Milja Kaunisto: Status

Kun on yli tuhat kuusisataa sivua kulkenut yhtä matkaa tutuiksi käyneiden päähenkilöiden kanssa milloin henkeään pidätellen ja peläten, milloin rakkauden huumassa hekumoiden, on ymmärrettävästi haikeaa päästää irti ja heittää hyvästit. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, niin Milja Kauniston historiallinen Purppuragiljotiini-trilogiakin, jonka viimeinen osa Status ilmestyi tammi-helmikuun vaihteessa.

Edellinen osa Corpus päättyi veret seisauttavaan koukkuun, mutta jälleen oli vuosi luettujen osien välillä tehnyt tehtävänsä lukijan muistikuville. Onneksi edellinen osa löytyi vielä hyllystä, joten saatoin pikaisesti kerrata viimeisten sivujen käänteet. Nyt seuraa hieman juonipaljastuksia!

Corpuksen loppupuolella entinen pyöveli ja ilotalon ovimies Isidore päätyi Etelä-Ranskaan Napoleonin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja kiirehtii nyt takaisin Pariisiin etsimään rakastettuaan Mariannea, josta ei ole kuullut sanaakaan kuukausiin. Kauhukseen Isidore saa tietää, että Marianne on pidätetty ja teloitettu, koska tämä on vehkeillyt vallankumousta ja itseään Robespierreä vastaan yrittämällä pelastaa kruununperillisen vankeudesta.

Pariisissa Isidore pestautuu vallankumousaktivisti Paul de Barrasin palvelukseen. Jo Napoleon on antanut Isidorelle uuden nimen Breteuil, ja sen kuultuaan de Barras lähettää Isidoren Pariisin ulkopuolelle suojelemaan uuden sukunsa omaisuutta Breteuilin linnaan ja samalla ilman vanhempia jääneitä aatelisperheen lasten holhoojaksi. Itsellään Robespierrellä on tässä kuviossa runsaasti etuja valvottavanaan, mikä ei suinkaan tee tehtävästä Isidorelle helppoa tai mieluisaa.

Lukija toki arvaa, että tieto Mariannen kuolemasta on ennenaikainen. Miksi hänen nimensä on teloitettujen listalla, selviää aikanaan. Marianne on siis pidätetty ja suljettu yhteen Parisiin lukuisista täpötäysistä vankiloista, joita on perustettu luostareihin ja ylhäisön kaupunkiresidensseihin ja mihin tahansa sopiviin kiinteistöihin. Jatkuva ihmisvirta vaeltaa vankiloiden läpi giljotiinille, ja koko Pariisi löyhkää vereltä. Robespierre raivaa pois epäluotettavina tai uhkana pitämiään ihmisryhmiä ja yksittäisiä henkilöitä lähipiiristäänkin yhä kiihtyvällä vimmalla.

Statuksen jännite syntyy yhä kauheammaksi kiihtyvästä vallankumouksen nimissä harjoitettavasta mielivaltaisesta terrorista ja sekasorrosta sekä siitä, kohtaavatko Isidoren ja Mariannen polut vielä tässä maailmassa. Yllättäen Paul de Barras, tuleva direktori, haluaa tehdä kaikkensa, jotta näin ei kävisi. Onnistuvatko pahantahtoisen juonittelijan aikeet? Entä miten käy kaiken sekasorron keskellä kruununperilliselle?

Kaunisto solmii näppärästi muutamia jo pidempään roikkuneita langanpäitä kuten sen, miksi ihmeessä Maison de Luxen henkilökuntaan kuulunut Françoise-huora vihaa Mariannea niin kiihkeästi, että on vielä vankilassakin koettanut huolehtia Mariannen joutumisesta mitä pikimmin teloitettavaksi. Osa tarinasta jää kuitenkin aukkoiseksi, mikä taas miellyttää ainakin minua lukijana. En halua, että kaikki kuopat lapioidaan puolestani umpeen. Loppu on arvoituksellisuudessaan kiehtova!

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Näin olen luonnehtinut vuosi sitten Corpuksen luettuani Kauniston kirjailijanlaatua. Voin siis toistaa itseäni: faktapohjainen fiktio onnistuu Kaunistolta mitä parhaiten. Status on viihdyttävä ja samalla myös ajatteluttava sekä pelottavan ajankohtainen. Vankilassa tuntuvat entisen elämän statukset kadonneen kuin tuhka tuuleen. Jaloittelutuokion aikana toisensa kohtaavat vangit ovat aidosti tasa-arvoisia. Mutta sekin on vain ohimenevä harha. Suhteet ja yhteydet, raha ja valta kutovat verkkojaan vankiloihinkin. Vaikutusvaltaiset ystävät porttien ulkopuolella voivat taata paremmat oltavat myös vankisellissä.

Kokonaisuutena Purppuragiljotiini on hieno historiallinen romaani(sarja). Minusta kirjat kuuluvat niin tiiviisti yhteen, että niitä voi myös käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Järkälemäisyys kuuluu tietysti lajityyppiin, mutta siitä huolimatta tiivistämisen varaa olisi ollut, eniten keskimmäisessä osassa.

Corpus joutuu kantamaan trilogian keskimmäisen teoksen taakkaa: siinä ei ole aloitusosan uutuudenviehätystä eikä lopetusosan kliimaksia. Edelleen Luxus taitaa pysyä omana suosikkinani tässä kokonaisuudessa. Tosin voi olla, että ajattelisin toisin, jos voisin nyt tarttua siihen ja lukea heti perään seuraavat osat. Silloin kenties kokonaisuus näyttäytyisi toisenlaisena. Lupaan, että kuuntelen sarjan äänikirjoina peräkkäin, mikäli ne siinä muodossa myös julkaistaan. Palataan sitten asiaan!

Edelleen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Milja Kaunisto on todellakin vakiinnuttanut asemansa kotimaisen historiallisen romaanin kentässä. Purppuragiljontiinille ennustaisin lukijoita myös muualla kuin Suomessa. Siitä saisi myös upean tv-sarjan! Mitäköhän Kaunistolla on parhaillaan työn alla?

Milja Kaunisto: Status
Gummerus 2018. 496 s.

Arvostelukappale.

Upeat kannet sarjaan on suunnitellut Jenni Noponen.

Purppuragiljotiini-sarja:

Luxus. Gummerus 2016.

Corpus. Gummerus 2017.

Status. Gummerus 2018.

Olavi Maununpoika -sarja:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

Milja Kaunisto: Corpus

”Ei ole muuta ratkaisua kuin giljotiini. Ei ole muuta vallankumousta kuin kuolema.”

”Kuninkaat rankaisivat hitaasti, koska olivat julmia.
Vallankumous tuhoaa nopeasti, koska se on oikeudenmukainen.
Giljotiini on tasa-arvon sirppi.”

Kreivitär Marie-Constance de Boucard on ottanut käyttöönsä näyttelijätär Marianne Quesnet’n henkilöyden. Sen suojissa hän toivoo pysyvänsä turvassa Ranskassa ja etenkin Pariisissa riehuvalta vallankumouksen ristiaallokolta. Suojana ovat lisäksi markiisi de Saden pyörittämän ylellisen porttolan Maison de Luxen seinät ja puutarhan muurit sekä ovella uskollisesti vartioiva uransa hylännyt pyöveli Isidore. Turvaa tarvitaankin, sillä uusi hallinto kieltää milloin mitäkin aatelisesta sukutaustasta elitismiltä epäilyttävästi haiskahtavaan sivistykseen ja erityisesti kaiken luksuksen, kuten ilotalot.

Ajat ovat sekasortoiset ja ennen kaikkea vaaralliset. Kuninkaan päätä vaaditaan katkaistavaksi, samoin kuningattaren. Hanke on uskalias, ja vastustajat on pidettävä hallinnassa. Niinpä kuka tahansa voi paljastaa hankalan naapurinsa tai vaikkapa taloudellisen kilpailijansa rojalistiksi, ja vaiva on tuota pikaa poissa päiväjärjestyksestä. Jokainen kaduilla kulkija tarvitsee kulkuluvan, ja kaikesta alkaa olla huutava pula. Näin tulenarassa tilanteessa ei ole leikin asia, että Mariannen kutsumanimi on Comtesse, kreivitär, ja että Sade on päättänyt uhkarohkeasti kätkeä kruununperillisen Maison de Luxeen.

Corpus – Kuolema ja kurtisaani on toinen osa Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogiaa ja suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle Luxus. Niin suoraa, että vähän harmittaa vuoden mittainen lukutauko ja siitä aiheutunut osittainen unohdus romaanien välillä. Kuka olikaan kuka ja miten tähän kimuranttiin tilanteeseen oikein päädyttiinkään? Miksi Maison de Luxen ovia vartioiva Momo ei saisi paljastua oikeaksi papiksi? Mitä ihmettä Françoise-huoralla on Mariannea vastaan?

Kunnolla tarinan imuun pääsemistä hidastaa sekin, että paksun romaanin alussa on paljon joutokäynniltä vaikuttavaa juonittelun ja irstailun kuvailua. Politiikka on vertaansa vailla olevan sekavaa, eivätkä sen käänteisiin uppoutuminen ja runsas henkilögalleria oikein saa juonta käyntiin. Mutta jos jaksaa malttaa mielensä, saa lukija kyllä palkintonsa. Kun kuninkaan mestaamisen aika tulee, on Isidore jälleen tapahtumien keskipisteessä, siellä, missä veri roiskuu ja giljotiinin terä välähtää kansan mylviessä.

Maison de Luxen turvallisuus alkaa murentua niin ulko- kuin sisäpuoleltakin tulevan uhkan kautta. Mariannen ja Isidoren kohtalot on kiedottu yhteen, mutta silti heidän tiensä on määrätty erkanemaan. Isidore ajautuu pois Pariisistakin ja kohtaa matkallaan korsikalaisen upseerin, jonka ura tuntuu olevan kohtalaisessa nousukiidossa. Marianne taas koettaa pitää sekä itsensä että pienen Charles-pojan hengissä juonittelujen ja vaarallisten käänteiden pyörteissä.

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Mariannen ja markiisin pitopöydissä viihdyttävät itseään lähestulkoon kaikki vallankumouksen merkkihenkilöt pahamaineisesta Robespierrestä alkaen, ja Mariannen osuus vallankumouksen myyttisessä tarinassa sai lopulta minunkin leukani loksahtamaan (positiivisessa mielessä).

’Corpus’ on oivallinen valinta tämän romaanin nimeksi. Ruumiit, niin elävät kuin kuolleet ja hajoamisen kaikissa vaiheissa olevat, ovat keskiössä. Makaaberein osuus tästä teemasta avautuu Isidoren kautta. Sattuman oikusta hän joutuu mukaan salaiseen tehtävään, jossa ryöstetään kuninkaallisten haudat niiden arkkujen sisältämän lyijyn takia. Ainakin tämä annetaan selitykseksi massiiviselle häpäisylle.

”Kuninkaan kalmo irtosi arkun pohjasta rapsahtaen. Kuivunut ruumis kääntyi kyljelleen kuin vanhan kirjan sivu. Minä tartuin ruumista kuivista, pergamenttinahkaisista olkapäistä ja yksi työläisistä otti sitä nilkoista.--- Nyökkäsin ja kolmeen laskien viskasimme Aurinkokuninkaan kalmon joukkohautaan. --- Minä seisoin kuopan reunalla ja katsoin ihmetyksestä mykkänä, kuinka miehet repivät ruumiin vatsan auki ja vetivät sieltä esiin sisäelinten tilalle käärityn kankaan. Väkijoukko kuopan reunalla huudahti yhteen ääneen. Yksi miehistä nauroi suureen ääneen ja sulloi kankaan takkinsa sisään. Toinen koetti saada kuninkaan suuta auki, ja kun ei onnistunut käsillä, survoi hampaiden välistä taskuveitsensä.”

Aiemmista kirjoista tuttu vahva aisteihin ja erityisesti hajuaistiin vetoaminen on Kaunistolla oivallisesti tallessa. Äärimmäisestä upeudesta ja luksuksesta pudotaan äkkiarvaamatta mitä vastenmielisimpään saastaan, kuten yllä olevan lainauksen tunnelmiin. Vallankumouksen kauhut heräävät Corpuksen sivuilla eloon, ja uusien valtaapitävien vimmainen uudistushalu näyttäytyy koomisen epätoivoisena. ”Jos keskiyö on nollatunti ja vuorokaudessa on kymmenen tuntia, viides tunti on keskipäivä.”

Purppuragiljotiini-trilogian avausosa Luxus lumosi minut täysin, mutta Corpus ei lukunautintona yllä ainakaan alkupuoliskoltaan aivan samaan. Mietin pitkään, mistä tämä johtuu. Kuten jo totesinkin, pitkä lukutauko osien välillä aiheuttaa vähän kitkaa, samaten laaja henkilögalleria. Mutta on alun tahmeuteen varmasti syynä sekin, että tapahtumat käynnistyvät toden teolla vasta pitkällisten pohjustusten jälkeen. Kaunisto ei riko tarinan kronologiaa jonkinlaista löyhää esipuhetta lukuun ottamatta, joten keskusteluiksi naamioidut selitykset on vain pakko lukea ennen kuin päästään kunnon toimintaan.

Ylipäätään koko Corpusta tuntuu vaivaavan jonkinlainen vaimea pidättely, säästely. Kirja kuitenkin päättyy kihelmöivän jännittävään koukkuun, joten odotukset kolmatta osaa varten on viritetty korkealle.

”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema.”

Milja Kaunisto: Corpus – Kuolema ja kurtisaani
Gummerus 2017. 584 s.

Arvostelukappale.

Upeat kannet Jenni Koposen käsialaa.

Milja Kaunisto: Luxus

”Luksus.

Se korruptoi kaiken. Se pilaa jokaisen.

Rikkaan, joka kietoutuu siihen.

Köyhän, joka himoitsee sitä.”

Milja Kauniston uunituore historiallinen romaani Luxus on miltei paheellisen ylellinen lukukokemus. Jo kirjan ulkonäkö kertoo, että tulossa on lukunautinto: kauniit kannet, tuhti paino, viisi ja puoli sataa sivua. Ei lopu ainakaan ihan heti kesken. Tosin niin silti käy, koska tämä on vasta ensimmäinen osa Purppuragiljotiiniksi nimettyä sarjaa. Edessä on siis tuskallinen odottelun vuosi!

Olavi Maununpoika -trilogia on koulinut Kaunistosta täysiverisen kertojan. Luxuksessa kaikki palaset ovat kohdillaan. On vaikea keksiä mitään, mikä jättäisi toivomisen varaa.

Tarina sijoittuu Pariisiin Ranskan suuren vallankumouksen vuosiin 1790 ˗ 1792. Ajat ovat levottomat, eikä kellään oikein ole selvää kuvaa siitä, mitä kaikkea on tapahtunut saati mitä vielä on tulossa. Aateliset ovat menettäneet asemansa, entä miten käy hovin ja kuninkaallisten? Kaunisto ei missään vaiheessa sorru hitustakaan selittelemään saati luennoimaan, vaan poliittisen tilanteen heilahtelut on taiten punottu tarinankerrontaan. Pintapuoliset tiedot ajan tapahtumista riittävät mainiosti, jotta pysyy mukana nopeissa, yllättävissäkin käänteissä.

Päähenkilöitä on kaksi, ja heidät on mielestäni myös valittu oivallisesti. Ensimmäisessä osassa kuljetaan Pariisin pyövelin kisällin Isidore Borealin matkassa. Isidoren tarina on surullinen. Aatelistaustainen äiti on joutunut hullujenhuoneelle, ja aviottomana poikana taloudessa palvellut Isidore päätyy teini-ikäisenä kadulle. Tuntemattomalta isältä perityn karun ulkomuodon avulla ei pitkälle pötkitä, mutta mestari Sanson ottaa nuorukaisen oppipojakseen, opettaa tämän lukemaan filosofiaa ja tappamaan kuten pyövelin pitää. Keskiaikaiseen tapaan pyövelit ovat edelleen henkilöitä, joihin ei haluta koskea tai joiden kanssa ei haluta olla tekemisissä.

Ammattiaan harjoittaessaan Isidore kohtaa toisen päähenkilön, kreivitär Marie-Constance de Boucardin. Kreivi nimittäin menettää päänsä mestauslavalla petoksesta tuomittuna. Varomattomasti paikalle saapunut kreivitär joutuu myöhemmin väkivallan uhriksi ja vastoin kaikkia sääntöjä ja tervettä järkeä Isidore pelastaa pahoinpidellyn naisen ja vie tämän omaan vaatimattomaan asuntoonsa ilotalon naapuriin. Marien ja Isidoren kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Kirjan toinen osa kerrotaan Marien näkökulmasta. Vähitellen kummankin päähenkilön tarinat täydentyvät. Marie tekee ymmärtämättömyyttään päätöksen palata takaisin maaseudulle edesmenneen aviomiehensä linnaan, mutta saa kokea elämänsä järkytyksen. Omaisuutensa menettänyt aatelisleski on vailla minkäänlaista turvaa, liikkuupa tämä missä tahansa. Koettaessaan auttaa uutta ystäväänsä ilotalon emäntää Marie törmää kiehtovaan aatelismieheen ja alkaa taas toivoa. Ehkä vielä sittenkin olisi mahdollista palata asemaan, johon hän kuuluu?

Kolmannessa osassa näkökulmat vaihtelevat Isidoren ja Marien kesken. Mukaan tulee kolmas keskeinen henkilö, markiisi de Sade. Kammoksuttu ja kiehtova mies saa Marien pauloihinsa, ja yhdessä de Sade ja Marie päättävät ryhtyä yrittäjiksi tavoitteenaan hallita hallitsijoita. Syntyy satumaisen upea yläluokkainen bordelli Maison de Luxe. Mutta kenelle voidaan tarjota palveluksia, kun yläluokkaa ei yhtäkkiä enää olekaan? Miten käy Marien ja Isidoren kohtalon keinussa, jonka heilahtelu on muuttunut entistäkin ailahtelevammaksi ja nopeammaksi?

Olavi Maununpoika -trilogiasta tuttu tekniikka sekoittaa faktaa ja fiktiota ja käyttää oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteellisen tarinan aineksina toimii Luxuksessa erittäin hyvin. Sekä Marie että Isidore ovat olleet oikeasti olemassa, mutta heistä ja heidän vaiheistaan tiedetään niin niukasti (ainakin niin oletan), että kirjailija on voinut päästää sisäisen tarinankertojansa vapaaksi. Sama koskee, joskin hieman toisin, de Sadea. Hän teki jo elinaikanaan itsestään performanssia, ja on helppo uskoa mikä tahansa häneen liittyvä todeksi, eikä totuudella edes lopulta ole mitään merkitystä. Vain hyvällä tarinalla on, ja sitä Kaunisto tarjoilee runsain määrin.

Tallessa on myös kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus. Epämiellyttävät hajut ja inhottavat maut antavat voimakkaan kontrastin ylellisyydelle, jolla ne, joilla on rahaa, voivat itsensä ympäröidä. Mestauslavalla veri roiskuu, ja uuden teloitusvälineen giljotiinin huonoihin puoliin kuuluukin sen siisteys. Veri lentää vasta, kun pyövelin apulainen ravistaa irti leikattua päätä yleisölle… Seksiäkään ei kaihdeta, tietenkään. Väkivaltaiset ja levottomat ajat vaativat myös aistilliset huvinsa.

Milja Kaunisto on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen historiallisen romaanin kentässä. Hänellä on oma persoonallinen, tunnistettava tyylinsä ja kielensä, ja vertailu muihin tekijöihin on täysin turhaa. Ranska ja perinpohjainen taustatyö ovat hänen tavaramerkkejään. Luxus vain odottaa kansainvälisten kirja-agenttien huomiota ja on valmis valloittamaan maailmaa. Minä jään tyytyväisenä ja malttamattomana odottamaan jatkoa!

Milja Kaunisto: Luxus

Gummerus 2016. 550 s.

Arvostelukappale.

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

Milja Kaunisto: Piispansormus

Enpä olisi pari vuotta sitten Milja Kauniston Synnintekijän suljettuani uskonut, että vielä tulen ahmimaan sarjan kolmannen osan lähes päivässä. Melkoisen varauksellisesti olen Kauniston historiallisen trilogian aloitusosaan suhtautunut, mutta jo kakkososan eli Kalmantanssin äärellä olen ollut huomattavasti suopeammalla mielellä. Pääsiäiseksi säästelemäni Piispansormus sitten veikin sydämeni lopullisesti.

1300-luvun Ranskaan ja vähän Suomeenkin sijoittuvan sarjan päähenkilö on historiallinen henkilö Olavi Maununpoika, joka teki näyttävän uran sekä Sorbonnen yliopistossa että myöhemmin kirkon palveluksessa yleten lopulta Turun piispaksi kasvatti-isänsä Maunu Tavastin jälkeen. Protestoin sarjan aloitusosan luettuani tällaista ratkaisua vastaan, Kaunisto kun on punonut historiallisten henkilöiden tarinoihin huiman mielikuvituksellisia käänteitä seikkailuineen ja romansseineen. Mutta on tunnustettava, että Kaunisto saa yhtälön toimimaan lopulta loistavasti. Henkeä haukkoen seurasin, miten kaikki juonittelu ja yllätyskäänteet lomittuivat sulavasti kuin kohtalon oikusta historiallisten faktojen kanssa muodostaen kiehtovan tarinan.

Piispansormuksen alussa Olavi Maununpoika on tyytyväinen elämäänsä. Hän pitää tiukassa otteessaan entistä verivihollistaan rehtori Cauchonia. Vieläkin täydellisempää on, että hän elää hekumallista elämää Etelä-Ranskassa syrjäisessä Serviéresin linnassa rakastajansa kreivi Miracle de Servièresin käsivarsilla. Onni olisi täydellinen, jollei käärmeenä paratiisissa luikertelisi Miraclen lapsuudenystävä, tallimestari Oudinet. Mies herättää Olavissa ristiriitaisia tunteita himosta mustasukkaisuuteen. Muutenkin viini alkaa houkuttaa Olavia kuukaudesta toiseen yhä enemmän. Kunnes eräänä kohtalokkaana yönä kaikki muuttuu.

Kauhukseen Olavi huomaa menettävänsä nopeassa tahdissa kaiken itselleen tärkeän Miraclea myöten. Hän on myös sotkeutunut kiristyksellään Euroopan korkeaan poliittiseen juonitteluun, josta hän ei olisi osannut villeimmissä unissaankaan haaveilla tai pelätä. Panokset ovat kovat, eikä vähäinen ulkomaalaismaisteri tunnu merkitsevän pelaajille mitään. Kuka lopulta käyttää hyväkseen ketä? Tiedonsaanti on uuvuttavan hidasta ja vaarallista, ja epätietoisuus Miraclen kohtalosta kalvaa Olavin mieltä.

Kaunisto on uskollinen persoonalliselle tyylilleen. Hänen kielensä on rehevää ja aistivoimaista. Erityisesti hajut ja löyhkät tuntuvat olevan hänen sydäntään lähellä, sillä keskiaikaisen elämän hajumaailma tuntuu välittyvän kirjan sivuilta suoraan lukijan nenään, joka paikoin nyrpistyy ja paikoin on nipistettävä huolella kiinni.

Myös estoton erotiikka on jälleen vahvasti mukana tarinassa. Olavi on monen muun kirjan henkilön tavoin katolisen kirkon pappisvihkimyksen ottanut hengenmies, jota siis sitoo selibaattisääntö. Säännöille ja laeille ei tunnuta paljoakaan arvoa annettavan, vaan päinvastoin mitä pyhempi mies, sitä irstaampaa on meno.

Kiinnostavimpia teemoja sarjassa on sukupuolisuuden käsite ja siihen suhtautuminen ylipäätään. Motiivina on useaan otteeseen ristiinpukeutuminen, joka oli keskiajan Euroopassa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä, niin kuin moni muukin seksuaalisuuteen ja siveellisyyteen liittyvä asia. Olavinkaan mieltymykset eivät mene aivan perinteiseen heteromuottiin, mikäli tarkkoja ollaan, ja monenlaista muuta meilenkiintoista vilahtelee sivujuonteissa sarjan mittaan.

Myös henkilökuvauksessa Kaunisto on vahvoilla. Erityisesti Olavi tuntuu oikealta ihmiseltä heikkouksineen. Olavin parissa viihtyy, vaikkei häntä aina niin kovin hyvänä ja mukavana ihmisenä pidäkään. Oikeastaan välillä kaveri kävi hermoillenikin ruikutuksineen. Ainakaan Kaunisto ei ole tehnyt hänestä ylivertaista älyniekkaa tai muuta vastaavaa. Miracle on kiinnostava ja kompleksinen, vaikka ei kovin uskottava hahmo. Epäuskottavuuskaan ei haittaa, koska juuri se tuo sarjaan jännitteen.

Huonomuistisena lukijana hieman kadehdin nyt niitä, jotka vasta sarjan kokonaan valmistuttua tarttuvat siihen. Osien lukeminen vuoden välein on tuhoisaa yksityiskohtien ja henkilöiden suhteiden muistamisen kannalta, joten on järkevää aloittaa vasta nyt, kun voi lukea kirjat vaikka yhteen menoon. Teokset muodostavat kiinteän jatkumon, joten järjestyksessä lukemista suosittelen erittäin lämpimästi. Suosittelen Kauniston sarjaa myös mieslukijoille, jotka pitävät historiallisesta seikkailusta. 

Milja Kaunisto: Piispansormus

Gummerus 2015. 469 s.

Lainattu kirjastosta.

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia:

Synnintekijä. Gummerus 2013.

Kalmantanssi. Gummerus 2014.

Piispansormus. Gummerus 2015.

P.S. Piispansormuksen kansikuva on upea, mutta kirjaston kappaleesta ei käy ilmi kannen tekijää tai alkuperäisiä teoksia.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kansi: Tuomo Parikka.

Milja Kauniston toinen historiallinen romaani Kalmantanssi on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Synnintekijälle. Olen esikoisromaania ruotinut varsin perusteellisesti mutta kuitenkin pahimpia juonipaljastuksia vältellen täällä. Varoitan nyt, että alla olevassa tekstissä on Synnintekijään liittyviä juonipaljastuksia, koska oletan tämän tekstin lukijoiden jo lukeneen sarjan aloitusosan. Jos et kuitenkaan ole Synnintekijää vielä lukenut ja aiot niin tehdä, lue eteenpäin vain omalla vastuullasi! 

Kalmantanssi on siis suoraa jatkoa Synnintekijään, jossa päähenkilö Olavi Maununpoika saapui sydän murtuneena Pariisista Turkuun. Kalmantanssissa on samanlainen rakenne kuin edellisessäkin osassa: kehyskertomuksessa Olavi tekee kuolemaa Turussa vuonna 1460 ja muistelee värikästä elämäänsä. Pitkässä prologijaksossa palataan tarinassa varsin kauas taaksepäin seuraamaan toisen tärkeän henkilön Miracle de Serviéresin vanhempien ja erityisesti äidin vaiheita. Loput kirjasta onkin sitten Olavin minäkerrontaa.

Omaa tekstiäni Synnintekijästä lukiessani huomaan olleeni varsin kriittinen kirjan äärellä. Toisen osan luettuani olen aika lailla suopeammissa tunnelmissa. Viihdyin kirjan parissa varsin hyvin. Jotenkin olin saanut karistettua mielestäni kapinoinnin sitä vastaan, että Olavi Maununpoika on oikea historiallinen henkilö. Tässä toisessa osassa merkittävä osa tapahtumista on sellaisia, että ainakin minä uskon niiden olevan pitkälti kirjailijan luovan mielikuvituksen tuotetta. Mahdollista ehkä lienee, että Olavi Maununpoika oleskeli Pariisissa samaan aikaan kun Jeanne d’Arc poltettiin roviolla. Ristesivätkö heidän polkunsa ihan oikeasti, on sitten jo toinen asia. Näillä seikoilla ei kuitenkaan enää tuntunut olevan merkitystä, vaan annoin hyvin luistavan tarinan ja taiten rakennetun ajankuvan viedä mennessään ja nautin kirjailijan mielikuvituksen voimasta.

Kauniston tyylikin on jo tuttua, eivätkä suorasukainen ja roisihkokaan kielenkäyttö tai (inho)realistinen kuvaus enää nostattaneet kulmakarvoja kuten esikoisen äärellä. Nyt näitä tehokeinoja osasi jo odottaa. Pariisi löyhkää, samoin sen asukkaat.

Olavi siis joutui edellisen osan lopussa palaamaan kotikaupunkiinsa kasvatusisänsä piispa Maunun suojiin sydän murtuneena onnettomasti päättyneen rakkauden tähden. Tilanne oli varsin ongelmallinen, olihan Olavi itsekin papillista säätyä. Sydämen ja lihan kanssa hän joutuu ongelmiin myös kotimaassa varsin nopeasti. Itse Paholainen houkuttelee häntä turmioon nuoren pormestarinnan hahmossa, kun hän on hoitamassa kirkkoherranvirkaansa. Ainoaksi keinoksi selviytyä pinteestä osoittautuu nopea paluu jatkamaan keskeytyneitä opintoja.

Pariisi ei ole entisellään. Ranskassa käydään pitkällistä sotaa ja vallanperimyskin on hataralla tolalla. Valtataistelussa ei keinoja totisesti kaihdeta. Lisähuolta aiheuttaa maassa raivoava rutto, joka ei säästä sen paremmin ylhäisiä kuin köyhimpiä. Olavia kalvaa hirmuinen huoli: onko Miracle enää edes hengissä? Yhteyden saaminen rakastettuun on hankalaa, ellei mahdotonta. Sitten hän saa yllättävän kutsun pahimmalta viholliseltaan, piispa Cauchonilta. Olavin tehtäväksi annetaan kuulustella vangittua kapinallista, Lorrainen neitoa. Tarkoitus olisi saada nuori nainen tunnustamaan noituutensa. Vastalahjaksi piispa lupaa säästää Miraclen oikeudenkäynniltä. Olaville miehen pukuun pukeutunut palavakatseinen neito tuo liiankin elävästi mieleen erään toisen hoikkavartaloisen ja rohkean hahmon.

Synnintekijän luettuani olin sitä mieltä, että tarinaa oli pitkitetty turhaan ja että yksikin romaani Olavi Maununpojasta olisi ollut kyllin. Nyt olen muuttanut mieleni. Kalmantanssikin on kriittisesti tarkasteltuna varsin pitkä ja perusteellinen, hieman rönsyileväkin, mutta se ei haitannut. Tarina jää myös varsin kiehtovasti kesken, ja oletan, että lisää on vielä ainakin yhden kirjan verran tulossa. Luen mieluusti tätä vielä lisääkin!

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Gummerus 2014. 399 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Olavi Maununpoika -sarjan muut osat:
Synnintekijä (Gummerus, 2013)

Piispansormus (Gummerus, 2015)

Milja Kaunisto: Synnintekijä

”Minä en aio koskaan yhtyä naiseen. Naisen katala suonsilmäke on painajainen. Kuka tietää mitä sen kätköissä odottaa? Miksi se on niin kätkettynä eikä rehdisti esillä kuten miehinen elin? Se on kuin nainen itse, lymyävä, valheellinen, vaarallinen ansa. Siihen ei voi luottaa.”

Näin tiukasti vannoo nuori studiosus Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, tullessaan ensimmäistä kertaa Pariisin porteille armon vuonna 1425. Naisen elimen kiroaminen johtui pariisilaisten porttojen hävyttömästä käytöksestä tulokkaita kohtaan, mutta Olavin sisällä tuntuu asuvan syvempikin viha naissukupuolta kohtaan. Tarinan edetessä selitystä vaille jäävä viha ei paljoakaan laannu, mutta valansa hän yhtä kaikki rikkoo moneen kertaan.

Synnintekijä on Milja Kauniston esikoisromaani. Kustantajan esittelyn perusteella hän on ammatiltaan muusikko. Näitä seikkoja hämmästelin useaan otteeseen kirjaa lukiessani. Kaunisto asuu Etelä-Ranskassa (huomaa oikeinkirjoitusasu, joka kirjan takakannessa on muodossa etelä-Ranska!) keskiaikaisen luostarikoulun muurien suojassa (siis sisä- vai ulkopuolella?). Tämä seikka selittänee osan Synnintekijän tapahtumapaikkojen valinnasta, mutta muut kysymykseni jäävät vaille vastausta.

Miksi nuorehko naiskirjailija kirjoittaa esikoisromaaninsa historiallisesta henkilöstä, joka on elänyt 1400-luvulla? Miksi kirjoittaa romaani miehestä käyttäen minäkerrontaa? Mistä kirjailija on ammentanut tietonsa ajan elämästä ja tavoista, lukemattomista pienistä yksityiskohdista ja isommistakin kokonaisuuksista, kuten yliopisto-opiskelusta ja uskonkappaleista sekä papiston elämästä? Miten ulkomailla asuva kirjailija saa kielestään niin värikylläisen (vaikkakin paikoin hieman teennäiseltä tuntuvan) ja poljennoltaan vanhahtavan? (Mikä ihme on vaikkapa turisas tai hihan laipio?) Miten kirjailija on päätynyt ensi töikseen kirjoittamaan sarjaa?

Olaus Magnus on nimittäin oikea historiallinen henkilö. Hänen kasvatti-isänsä oli keskiaikaisen Turun hiippakunnan arvostettu ja pitkäaikainen piispa Maunu Tavast. Ei liene aivan aukottomasti tiedossa, millaiset, jos minkäänlaiset, olivat Maunun ja Olavin verisiteet, mutta se tiedetään, että Maunu Tavast maksoi Olavin opinnot Pariisissa. Olavista tuli jatko-opintojensa aikana myös Sorbonnen yliopiston pää joksikin aikaa. Maunun kuoltua Olavista tuli Turun piispa kymmeneksi vuodeksi.

Synnintekijä keskittyy Olauksen opintojen ensimmäiseen vaiheeseen alkaen siis vuodesta 1425. Kirjan lyhyissä pro- ja epilogeissa väläytellään jo vuotta 1460, kun Olavi Maununpoika tekee hitaasti kuolemaa. Kirjalla on siis eräänlainen kehyskertomus, jonka mukaan Olavi itse kertoo tarinaansa jälkipolville tai lukijalle. Prologin jälkeen tehdään hurja aikaloikka vuoteen 1402 eteläranskalaisen Villecomtalin kylään. Yli viisikymmentä sivua pitkän ensimmäisen osan päähenkilö on nuori ja itsepäinen, kaunis ja kurvikas linnanherratar Beatrix, jonka maat etäinen isä on myynyt naimakaupalla naapurilleen. Ennen avioitumistaan Beatrix kuitenkin kokee hurjan lemmenseikkailun englantilaisen ylimyssotilaan kanssa. Tässä vaiheessa olin melkoisen eksyksissä. Mitä ihmettä oikein on meneillään? Miten tämä Kaari Utrion ja Diana Gabaldonin romaanien sankaritarten hurja sekoitus liittyy mitenkään suomalaisen pappismiehen elämäntarinaan? Liittyyhän se, ainakin fiktiiviseen tarinaan, kunhan jaksaa lukea ensimmäisen osan loppuun ja vielä jonkin matkaa toista. Kaunisto pelaa tässä uhkarohkeata peliä.

Lopulta toisessa osassa tavataan tarinan minäkertoja ja päähenkilö Pariisin porteilla. Takana on väsyttävä ja vaarallinenkin matka Itämaan satamakaupungista Turusta Euroopan sivistyksen ytimeen. Pariisi näyttää ja ennen kaikkea haisee vastenmieliseltä ja luotaantyöntävältä paikalta, mutta niin vain Olavi tovereineen sinne nopeasti asettuu. Ensihämmennyksen jälkeen hän alkaa nähdä hieman ympärilleen ja huomaa oitis kauniskasvoisen, kiehtovan älykkään ja hienostuneen opiskelijan, Miracle de Serviéresin. Olavin hämmästykseksi ja suureksi iloksi Miracle haluaa ystävystyä juuri hänen kanssaan.

Pian Olavi tajuaa, että hän kaipaa Miraclelta jotain muutakin, enemmän, kuin ystävyyttä. Synti kauhistuttaa, mutta liha on heikko tai pikemminkin vahva. Paljoa ei Olavia tarvitse taivutella, kun hän saa kutsun lähteä ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kesäksi Miraclen kotilinnaan etelään. Matka halki Ranskan ja oleskelu idyllisellä seudulla sekä siellä tapahtuvat dramaattiset käänteet ovat kirjan parhaiten toimiva osa.

Huippukohdan, suuren paljastuksen jälkeen kirjassa on jäljellä vielä kahdeksankymmentä sivua. Valitettavasti jännite lörpsähtää tässä osuudessa epätoivotusti kuin se alussa mainittu rehti miehinen elin tosipaikan edessä. Olavi palaa tutkinnon suoritettuaan Turkuun kasvatusisänsä luo, aivan kuten hänen elämäkerrassaan kerrotaan. Loppuun on saatu koukuksi ainoastaan selitys sille, miksi Olavi vielä palaa Pariisiin kaikesta kokemastaan huolimatta jatkamaan opintojaan. Tämä on usein ongelmana fiktiivisissä teoksissa, joissa runko on rakennettu oikean historiallisen henkilön elämän ympärille. Faktoja ei voi muutella, vaikka aukkokohdat voikin vapaasti värittää täyteen.

Jos ensimmäinen osa toikin mieleeni Utrion ja Gabaldonin, viritti loppu romaanista minut waltarilaisiin tunnelmiin. Mika Waltarin tiiliskiviromaanin Mikael Karvajalka minäkertoja tuntuu olevan läheistä sukua Kauniston Olaukselle. Tosin Waltarilla on ainakin se etu puolellaan, että Mikael on kokonaan fiktiivinen hahmo. Herroilla on ikäeroa noin sata vuotta, sillä Mikael Karvajalka arvioi omaksi syntymäajakseen joko vuoden 1502 tai 1503. Yhtä kaikki hänenkin syntyperänsä on hämärän peitossa, mutta oppiminen on hänelle helppoa ja Pariisiin hänkin päätyy, ainakin joksikin aikaa. Tähän yhtäläisyydet sitten juonen tasolla päättyvätkin. Tosin Waltari myös jaarittelee juonen kannalta yhdentekevistä asioista, jopa kuolettavan pitkäveteisesti Karvajalan jatko-osassa Mikael Hakim. Olisikin mielenkiintoista tietää, millaisia kirjallisia esikuvia Kaunistolla on. Kuinka tietoisia nämä sukulaisuudet ovat?

Takakansi lupailee Synnintekijän lukijalle ”hairahduksia, himoa ja hirsipuun pelkoa” – ja kaikkea tätä kirjassa onkin. Himon ja sen suorasukaisen kuvauksen osalta teos tuo mieleen etsimättä ns. likaisen realismin, tyylilajin, jossa mässäillään rumalla ja iljettävällä seksuaalisuuden kuvauksella tarkoituksena hätkäyttää lukijaa, ravistella sovinnaisuussääntöjä ja kauhistuttaa kukkahattutätejä: ”Cauchon avasi hitaasti kaapunsa silkkinauhat ja paljasti suuren vatsansa, jonka alta työntyi viitan väriin irvokkaasti sointuva purppuranpunainen siitin ja vanhat, harvakarvaiset, kirkonkellojen lailla raskaasti heilahtelevat kivekset.”

Annika K. sanoo, että Olavin nahjusmaisuus ärsytti häntä. Minua ei Olavi ärsyttänyt, pikemminkin vähän huvitti ja toisinaan säälitti. Olavin synnintuntoiset itsesyytökset ja -tutkiskelut ovat minusta varsin uskottavia. Keskiaikaisen katolisen kirkon opetukset vaikuttavat kaiken lukemani ja oppimani perusteella hyvinkin pelottelukeskeisiltä, joten ei ihme, jos homoseksuaalisuus ja himokkuus pelottivat vieraalla maalla opiskelevaa nuorukaista. Keneltä kysyä neuvoa tai lohdutusta? Tunsin myötätuntoakin Olavia kohtaan, sillä hänen maailmansa totisesti romahtaa useampaan kertaan. Mikään opittu ja oikeana pidetty ei tunnukaan kestävän oikeassa elämässä. Kirkon horjumattomat säännöt tuntuvat olevan pahassa ristiriidassa karun todellisuuden kanssa. Kannattaa myös muistaa, että kiduttaminen ja kuolemalla rankaiseminen olivat arkipäivää niin maallisessa kuin kirkollisessakin oikeudenvalvonnassa keskiajalla. Pelko sekä maallisesta rangaistuksesta että Helvetissä ja kiirastulessa odottavista kärsimyksistä oli aiheellinen ja todellinen.

Synnintekijä on siis Olaus Magnuksesta kertovan kirjasarjan avausosa. Epäselvää ainakin minulle on, montako osaa tarinaan on tulossa. Jos tätä vauhtia edetään, hyvinkin vielä pari kirjaa Olauksen elämästä voisi tulla. Silti mietin, olisiko sittenkin kannattanut tyytyä vain yhteen kunnon tiiliskiveen? Mitä olisi menetetty, jos Beatrixin tarina olisi tiivistetty ja lopun kotimatkaselostus kokonaan karsittu? Yhtä kaikki luen varmasti jatko-osankin, sen verran kiehtova tarina ja virkistävän erilainen romaani on kyseessä.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Gummerus 2013. 308 s.

Kaunis kansi on Tuomo Parikan käsialaa.

P.S: Kuin tilauksesta Vera Vala on haastatellut Milja Kaunistoa tästä Synnintekijästä ja haastattelussa vastataan moneen kysymykseeni.

Olavi Maununpoika -sarjan muut osat:
Kalmantanssi (Gummerus, 2014)
Piispansormus (Gummerus, 2015)