Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kattelus Kaisa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kattelus Kaisa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala



Elämä elämältä -romaanissaan Kate Atkinson pyörittelee ajatusta elämän sattumanvaraisuudesta, siitä, kuinka pienet, mitättömiltä vaikuttavat valinnat ja päätökset saattavat vaikuttaa ratkaisevasti omaan ja muiden ihmisten kohtaloihin. Ursula Todd ja hänen perheenjäsenensä elävät elämänsä teoksessa moneen kertaan erilaisia valintoja tehden. Romaani on kiehtovimpia koskaan lukemiani, ja suosittelen sitä kiihkeästi kaikille!

Jonkinlaista vaihtoehtoelämää toivoisin myös itselleni aina silloin tällöin. Olisi nimittäin joskus mukavaa pystyä täysin nollaamaan aiemmat lukukokemuksensa ja testata, miltä jokin teos tuntuisi niin sanotusti puhtaalta pöydältä luettuna. Tätä mietin jälleen lukiessani Elämä elämältä -romaanin sisarteosta Hävityksen jumala. Kuinka paljon edellisen teoksen voimakas lukukokemus heijastuu jälkimmäisen lukemiseen? Ainakin omalla kohdallani paljonkin, halusin tai en. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse asiassa harmittelin useaan otteeseen myös, etten sittenkään muista kovin tarkasti enää, mitä aiemmassa romaanissa kenestäkin kerrottiin.

Jälkisanoissaan Atkinson kertoo aikoneensa ensin kertoa kaiken kattavan tarinan toisesta maailmansodasta. Onneksi kirjailija kuitenkin tuli nopeasti järkiinsä ja huomasi, että aihe on aivan liian valtava. Lukijan kannalta yksityiskohtiin keskittyminen on huomattavasti hedelmällisempää. Hyvä tarina syntyy yksittäisten ihmisten kohtaloista. Niin tälläkin kertaa.
Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat todellakin sisarteokset. Ne kertovat osin samoista henkilöistä ja aikajanat lomittuvat toisen maailmansodan kohdalla, mutta muuten ne ovat miltei täysin erilliset teokset ja aidosti itsenäiset myös. Ne voinee ongelmitta lukea kummassa järjestyksessä tahansa, ja tätä haluaisin myös päästä kokeilemaan, siis niin, että en muistaisi aiempia lukukokemuksiani.

Elämä elämältä -teoksessa keskeinen aihe on Lontoon suurpommitukset toisen maailmansodan aikana. Hävityksen jumalassa avataan tämän kääntöpuolta eli kerrotaan liittoutuneiden tekemistä mittavista Saksan pommituslennoista. Näistäkin maailmansodan kauhuista olen kaunokirjallisuudesta aiemmin lukenut, mutta pääasiassa toisesta näkökulmasta, pommitettujen kohtaloiden kautta.

Ursulan veli Teddy värväytyi sodan alussa ilmavoimiin, sai koulutuksensa Kanadassa, toimi lähes ennätyksellisen pitkään pommikonelentäjänä ja joutui sodan loppuvaiheissa saksalaisten vankileirille. Kadonnut ja kuolleeksi luultu Teddy kuitenkin palaa sodan päätytty’ kotiin ja elää vielä pitkään, 2010-luvulle asti.

Sota ja sen kauheudet vaikuttavat pohjavirtauksena vuosikymmeniä kaikkien sen kokeneiden elämään ja myös heidän läheistensä elämään, lapsiin ja lastenlapsiin. Teddy päättää sodan aikana, että jos hän selviää siitä hengissä, hän koettaa aina olla ystävällinen ihminen. Teddy avioituu lapsuudenrakkautensa naapurin Nancyn kanssa ja saa tyttären Violan. Vaatimaton, rauhallinen elämä tuntuu parantavan pahimpia kolhuja.

Atkinson kirjoittaa hyvin tunnistettavalla persoonallisella tyylillään ja käyttää muun muassa edelleen runsaasti sulkeita tekstissään. Huomaan, että alan kiinnittää sulkeisiin huomiota, jos teksti ei vedä. Ne alkavat silloin nopeasti ärsyttää, ja tuntuu, että lukemiseni kompastelee niihin alituiseen. Kun tarina taas alkaa imeä, en huomaa koko tyylikeinoa! Hävityksen jumalaa lukiessani ärsyynnyin muutamaan otteeseen näihin etäännyttävästi toimiviin sulkeisiin. Kirja on edeltäjäänsä raskaslukuisempi eikä vie tarinana mennessään yhtä voimakkaasti.

Mietin jo lukiessani, mistä hitaalta tuntuva syttymiseni oikein johtui, vaikka kaikki edellytykset lukemisen imulle olivat olemassa. Lopulta totesin, että syitä oli useita. Atkinson on rikkonut kronologian taiten ja paljastaa Teddyn tarinan käänteistä keskeiset lukijalle jo alkumetreillä, mutta varsinaisia tapahtumia avataan vähän kerrallaan ja viivytellen. Edessä olevat pahat asiat, kuten Teddyn sotaonnen lopullinen kääntyminen, ovat jatkuvasti edessäpäin. Tuntui, että en halunnut tietää, mitä kamalaa vielä olisi tulossa, vaikka jo tavallaan tiesin. Sama pätee Teddyn sodanjälkeiseen elämään ja sen käänteisiin.

Toinen tarinaan sisältyvä etäännyttävä seikka on Teddyn tyttären Violan kertakaikkinen vastenmielisyys. Harvoin inhoan niin syvästi fiktiivisiä hahmoja kuin nyt inhosin Violaa! Olisin halunnut useaan otteeseen kuristaa kyseisen ämmän! Onneksi sama tunne oli usein myös Teddyllä ja Violan lapsilla. Kaikki kolme sanovat ääneenkin, että vaikka ihmistä kuinka rakastaa, ei hänestä silti välttämättä pidä. Viola on juuri tällainen äiti ja tytär, itsekeskeisyydessään vertaansa vailla.

Hävityksen jumalan määritteleminen sotaromaaniksi tekee sille osittain vääryyttä, mutta sotaromaani se siitä huolimatta on. Ja millainen sotaromaani! Lukija pääsee brittien ja liittoutuneiden pommitusilmavoimien sisälle, mukaan pommituslennoille, joilta yhdeltäkään ei ollut varmaa paluuta kenelläkään niihin osallistuneilla. Järkytyin siitä, kuinka suuria tappioita pommituslennoista koitui. Välineet ja tekniikka olivat karun alkeellisia. Lisäksi sotilaidenkin mieliä alkoi jossain vaiheessa kaihertaa pommituksien moraalinen puoli. Oliko oikein kylvää kammottavaa tuhoa siviilikohteisiin?

Teddyn sotakokemukset ovat karmaisevia, ja ne avaavat vain yhden kurkistusaukon tuhansiin ja taas tuhansiin samankaltaisiin tarinoihin. Pysäyttävää. Tämän kaiken ajatusmyrskyn Atkinson sai päässäni aikaan romaanillaan. Loistavan teoksen tunnusmerkkejä, kuten sekin, että vasta jälkikäteen romaani tuntuu asettuvan mielessäni ansaitsemaansa kohtaan sisäisessä arvoasteikossani. Vaikka lukeminen vaati minulta enemmän kuin Elämä elämältä, on Hävityksen jumala silti sen veroinen. Vähintään.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins)
Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2016. 494 s.


Ostettu.

Samansuuntaisissa tunnelmissa Hävityksen jumalan äärellä on ollut myös Lumiomena-blogin Katja.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Paksu heinäkuu 2014)



Heinäkuuta on vielä pari tuntia jäljellä, joten ehdin mukavasti esitellä viimeisen Paksun heinäkuun kirjan. Kingin tiiliskiven jälkeen olin jonkinlaisen lukuflow’n jälkeisessä kirjakrapulassa, eikä oikein mikään hyllyssäni jököttävä paksukainen tuntunut kutsuvan luokseen. Koetin tarttua ainakin jo vuosi sitten blogiystävältä hankittuun Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhiin, mutta sadan sivun kohdalla oli pakko luovuttaa. Kirja on selkeästi hyvä ja kuin minulle kirjoitettu, mutta hetki ei vain ollut oikea. Piti saada jotain, joka veisi mennessään hikisen helteisessä heinäkuun säässä.

Sattumalta tiistaina oli asiaa kaupunkiin ja kirjakauppaan, ja päätin katsella tarjontaa hieman sillä silmällä. Paljon mielenkiintoisia kirjoja olikin tarjolla, mutta monissa houkuttelevissa oli harmillisesti liian vähän sivuja ja paksut taas vaikuttivat sisältönsä puolesta liian raskailta tai vaikeilta. Sitten silmäni sattuivat Kate Atkinsonin uutuuteen Elämä elämältä, joka erheellisesti oli sijoitettu jännityshyllyyn. Päätin sijoittaa rahani ja kokeilla. Onneksi.

Olen lukenut Atkinsonin tuotannosta vain kolme suomennettua Jackson Brodie -dekkaria (esittelyt täällä ja täällä). Suhtauduin niiden perusteella tähän uusimpaan kirjaan, joka siis ei ole dekkari, hieman epäröiden. Samaten kirjan idea kuulosti korvissani jokseenkin arveluttavalta:

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.
Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa.”

Jonkinlainen scifiromaani, ajattelin. Tavallaan pikkuisen, mutta ei sitten kuitenkaan yhtään! Jotain aivan muuta. Rohkeuttani tarttua kirjaan lisäsivät monien kirjabloggaajien myönteiset arviot teoksesta.*

Prologissa ollaan marraskuussa 1930 saksalaisessa kahvilassa. Englantilaistyttö tapaa ystävättärensä Eva Braunin ja tämän miesystävän seurueineen. Kesken kahvittelun tyttö ottaa käsilaukustaan pistoolin ja ampuu Hitleriä rintaan. Tyttö ammutaan.

Varsinaisessa alussa Ursula Todd syntyy yhä uudelleen lumimyrskyisenä yönä vuonna 1910 Englannissa napanuora kaulansa ympärille kiertyneenä. Tarina lähtee etenemään aina hieman eri tavalla. Tyttö kuolee monesti jo pienenä lapsena ja aina palataan uudelleen alkuun. Voi kuulostaa pitkästyttävältä, mutta on kaikkea muuta! Taitavasti Atkinson kertoo saman tarinan joka kerta hieman eri tavoin. Samat kohtaukset valottuvat eri tavalla jokaisessa versiossa. Kirjan loppupuolella ei ihan joka kerta aloiteta enää alusta, vaan jostakin keskeltä käännekohdasta.

Ideana lienee kiinnittää huomiota siihen, miten pienet, arkipäiväiset ja mitättömiltä vaikuttavat valinnat muuttavat elämämme kulkua kuin huomaamatta. Jopa maailmanhistoria saattaa muuttua ratkaisevasti, jos teemme jonkin valinnan jonakin päivänä toisin. (Tämä ajatus muuten sitoo oman lukukokemukseni hienosti edelliseen eli Kingin kirjaan!)

Kirjan rakenne on erikoinen, enkä ainakaan muista vastaavaa lukeneeni. Eri elämissään Ursula elää eripituisia aikoja ja täysin erilaisia kohtaloita. Yhdessä versiossa hän on Saksassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, toisissa hän taas elää sodan Lontoossa. Myös muiden romaanin henkilöiden kohtalot vaihtelevat eri versioissa. On hankala kuvata tätä rakennetta niin, että se avautuisi, joten suosittelen lukemaan itse kirjan. Ette tule katumaan!

Ursulalla itsellään on jonkinlainen aavistus siitä, että hän on elänyt ennenkin. Nämä jonkinlaiset tuntemukset saavat hänet joissakin tärkeissä kohdissa toimimaan niin, ettei pimeys lankeakaan ihan vielä. Välillä yrityksiä jonkin vaarakohdan välttämiseksi tarvitaan useita. Aavistukset ovat kuitenkin hyvin heikkoja, mutta silti äiti Sylvie vie kymmenvuotiaan tytön useissa tarinatoisinnoissa psykoterapeutille. Tytön käytös herättää jonkin verran levottomuutta. Muuten Ursula ei ohjaile elämäänsä sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Joskus hän vain aavistaa ennalta, mitä on tapahtumassa.

Elämä elämältä on hieno historiallinen sukuromaani, jossa kerrotaan Euroopan traagisista vaiheista 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaikka kuinka on historiaa opiskellut ja monenlaista lukenut ja katsonut, unohtuu helposti, kuinka lähekkäin suursodat olivat ajallisesti. Molemmat sodat koskettivat todella monia ihmisiä. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Ursula on nelivuotias ja hänen isänsä joutuu Ranskaan rintamalle. Toisen maailmansodan alkaessa Ursula on 29-vuotias ja hänen molemmat pikkuveljensä joutuvat taisteluihin.

Vaikuttavimmiksi jaksoiksi koin ne, joissa kuvataan Lontoon pommituksia toisen maailmansodan aikana. Joissakin versioissa Ursula osallistuu vapaaehtoisena suojelutyöhön, jossa raivataan pommien jälkiä, toisin sanoen koetetaan pelastaa ihmisiä raunioista ja kaavitaan ruumiiden osia kokoon. Lontoon kauheuksien kuvaus on riipaisevaa ja toivat mieleen Sarah Watersin Yövartion, jossa naiset kokevat saman sodan aika samankaltaisesta näkökulmasta.

On helppo yhtyä Costa-palkintoraadin ylistykseen: "Uskomatonta. Tämä kirja on kaikkea mitä fiktiolta saattaa toivoa, ja vielä enemmän."

Elämä elämältä oli koskettava, liikuttava, jännittävä, kiehtova ja syvyyksiinsä vastustamattomasti imaiseva lukukokemus.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life)
Schildts&Söderströms 2014. Suom. Kaisa Kattelus. 595 sivua.

Ostettu itselle.

* Blogiarvioita Elämä elämältä -kirjasta mm. näissä blogeissa:
P.S. Rakastan kirjoja

Luetut, lukemattomat
Taikakirjaimet
Lumiomena
Blogeista löytyy lisälinkkejä ja tietysti vanha kunnon Google auttaa myös.

Paksu heinäkuu päättyy siis tähän. Ajattelin kuitenkin vielä viikonloppuna tehdä kuukaudesta koosteen, jossa käyn läpi kuukauden tunnelmia. Ihanaa elokuuta!

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia?



Onpa tosiaan hämmentynyt olo. Ensimmäisen Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarin Ihan tavallisena päivänä äärellä huokailin ihastuksesta ja vannoin löytäneeni uuden suosikkidekkaristin. Lukiessani kakkososaa Kaikkein vähäpätöisin asia (KVA) aloin epäillä omaa järkeäni. Olinko tosiaan pitänyt tämän kirjailijan kirjasta? Olin näet vaipua epätoivoon pitkäveteisesti etenevän tarinan parissa. Kirja eteni vain väkipakolla. Olin kuitenkin päättänyt lukea vielä kolmannenkin osan Eikö vieläkään hyviä uutisia (EVHU), jonka olin lainannut kirjastosta ja jonka laina-aika oli kulumassa umpeen.

Minua oli varoitettu, että Atkinsonin sarjan osat ovat keskenään kovin erilaisia, ja niin ne totisesti ovatkin. Pidin näet taas aika lailla kolmososasta! Melko yllättävää, mutta niin vain pääsi käymään.

Kakkososa lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi dekkariparodiaksi. Ainakin sen tapahtumat ovat varsinaista farssia. Ristiriitaisesti kaikki henkilöt ovat joko pitkästyneitä tai pitkästyttäviä – tai mikä vielä pahempaa – molempia. Koska tarina ei ottanut edetäkseen, alkoi myös Atkinsonin tapa kirjoittaa runsaasti tekstiä sulkeisiin ärsyttää aivan suunnattomasti. Tiedänkin lukijoita, jotka näiden kahden syyn takia ovat jättäneet kirjan kesken. Itsekin käytän teksteissäni sulkeita, mutta alkaa totisesti olla liikaa, kun kaunokirjallisessa tekstissä on turhia sulkeita useita joka aukeamalla.

Ensimmäinen Jackson Brodie sijoittuu Cambridgeen, mutta nämä seuraavat kaksi osaa tapahtuvat pääosin Edinburghissa. KVA:ssa Jackson on Edinburghissa, koska hänen naisystävänsä Julia näyttelee kehnohkon teatteriseurueen esityksessä Edinburghin teatterifestivaaleilla. Tapahtumat alkavat, kun palkkamurhaaja Paul Bradley joutuu raa’an pahoinpitelyn uhriksi pienen peltikolarin takia. Tapaus sattuu keskellä kaupunkia, ja silminnäkijöinä on kymmenittäin teatteriin jonottavia festivaalivieraita. Joukossa sattuvat olemaan Jackson Brodie sekä rikoskirjailija Martin Canning. Martin tekee jotain itselleen tavatonta pelastamalla Bradleyn hengen heittämällä kannettavalla tietokoneellaan pahoinpitelijää.

Tämän tapahtuman jälkeen Atkinson jaarittelee tyhjää kymmeniä sivuja, ennen kuin alkaa varsinaisesti tapahtua. Perusteellisesti tutustutaan Martin Canningin pitkäveteiseen elämään, jota Martin itsekin pitää pitkäveteisenä. Hän unelmoi toisenlaisesta elämästä, joka on jos mahdollista vielä tylsempää. Näitä unelmia Atkinson silti kuvailee sivukaupalla uuvuttaen lukijaparan. Toki tajusin, että Martin on jonkinlainen humoristinen pilakuva ’tyypillisestä’ rikoskirjailijasta. Silti vitsi ei jaksanut edes hymyilyttää.

Lisäksi lukija tutustutetaan epäsovinnaiseen rikoskomisario Louise Monroeen, jolla on kotihuolia 14-vuotiaan pojan yksinhuoltajana. Uusi kotikin osoittautuu pettymykseksi. Graham Hatterin talobisneksen tuotteet eivät taida aivan täyttää kaikkia rakennusmääräyksiä.

Kuusikymppinen Gloria Hatter saa kuulla, että hänen talousrikoksista epäilty aviomiehensä Graham on joutunut teholle saatuaan sydänkohtauksen varsin kiusallisissa oloissa. Vihannekseksi muuttunut Graham ei herätä Gloriassa kovinkaan helliä tunteita, mutta hänen kanssaan sairaskohtauksen yllättäessä ollut nainen sen sijaan vaikuttaa mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Nainen työskentelee salaperäisessä firmassa, joka tarjoaa siivous- ynnä muita palveluksia.

Kaikki nämä juonikuviot liittyvät lopulta tietysti yhteen. On myönnettävä, että hyvien juonien punomisessa Atkinson on todella taitava eikä taito ole kadoksissa KVA:ssakaan, mutta pitkäveteisyyttä on silti vaikea antaa anteeksi. Edes lopun kieltämättä yllättävä käänne ei pelasta kokonaisuutta.

KVA:n ja EVHU:n välillä on ehtinyt kulua lähes kolme vuotta. Jackson on asettunut aloilleen Lontooseen, mutta on sattumalta pohjoisessa hakemassa tärkeää DNA-näytettä, kun hän paluumatkalla astuu väärään junaan.

EVHU kuitenkin alkaa prologilla kolmenkymmenen vuoden takaa. Doverissa tapahtuu kammottava verilöyly: ohikulkija surmaa nuoren äidin, yksivuotiaan vauvan rattaisiin sekä kahdeksanvuotiaan tytön. Kuusivuotias Joanna pääsee pakenemaan viime hetkellä. Tekijä saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan elinkautiseen.

Nykyhetkessä Joanna on itse yksivuotiaan lapsen onnellinen äiti ja työssäkäyvä lääkäri Edinburghissa. Hänellä on kotiapulaisena onneton Reggie Chase, 16-vuotias orpotyttö, jolla on vain huumekauppoihin sekaantunut isoveli sekä kuolemansairas entinen opettaja, joka koettaa auttaa häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon. Jostain käsittämättömästä syystä Englannissa annetaan 16-vuotiaan asua yksinään, kun hän on menettänyt huoltajansa. Reggie on kuitenkin poikkeuksellisen älykäs ja selviytymishaluinen. Tohtori Hunteria eli Joannaa hän palvoo koko sydämestään.

Atkinson rakastaa yhteensattumia, ja niitä on jälleen tarjolla kosolti. Joannan perheen murhaaja on vapautettu ja kadonnut valvojiltaan. Joannan aviomiehen bisnekset eivät oikein luista, ja viimeksi paloi hänen omistamansa peliluola. Sitten tapahtuu tuhoisa junaonnettomuus juuri, kun Reggie on hoitamassa opettajaystävänsä koiraa radanvarsiasunnossa. Myöhemmin huomataan, että samaan aikaan Joanna ja vauva ovat kadonneet.

EVHU ei ollut lainkaan pitkästyttävä. Syynä on ainakin se, että päähenkilön asemaan nouseva Reggie on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä henkilö. Kukaan ei myöskään ole tarinassa pitkästynyt, kaikkea muuta. Omituisia yhteensattumia ja sekaannuksia riittää, ja Atkinsonin ensimmäisessä osassa paljastama salakavala huumori toimii hienosti. Viihdyin mainiosti tämän parissa!

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (One Good Turn)
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2012. 388 s.

Arvostelukappale lehteen, mutta juttu jäänyt aikanaan tekemättä.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news?)
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2013. 361 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)
Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)
Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)

Started Early, Tog My Dog (2010)

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

David Almond: Nimeni on Skellig (äänikirja)



Hyvin kirjoitettu unenomainen mutta kaunis kertomus.” Näin olen kirjoittanut muistiin vuoden 2002 kesällä luettuani kaksi vuotta aikaisemmin suomennetun ja neljä vuotta aiemmin julkaistun David Almondin teoksen Nimeni on Skellig. Samaa mieltä olen nytkin, kun olen kuunnellut kirjan Lars Svedbergin lukemana äänikirjana.

Lukemisesta on siis kulunut yli kymmenen vuotta, mutta merkillisen hyvin kirjan tunnelma ja perusajatus olivat säilyneet mielessäni. Michaelin perhe on muuttanut. Uusi asunto on ränsistynyt talo kaupungin laidalla tai lähiössä. Pihalla on huojuva, romahtamispisteessä oleva autotalli, jonne Michaelia on ankarasti kielletty menemästä. Ensimmäisessä kirjan lauseessa Michael kuitenkin löytää autotallin uumenista merkillisen kalpeakasvoisen, muumiomaisen miehen, jonka ympärillä on pöllön oksennuspalloja muistuttavia karva- ja luukokkareita. Mies samaan aikaan sekä pelottaa että kiehtoo Michaelia. Hän ei ole ihan varma, onko mies todellinen vai vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Michaelin elämää mullistaa paitsi muutto myös ennen aikojaan syntynyt pikkusisko. Sisko taistelee hengestään, ja Michaelin sydäntä raastaa kuulla hänen hengityksensä rahinaa. Isä koettaa kunnostaa taloa, kun äiti valvoo vauvan vuoteen äärellä milloin kotona, milloin sairaalassa.

Michael tutustuu naapurissa asuvaan vähän erikoiseen tyttöön Minaan, joka ei käy koulua. Minan äidin mukaan koulu tukahduttaa kaiken luovuuden ja yksilöllisyyden. Niinpä Mina opiskelee kotona varsin vapaamielisen opetussuunnitelman mukaan tarkkailemalla ympäröivää maailmaan ja tekemällä taidetta näkemästään. Michael vie Minan katsomaan autotallin miestä, jolle on jo vienyt kiinalaista ruokaa ja tummaa olutta sekä aspiriinia. Tuntuu kuin mies olisi tekemässä hitaasti kuolemaa. Selän omituinen kyttyrä vaikuttaa myös kivuliaalta.

Tarinan aika ja paikka jäävät avoimiksi. Mielessäni kuvittelin tapahtumat yhdysvaltalaiseen pikkukaupunkiin, mutta Almond on brittikirjailija. Paikalla ei kuitenkaan ole sen kummempaa merkitystä. Myös tapahtuma-aika jää leijumaan ilmaan. Michael on jonkin verran poissa koulusta tapahtumien aikana, ja hänen koulustaan poikkeaa joku opettajista tuomaan läksyjä. Puhelut hoidetaan lankapuhelimella, mutta televisiosta ei puhuta. Michaelin mainitaan käyvän yläastetta, mutta jotenkin hänestä saa hieman nuoremman vaikutelman, ehkä vähän yli kymmenvuotiaan oloinen Michael minusta olisi.

Almondin tarina suorastaan tulvii vertauskuvia lentämisestä, siivistä, linnuista, enkeleistä, sydämistä ja hengittämisestä. Kuka tai mikä autotallin mies oikein on, jää lopulta ainakin osin lukijan pääteltäväksi.


David Almondin romaani Nimeni on Skellig ilmestyi alun perin vuonna 1998 ja suomeksi Kaisa Katteluksen kääntämänä vuonna 2000. On hienoa, että Suomen ääniakatemia on ottanut teoksen valikoimiinsa ja kustantanut sen nyt äänikirjaversiona. Kirja saa jälleen hieman lisää elinaikaa, ainakin toivottavasti. Kirja luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta sitä voi kyllä lämpimästi suositella kaikille. 

David Almond: Nimeni on Skellig (Skellig)
Tammi 2000. 
Suom. Kaisa Kattelus.
Äänikirja Suomen ääniakatemia 2013. Kesto 4 h 6 min. 1 mp3-cd-levy. 
Lukija Lars Svedberg.


Arvostelukappale äänikirjan kustantajalta. Kiitos!








Eiliseen äänikirjajuttuuni on tullut jo paljon kommentteja. Kiitos niistä, samoin kuin hyvistä äänikirjavinkeistä! Laitoin jo tilaukseen Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, ja saan hakea sen huomenna kirjastosta. 

Reilun kaupan äänikirjavinkiksi luettaneen myös Magdalena Hain vinkkaama novellikokoelma Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Kiitos Maggis Sinullekin vinkistä! Laitoin jo sähköpostilla kirjan tilaukseen.

Juhlistetaan vielä äänikirjaa ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta pienellä arvonnalla. Arvon kolme äänikirjaa:

1. David Almond: Nimeni on Skellig (mp3-cd, ks. tiedot yltä) 

2. Tuula Kallioniemi: Faneja ja fossiileja (Reuhurinne-sarjan uusin, ilm. 2013. Kaksi cd-levyä, kesto 1 h 29 min, lukija Paavo Kerosuo)









3. Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä (kesto 5 h 5 min, 4 cd-levyä, lukija Jarmo Heikkinen)









Kaikki äänikirjat ovat kerran kuunneltuja arvostelukappaleita. Kalle mestarietsivän kotelon sisäpuolella on kustantajan Arvosteltavaksi-leima.

Arvon äänikirjat kunkin erikseen sunnuntaina. Arvontaan voi osallistua sunnuntaihin 1.12.2013 klo 12.00 mennessä. Teen valmiiksi alle kullekin äänikirjalle oman kommenttilaatikon. Osallistua voi vastaamalla siihen kommenttiin, jonka äänikirjan haluaisi. Osallistua voi vaikka jokaisen kirjan arvontaan. Jos osallistut anonyyminä, muista laittaa vastaukseesi nimimerkki, jolla sinut tunnistaa mahdollisen voiton sattuessa kohdalle. 

Onnea arvontaan ja iloa äänikirjoista!

Muutkin kommentit ovat tervetulleita tähänkin juttuun!

Osallistumisaika on päättynyt!
Kiitos kaikille mukaan lähteneille. 
Voittajat julkaistaan ihan kohta omassa jutussaan.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä



Aika usein kuvittelen seuraavani tarkastikin, mitä niin sanotussa kirjallisessa maailmassa ympärillämme tapahtuu. Erityisen hyvin kuvittelen tietäväni, mitä dekkarimaailmassa on meneillään. Sitten onneksi taas rymähdän kunnolla todellisuuteen ja huomaan, kuinka pinnallista ja rajoittunutta ’tietämykseni’ onkaan. Välillä tuntuu suorastaan, että hyvä kirja saa hakata kuukausia päätäni, ennen kuin tajuan tarttua siihen ja lukea sen. Sitten älyän kuikuilla hieman omaa kopperoani laajemmalle ja mitä huomaankaan – kirjailijasta ja hänen mainiosta tuotannostaan on ollut vaikka kuinka paljon tietoa tarjolla. En vain ole tajunnut ottaa sitä vastaan.

Juuri näin kävi loistavan brittikirjailija Kate Atkinsonin tapauksessa. Kuten olen monesti kertonut, kirjoittelen arviontapaisia paikalliseen sanomalehteen ja saan siis sitä kautta osan arvostelukappaleista, jotka kammiooni tekevät pesäänsä. Aina ei kaikkia arvostelukappaleita ehdi lukea, vaan ne jäävät pinojen pohjille lojumaan ja odottelemaan loppusijoittelua. Juuri näin oli päässyt käymään Atkinsonin teokselle Kaikkein vähäpätöisin asia. Toin sen kotiin vakaana aikomuksenani lukea se ja kirjoittaa siitä lehtijuttu, mutta aika ei vain riittänyt enkä suoraan sanoen oikein kirjan ulkoasusta innostunut. Takakansi viittaa jonkinlaiseen dekkariin, mutta kansikuva ei ihan tue vaikutelmaa. Niinpä kirja unohtui.

Sitten kirjablogeissa alkoi kuulua voimistuvaa supinaa, että Atkinsonin dekkarit ovat hyviä, että ne kannattaa lukea! Jossain vaiheessa myös tajusin, että Kaikkein vähäpätöisin asia on osa sarjaa. Siispä ei ehkä kannattaisi aloittaakaan siitä vaan etsiä käsiinsä aloitusosa. Kirjastokäynnillä minua lykästi, sillä ensinnäkin muistin, että minun piti kurkata dekkarihyllyä Atkinsonin kohdalta, ja toiseksi Ihan tavallisena päivänä odotti lainaajaa hyllyssä. Kirja lähtikin mukaani.

Aloitin kirjan hetimiten, enkä sen kummemmin enää tutkaillut taustoja – edes takakantta. Hieman oudoksuin kirjan alkua. Kolme ensimmäistä lukua on otsikoitu Tapauskertomuksiksi. Jokaisessa tapahtuu rikos, mutta ne ovat kaikki erityyppisiä ja sijoittuvat eri aikaankin. Ensimmäinen tapahtuu vuonna 1970. Kolmivuotias Olivia katoaa vuoden 1970 helteisenä kesänä kotipihaltaan teltasta jäljettömiin. Toisessa, vuoden 1994 tapauskertomuksessa asianajajan yhdeksäntoistavuotias tytär saa surmansa toimistossa, kun tunnistamattomaksi jäävä puukkomies katkaisee hänen kaulavaltimonsa. Ensiksi puukotettu asiakas jää henkiin. Kolmas tapaus sijoittuu maaseudulle vuoteen 1979. Nuori masentunut äiti lyö kirveellä halki aviomiehensä kallon, koska tämä herätti vauvan.

Vasta neljännessä luvussa tutustutaan sympaattiseen keski-ikäiseen yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka kirjan nykyhetkessä eli kaksituhattaluvun alkuvuosina koettaa tienata elantonsa Cambridgen yliopistokaupungissa seuraamalla uskottomiksi epäiltyjä vaimoja ja etsimällä originellin vanhuksen kissoja. Kuten arvata saattaa, alun tapaukset tulevat esiin tavalla tai toisella Jacksonin kautta. Olivian nyt nelikymppiset sisarukset tekevät merkittävän löydön selvitellessään isänsä kuoleman jälkeen vanhan kotitalonsa tavaroita ja ottavat yhteyttä Brodieen. Tyttärensä menettänyt asianajaja on kymmenen vuotta koettanut ratkaista kuolemantapausta omin voimin ja pyytää nyt ammattilaisen apua. Aviomiehensä tappaneen naisen sisko haluaa Brodien etsivän sisarensa kadonneen tyttären.

Näitä tapauksia pöyhiessään Brodie on ehkä tullut osuneeksi johonkin tulenarkaan, sillä hänet koetetaan saada hengiltä keinolla millä hyvänsä. Brodien omaankin menneisyyteen liittyy traumaattisia kokemuksia, jotka nousevat pintaan tapausten tutkinnan yhteydessä.

Kirjassa siis käsitellään varsin mustia aiheita: väkivallantekoja; murhia, raiskauksia ja sieppauksia, joiden kohteina ovat naiset ja lapset. Atkinsonin sanoma tuntuu olevan, että kukaan ei ole turvassa, kukaan ei pysty suojelemaan lastaan tai muita läheisiään, vaikka kuinka tekisi kaikkensa. Maailma on julma ja vaarallinen paikka. Tästä kaikesta huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin synkkä. Atkinsonilla on taito kirjoittaa humoristisesti ja jollakin tasolla myös kepeästi samaan aikaan, kun käsillä ovat ihmismielen pimeimmät puolet. Ällistyttävää, enkä oikein osaa tämän paremmin kirjailijan tyyliä kuvata. Huumori on mustaa ja taitavaa, ei kömpelöä. Atkinson ei lyö vakavia asioita leikiksi, mutta hän osaa kuvata henkilöt perin inhimillisiksi ja moniulotteisiksi, jolloin myös humoristinen puoli vilahtaa näkyviin keventäen vaikutelmaa.

Jacksonin lisäksi näkökulmat vaihtelevat eri henkilöissä, mikä tuo lisäulottuvuutta tarinaan. Paikoin samat tapahtumat vilautetaan paristakin eri näkökulmasta. Jacksonin asiakkaat eivät tiedä toisistaan, mutta heidän polkunsa risteävät yliopistokaupungissa useampaankin kertaan. Ihan kaikkia juonenhäntiä Jackson ei saa lopussa yhdisteltyä, mutta lukijalle Atkinson antaa kylliksi vinkkejä loppupäätelmien tekemiseen. Tämäkin on minusta onnistunut menetelmä. Ihan kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Hieman yllätyin loppuun päästyäni siitä, että Jackson Brodie jatkaa seuraavien kirjojen päähenkilönä. Tarina nimittäin hänen henkilökohtaisen elämänsä osalta jää sellaiseen pisteeseen, että siihen voisi vaivattomasti lopettaa. Atkinson on kuitenkin kertonut suunnitelleensa alun alkaen trilogiaa Brodiesta, mutta jo viides kirja on valmistunut tai valmistumassa.

Kate Atkinson on mielenkiintoinen henkilö. Hänen väitöstutkimuksensa aikoinaan hylättiin. Selityksiä tuntuu olevan kaksi. Wikipedian mukaan hänen suullinen tutkintonsa hylättiin, mutta kirjailija itse kertoo joutuneensa tiedekuntariitojen välikappaleeksi. Niin tai näin, kirjailija kuitenkin teki monenlaisia töitä leipänsä eteen ennen kirjailijanuran urkenemista. Se kävikin jysähtäen, sillä esikoisromaani Museon kulisseissa (suom. 1997) nappasi arvostetun Whitbread-palkinnon ja oli myyntimenestys. Atkinsonin mukaan mediaa kuitenkin kiinnosti kirjaa enemmän se, että yksinhuoltajasiivooja oli voittanut palkinnon. Häneltä on ennen Jackson Brodie -sarjaa suomennettu myös teos nimeltä Ihmiskrokettia (suom. 1998).

Suvi Aholan haastattelussa (jota minä en ainakaan muista lukeneeni aiemmin) viime vuonna Atkinson luonnehtii Brodie-sarjaansa kirjallisiksi rikoskirjoiksi. Määritelmä on mielenkiintoisen epäselvä, mutta niinhän on dekkarigenrekin. Kieltämättä tämän yhden teoksen perusteella jo voisi sanoa, että Atkinsonin tyyli on virkistävän erilaista. Aholalle Atkinson paljastaa myös, että viides Brodie-dekkari on tyylipastissi ja kunnianosoitus Agatha Christielle.

Atkinsonia ja hänen teoksiaan googlaillessani törmäsin myös mukavaan tietoon siitä, että hänen Brodie-kirjoistaan on tehty jo kaksi tuotantokautta BBC-tv-sarjaa Case Histories
-nimellä. Jackson Brodien roolissa on karismaattinen Jason Isaacs. Tulisipa myös Suomen televisioon, mielellään ihan pian!

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories)
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts 2011 (alk. ilm. vuonna 2004). 294 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)
Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)
Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)
Started Early, Tog My Dog (2010)


Death at the Sign of the Rook tekeillä?