pieninä sairauksiin menehtyneet lapset. Mutta äidin taakkana ei ole pelkkä masennus, vaan mielenterveys on selvästi vakavamminkin järkkynyt. Hän on ajoittain sekava ja arvaamaton. Tilannetta ei valitettavasti auta lestadiolaisten seuroissa käyminen. Tunnekuohut seurojen jälkeen purkautuvat välillä silmittömän väkivaltaisesti, ja uhreina ovat viattomat lapset. Paholainen on piiskattava pois lapsista, opettavat saarnamiehet, ja äiti toteuttaa oppia kirjaimellisesti. Lasten itkun hän tulkitsee teeskentelyksi ja lyö entistä julmemmin.

Uskonnollisuus on tässä kirjassa sivuroolissa, mutta ei toki merkityksettömässä. Saaran tilanne kuitenkin kuvastaa minusta ennen kaikkea sitä, kuinka kapeat mahdollisuudet vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomalaisilla maaseudun tytöillä oikein oli. Oppivelvollisuutta oltiin Saaran lapsuudessa vasta säätämässä, ja vanhemmat ratkaisivat, kuinka paljon koulutusta lapset saivat. Vanhempien ratkaisuissa taas painoivat taloudelliset realiteetit. Rahaa ei juuri ollut tavallisella kansalla, ja maalla kaikkien työpanosta tarvittiin kipeästi. Nuoren naisen vaihtoehtoina olivat lähinnä avioliitto tai piikominen. Saaran sisar valitsee avioliiton pakotieksi yhä ahdistavammaksi käyvästä kodista.

Saara on teräväpäinen ja herkkä lapsi, joka rakastaa lukemista ja kirjoja. Näille harrastuksille vain ei ole juurikaan aikaa eikä mahdollisuuksia. Lisäksi äidin ankarasti soveltama uskonnollisuus sulkee kaiken vähänkin maallisen kirjallisuuden pois Saaran ulottuvilta. Silti häntä jossain vaiheessa syytetään liiallisesta romaanien lukemisesta, kun hän uskaltaa haaveilla rakkaudesta.

Saaran kautta Kaarlela kuvaa uskonnollisen herätysliikkeen vaikutusta lapsen herkkään mieleen. Kiihkeä tunnelma seuroissa vaikuttaa lapsesta pelottavalta. Tutut aikuiset itkevät ja käyttäytyvät muutenkin kummallisesti. Lapsi myös kuuntelee saarnoja toisin kuin aikuinen ja tulkitsee sanotun kirjaimellisesti. Synnin pelko on ahdistavaa. Onko rakkaassa Iidassa, talon piiassa, sittenkin sisällä itse Saatana, koska Iida ei ole uskossa? Voiko Saarakin joutua kadotukseen, jos pitää Iidasta? Riipivää on myös tulkinta, että perheen kohtaamat vastukset, kuten pienten lasten kuolema tuberkuloosiin, on Jumalan rangaistus synneistä.

Saaran elämä on siis vaikeuksilla ja kärsimyksillä silattu. Onneksi aivan lopussa on pikkuinen toivon pilkahdus. Jotain hyvää on kenties vielä Saarallekin luvassa. Mutta helpon kautta se ei totisesti hänelle tule.

Kirjoitan tätä juttua lauantaina 28.9. Tämän päivän Helsingin Sanomien Lauantaiesseessä toimittaja Suvi Ahola pohdiskelee sitä, kuinka vaikeata pienkustantamojen kirjailijoiden on saada näkyvyyttä kirjoilleen. Tanja Kaarlela vaikuttaa malliesimerkiltä tällaisesta kirjailijasta. Saara on kypsä ja vaikuttava esikoisromaani, joka olisi voinut kuulua isonkin kustantamon ohjelmaan. Kirja kuitenkin kuuluu pienehkön Torni-kustantamon julkaisuihin. Huomasin konkreettisesti, miten hankalaa pienten kustantamojen on tuotteitaan saada kaupaksi, kun koetin saada kirjaa luettavakseni. En etsinyt kirjaa kirjakaupoista (voisikin koettaa), mutta tein haun keskikokoisen kaupunkimme kirjaston tietokannasta. Keväällä ilmestynyttä kirjaa ei sieltä syyskuun vaihteessa löytynyt. Tein hankintapyynnön, ja ilokseni kirja hankittiin heti ja laitettiin vielä minulle varaukseen. Kiitos ripeästä ja mainiosta palvelusta! Mutta kirjailijan kannalta ei ole varmaankaan kovin kannustava tieto, että edes kirjastoihin ei teosta ole kaikkialle hankittu.

Tanja Kaarlela: Saara

Torni 2013. 307 s.

Lainattu kirjastosta.

Laiskana en nyt linkitä tähän muualla ilmestyneitä juttuja Saarasta, vaan turvaudun joukkoistamiseen. Ystävällisesti siis kertokaa kommenteissa, jos olette kirjoittaneet tästä kirjasta blogiin tms. Linkit ovat tervetulleita! Kertokaa (ja linkittäkää) myös lehtijutut kirjasta!

Samanaikaispostaamme tästä kirjasta (Kirjojen keskellä -blogin Maijan, joka saa juttunsa juli vasta hieman myöhemmin,  ja) Kuuttaren lukupäiväkirja -blogin  Kuuttaren kanssa! Kiitos yhteistyöstä!