Tiedätkö, kuka oli Nancy Wake? Minä en ollut Nancy Wakesta
kuullutkaan vielä muutama päivä sitten, mutta nyt tiedän hänestä ja hänen hurjasta
elämästään jo koko joukon enemmän. Sain nimittäin arvostelukappaleen yhdysvaltalaisen
kirjailija Ariel Lawhonin (josta en myöskään ollut aiemmin kuullut)
muhkeasta romaanista Koodinimi Hélène. Kanteen
painetun houkuttelulauseen mukaan kyseessä on ”kertomus toisen maailmansodan
vakoojasta, jolle Gestapo antoi nimen Valkoinen hiiri.”
Hieman nihkeästi tartuin kirjaan, vaikka kieltämättä historiallisten
romaanien fanittaja sisälläni ainakin lievästi kiinnostui. Toisesta
maailmansodasta on kirjoitettu varmaan kymmeniä tuhansia teoksia, mutta toisaalta
siitä alkaa olla kulunut jo sen verran pitkä aika, että enää ei pitkään puhuta
siitä lähihistoriana vaan reilusti historiana. Ja nainen sentään keskiössä,
joten voisinhan ainakin kokeilla, mitä kansien välistä löytyy. Päätin kuitenkin
aloittaa tutustumisen Hélèneen äänikirjan avulla. Jospa se kuitenkin lähtisi
vetämään?
Lähtihän se. Ensimmäisen viidenneksen kirjasta kuunneltuani
huomasin olevani koukussa. Kun jäljellä oli vielä kaksi viidennestä, oli pakko
jättää äänikirja sivuun ja tarttua painettuun, koska äänikirja eteni liian
hitaasti (en kuuntele kirjoja kuin normaalinopeudella).
Koodinimi Hélène on siis niin sanottu biofiktiivinen
romaani, jossa oikean historiallisen henkilön tarinasta kerrotaan fiktion
keinoin ja ainakin joiltakin osin fiktiivisesti. Australialainen Nancy Wake
syntyi vuonna 1912 ja karkasi ankeiden kotiolojen takia 16-vuotiaana
maailmalle. 1930-luvun puolivälissä Wake työskenteli journalistina Pariisissa
ja matkusti työnsä takia muun muassa Itävallassa ja Saksassa. Sodan sytyttyä
hän liittyi Ranskan vastarintaliikkeeseen ja paettuaan Iso-Britanniaan hänet
värvättiin Special Operations Executive -agenttiyksikköön ja pudotettiin
Ranskaan johtamaan vastarintaliikkeen aseellisia soluja.
Lawhonin romaani keskittyy Nancy Waken vaiheisiin Ranskassa
ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Tarinaa kuljetetaan kahdessa
aikatasossa. Varhaisemmassa lähdetään liikkeelle vuodesta 1936 ja Pariisista, missä
amerikkalaisen lehden freelancereportterina työskentelevä Nancy Wake opettelee
ystävättärensä opastamana pariisittaren elämää ja kiehuu raivosta, koska ei saa
sukupuolensa takia alallaan ansaitsemaansa arvostusta. Juttukeikalla Wienissä
Nancy joutuu silmätysten Obersturmführer Wolffin ja tämän ruskeapaitojen
kanssa. Kohtaamisen seurauksena Nancy alkaa vihata natseja kiihkeästi ja vannoo
tekevänsä kaikkensa taistelussa näitä vastaan.
Romaani alkaa kohtauksella, jossa Hélène matkustaa 29.2.1944
Liberator-pommikoneen kyydissä ja hänet pudotetaan toverinsa Hubertin kanssa Auvergnen
ylängölle. Tarkoituksena on aseistaa ja kouluttaa metsissä piileskeleviä
ranskalaisen vastarintaliikkeen soluja sekä toteuttaa koko joukko sabotaaseja
ennalta sovittujen aikataulujen mukaisesti. Normandian maihinnousu lähenee, sen
lukija tietää, mutta aikalaisilla ei ollut varmaa tietoa, toteutettaisiinko
maihinnousuyritystä ylipäätään, saati onnistuisiko se. Jälleen Nancy Wake työskentelee
erittäin miehisessä ympäristössä, mikä lisää osaltaan hengenvaarallisen tehtävän
vaikeuskerrointa melkoisesti.
Luin Koodinimi Hélènen fiktiivisenä, erittäin
viihdyttävänä ja tunteisiin vetoavana romaanina. Samalla pohdin, tarinan tosipohjaisuuden
tietäen, että kyseessä on sota- ja rakkausromaanin emansipatorinen yhdistelmä,
joka on suunnattu erityisesti naislukijoille. Twitterissä toimittaja ja
kriitikko Kai Hirvasnoro totesi jättäneensä kirjan kesken sen lörpöttelevän
tyylin takia. Kepeä kerronta oli hänen mielestään liikaa ristiriidassa rankan
aiheen kanssa. Itse suhtaudun hieman vastahakoisesti kohderyhmäajatteluun, ja
toivoisin, että yleistävästä nais-mies-jaottelusta voisi kirjallisuudesta
puhuttaessa luopua. Mutta siitä huolimatta pidän Koodinimi Hélèneä nimenomaan
naislukijoille suunnattuna, vaikka luonnollisesti kuka tahansa voi sen lukea ja
siitä nauttia.
Lawhon siis kertoo Nancy Waken tarinan vetävästi ja tunteisiin
vetoavasti. On suurta, leiskuvaa ja karrelle polttavaa rakkautta, on kihelmöivää
jännitystä, kammottavia kauhun ja pelon hetkiä, vihaa ja katkeruutta mutta myös
kostonhimoa ja suurta tyydytystä voiton koittaessa. Natsien loputon mielikuvitus
julmuuksien toteuttamisessa ei tullut yllätyksenä, ja niitä Lawhon kuvaa
armollisesti vain muutamassa kohtauksessa. Sen sijaan Ranskan
vastarintaliikkeen toiminnasta tiesin entuudestaan vähemmän, joten näkökulma
oli itselleni tuoreehko.
Lukiessani muistelin myös tuntemuksiani Natasha Lesterin
romaanin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus, 2021), joka perustuu löyhästi
valokuvaaja Lee Millerin elämään ja kokemuksiin toisen maailmansodan aikana.
Olin sen luettuani ja Lee Millerin elämästä guuglailtuani melkoisen turhautunut.
Millerin pojan julkaisema elämäkerta olisi pitänyt ja pitäisi suomentaa, ei
tällaista hänen elämäänsä härskisti ryöstöviljelevää höttöä.
Lawhon kertoo romaaninsa loppusanoissa käyttämistään
lähteistä ja siitä, missä kohdin on päätynyt tekemään kaunokirjallisia
ratkaisuja, jotta tarina etenisi sujuvammin. Nancy Wakesta on julkaistu useita
elämäkerrallisia teoksia, ja niistä ehdottomasti kiinnostavin on hänen itsensä
kirjoittama muistelmateos The White Mouse. Senkin toivoisin käännettävän
suomeksi, sillä Nancy Wake on todellakin superkiinnostava historiallinen
henkilö. On jo aika nostaa esiin myös naisten osuus toisessa maailmansodassa.
Jälkiguuglailuni perusteella yllättävin löytö itselleni oli vain
pari vuotta sitten suomeksi julkaistu romaani Sankaritar (Minerva, 2020),
jonka on kirjoittanut Imogen Kealey eli Darby Kealey ja Imogen Robertson.
Romaani on siis ilmestynyt alkukielisenä samana vuonna (v. 2020) kuin Koodinimi
Hélène, mutta suomennettu huomattavasti rivakammin. Aihe on mitä
ilmeisimmin ollut niin sanotusti ilmassa.
Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène (The Code Name Hélène)
Suomentanut Päivi Rekiaro.
Docendo 2023. 541 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
