Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

 

Maagisrealistinen historiallinen veijariautofiktio. Jokseenkin hankalaa on tavoittaa kattavaa määritelmää Juha Ruusuvuoren romaanille Keskusteluja vainajien kanssa! Onneksi määritteleminen ei ole mitenkään pakollista, vaan romaanista saa vain nauttia ja hämmästellä kirjailijan ajatuksenjuoksua ja oivaltavaa mielikuvittelua. Loppuun päästyään löytää vielä sivun mittaisen luettelon lähteistä, joista tekijä on teokseensa ideoita ja aiheita ammentanut.

Romaanin minäkertoja on Juha Ruusuvuori -niminen mies, kirjailija, joka on yllättäen menettänyt vaimonsa ja jäänyt siis leskeksi. Surullinen tapahtuma on suistanut miehen elämän totutuilta raiteiltaan, ja hän alkaa pohdiskella ehkä vähän liikaakin tuonpuoleiseen siirtyneitä sukupolvia. Seurauksena on elävien ja kuolleiden välisen rajan rakoilu.

Esivanhemmat alkavat keskustella Ruusuvuoren kanssa, ja mies ottaa tehtäväkseen selvittää, mitkä hänen ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä ovat peräisin mistäkin. Tarkoituksena on ruotia läpi sekä isän että äidin puoleiset sukulinjat, jolloin reitistä muodostuu mukavasti paraabelin muotoinen kuvio Hämeestä Helsingin kautta Pohjanmaalle.

Matkakumppanikseen Ruusuvuori saa sekarotuisen koiransa Reinon, joka kommentoi menoa ja kohdattuja vainajia sarkastisesti. Kirjailijalla on suunnitelmansa, mutta nopeasti käy ilmi, ettei vainajia pysty juurikaan hallitsemaan. He ilmiintyvät milloin mihinkin keskusteluun heittämään sekaan omat kommenttinsa. Vaiteliaista hämäläisesi-isistä ei saa juttua kiskottua hohtimillakaan, kun taas jotkut toiset ovat rasittavankin suulasta porukkaa.

Suvussa kulkeneet anekdootit ja tarinat ruoditaan läpi, uusia paljastuu ja vanhoistakin uusia ulottuvuuksia. Arka kohta Ruusuvuoren omassa elämässä, kipeä isäsuhde, saa sekin lievennystä asettuessaan osaksi tarinakudelmaa.

Keskusteluja vainajien kanssa on erikoinen lukukokemus. Se vaatii lukijalta keskittymistä ja antautumista omintakeiselle kerronnalle. Ruusuvuori ei ole lähtenyt kirjoittamaan perinteistä sukusaagaa, vaan ote on rennon veijarimainen. Maagisrealistista tyyliäkään ei kannata kavahtaa. Aaveiden kanssa keskustelu sujuu Ruusuvuorelta mukavasti, ja Reino-koiran välikommentit viimeistään vapauttavat tunnelman.

Romaanin pohjavire on kuitenkin vakava. Olemme lenkki sukupolvien ketjussa. Kovin vähän voimme tietää toisistamme, saati ennen meitä eläneistä. Mutta jotakin jälkiä voi kuitenkin löytyä. Mitä hennompia ne ovat, sitä arvokkaammilta ne tuntuvat.

 

”Menneet, olevat ja tulevat ovat samaan vyyhteen kiedottuja erivärisiä lankoja,
mikä värjätty nokkosella, mikä sipulilla. Ei niitä voi erottaa toisistaan.”

 

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa
WSOY 2024. 237 s.

Arvostelukappale.

P.S. Juha Ruusuvuori sai tästä romaanista Keskusteluja vainajien kanssa Turun Kirja- ja Ruokamessujen yhteisen Kirja à la Carte 2024 -palkinnon. 

Melina Marras: Para (Yösydän 1)

 

Kymmenisen vuotta sitten Riku Karjalainen julkaisi YouTubessa Finland-nimisen huikean hienon timelapse-videon, johon on ikuistettu komeita maisemia lähinnä Pohjois-Suomesta. Neliminuuttisen videon kohdassa 3.21 on muutaman sekunnin mittainen välähdys syysasuisesta Paavolan tammesta, joka sijaitsee Lohjansaaressa Lohjalla. Viimeistään tämä video teki Paavolan tammesta kansallisen julkkiksen, vaikka oli se toki tunnettu paikallisena nähtävyytenä ja retkikohteena aikaisemminkin.

Satoja vuosia vanhan komea tammi seisoo nuorehkon istutetun kuusimetsän keskellä. Tunnelma paikalla on epätodellinen. Onneksi pääsin lopulta monien kariutuneiden aikomusten jälkeen poikkeamaan paikalla pari vuotta sitten keskikesällä. Kohde ja noin kilometrin mittainen luontopolku lehtomaisemassa ovat kokemisen arvoisia minä vuodenaikana tahansa, olettaisin.

Paavolan tammi. 
Jos käyt tammella, 
kierrä tammen 'taakse', 
siellä on lava, jolta pääsee koskettamaan runkoa.
Puun juuria ei saa talloa!

Onneksi ehdin tammella jo käydä, sillä luettuani Melina Marraksen kauhuromaanin Para katselisin kuuluisaa tammea ja sitä ympäröivää metsää hieman toisin silmin!

Paran miljöö on Lohjalla Lohjanjärvellä sijaitseva Lohjansaari. Kannen synkeässä kuvassa on tunnistettava Paavolan tammi, ja tammella onkin merkittävä osuutensa tarinassa. Sen mahtavat juuret ulottuvat syvälle maaperään ja toimivat väylänä, jota pitkin lohjansaarelainen Yöselän suku ja rajakansan puolielävät pitävät yhteyttä ja kulkevat toistensa maailmoihin. Realistinen, jopa idyllinen maaseutukylä toimii jonkinlaisena mytologisen kauhun ja pahuuden kulissina.

Nykyhetken eli kesän 2023 tapahtumat käynnistyvät, kun leskeksi jäänyt nelikymppinen Mikko muuttaa 11-vuotiaan Roihu-poikansa kanssa Helsingistä Lohjansaaressa sijaitsevaan tyhjillään ja hylättynä olevaan Yöselän kartanoon. Kartano on kuulunut aiemmin Mikon vaimolle Varpulle. Yllättäen kuollut Varpu-vaimo ei ole kertonut kodistaan ja lapsuudestaan mitään miehelleen. Siksi hänelle tulee ikävänä yllätyksenä, miten nuivasti ja jopa avoimen vihamielisesti häneen ja Roihuun Lohjansaarella suhtaudutaan. Tulokkaat eivät ole tervetulleita, kaikkein vähiten Yöselän suvun jäsenet. Haaveet huippuravintolan perustamisesta pihan navettarakennukseen alkavat kohdata vastoinkäymisiä toisensa perään.

Lähes ensitöikseen Roihu lähtee tutustumaan pihapiiristä alkavaan metsään ja löytää kartanon mailta salaperäisen mökin, jonka ovi on tiukasti teljetty kiinni ulkopuolelta. Sisällä on kuitenkin jokin synkkä ja pelottava olento, jonka Roihu uteliaisuuttaan ja ymmärtämättömyyttään tulee päästäneeksi vapauteen.

Vähitellen lukijalle avataan saaren synkkää menneisyyttä. Parikymmentä vuotta aikaisemmin saarella on riehunut jokin kammottava peto, joka on siepannut lapsia ja raadellut kuoliaaksi aikuisia miehiä. Kaikki tämä liittyy jotenkin Varpuun ja myös Roihuun sekä kaikkiin Yöselän suvun jäseniin.

Marras hyödyntää sumeilematta suomalaisen kansanperinteen synkempää puolta ja kauhukirjallisuuden ja ylipäätään kauhugenren perinteitä. Lopputulos on paikoin melkoista verikekkeriä. Lohjansaari kuvataan eristyneenä, jossakin vähän toisessa todellisuudessa ja menneessä ajassa elävänä yhteisönä ja alueena, jonne pelastuslaitos ja poliisi kyllä tarpeen tullen poikkeavat mutta jossa esimerkiksi kadonneet lapset eivät tunnu herättäneen kovinkaan kummoisia toimenpiteitä. Ihmisruumiin osien hävittämisessä naapurinmummon komposti on oiva piilopaikka!

Kustantajan tietojen mukaan Para aloittaa Yösydän-trilogian. Omaan makuuni tämä on muutamaa astetta liiankin suoraviivaista löyhkäävillä sisäelimillä mässäilyä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, ja vielä yksi kierros tiukkaa toimittamista olisi voinut antaa kokonaisuudelle kaipaamani ryhtiä.

Vaikka 11-vuotias Roihu on keskeisessä osassa tapahtumia ja yksi näkökulmahenkilöistä, on Para kuitenkin aikuisten tai nuorten aikuisten kauhua, ei missään nimessä lastenkirjallisuutta. Koska kirjoissa ja lukemisessa ei ole ikärajoja, nuoret kokeneet lukijat ja kauhun ystävät voivat toki kirjaan myös tarttua.

Melina Marras: Para. Yösydän 1
Nysalor-kustannus 2024. 342 s.

Ostettu.

Melina Marras on aiemmin julkaissut kauhunovellikokoelman Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita (Kustannus Aarni, 2019) nimellä Karoliina Heinola.

Nysalor-kustannus on pieni ja ketterä kustantamo, joka keskittyy julkaisemaan spekulatiivista fiktiota eli kauhukirjallisuutta, fantasiakirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta sekä jännityskirjallisuutta, monenlaista vanhaa kirjallisuutta ja roolipelejä. Sanalla sanoen kaikkea sellaista, mitä kustantamon omistaja Matti Järvinen haluaa julkaista.

Nysalor-kustannus julkaisee erityisesti vanhaa, tekijänoikeuslain suojasta vapautunutta kirjallisuutta, mutta kustannusohjelmaan on mahdollista ottaa myös uudempaa suomennoskirjallisuutta ja jopa uusia suomenkielisiä teoksia. Kustantamo ottaa teoksista suhteellisen pieniä painoksia mutta pyrkii pitämään kaikki julkaisunsa aina saatavilla. Kustannusstrategia mahdollistaa kirjojen myymisen kohtuullisen edulliseen hintaan.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)

 

Paljoa emme tiedä siitä, mitä todella tapahtui ja miksi maailma kylmeni. Muistan, kuinka alkukesästä Herran vuonna 1000 näimme sinisen tähden ilmestyvän taivaalle. Saimme sanan Konstantinopoliin, että Antikristus, Valkoinen noita, oli hyökännyt lännen kuninkaiden kimppuun. Ilmestyskirjan petojen kanssa hän kulki maiden halki kuin jäinen puhuri, repi alas muurit, tornit ja kirkot, surmasi hallitsijat ja pyyhki kristittyjen sotajoukot tieltään. Viimeiseksi kuulimme, että Babylonin portto oli jo lähestymässä laumoineen Roomaa.

Elokuun lopulla, kesken helteisen iltapäivän, tunsin kuinka Blachernain palatsin portaat vapisivat jalkojeni alla. Maa valitti ja järkkyi. Marmoripylväät halkeilevat. Valtava jyrinä repi taivaita. Tummat pilvet kiisivät Kultaisen sarven lahden ylle myrskytuulen nopeudella, ja äkkiä hirmuinen lumimyräkkä peitti kaiken alleen. Sinä päivänä vanha maailma loppui.

NESTORIOS MALEÏNOKSEN, KEISARIN KRONIKOITSIJAN KÄSIKIRJOITUS,
KONSTANTINOPOLISSA HERRAN VUONNA 1007

Niilo Seväsen Ikitalven polku -fantasiaromaanin alkuun lainatussa, eräänlaisena prologina toimivassa fiktiivisessä kronikanpalasessa kuvataan tyhjentävästi tarinan alkutilanne. Eletään ’Herran vuotta’ 1007, seitsemän vuotta kronikassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, jolloin silloinen tunnettu maailma on rajun maanjäristyksen jälkeen kylmennyt äkillisesti ja rajusti, ja tarinan tapahtumat käynnistyvät Konstantinopolissa ja Italian Paviassa.

Konstantinopolissa hulttiomaisen luutunsoittaja Orfeuksen hääsoittokeikka ylhäisön palatsissa päättyy karusti, kun kesken kaiken paikalle rynnistää hänen siskonsa Ksenia seitsemänvuotiaan tyttärensä Hallan kanssa. Ksenia vaatii Orfeusta auttamaan häntä ja Hallaa, jonka heidän perässään olevat tuntemattomat miehet haluavat kaapata mukaansa. Tilanne on kaoottinen, ja sitten kaikki pimenee.

Herätessään Orfeus huomaa olevansa hävityksen keskellä vahingoittumattoman Hallan kanssa, mutta Ksenia ja tämän vainoajat ovat kadonneet jäljettömiin ja loput paikalla olijat ovat pääosin vainajia. Alkaa hengästyttävä vaarojen täyteinen pakomatka halki jääkylmän maan ja jäitä kolisevan meren. Ketä tai mitä he pakenevat ja mihin, ei varsinaisesti ole selvää Orfeukselle mutta ei toisaalta muillekaan. Selvää on vain, että he ovat jatkuvassa hengenvaarassa, eikä pysähtyä voi. Odottamattomaksi oppaakseen Orfeus ja Halla saavat salaperäisen, telepaattisesti ihmisten kanssa kommunikoivan ketun.

Konstantinopolin palkkamurhaajien mestari Arkadios saa oudosti käyttäytyviltä venetsialaisiksi itseään väittäviltä muukalaisilta tehtäväksi etsiä ja vangita Hallan. Mestari lähettää matkaan parhaat ja uskollisimmat palkkamiekkansa Skadin ja Orm Punaisen. Skadin isä on aikoinaan tullut pohjoisesta Svean maasta ja äiti on kotoisin Antiokiasta. Verenperintönsä takia Skadi on häikäisevän kaunis nainen, mutta taitojensa takia myös tappavan vaarallinen.

Samaan aikaan Paviassa leskeksi jäänyt ja seitsemän vuotta sitten taisteluiden melskeisiin poikansa kadottanut keisarinna Theofana saa tietää, että luostarin kellareissa luonnottomasti tajuttomana vuosikausia virunut pohjanmies on herännyt. Miehellä saattaisi olla tietoa kadonneesta Otto-pojasta, joten Theofana uhmaa neuvonantajiaan ja lähtee tyrmään tapaamaan miestä.

Lisäksi Hallan kintereillä on vielä salaperäinen, suurikokoinen, ilmeisen vaarallinen ja kasvonsa huolella metallisella naamiolla kätkevä mies. Kaikki tahoillaan panevat merkille, että sininen tähti on jälleen syttynyt taivaalle.

Kaiken keskipisteenä oleva Halla-tyttö on erityinen lapsi. Hän erottuu joukosta ulkonäkönsä puolesta, sillä hänellä on hyvin vaalea iho ja kultaiset hiukset. Lisäksi silmät ovat huomiota herättävän siniset. Orfeus myös aavistaa, että hääpitojen tapahtumissa Hallalla oli oma kummallinen osuutensa. Kuka tai mikä tyttö oikein on, ja mitä ihmettä oudot viholliset hänestä niin kiihkeästi haluavat?

Hallan ajatuksiin lukija pääse sujahtamaan tämän unien kautta. Ne ovat ainoat romaanin minämuodossa kerrotut osuudet. Unimaailmassa Halla kohtaa valvemaailman ihmisiä ja olentoja, mutta he ovat muuttaneet muotoaan. Unien kautta Halla saa vihjeitä ja varoituksia tulevista tapahtumista.

Ikitalven polun ennakkouutisessa Sevänen kertoo, että häntä ovat innoittaneet kirjoitustyössä Kalevala ja kirjailijat Mika Waltari, Aino Kallas, Umberto Eco, J. R. R. Tolkien ja George R. R. Martin. Eipä siis todellakaan ihme, että Ikitalven polku teki niin suuren vaikutuksen! Luetellut kirjailijat ja heidän teoksensa ovat viimeistä lukuun ottamatta omiakin suuria kirjarakkauksiani. Ilmeisesti ne ovat olleet myös Seväsen lukemistoa jo pitkään, sillä vaikutus kyllä näkyy, mutta juuri oikealla tavalla eli omaan tyyliin sujuvasti sulautettuna.

Kaunokirjallisten fantasiavaikutteiden lisäksi Sevänen on kutonut omaperäiseen tarinaansa kosolti historiallisia faktoja ja yksityiskohtia sekä Kalevalan lisäksi runsaasti pohjoismaista mytologiaa. Niin, miksiköhän olen tästä romaanista ja sen aloittamasta sarjasta niin vaikuttunut?! Tämä alkaa nimittäin ällistyttävästi kuulostaa ainesluettelolta, jossa kerron, mistä kaikesta onnistunut ja vaikuttava fantasiaromaani mielestäni rakennetaan!

Pidän Seväsen kirjoitustyylistä, joka painottuu vahvasti toimintaan ja sujuvaan dialogiin. Kuvittelisin, että tähän lopputulokseen pääseminen ei ole ollut ihan helppoa. Tai mistäpä sen tiedän, mutta monesti tämäntyyppiset massiivisehkot fantasiatarinat pitävät sisällään hitaita ja luvalla sanoen pitkäveteisiä selitys- ja jaaritteluosioita. Sevänen sen sijaan menee suoraan asiaan, ja maailmantilan selittäminen pidetään minimissä myöhemminkin.

Lukija saa itse koota tiedonmuruja matkan varrelta ja yrittää niistä sitten rakentaa kokonaisuutta. Todella paljon tuntuu vielä jäävän hämärän peittoon ihan tarkoituksellakin, koska tarina jää sillä tavoin kesken, että sen olettaa jatkuvan suoraan seuraavassa osassa.

Ikitalven polku on selkeästi aikuisille suunnattu fantasiaromaani. Kuten olen monesti ennenkin todennut, kaunokirjallisuudelle on todella hankalaa ja pääosin turhaa asetella ikärajoja. Arvaan, että moni lukemaan tottunut yläkouluikäinenkin lukija ahmii tämän ihastuneena eikä hätkähdä yhtään, mutta en tätä ihan pienimmille ja herkimmille silti varsinaisesti suosittele. Monet kohtaukset ovat taitavasti rakennettuja, vaikuttavia ja pelottavia, eikä brutaalilta väkivallalta ja yliluonnollisilta, paikoin etovilta kauheuksilta vältytä. Keventäviä elementtejä, kuten huumoria tai romantiikkaa, on mukana niukasti.

Ikitalvi-sarjasta tulee varmasti todella eeppinen, oikea tapaus fantasiagenressä. Ainakin kaikki merkit ovat nyt ilmassa.

Ikitalven polun henkilöt eivät tiedä, mistä luonnonmullistukset, ilmaston muuttuminen sietämättömän hyytäväksi ja ikitalvessa liikkuvat myyttiset pedot ovat peräisin tai mikä ne aiheuttaa. Lukijalla on heihin nähden pieni etu puolellaan, sillä Ikitalvi-sarjalle on ilmestynyt eräänlainen johdantonovelli Talven portti. Suosittelen sitäkin lämpimästi, vaikka hyytävää siinäkin on meno. Se ei paljasta romaanin tai tulevien osien juonta, mutta antaa vähän lisätaustaa ja helpottaa myös seuraavan osan ilmestymisen odottamisen aiheuttamaa tuskaa.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)
Gummerus 2024. 398 s.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen (ilm. 13.3.2024)
Upeat kannet Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.

Ostettu.

Magdalena Hai: Isetin solmu - Royaumen aikakirjat 2

 

Miten ihmeessä käy näin, että oltuani aivan lääpälläni Magdalena Hain uuden Royaumen aikakirjat -sarjan upeaan aloitusosaan Kolmas sisar ja vannottuani odottavani sille kiihkeästi jatkoa, en sitten olekaan saanut tartuttua jatko-osaan? En, vaikka houkuttelevan muhkea ja ulkoasultaan viimeisen päälle huoliteltu Isetin solmu toimitettiin minulle kotiin ihan omaksi?

Ei kai tälle mitään järkisyytä ole oikeasti olemassa. Jonkinlaisena tekosyynä voinee pitää sitäkin, että tunsin unohtaneeni liikaa aloitusosan tapahtumista. Mistä siinä oikein olikaan kyse? Entä mistä löytäisin lukuaikaa tälle ihastuttavalle paksukaiselle? Puolitoista vuotta tähän pähkäilyyn ihan suotta kului, eikä aika ainakaan tuota muistamiskuviota helpottanut. Onneksi olin aloitusosasta kirjoittanut blogijuttuuni melko perusteellisen lähtötilannekuvauksen, joka vähän helpotti kärryille kipuamisessa.

Painetun kirjan takaosassa on ihanasti huomioitu huonomuistiset lukijat kattavalla henkilöluettelolla, mutta seuraaviin osiin toivoisin alkuun (tai jonnekin!) jonkinlaista aiempien osien juonitiivistelmää. Se voisi kummasti keventää alkuponnisteluja. Mutta tällä kertaa oli siis pärjättävä ilman.

Kieltämättä hieman haparoin alkuun Hain luomassa universumissa, sen ulottuvuuksissa ja rinnakkaisissa todellisuuksissa. Mutta yllättävän nopeasti tarina jälleen imaisi syövereihinsä. Hailla on totisesti kertojanlahjat hallussaan! Kirjan taittuessa jo loppupuolelleen en voinut jälleen kerran olla harmittelematta, miten kertakaikkisen väärin on, kuinka harva on tämän upean tarinan pariin löytänyt.

Royaumen aikakirjojen tähänastiset osat ovat – aivan huikeita! Sarjasta pitäisi kaiken järjen mukaan ulkomaisten kustantamoiden käydä kiivasta huutokauppaa, sen filmausoikeuksista pitäisi tapella verissä päin ja oheistuotemarkkinoiden olisi käytävä kuumina! Vaan mikä on totuus? Kirjailija paljasti jossain vaiheessa viime vuoden myyntiluvut, ja ne olivat kyllä pysäyttävät. Totuus on karu. Meillä on todella, todella kovatasoista nuortenkirjallisuutta, jota käytännössä kukaan ei osta.

Kirjasarja lähti erittäin suotuisin tuulin liikkeelle. Kolmas sisar oli vuonna 2018 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, ja olisi oikein hyvin voinut voittaakin palkinnon. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous voitti ja on erinomainen teos, mutta Kolmas sisar ei sille ainakaan häviä missään mitassa. Kirjasta oli arvio kaikissa pääpäivälehdissä, Yle teki jutun ja toistakymmentä kirjablogia julkaisi siitä postauksen. Ylistyskuoro oli jokseenkin yksiääninen.

Isetin solmun ilmestymisestä on siis kulunut pitkälti toista vuotta. Siitä on ilmestynyt kolme blogijuttua. Kolme! (Kurkkasin nämä tiedot kirjailijan kotisivuilta.) Syksyllä 2022 kirja nappasi Kuvastaja-palkinnon, joka kuuluu niihin kirjapalkintoihin, joista ei juuri mainintoja päivälehtien kulttuurisivuilla ole.

Ei voi kuin ihailla kirjailijoita, jotka tällaisessa tilanteessa jatkavat työtään. Samalla harmittaa rankasti omakin saamattomuus, vaikka valitettava totuus on, että blogillani ja somenäkyvyydelläni on hyttysenkakan verran vaikutusta kirjamarkkinoilla.

Isetin solmu on siis ihan yhtä hieno nuorten aikuisten spefiromaani kuin Kolmas sisarkin. Edelleen tapahtumapaikkoina ovat Royaume ja Maa, mutta nyt mukaan tulee myös tekokuu Wbn-12. Tarinassa on siis kaiken runsaan fantasiamateriaalin lisäksi myös scifisäikeitä. Tekokuuta hallitsevat haltijat, joiden osuus on myös isompi tarinassa kuin muistan Kolmannessa sisaressa olleen. Kirjan nimihenkilö Iset on tekokuuta hallitsevan haltijaylimys Nenetin tytär ja taitava parantaja. Isetillä on ratkaiseva osuutensa tarinan loppupuolella, mutta sitä ennen hänen sisaruksensa Seth ja Nepthys häärivät tahoillaan hyvinkin aktiivisesti.

Juoni on jälleen ällistyttävän monipolvinen ja kerroksellinen, mutta todettakoon nyt ainakin, että musta noita Minuit on vanginnut entisen hallitsijakumppaninsa ja sisarensa Auben meripihkataikaan ja hallitsee nyt yksin Royaumea. Auben entinen hovinoita Renardine on rakastunut Minuitiin ja tekee kaikkensa päästäkseen tätä lähelle. Minuit kuitenkin joutuu työntämään kauniin noidan pois ja suoraan Nepthyksen syliin. Osa noidista liittoutuu haltijoiden kanssa syrjäyttääkseen Minuitin vallasta.

Ennen kaikkea haltijat haluavat palata Maahan, jonka ihmiset ovat miltei lopullisesti pilanneet. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin Rehtori hallitsee Lyceumia. Seth kumppaneineen saa tehtäväksi tuhota Rehtorin. Välikappaleiksi päätyy tietämättään rehvakas metsänhenki Niemann.

Edelleen Hai punoo varsinaisen juonen lomaan runsaasti kuumaa eroottisesti latautunutta romantiikkaa. Kun pareissa on osapuolina milloin mitäkin lajia noidista ihmisiin ja metsänhenkiin, meno on välillä melkoista kyytiä. Sukupuoli muuttuu tällaisessa ympäristössä merkityksettömäksi sivuseikaksi. Seksiin suhtaudutaan varsin mutkattomasti ja positiivisesti. Se tuo iloa ja lämpöä, ja se on aina molempien osapuolien mielestä mukavaa ja toivottua, parhaimmillaan huumaavaa ja tajunnanräjäyttävää.

Olen kovin ihastunut aikamatkustukseen, ja Isetin solmussa sitä on runsaasti! Pidin myös huumorista, joka pilkahtelee kiitettävän usein tapahtumien lomassa. Välillä huumori on aika mustaakin. Haltijat esimerkiksi päättävät ratkaista Maata kohdanneen totaalisen ympäristökatastrofin varsin ’luovasti’. Olin jossain vaiheessa jo melkoisen huolissani, miten kirjailija oikein aikoi kaikki juonisotkut selvittää, mutta ihan turha oli huoleni, tietysti. Mielenkiintoista on taas aikanaan nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa!

Kirjailijan sivuilta löytyy monenlaista kiinnostavaa, kuten kirjatrailereita ja teosten soittolistat.

Magdalena Hai: Isetin solmu
Otava 2021. 687 s.
Kansi Nina von Rüdiger.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 

Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Suomalaisen lukuharrastajan on vaikea tajuta, että esimerkiksi Higashinon uusinta suomennettua romaani Namiyan puodin ihmeet on myyty kaikkiaan jo ällistyttävät 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon.

Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka. Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Tähän mennessä suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kahden oivallisen ja hyvin japanilaisen arvoitusdekkarin jälkeen kustantamo on päätynyt julkaisemaan Higashinolta jotain toisenlaista, sillä Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin. Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Maaginen realismi yhdistyy mukavasti positiiviseen pohjavireeseen. Harvoin tulee kirjaa lukiessaan näin hyvälle mielelle.

Kolme pikkurikollista pakenee rikospaikalta, mutta pakoautoksi varastettu Toyota Crown jättää kolmikon yllättäen tielle. Onneksi heillä on valmiiksi katsottuna lähistöltä autiotalo, jossa voi kaikessa hiljaisuudessa odotella aamun valkenemista. Talo on itse asiassa hylätty sekatavarakauppa, jonka on aikoinaan omistanut kauppias Yūji Namiya -niminen mies. Kauppa on ollut suljettuna kymmeniä vuosia, ja kauppiaan kuolemastakin on kulunut jo 32 vuotta.

Seutu on kuolemanhiljainen, mutta siitä huolimatta etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kaverusten ällistykseksi kirje. Se on osoitettu sekatavarakauppa Namiyalle. Miehet avaavat kirjeen. Siinä nimimerkin taakse kätkeytyvä naishuippu-urheilija kääntyy hankalan moraaliseettisen pulmansa kanssa sekatavarakaupan omistajan puoleen. Mukana on palautuskuori, joka pitää laittaa takaoven edessä olevaan maitolaatikkoon.

Ajankulukseen miehet ryhtyvät miettimään vastausta naisen kysymykseen. Ällistyksekseen he huomaavat vastauskuorensa katoavan maitolaatikosta. Saman tien etuovella on jo vastaus heidän kirjeeseensä. Mitä oikein on meneillään? Pian he tajuavat olevansa jonkinlaisessa aikakapselissa, jossa aika kuluu hitaammin kuin ulkopuolella. Kirjeet tulevat yli kolmenkymmenen vuoden takaa 1980-luvulta!

Higashino on kehitellyt riemastuttavan ajatusleikin, jossa ajassa matkustaminen tapahtuu kirjeitse. Romaanin rakenne on tosiaan palapelimainen, ja Higashino on onnistunut mainiosti välttämään ilmeisen kaavamaisuusansan. Palaset loksahtelevat paikoilleen vähitellen, ja lopullinen kuvio paljastuu lukijalle vasta viimeisten palojen löytäessä paikkansa. Esimerkiksi puodin lähellä sijaitseva lastenkoti Marumitsue alkaa vilahdella neuvojen pyytäjien tarinoissa yhä taajempaan, joten kannattaa pitää sitä silmällä.

Namiyan puodin ihmeet -romaanissa ratkottavat ihmisten kimurantit ongelmat ovat tavallaan hyvin japanilaisia. Esimerkiksi nuori nainen kysyy neuvoa tilanteessa, johon hän on taloudellisten ongelmien vuoksi päätynyt. Päivätyö toimistoassistenttina ei elätä häntä, joten hän tekee vanhemmiltaan salaa seuralaispalvelutyötä yökerhossa. Miten edetä, jotta voisi perustaa oman yrityksen? Miehet kauhistuvat ja suuttuvatkin kysymyksestä, mutta antavat lopulta kerrassaan oivallisen neuvon.

Pulmat ovat lopulta hyvin yleisinhimillisiä, ja ratkaisut, joihin neuvoa pyytävät saamiensa neuvojen avulla päätyvät, ovat järjestään positiivisia. Aina ei tosin alkuun siltä vaikuta. Lohdullinen on myös ajatus, joka alkaa vähitellen kirkastua Namiyan puodin sedältä apua saaneiden mielessä: hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2022. 316 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 

Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.

Lainattu kirjastosta.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa

 

Salla Simukan kirjailijanura alkoi kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (WSOY) ilmestyi. Parinkymmenen vuoden aikana Simukka on julkaissut koko joukon kirjoja, joista tunnetuimmat ja melkoista menestystä kansainvälisestikin ovat Lumikki-trilogian romaanit Punainen kuin veri, Valkea kuinlumi ja Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2013–2014). Lisäksi Simukka on kirjoittanut erilaisia yhteisteoksia eri tekijöiden kanssa sekä kääntänyt merkittävän määrän teoksia.

Tästä kaikki alkaa on vahvasti kauhuaineksin maustettu parisuhderomaani. Nova ja Isla ovat olleet kymmenen vuotta yhdessä. Parisuhteessa on ollut ongelmia jo pitkään, mutta siitä huolimatta naiset ovat puoli vuotta sitten ostaa yhteisen talon nimeämättömän pikkukaupungin liepeiltä mäntymetsän keskeltä. Maastoon sulautuva syrjäinen talo on Novan kaikkien toiveiden täyttymys, ja pandemia on antanut puhtia sen hankinnalle.

Nyt kuitenkin on tullut aika tehdä kipeä mutta pakollinen päätös erosta. Tunteita kuohuttanut keskustelu on käyty illalla, ja sen päätteeksi Nova ja Isla ovat päätyneet nukkumaan yhdessä. Aamulla Isla on noussut ennen Novaa. Hänen ällistyksekseen Isla ei tunnu muistavan lainkaan, että he ovat eroamassa, vaan käyttäytyy kuin kaikki olisi heidän välillään hyvin.

Nova on menestynyt kuvittaja. Hän on onnistunut saamaan pitkän apurahan suomalaisen kansanperinteen kauhuaineksista kertovan teoksen kuvittamiseksi. Kylillä kulkevat kuolleet kiehtovat hänen mielikuvitustaan. Miten olisi luontevinta kuvata kuolleita? Tarinoissa he tuntuvat olevan aivan kuin elävätkin, mutta heidän käyttäytymisensä paljastaa heidän jo menneen.

Työnteko ei kuitenkaan luista, koska eroasia on edelleen ratkaisematta. Isla ei halua keskittyä käytännön asioihin vaan sulkeutuu omaan työhuoneeseensa väitöskirjansa pariin. Samaan aikaan keittiön kuiva-ainekaapissa pääsee valloilleen keittiökoisaongelma ja Nova alkaa kuulla omituisia ääniä. Onko hänen metsästä löytämässään vanhassa matkalaukussa kenties jotain ötököitä?

Novan näkökulmasta kerrottujen tapahtumien lomassa on joukko paikalliseen kansanperinteeseen liittyviä tarinoita, jotka alkavat pian kummallisesti nivoutua yhteen Novan yhä kummallisemmaksi käyvän arjen kanssa. Mitä oikein tapahtuu? Onko Isla kaikkien omituisten ilmiöiden takana vai liittyvätkö ne jotenkin taloon ja sen menneisyyteen? Mitä tapahtui talon suunnitelleelle arkkitehdille ja hänen puolisolleen?

Seksuaalisen monipuolisuuden kuvaajana Simukka on kokenut konkari, mikä näkyy keskeisen teeman luontevana käsittelynä. Sen sijaan ilmastonmuutoksen ja luontokadon Novalle aiheuttama ahdistus ja maailmantuska purkautuvat kirjan sivuille paikoin luentomaisesti. Selvennettäköön nyt tässä väärinkäsitysten välttämiseksi, että samat teemat ahdistavat minuakin. Teemat sopivat kyllä hyvin surun ja pelon rajamaastoa luotaavaan kauhuromaaniin, ovathan ne todellakin erittäin pelottavia ja ahdistavia.  

Tästä kaikki alkaa on mitoiltaan miltei pienoisromaani. Novan ja Islan tarinaan nivoutuu monenlaista häiritsevää ja omituista, jopa inhottavaa. Melko pian lukija alkaa rakennella saamiensa vihjeiden avulla teorioita siitä, mistä oikein on kysymys. Omat päätelmäni eivät kovin pahasti menneet harhaan. Kotimaisen kauhun kentällä on hyvin tilaa, ja sinne nopealukuinen Tästä kaikki alkaa sujahtaa aivan mainiosti.

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
Tammi 2022. 169 s.
Kansi Sanna Mander.

Ennakkokappale.

Kaari Utrio: Vaskilintu

 

Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.

Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.

Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.

Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!

Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.

Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Kirjasto.