Anneli Kanto: Kirjoittamassa

 

Poikkesin Helsingin kirjamessuilla tervehtimässä Reuna-kustantamon uusia omistajia, joita oli paikalla useampia. Reunan perustaja Tarja Tornaeushan myi kustantamonsa syksyllä omille kirjailijoilleen, ja virallisesti vuodenvaihteessa syntyy uusi Reuna Publishing House Oy. Poistuin mukavan rupatteluhetken jälkeen Reunan kojulta repussani kaksi näytekappaletta kustantamon tarjonnasta. Toinen oli Jorma Hyvösen romaani Pillipiipari ja toinen Anneli Kannon kirjoittamisopas Kirjoittamassa.

Anneli Kanto ja Anna Kortelainen
Helsingin kirjamessuilla 30.10.2021.

Samaisella kirjamessureissulla istahdin kuuntelemaan, kun Anna Kortelainen haastatteli Anneli Kantoa. Juttutuokio käsitteli tietysti vuoden ehkä hienointa romaania eli Kannon keväällä ilmestynyttä Rottien pyhimystä. Kanto kertoi, ettei tietenkään osannut odottaa kirjasta mitään myyntimenestystä, vaan ehdotti itse kustantamolle julkaisuajankohdaksi nimenomaan kevättä. Silloin sitä voisi vaikka yrittää kaupitella kesän keskiaikamarkkinoilla.

Hyvin evästettynä olikin messujen jälkeen mukavaa tarttua Kirjoittamassa-oppaaseen. Jonkin verran olen vuosien varrella kirjoittamisoppaita lueskellut ja keräillyt hyllyynkin, vaikka itselläni ei suunnitelmia kaunokirjallisen teoksen julkaisemisesta tai muustakaan tämänhetkistä kummemmasta kirjoittamisesta ole. Äidinkielen opettaja minussa on kuitenkin kirjoittamisen opettamisesta ja opastamisesta kiinnostunut.

Kirjoittamassa-oppaassa on vahvoja kaikuja Kannon pitkäikäisestä KirjeitäAnnelilta -blogista, ja kirjoittaja kiittääkin bloginsa lukijoita motivoinnista ja kommenteista. Kirja on omistettu niille, jotka kirjoittavat tosissaan ja jotka eivät voi olla kirjoittamatta.

Teos etenee vaihe vaiheelta ideasta valmiiseen teokseen ja sen ilmestymisen jälkeisiin vaiheisiin pureutuen monipuolisesti erilaisiin näkökulmiin. Päälukujen otsikot ovat Ennen kuin kirjoitan, Ideasta kirjoitukseksi, Taustatyö, Versiosta versioon, Julkisuus ja Työ ja toimeentulo. Alaluvut ovat napakoita, parin sivun mittaisia tekstejä, joita voi lukea mieleisessään järjestyksessä.

Anneli Kanto on pitkän linjan kokenut kirjailija, jolla on monipuolinen korkeakoulutus ja joka on tehnyt ensin toimittajan töitä ja siirtynyt 1990-luvun puolivälissä kirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi. Teosluettelo on vaikuttava, ja Kirjoittamassa-oppaan kansiliepeessäkin mainitaan vain esimerkkejä Kannon monipuolisesta tuotannosta. Lisäksi Kanto on työskennellyt Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuustoimikunnassa, joka myöntää valtion apurahoja kaunokirjallisuutta julkaiseville kirjailijoille.

Kanto siis todellakin tietää, mistä puhuu puhuessaan ammattimaisesta tai siihen tähtäävästä kirjoittamisesta. Luvussa Työ ja toimeentulo esimerkiksi neuvotaan lähes kädestä pitäen, miten laaditaan asianmukainen apuraha-anomus, avataan apurahajärjestelmää ja kumotaan siihen liittyviä virhekäsityksiä ja kerrotaan, millaista on työskennellä apurahoitettuna taiteilijana.

Laajasta kokemuksestaan ja asiantuntemuksestaan huolimatta, tai juuri siksi, Kanto kirjoittaa kirjoittamisesta hyvin maanläheisesti ja asiallisesti, lukijan rinnalle asettuen. Ote on kannustava ja lempeä, mutta hyvin realistinen. Mitään ruusuisia kuvitelmia leppoisasta ja vauraasta esikoiskirjailijan elämästä ei tosiaankaan Kirjoittamassa-oppaassa maalailla, mutta ei toisaalta tyrmätä sitäkään, etteikö kenestä tahansa riittävän määrätietoisesta kirjoittajasta voisi tulla julkaiseva kirjailija.

Kanto myös jakelee kuin huomaamatta koko joukon mielenkiintoisia lukuvinkkejä muiden oivallisten ja hyvin käytännöllisten ohjeiden ohessa. Itseäni tietysti eniten puhutteli alaluku Kirjablogit.

”Suhtautumiseni blogeihin oli pitkään typerä. En linkittänyt facebookiin blogikirjoituksia, joissa kirjojani käsiteltiin, koska pidin sitä nolona itsensä esille tuomisena ja tyrkyttämisenä. Tamperelaisena olen sisäistänyt vahvasti periaatteen, ettei tehrä tästä nyt numeroo. Sitten joku bloggari kysyi, miksi väheksyn blogikirjoituksia ja sivuutan ne. Kysyjä avasi silmäni. Tajusin vastavuoroisuuden ja levikkinäkökulman.”

Toivottavasti moni muukin kirjailija tohtii jättää turhan kainostelun sivuun ja rohkeasti jakaa kirjoistaan kirjoitetut blogitekstit omassa somessaan. Blogilinkin jakaminen on lisäksi ongelmattomampaa kuin esimerkiksi painetun lehtikritiikin jakaminen. Miksi ei siis hyödyntäisi sitä vetoapua, jota on tarjolla?

Kanto on siis myös itse bloggaaja kaiken muun työnsä ohessa. Hyvä kuvaus Kirjoittamassa-oppaassa on myös bloggaamisesta. Bloggausidean haudutteluun menee vähintään puolet työpäivästä, kirjoittamiseen toinen puoli. Niin se siis on ammattikirjoittajallakin.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa
Reuna 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin

”Kirjan talo – Bokens hus ry on vuonna 2007 perustettu kirjallista ilmaisua edistävä yhdistys. Vuodesta 2008 lähtien se on toiminut Turussa Aurajoen rannalla rakennuksessa nimeltään Kirjan talo.

Kirjan talo toimii toimistona, tapahtumanjärjestäjänä, kurssipaikkana, työpajaohjauksen keskuksena sekä verkostona ympäri vuoden. Kirjan talo on monien kirjallisten yhdistysten koti sekä työpaikka luovan alan toimijoille.”

Näin esittelee itsensä yhdistys ja fyysinen rakennus Kirjan talo verkkosivuillaan. Sivuilla seikkaileva löytää monenlaista mielenkiintoista, tuttua ja uutta. Yhdistyksen aktiiveihin kuuluu muun muassa sellaisia kirjamaailman tuttuja kasvoja kuin Mervi Heikkilä, Kirsti Ellilä ja Magdalena Hai. Tarjolla on erilaisia kursseja runopilateksesta kirjallisuusterapiaan.

Ihan uppo-outo ei Kirjan talo minulle ollut ennestään, kun sain yhteydenoton Kirjan talon Kirja-akatemian opiskelija Kirsi Melvola-Georgakarakosilta. Vuoden mittaisen kurssin aikana Kirja-akatemian kirjoittajaopiskelijat olivat paitsi työstäneet kukin omia pidempiä tekstejään myös kirjoittaneet kukin novellin yhteisantologiaa varten. Sanataideohjaaja, kirjailija Magdalena Hain johdolla ryhmä siis julkaisi kurssivuoden päätteeksi yhteisen kirjan. Lupasin lukea teoksen ja siitä myös jotain kirjoittaa tänne blogiini.

Tehtävä olikin mielenkiintoinen ja mieluisa. Hai kuvailee esipuheessa lyhyesti antologian syntyhistoriaa. Heterogeeninen kaksitoistahenkinen ryhmä valitsi antologiansa punaiseksi langaksi kengät, mutta muutoin kirjoittajille annettiin vapaat kädet. Teemaa sai mukailla mielensä mukaan. Keskenään hyvin erilaisia tekstejä lukiessa olikin mukava tarkkailla, miten kukin tekijä oli kengät ja askeleet tarinaansa nivonut. Ratkaisut ovat kutkuttavan erilaisia. Mukaan on mahtunut monenlaista jalkinetta tuohivirsusta alkaen.

Saunansytykkeiden joukosta käteen osuva tuohivirsu palauttaa Kalevi Heikkisen Virsu-novellin kertojan mieleen lapsuuden tragedian. Isoveli Mikon virsun tunnisti sen omintakeisesta kulumisjäljestä. Virsu on mielestäni antologian surullisin ja samalla kaunein tarina. Sauna oli sisältä musta kuin variksenmarjan sielu.

Tyylilajeja on laidasta laitaan; dekkarivirityksestä ja dystopiasta kesyhköön chic litiin ja absurdiin, lähes nonsense-tyyliseen novelliin. Kiehtovimpiin lukeutuu mielestäni Veijo Alavallin Pankkipäivä, jossa arkipäivä nyrjähtää sijoiltaan ja meno yltyy lopulta melkoiseksi irrotteluksi. Vielä rohkeampaa irtiottoa sovinnaisesta kerronnasta tekee Rosa Aphalo pitkähkössä novellissaan Et ole koskaan paikassa, jonka lukijana on vaikea asemoitua oikein mihinkään. On parasta antaa vain tekstin viedä!

Hai kehottaa esipuheessa lukijaa kallistamaan korvansa näiden tarmokkaiden kirjoittajien tarinoille. Ei lainkaan huono neuvo. Mielenkiintoista on jäädä odottamaan, mitä tästä joukosta vielä kuuluu. Lykkyä tykö, Kirja-Akatemian kirjoittajat! Kiitos kirjasta.

Magdalena Hai (toim.): Pienin askelin
Kirjan talo 2017. 116 s.

Arvostelukappale.

Antologian kirjoittajat:

Veijo Alavalli
Rosa Aphalo
Marjut Brunila
Ann-Mari Halén
Kalevi Heikkinen
Marjo Jämsä
Sanna Kymäläinen
Kirsi Melvola-Georgakarakos
Frida Maria Pessi
Hannele Tuominen
Teija Veijola
Marja Uimonen

Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan?

Runsaat kaksi vuotta sitten, vuoden 2014 lopulla, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki sai jallitettua minut kaksivuotiseen urakointiin Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Kolmihenkisen raadin tehtävänä on valita edellisen vuoden merkittävä dekkariteko sekä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saaja. Tehtävä on siis hyvin väljästi rajattu, mutta jo pitkään on ollut käytäntönä palkita Johtolangalla dekkari, siis kirja.

Kustantamot saavat lähettää kilpailuun vapaasti valitsemansa teokset. Kaikille kolmelle raatilaiselle toimitetut teokset osallistuvat kilpailuun. Vaikka palkintoon ei liity rahaa (osallistuminen on ilmaista, raatilaisuus on talkootyötä), kustantamot ovat olleet kiitettävän kiinnostuneita ja lähettäneet runsaasti teoksiaan kilpailuun.

Vuoden johtolanka 2016 -ehdokkaat ryhmäkuvassa. 

Vuoden 2015 dekkarisadosta kilpailuun osallistui yhteensä 72 teosta kaikkiaan 22 kustantamolta. Tekijöitä oli mukana 68, sillä peräti neljältä kirjailijalta saimme kisaan kaksi teosta. Eniten kirjoja osallistui seuraavilta kustantamoilta:

Tammi 10 kpl
Otava 8 kpl
CrimeTime 6 kpl
Myllylahti 6 kpl
WSOY 6 kpl

Vuonna 2016 kilpailuun tuli kaikkiaan 80 teosta yhteensä 28 kustantamolta. Tekijöitäkin oli enemmän, vaikka kolmelta kirjailijalta kilpailukirjoja tuli kaksi ja yhdeltä peräti kolme. Kolmella teoksella oli kaksi tekijää. Eniten kirjoja osallistui:

CrimeTime 11 kpl
Tammi 9 kpl
Myllylahti 8 kpl
Otava 6 kpl

Dekkareiksi luettavia teoksia julkaistaan siis Suomessa runsaasti. Pitää myös muistaa, että kilpailun ulkopuolelle jäi vielä kumpanakin vuonna koko joukko teoksia. Selvästikään kustantajat eivät lähettäneet kaikkia dekkareitaan, kuten Myllylahti, ja monet pienet jäivät kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Toisaalta myös kustantamot ovat tulkinneet dekkarimääritelmää ennakkoluulottomasti, ja mukana oli kumpanakin vuonna niin kauhugenreä kuin tietoteoksiakin.

Raatilaisuus oli mielenkiintoinen ja ikimuistoinenkin kokemus. Kerrankin voin itse ihan oikeasti vaikuttaa jonkin kirjallisuuspalkinnon saajan valintaan. Tosin huomasin, ettei se välttämättä ole ollenkaan helppoa. Tehtävän vastaan ottaessani sovimme Leenan kanssa, että en julkaise juttuja lukemistani kisaan osallistuvista kirjoista blogissani ennen palkitsemistilaisuutta. Päätös oli järkevä, ja hyvin pian huomasin, että minun on syytä olla kommentoimatta kovin avomielisesti kyseisiä kirjoja koskevaa some-keskusteluakaan.

Korvaukseksi uutuuskirjojen bloggauskiellosta päätin, että kunhan palkinto on jaettu, alan julkaista arvioita vuoden mittaan lukemistani dekkareista blogissani. Niinpä kirjoitin jutut sitä mukaa kun sain kirjat luettua. Koska julkaisin jutut kirjoittajan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä parin kirjan viikkovauhdilla, saattoi toisinaan kirjan lukemisen ja blogijutun ilmestymisen välillä kulua puolitoista vuotta. Päätin tuolloin myös, että luen jokaisen kilpailuun lähetetyn kirjan. Tämä päätös piti loppuun asti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tällä toiminnallani olen kenties hieman tullut murtaneeksi yhden kirjallisuuspalkinnon ympärillä vallitsevaa vaiteliaisuuden muuria.

Mietin, aiheuttaako paikoin blogiarvioiksi poikkeuksellisenkin suorasukaisten ja turhautuneiden arvioiden julkaiseminen sen, että kustantamot alkavat vähentää osallistuvien kirjojen määrää tai jättäytyvät kokonaan kisan ulkopuolelle. Tämä pelko siis osoittautui turhaksi. Sen sijaan olen saanut muutamia hyvinkin kitkeriä suoria palautteita kirjoittajilta, jotka ovat tunteneet, että heidän hengentuotteitaan kohdellaan raa’asti ja jopa, että heitä henkilöinä on loukattu. Palaan tähän ilmiöön vielä uudelleen tuonnempana.

Kahden vuoden urakan mittaan mielessäni alkoi hahmottua jonkinlainen kuva suomalaisesta dekkarikustantamisesta ja sen ongelmista. Ongelmat ovat omia päätelmiäni ja myönnän mieluusti, että kustantamot ja kirjailijat eivät ehkä lainkaan niitä sellaisina pidä, eivätkä toiset lukijatkaan välttämättä. Kohtalaisen suuren aineiston kahtena vuonna peräkkäin läpi käytyäni uskallan kuitenkin huomioni jakaa.

Ensinnäkin on sanottava, että suomalaisella (dekkari)kirjallisuuden parhaimmistolla ei ole mitään hävettävää kansainvälisessä vertailussa. Huippu ei ole kovin leveä mutta sitäkin kovatasoisempi. Tästä meillä on jo näyttöäkin, ovathan esimerkiksi Antti Tuomainen ja Kati Hiekkapelto tehneet komeaa kansainvälistä uraa. Eivät syyttä. Heidän seuraansa haluaisin vielä tyrkätä useita tekijöitämme. Viime vuoden voittajapari eli Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen ovat tästä loistavia esimerkkejä. Parhaimmistomme kirjoittaa laadukasta, hiottua ja vetävää (dekkari)kirjallisuutta.

Kapeahkon terävän kärjen takana tuleekin sitten paljon keskinkertaista ja keskeneräistä massaa. Tämän määrällinen osuus harmittaa minua paljon enemmän kuin häntäpäähän sijoittuva joukko, josta osa olisi totta vieköön kannattanut jättää kokonaan painamatta.

Tarkempi silmäily osoittaa, että keskinkertaisiinkin mahtuu monenlaista. Tietyn osan heti kärjen takana muodostaa niin sanottujen himmenevien tähtien vakiojoukko eli ne kirjailijat, joiden parhaat teokset on julkaistu jo vuosia, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, sitten, mutta joiden vakiosankarit jatkavat kirja vuodessa -tahdilla todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Todellisia mammuttisarjakuninkaita ja -kuningattaria dekkaristeissamme on lukuisia: Seppo Jokinen (21 Koskis-dekkaria), Leena Lehtolainen (13 Maria Kallio -dekkaria, 4 Hilja Ilveskero -trilleriä), Reijo Mäki (27 Vares-dekkaria), Ilkka Remes (20 trilleriä), Markku Ropponen (15 Kuhala-dekkaria), Jarkko Sipilä (16 Takamäki-dekkaria), Taavi Soininvaara (12 Arto Ratamo -trilleriä, 4 Leo Kara -trilleriä). Useimmat edellä luetelluista ovat myös vuosittain myydyimpien kirjailijoidemme joukossa, eli sarjamaisuus myy. Lukijat haluavat tuttua ja turvallista, ainakin suurin osa. Avatessaan sarjan 15. osan edelliset luettuaan voi ainakin olla varma, ettei joudu yllätetyksi.

Itseäni nämä sarjat ovat Jokisen Koskis-sarjaa lukuun ottamatta kyllästyttäneet jo pitkään, ja itse asiassa olin päättänyt ennen raatitinkiä jo lopettaa kokonaan esimerkiksi Mäen ja Lehtolaisen lukemisen. Remes ja Soininvaara olivat jo seurattavista pudonneet, eikä tuttavuuden uudistaminen saanut mieltä muuttumaan. Miksi lukisin saman kirjan vuodesta toiseen? Varsinkaan, kun lukiessa on tuntu, että kirjoittajakin on jo aikoja sitten saanut tarpeekseen sankareistaan. Sanottakoon nyt ääneenkin, että esimerkiksi Mäkeä en enää ilmaiseksi lue.

Tasapaksua, tuttua ja turvallista kustantavat eniten suuret kustantajat. Ilkka Remes on WSOY:n tähti, Lehtolainen Tammen ja Mäki ja Soininvaara ovat Otavan tallin veturit. Jokinen ja Sipilä ovat siirtyneet vuosia sitten osuuskuntamuotoiseen CrimeTimeen. Nämä painosten kuninkaalliset tuovat kustantamoille tuloksen, joten on ymmärrettävää, että niitä vaalitaan ja niistä pidetään kiinni. Himolukija kuitenkin kyllääntyy, ja harmittaa niidenkin puolesta, jotka vain satunnaisesti lukevat joitakin dekkareita vuodessa ja tarttuvat näihin kestosuosikkeihin sekä tekevät niiden perusteella (väärän) johtopäätöksen koko kotimaisen dekkarituotannon tasosta.

Samoin on ymmärrettävää, että juuri tämän tason kirjoittajat valitsevat itsenäisemmän väylän julkaista teoksensa. Totuus kuitenkin on, että myös painosten kuninkaat ja kirjoittamisen rutinoituneet mestarit yleensä kaipaisivat kunnon sparraamista, kustannustoimittajaa, joka haastaa ja pakottaa hiomaan timantin loppuun asti. Lukijana olen kyllä usein epäillyt, että joko kirjoittajat eivät suostu tekemään mestariteoksiinsa ehdotettuja muutoksia tai sitten kustantamo luottaa laadun tasaisuuteen ja tyytyy siihen, mitä saa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole!

Toinen suuri keskitason ryhmä muodostuu teoksista, jotka on ainakin minun silmilläni nähtyinä julkaistu keskeneräisinä. Kerta tai pari kunnon uudelleenkirjoittamista, editointia ja hiontaa olisi ollut valtaosalle lukemistani kirjoista eduksi. Kirjan kantava idea on usein ollut omintakeinen ja hyvä, mutta kun toteutus jää puolitiehen, on idea peruuttamattomasti tuhlattu. Yllättäen näitäkin on sekä isojen kustantamojen että jo kokeneiden tekijöiden teosten joukossa, mutta enemmän toki esikoisteoksissa ja pienempien kustantamojen tuotteissa.

Melkoisen veret seisauttava oli sähköposti, jonka sain erään teoksen kustannustoimittajalta peräänkuulutettuani teoksen kertaalleen uudelleenkirjoituttamista. Minulle kerrottiin, että kustantamon taholta oli kyllä esitetty vielä muokkauskierrosta, mutta kirjoittaja ei ollut siihen suostunut. Niin. Miksi sitten julkaistiin?

Oman erityisryhmänsä tässä keskeneräisten tai ainakin viimeistelyä kaipaavien listalla ovat poikkeuksellisen tuotteliaat kirjoittajat. Vaikea on uskoa, että kaksi tai kolme kirjaa vuodessa markkinoille pukkaavan tekijän tuotanto on tasaisen korkealaatuista. Eikä se olekaan. Oikeastaan toivoisin monen kirjailijan kohdalla, että jossain vaiheessa vakiintunut kirja vuodessa, kaksi parhaassa -tahti katkaistaisiin ja kustantaja (tai jokin muu taho?) pakottaisi pitämään tauon, jonka aikana sulateltaisiin, palauduttaisiin, ideoitaisiin ja kirjoitettaisiin rauhassa seuraava teos. Voisimme kaikki yllättyä positiivisesti.

Hännänhuippuna on vielä valitettavan monilukuinen joukko teoksia, joita ei olisi kannattanut painaa lainkaan. Romaania tai dekkaria ei synny niin, että kirjoitetaan omasta mielestä vetävä tarina kertaalleen paperille, höystetään se kehnolla huumorilla, jätetään kieli tarkistamatta ja lähetetään painoon. Todellisuudessa toivottavasti näin ei sentään ole käynyt, mutta tällaisen vaikutelman heikoimmista teoksista saa. On mielestäni rikollista painaa ja julkaista tällaisia teoksia ja laittaa ne myyntiin. Silloin ne ovat kaltaisteni raakalaisten armoilla ja saavat pahimmassa tapauksessa tyrmäysarvion. Tämän varalle pitää kirjoittajaa valmentaa, jos tälle tielle lähdetään. Kustantajalla pitää olla myös jonkinlainen eettinen vastuu kirjoittajistaan. Häntäpään kirjat ovat miltei kaikki pienimpien kustantamojen tuotantoa, mutta löytyy silkkoa isojen talojenkin listoilta. Edes kauniit kannet eivät pelasta surkeaa sisältöä.

Tällaisia olen siis dekkarien kustantamisesta, julkaisemisesta, kirjoittamisesta sekä lukemisesta kahden vuoden luku-urakkani mittaan pohdiskellut. Kun kirjamyynti sakkaa, kannattaisi panostaa laatuun ja karsia pois kelvotonta, ainakin tiettyyn rajaan asti. Vapaasti saa Suomessa onneksi yrittää, mutta ihmetyttää, miksi isotkin kustantamot laittavat resursseja huonoon.

Kun paikoin jo toivottomalta tuntunut urakkani lopulta alkoi olla maaliviivalla, ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu Suomessa kirjoitetaan vuosittain satojatuhansia sivuja kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei suostu julkaisemaan – Tiina Lifländer odotti unelmansa toteutumista 25 vuotta. Luin sitä ihmetellen ja ällistyneenä, vaikkei siinä toisaalta mitään uutta ollut. Mutta viime vuosina kokemani ja lukemani valossa kirjan kyllä saa Suomessa julki, vaikkei se niin kummoinen olisikaan. Ainakin, jos on jo julkaissut jonkin kohtalaisesti menestyneen samanlaisen teoksen aikaisemmin. Tai sattuu olemaan vaikkapa näyttelijä tai entinen poliitikko. Tai toimittaja. (Tai mandalataiteilija.)

Vaikeaa on varmasti saada jalka ison kustantamon oven väliin, mutta näyttääpä sekin temppu onnistuvan. Hesarin jutussa todetaan: ”Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan.” Voisin lisätä: ”Hyvä niin.” Sillä on todennäköisesti syynsä, ainakin sen valossa, mitä kaikkea silti kustannetaan. Uskokaa pois, olen lukenut.  


***
Vuoden johtolanka 2017 -palkinto ja Vuoden esikoisdekkari 2017 -kunniakirja luovutetaan todennäköisesti 1.2.2017 voittajille. Sen jälkeen ryhdyn julkaisemaan viime vuoden dekkarisadosta juttuja. Sitä ennen olen ajatellut vielä koota edellisvuotisista esimerkiksi kymmenen oman suosikkini listan lukuvinkiksi.

***
Lisäys tekstiini 18.1.2017 klo 18.15:

Kirjoitukseni on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota. Sitä on käyty lukemassa enemmän kuin mitään aiempaa tekstiäni koskaan yhden vuorokauden aikana. Kommenttejakin on tullut mukavasti, kiitos niistä jokaisesta! Kommentteja on tullut myös blogini FB-sivulle sekä Twitteriin. Juttulinkkiä on jaettu ahkerasti, ja Facebookin tavoitettujen ihmisten määrät rikkovat omia ennätyksiäni. Aihe siis kiinnostaa ihmisiä, mikä on hienoa. 

Blogin FB-sivulla kävi kommentoimassa myös viimevuotinen Johtolanka-voittaja kirjailija Pauliina Susi. Hänen kertomuksensa loistavan dekkarin myymisen vaikeudesta on pysäyttävä:
 "Itse olen ollut äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että Takaikkunani sai Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Ilman palkinnon nostetta se olisi hautautunut varmasti kokonaan dekkareiden "merkkitekijöiden" kirjojen alle. Vaikka se sai alusta asti huippuhienot arvostelut kritiikeissä ja minulle suoraan on tullut enemmän innostunutta palautetta lukijoilta kuin ikinä, jouduin toteamaan että helpompi on saada palkinto vuoden parhaasta dekkarista kuin saada siitä myyntiin kirjakaupoissa. Lähimpään kirjakauppaani, Suomalaisen kirjakaupan Keravan myymälään, ei esimerkiksi sitten ikinä tullut myyntiin yhtäkään kappaletta. Mutta turha katkeroitua, parempi jatkaa eteenpäin. Uusi kirja on tekeillä ja Takaikkunan saksannos ilmestyy pian, ja Johtolangan myötä Takis pääsee kisaamaan kesällä myös pohjoismaisesta Lasiavain-palkinnosta."

Uskomatonta, eikö vain?!

***
Toinen lisäys tekstiini. Keskiviikkona 1.2. siis jaettiin Johtis-palkinnot, ja sen jälkeen Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman Kai Ristola haastatteli minua tämän kirjoitukseni johdosta! Kuuntele täältä, jos kiinnostaa (oma osuuteni kohdasta 10.15.). Ennen minua ohjelmassa on Johtolanka-voittaja Mikko Porvalin haastattelu.

***
Kolmas lisäys tekstiini. Raatilaiskollegani Kai Hirvasnoro julkaisi 3.2.2017 Kansan Uutisten sivuilla oman yhteevetonsa raatilaisuudesta, suomalaisesta dekkarikustantamisesta sekä kolmenkymmenen viime vuonna ilmestyneen kotimaisen dekkarin arvion. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa Kain juttu täältä!

***

Kustantamisesta olen kirjoitellut aikaisemminkin:

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

Onko omakustanne valekirjallisuutta?

Vuoden johtolanka 2016 -kisaajat olivat (kirjat siis ilmestyneet vuonna 2015, palkinto nimetty hieman harhaanjohtavasti):

Aalto, Marja-Sisko: Tappavaa lunta
Arhippa, Pirkko: Kulki kuolema puistotietä
Bagge, Tapani: Pieni talvisota
Erra, Jyrki: Berliinin ajokoirat
Hakonen, Hannu: Ahneet likaiset kädet
Heikura, Jouni: Asemapaikka New York
Heino, Marja-Liisa: Älä tähti putoa
Hietikko, Harri V.: Insomnian ensioireet
Hiltunen, Pekka: Varo  minua
Hiltunen Simo: Lampaan vaatteissa
Holmström, Johanna: Sulje silmäs pienoinen
Hotakainen, Kari: Henkireikä
Häkämies, Kari: Anteeksi ei voi antaa
Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä
Hänninen, Vepe: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku
Johansson, K. J.: Venla
Jokinen, Seppo: Kuolevaksi julistettu
Järvelä, Jari: Tyttö ja rotta
Kaarnakari, Ville: Operaatio Verna
Katajamäki, Unto: Paha veli -verkosto
Keisala, Markku: Sinisilmät
Kesävuori, Saara: Musta hevonen
Koskinen, Pertti: Manipulaattori
Koskinen, Pertti: Vinttikamaripoika
Kostet, Jenna: Marrasyöt
Kämäräinen, Seppo: Synnöve tappajamoottorikelkka
Lahtinen, Risto: Dies Irae - Vihan päivä
Lehtolainen, Leena: Surunpotku
Lindell, Sebastian: Rajatapaus
Luhtaniemi, Pasi: Viattomat
Manner, Max: Jääkyynel
Matintupa, Tuula T.: Pimeän kääntöpuoli
Mononen, Jonna: Hiljaa pimeässä
Mäki, Reijo: Siivellä eläjä
Mäki, Reijo: Tulivuori
Mäkinen, Esa: Totuuskuutio
Mäkinen, Lauri: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Mäntylä, Juha, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita
Nissinen, Jari: Paha mieli
Numminen, Juha: Ystävä sä lapsien
Ollikainen, Milla: Pirunkuru
Pakkanen, Outi: Helle
Pehkonen, Kirsi: Karhuvaaran uhri
Peura, Nina: Kultasadetta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva
Pulli, Elina: Tukkasurma
Raevaara, Tiina: Yö ei saa tulla
Remes, Ilkka: Jäätyvä helvetti
Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Rinneoja, Jasu: Tuhlaajapojan meno-paluu
Ropponen, Markku: Kuhala ja vapaa pudotus
Rönnbacka, Christian: Kylmä syli
Saarto, Timo: Vesimiehen aika
Sandberg, Timo: Häränsilmä
Sandberg, Timo: Yövieras
Seppälä, Jaakko Markus: Lemen
Sipilä, Jarkko: Mies kuumasta
Soininvaara, Taavi: Haukka ja kyyhky
Souri, Katariina: Valkoinen varjo
Souri, Katariina: Sammunut sydän
Strang, Lars: Ahneuden hinta
Susi, Pauliina: Takaikkuna
Talvio, Hannu: Kolme sadonkorjaajaa
Talvitie, Riku: Tappava formaatti - Kuokkavieras
Taskinen, Pauli: Katiskalla hukutettu
Tuomela, Harri: Eräänä syksynä
Tuominen, Arttu: Muistilabyrintti
Tuominen, Pirjo: Varjo vierellä käy
Tuomola, Johanna: Vielä kerran
Vala, Vera: Tuomitut
Vuorio, Hannu: Käpylä

Vuoden 2016 aikana ilmestyneiden ja Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun osallistuneiden listan julkaisen palkitsemispäivän jälkeen.

Kirjabloggaaja median myllerryksessä ja yhteistyökuvio!

Turun kaupunginteatteri.

Runsaat neljä vuotta sitten kirjablogia perustaessani en osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea nettiin kirjoittaminen voisi tuoda tullessaan. Näiden vuosien aikana on mediassa tapahtunut melkoisia myllerryksiä, joissa olen itsekin ollut mukana tulva-aallon jälkimainingeissa holtittomana kaarnaveneenä keikkuen. En siis väitä lainkaan, että olisin ’nähnyt’, mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä vielä tuleman pitää, saati että olisin siihen jotenkin vaikuttanut. Olenpahan vain seuraillut ällistyneenä menoa.

Kun aloitin bloggaamisen, olin jo useita vuosia avustanut paikallista sanomalehteä ja sen kulttuuritoimitusta kirjoittamalla kirja-arvioita ja paikallisten harrastaja- ja puoliammattilaisteattereiden esityksistä juttuja. Olinpa tehnyt pari haastattelua ja vähän muutakin. Kirjoittaminen, arvostelukappaleet ja vapaaliput olivat siis minulle jo tuttuja asioita ennen blogin aloittamista.

Harrastajablogi ja sanomalehden kulttuurisivu ovat tietysti kaksi aivan eri asiaa. Omassa blogissani päätoimittaja ja kirjoittaja ovat yksi ja sama ihminen: minä. Vain minä päätän, mistä, miten ja milloin kirjoitan. Lehteen minulta pyydetään tietyt jutut tietyn aikataulun ja mittapuun mukaan. Kirjat eivät saa odottaa lukemista ja arviointia hyllyssäni kuukausia, saati vuosia. Saan ehdottaa ja toivoa, mistä kirjoista voisin kirjoittaa, mutta aina toiveeni ei toteudu. Joskus olen rahasta lukenut sellaistakin, jota en muuten olisi tullut lukeneeksi. Bloggaamisesta en saa mitään rahallista korvausta, mutta lehtijutuista maksetaan kirjoituspalkkio.

Teatteriarvioiden kohdalla on samoin. Ei lehden lähettämä harrastajakriitikko voi poistua kesken esityksen väliaikaryysiksen turvin, vaikka kuinka haluaisi (harvoin tosin olen halunnut). On jaksettava loppuun ja koetettava kaivaa positiivista ja kannustavaakin sanottavaa juttuun. Teatteri ei ehkä saa yhtään muuta painettua arviota esityksestään kuin sen minun kirjoittamani. Vastuu painaa. Lehti on myös kömpelö väline, mitä tulee vuorovaikutukseen. Mielipidepalstalle tai ainakin tekstareihin voi joku suivaantunut katsoja lähettää eriävän mielipiteensä, mutta harvoin kukaan viitsii vaivautua.

Viime vuosien aikana monen lehden taloustilanne on heikentynyt. Paikallislehdessäkin on käyty monet rankat yyteet ja toimituksesta on irtisanottu väkeä. Myös kulttuuriavustajien palkkioihin varattu määräraha on kutistunut vuosi vuodelta. Yhä harvempi kirjoittaa yhä harvemmista aiheista, valitettavasti. Olen saanut ja voinut roikkua menossa mukana, koska olen tehnyt ja teen jatkossakin avustajantehtäviä puhtaasti harrastuksena. Minua ei haittaa, vaikka välillä menee kuukausi tai pari ilman toimeksiantoa.

Olen nimittäin keksinyt korvaavan välineen, tämän rakkaan kirjablogini. Tänne voin kirjoittaa vapaasti vaikka joka päivä ja niin pitkiä juttuja kuin mieli tekee. Ilokseni kustantajat ja kirjailijat ovat myös havainneet, että blogit ovat tapa saada näkyvyyttä kirjoille. Arvostelukappaleita olen saanut lähes koko blogini olemassa olon ajan, ja niistä olen aina yhtä vilpittömän iloinen. Valitettavasti bloggaajakaan ei ehdi kaikkea tarjottua lukea, joten välillä on ollut pakko kieltäytyä tarjotuista kirjoista. Onneksi blogeja riittää!

Teatterista olen kirjoittanut koko blogihistoriani aikana vain pari juttua. Usein syynä on ollut, että olen kirjoittanut katsomastani näytelmästä lehteen. Lisäksi olen ajatellut, että koetan pysytellä otsikossa eli kirjoissa. Nyt tähän on kuitenkin tulossa muutos. Mietin nimittäin muutama viikko sitten nähtyäni Turun kaupunginteatterissa aivan huikean musikaalin Seili, että olisipa mukavaa jakaa tunnelmia kokemuksesta laajemminkin. Toki jaoimme ajatuksia sisareni ja äitini kanssa, mutta se ei tuntunut oikein riittävän. Sain ajatuksen kysäistä teatterilta, ollaanko siellä kiinnostuneita blogiyhteistyöstä.

Osuinkin asialle oivallisella hetkellä, sillä Turun kaupunginteatterissa oltiin juuri valmistelemassa bloggaritapaamista, johon minutkin toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Ihan kustantamojen bloggaritapaamisten kaavalla mentiin, eli meille esiteltiin teatterin toimintaa, tulevaa ohjelmistoa ja tiloja. Saimme pientä iltapalaa ja pääsimme lyhyesti (ja aavistuksen ujosti) haastattelemaan ohjaaja Mikko Koukia tulevasta ensi-illasta. Näytettiinpä meille vartin verran maistiaisiakin ensi viikolla ensi-iltaan tulevasta uutuusnäytelmästä Breaking the Waves. Sitä pääsen keskiviikon ennakkonäytökseen teatterin tarjoamana katsomaan. Siitä siis raporttia tulossa tänne ensi viikolla! Syksyllä olisi mukavaa mennä katsomaan Tamara, ja Kaikki oikein on jo päätettykin ystävien kanssa katsastaa (se ihan perinteisesti itse liput maksaen). Kuuntelin Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -kirjan äänikirjana, ja on hauska nähdä, miten siitä on tehty näytelmä.

Breaking the Waves -näytelmän päärooleissa ovat Helmi-Leena Nummela ja Taneli Mäkelä.
Kuva Turun kaupunginteatteri, Otto-Ville Väätäinen.

Olen todella iloinen tästä yhteistyökuviosta, joka toivottavasti ilahduttaa itseni ja mahdollisesti teatterin väen lisäksi myös teitä blogini lukijoita. Toivon keskustelua katselukokemuksesta ja taide-elämyksen jakamista, ihan niin kuin kirjajuttujenkin kanssa on tehty koko ajan ja tehdään vastakin. Aion kirjoittaa teatterikäynneistäni tavallisen keski-ikäisen teatteria ja kulttuuria kohtalaisesti harrastavan naishenkilön näkökulmasta, en niinkään perusteellisia arvioita rakennellen.

Bloggarit Turun kaupunginteatterin lämpiössä 8.4.2015
 kuvasi tiedottaja Kirsi Lönnmark.

Oli mukavaa myös nähdä muita kirjabloggaajia paikan päällä. Samaten kiinnostuneena seurailin, miten niin sanotut life style -bloggaajat toimivat kyseisissä tilanteissa. Seurailen todella vähän muita kuin kirjablogeja, joten life style -blogien pitäjien ajatusmaailma on minulle vieras ja hieman kummallinenkin. Huomasin myös jälleen kerran olevani aika vanha bloggaajaksi. Mutta erilaisuus on rikkautta tässäkin!

Kiitokset siis bloggaritapaamisesta ja tulevista teatterielämyksistä, Turun kaupunginteatteri!

Vera Valan haastattelu Dekkariseuran blogissa

Olen pari kuukautta ollut mukana kirjoittamassa Suomen dekkariseuran blogia. Kirjoittajia on kaikkiaan kymmenkunta, osa on seuran hallituksen jäseniä, mutta osa kaltaisiani rivijäseniä eri puolilta Suomea. Tarkoitus on ollut koettaa puhaltaa Dekkariseuran nettitoimintaan uutta puhtia, ja ihan mukavasti se on onnistunutkin. Sivuilla on mm. dekkariarvioita vielä suomentamattomista jännäreistä sekä vanhemmista suomalaisista ja käännösdekkareista. Mukavasti blogissa on ollut myös tv-vinkkejä. Blogia voivat lukea ja kommentoida vapaasti kaikki, kuului sitten Dekkariseuraan tai ei. (Jäsenet muuten saavat aivan mainion Ruumiin kulttuuri -lehden!)

Blogien myötä minäkin olen verkottunut ennen näkemättömällä tavalla. Blogeista sain myös uusimman tekstini idean. Vera Valan blogia Vera(n) Italia olen seuraillut jo pitkään. Verahan on suomalainen ja asuu perheineen Italiassa. Monenlaista elämässään ehtinyt Vera on myös aloitteleva dekkarikirjailija, ja hänen esikoisdekkarinsa ilmestyy elokuussa. Rohkaisin mieleni ja laitoin Veralle sähköpostitse haastattelupyynnön. Ilokseni hän vastasikin nopeasti myöntävästi, ja nyt voitte käydä Dekkariseuran blogista lukemassa, mitä Vera Vala kertoo dekkarin kirjoittamisesta ja omista lukumieltymyksistään.

Kiitos vielä tätäkin kautta Veralle haastattelusta ja lämpimät onnittelut pian ilmestyvän kirjan johdosta! Tuskin maltan odottaa!

Vesuvius ei taida Vera Valan ensimmäisessä dekkarissa olla mukana,
mutta on ainakin Italiassa!

Mikä nimeksi kirjailijalle?

Koska kaikki hyvät ideat ovat varastettuja, varastan tähän nyt idean ihailemaltani kirjailijalta Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Hänen blogissaan pohditaan nimittäin parhaillaan, miten kirjailijan nimi vaikuttaa kirjojen myyntiin ja lukusuosioon. Keskustelu oli ainakin aamulla lähtenyt siihen suuntaan, että kommentoijat kertoivat lähinnä kirjailijanimistä, joista pitävät. Jääskeläinen itse luettelee koko joukon hyviä suomalaisia kirjailijanimiä, mutta hänen ehdoton suosikkinsa on Saila Susiluoto. Päädyin sitten tuon keskimmäisen nimen ottamiseen mukaan kirjailijanimeen, ja eiköhän sekin johtanut vaikeuksiin: milloin olen Pasi-Ilmari Jääskeläinen, milloin mitäkin – kun nimi ei ole helposti mieleenjäävä kirjailjanimi, sellainen kuin Saila Susiluoto (hyvin kaunis nimi, jota toistelen toisinaan itsekseni ihan vain siksi, että se maistuu suussa hyvältä), se vain ei pysy kunnolla kenenkään päässä. Näin Jääskeläinen ihanasti tunnustaa!

Paljonkohan kirjailijat tätä asiaa miettivät? Varmaankin jonkin verran, ainakin jotkut. Suomessakin jotkut julkaisevat kirjoja salanimellä, tai ainakin taiteilijanimellä, joka ei aina niin kovin salainen ole, kuten nyt vaikka Jääskeläisenkin hyväksi mainitsema Leena Lander. Eino Leinokin oli aikanaan taiteilijanimi, ja varsin nerokas sellainen.

Olen asiaa pohtinut jonkin verran työssäni, kun olen koettanut suositella lukemista pojille. Tunnettu tosiasiahan on, että miehet lukevat mieluiten miesten kirjoittamia kirjoja, ja murrosikäisten karjujen kohdalla tämä pätee lähes sataprosenttisesti. Naismaisia kirjoja ei kannata edes samaan huoneeseen tuoda. Tuija Lehtinen on koettanut tätä vastarintaa murtaa julkaisemalla joitakin teoksiaan nimellä T. Lehtinen, T kun ei ole sukupuolisesti värittynyt. En tiedä, onko tämä jallitus onnistunut milloinkaan. Omat oppilaani kyllä ovat lukeneet Lehtisen Tuijana julkaisemaa Mopoa ihan kohtuullisen tyytyväisenä, ainakin pojat.

Parhaillaan J. S. Meresmaan teosta Mifongin perintö. Meresmaa on kevään esikoiskirjailijatar, joka blogissaankin esiintyy nimikirjainten suojassa. Mikä mahtaa olla salaisuus tämän käytännön takana? Haluaako kirjailija samastua siihen Jääskeläisen blogin kommenttiketjussakin mainittuun perinteeseen, että fantasiakirjailijat käyttävät etunimistään alkukirjaimia J. R. R. Tolkienin tapaan?

Mutta vaikuttaako kirjailijan nimi odotushorisonttiin kirjan osalta? Onko kirjailijan nimellä merkitystä, kun valitsee itselleen luettavaa? Ehkä onkin. Tuttujen kirjailijoiden kohdalla sillä ei ole merkitystä. Mutta ennestään tuntemattomien kohdalla varmaan on. Minulle Katja Kettu oli vielä viime syksynä täysin tuntematon nimi. Mutta nimi jäi helposti mieleen, kun se alkoi vilahdella siellä täällä. Nimessä on mukava, veitikkamainen kaiku. Ja eikös sekin ole taiteilijanimi? Nimessä ei siis ole pahitteeksi olla jotakin jujua. Sekin on osa brändiä. Siksi tuntuukin aika rohkealta vedolta, että jotkut kirjailijat kesken uransa vaihtavat nimeä, kuten Anja Kauranen Anja Snellmaniksi tai Laila Hietamies Laila Hirvisaareksi. Molemmat olivat nimenvaihdoksen aikaan riittävän tunnettuja, joten mitään haittaa tuskin pääsi syntymään. Kirjastossa tämä kyllä saattaa aiheuttaa päänvaivaa?

Tiedätte varmaan sen vanhan leikin, jolla nopeasti keksitään itselle taiteilijanimi. Otetaan oma toinen ristimänimi ja äidin tyttönimi. Minun kirjojeni kansiin siis tulisi Helena Tuomi. Ei paha.

Mitä kirjoittamisesta ja lukemisesta kertovia elokuvia tunnet?

Viimeviikkoisella luovan kirjoittamisen jatkokurssilla ohjaajamme Taija Tuominen käytti tuokion esittelemällä joitakin kirjoittamisesta kertovia mielielokuviaan. Esillä oli koko joukko leffoja, joista osa oli vanhoja tuttuja, osa täysin tuntemattomia. En laittanut silloin kaikkia nimiä muistiin, mutta jotakin sentään jäi mieleen. Innostuin itsekin taas elokuvista, kun niihin tuli ikään kuin uusi tulokulma.

Vielä samalla viikolla televisiosta tuli yksi Taijan esittelemä eli Sideways. Elokuvasta ja sen ohjaajasta Alexander Paynesta oli pitkä juttu saman päivän Hesarin tv-sivuilla. Olisiko se nyt ollut perjantaina? En enää mitään muista, jollen laita heti ylös. Mutta joka tapauksessa laitoin tuon elokuvan talteen vastaisen varalle, tosin katsomatta vielä on. Netistä löytämieni esittelyjen perusteella kirjoittaminen on tässä aika sivuroolissa, tärkeämpiä ovat ihmissuhdesotkut ja viinin juonti. Mutta pitänee ainakin koettaa. Kyllä viinikin ja sen juominen ovat ihan hyviä aiheita!

Sen sijaan otin Taijalta lainaan (kiitos!) Lasse Hällströmin elokuvan The Hoax eli Vedätys, jonka pääosassa on Richard Gere. Ällistyttävää kyllä elokuva perustuu tositarinaan ja päähenkilön eli kirjailija Clifford Irvingin muistelmateokseen. Gere esittää siis narsistista, patologisesti valehtelevaa kirjailijaa, jolla kyllä on kykyjä mutta joka ei ole saanut himoitsemaansa läpimurtoa. Amerikkalaiseen tapaan kirjailija, ainakin Irving, himoitsee erityisesti rahaa ja mainetta, hinnalla millä hyvänsä.

Lähtötilanteessa Irvingille ollaan lopulta tekemässä rahakasta kustannussopimusta, mutta kun mies on jo rahat tuhlannut, sopimus raukeaa. Hädissään mies tarttuu huteraan oljenkorteen ja valehtelee kustantajalleen, että salaperäinen ja omituinen miljardööri Howard Hughes on pyytänyt häntä kirjoittamaan elämäkertansa. Rahamiehen eksentriset elintavat helpottavat huijausta, ja vaikka aika moni suhtautuu epäillen, Irving saa kuin saakin sopimuksen.

Kirjailijaystävänsä Dick Suskindin (Alfred Molina) kanssa Irving alkaa hankkia materiaalia jokseenkin arveluttavin keinoin. Itse kirjoittamista elokuvassa kuvataan hienosti. Irving eläytyy rooliinsa Hughesina ja antaa ”haastatteluja” Suskindille, joka kirjoittaa sitten puhtaaksi. Koska tarina sijoittuu vuosiin 1973-74, on tekniikkakin museaalista. Huijaus on koko ajan vaarassa paljastua, ja jossakin vaiheessa Irvingin todellisuudentaju alkaa hämärtyä pahemman kerran. Gere näyttelee mielestäni loistavasti, ja tarina on niin hitsin jännittävä, että kynnet melkein tulivat pureksituiksi. Geren näyttelemisestä on hieman toinen näkemys ainakin Hesarin kriitikolla Pertti Avolalla: ”Irvingiä esittävän Richard Geren tutut maneerit ovat tallella, mutta kerrankin ne istuvat osaan. Gere tuntuu ymmärtäneen täysin roolihahmonsa narsistista persoonallisuutta.” Sen verran v-mäisesti kehuttu, että voisi Movie Star vaikka loukkaantua.

Tämän tarinan nielaistuani aloin miettiä, mitä muita lukemisesta ja kirjoittamisesta kertovia elokuvia oikein tiedänkään. Kirjoista tehtyjä elokuvia tietysti on vaikka kuinka, mutta nyt siis tarinassa pitäisi kirjoilla ja kirjoittamisella olla oma osuutensa. Taijan listalla oli monia tuttuja, kuten nuorista pojista kertova Viimeinen kesä eli Stand by me, joka perustuu Stephen Kingin pienoisromaaniin The Body, Ruumis. Tätä käytetään koulussakin elokuvaopetuksessa ja tarinankerronnan käsittelyssä, joten on aika tuttu mutta silti edelleen hyvä. Kertoja ja päähenkilö haaveilee jo 12-vuotiaana kirjailijan urasta ja kertoo huikeita tarinoita kavereilleen. Kehyskertomuksena on muistelukirjan kirjoittaminen kaverusten viimeisestä yhteisestä huolettomasta kesästä, joka päättyy ruumiin löytämiseen. Kannattaa muuten lukea myös elokuvan pohjana oleva kirja, sillä se on melkoisen erilainen kuin elokuva.

Omia kestosuosikkejani ovat jo ikuisuuksia olleet Kuolleiden runoilijoiden seura ja Garpin maailma. Näitähän yhdistää mahtava Robin Williams, mutta muutenkin elokuvat ovat – no, huikeita! Kuolleissa runoilijoissa ei niinkään kirjoiteta kuin luetaan ja näytellään, mutta Garp kertoo kirjoittamisesta, melkeinpä enimmäkseen. Garp haluaisi lentäjäksi, mutta rupeaakin sitten kirjailijaksi. Siitä hänen äitinsä saa idean kirjoittaa kirjan, ja hänestä tulee naisten oikeuksien esitaistelija. Garpin vaimo opettaa kirjallisuutta.

Yhtä paljon kirjoittamisesta ja lukemisesta kertoo tietysti Michael Cunninghamin kirjaan Tunnit perustuva samanniminen elokuva, jossa Virginia Woolf kirjoittaa Mrs Dallowayta ja toisessa ajassa toinen henkilö lukee samaista kirjaa. Olen nähnyt hienon elokuvan parikin kertaa, mutta oikein kunnolla se tuntui avautuvan vasta kirjan äänikirjaversion jälkeen. Monisyinen, vaikuttava teos. Ja Meryl Streep, ah!

Kotimaisista mieleen tulevat Taijankin mainitsema Päätalo, jota en ole vielä katsonut, sekä vuoden takaa Hella W, joka kertoo Hella Wuolijoen vaiheikkaasta elämästä. Kirjoittamistakin siinä kuvataan. Ensin syntyvät klassikkonäytelmät rahapulan tilkkeeksi tuosta vain, kylpyammeesta sanellen. Sitten on ankeampaa muistelmien tekoa Katajanokalla pommien putoillessa. Hellan kävin viime keväänä katsomassa, ja voit lukea tunnelmiani täältä. Tarkoitus on ollut katsoa elokuva piankin uudelleen, sillä kesällä kulttuurimatkamme yksi kohde oli Pyhäniemen kartano, jossa monet elokuvan kohtauksista on kuvattu. Niin ja sitten tietysti Putoavia enkeleitä, jossa kerrotaan sekä Aila Meriluodosta että Lauri Viidasta. Hieno elokuva, jossa on monta huikeaa kohtausta, kuten vaikka sekin, jossa Viita antaa runon pulputa Meriluotojen huvilan pihamaalla.

Mutta onhan kirjoittamisesta ja lukemisesta tehty vaikka kuinka elokuvia, vai onko? Muistuttakaapa mieleeni, laittakaa vaikka linkkejä omiin juttuihinne. Olisi kiva laatia vaikka oikein hieno Blogistanian kirjallisten elokuvien suosituslista. Sen ympärille voisi vaikka laatia jonkin haasteenkin.