Simone Buchholz: Purppurasade #naistenviikko2024

 

Sisukas suomalainen minikustantamo Huippu ja sen omistaja, kääntäjä Anne Kilpi ovat julkaisseet viimeisen osan saksalaisen Simone Buchholzin Hampurin syyttäjä Chastity Rileysta kertovasta dekkari- ja romaanisarjasta. Purppurasade on sarjan kymmenes ja näillä näkymin siis viimeinen osa tätä uskomattoman upeaa sarjaa.

Kilpi päätyi aikanaan suomentamaan sarjan aloitusosan Revolverherz (2008) vuonna 2019 nimellä Revolverisydän ja jatkamaan sitten osalla kuusi Krokotiiliyö (Blaue Nacht, 2016) vielä samana vuonna. Krokotiiliyö on palkittu Crime Cologne Award -, Deutscher Krimipreis - ja Radio-Bremen-Krimipreis-palkinnoilla. Buchholz ei siis ole todellakaan mikä pikkutekijä rikoskirjallisuuden alalla. Suomennosjärjestyksestä olen kirjoittanut edellisen osan Hotel Cartagenan esittelyn yhteydessä.

Olen siis lukenut nyt kaikki suomennetut osat eli yhteensä kuusi teosta Chas Riley -sarjaa. Edellisen, dramaattisen Hotel Cartagenan yhteydessä olen todennut, että kirjat voi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Päätösosa Purppurasade tekee mielestäni tästä poikkeuksen. Se kannattaa lukea vasta Hotel Cartagenan luettuaan. Nämä kaksi viimeistä osaa muodostavat tavallaan parin ainakin siinä mielessä, että Purppurasateessa paljastuu väkisinkin olennaisia asioita edellisestä osasta.

Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä vähemmän se on mielestäni ollut poliisidekkarisarja, ja tämä viimeinen osa on jo melko kaukana siitä. Rikoksia tässäkin käsitellään, mutta enää vain sivujuonessa ja siinäkin varsin yliolkaisesti. Huomio on vallan muualla. Hotel Cartagenan tapahtumien jäljiltä Chas Riley ja hänen työtoverinsa ovat pahasti tuuliajolla. Kaikki ovat tahoillaan olleet pitkillä sairauslomilla. Kun Hampurissa kokonainen kortteli päätyy tuhopolton kohteeksi ja joukko asukkaita kuolee, päätyy muutama tutuista poliiseista kuin huomaamatta takaisin työhön. Loput hoitavat vielä itseään ja toisiaan eri menetelmin.

Chastity Riley on viettänyt kuukausia tuijottelemalla alppiruusun kasvua, mutta glasgowlaiselta asianajajalta saapuva kirje sysää hänet lopulta liikkeelle. Itselleenkin yllätykseksi hän lähtee meren yli katsomaan, millainen on talo, jonka hänen tuntematon tätinsä on jättänyt hänelle perinnöksi. On aika tutustua isän juuriin ja suvun perintöön, vaikka helppoa se ei muutenkin vielä toipilaalle ole. Entä millainen nainen hänelle talonsa testamentannut täti oikein on ollut?

Alkuperäisteoksen nimi on River Clyde, jolla viitataan Glasgow’n läpi virtaavaan Clydejokeen. Joki onkin yksi Purppurasateen henkilöistä, joka aika ajoin kommentoi Chastity Rileyn vaikeaa retkeä kohti juuriaan. Sitten eräässä pubissa tapahtuu odottamaton kohtaaminen, ja lopulta Chas saa kerättyä riittävästi rohkeutta tädin talolle menemistä varten. Siellä mukaan alkaa tulla maagisen realismin ulottuvuuksia, jotka eivät kuitenkaan tunnu lainkaan omituisilta. Tietysti Chas juo viskiä tätinsä haamun kanssa!

Haikea tämä viimeinen Chas Riley -romaani on. Ja upea.

Simone Buchholz: Purppurasade (River Clyde)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu, 2024. 281 s.

Lahja kustantajalta. Kiitos 💜💜💜

Chas Riley -sarjan suomennokset:

Revolverisydän
Krokotiiliyö
Verikuu
Mexicoring
Hotel Cartagena
Purppurasade

 

Sitoutumiskammoisesta reipasotteisesta kaunottaresta ja tinkimättömästä syyttäjästä kertovan romaanisarjan viimeinen osa sopii mainiosti Tuijata-blogin #naistenviikko-haasteeseen.

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla

 

Jos et vielä ole tutustunut Triesten poliisin persoonalliseen komisario Proteo Laurentiin, muuta asiantila viipymättä! Pidin kovasti ensimmäiseksi lukemastani Veit Heinichenin dekkarista Karstin kuolleet, mutta tämän kesän yksi parhaista lukemistani kirjoista on oivallinen Kuolema odotustilassa. Se on syyttään lojunut luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani, mutta kannatti totisesti ottaa se lopultakin lukuun!

Kuolema odotuslistalla on ilmestynyt vuonna 2003, ja sen nykyhetki on 2000-luvun alku, jolloin Silvio Berlusconi kannattajineen johtaa Italiaa. Äänenpainot ovat maassa muuttuneet, eivätkä suinkaan Proteo Laurentin ja hänen kollegojensa ja ystäviensä haluamaan suuntaan. Muutos ilmapiirissä näkyy myös poliisin arjessa, ja komisario Laurenti saa ikäväkseen todeta, että hänellä on poliisivoimissa vahvoja vastustajia, jotka haluavat kammeta hänet pois virastaan.

Romaanissa seurataan niin komisario Laurentin ammatillisia kuin yksityiselämän asioitakin. Edellisen tarinan tapahtumista on vierähtänyt vähän aikaa, ja Laurenti vaimoineen on päätynyt kaupungin ulkopuolella sijaitsevan komean vaikkakin vähän rapistuneen huvilan omistajiksi, kun pariskunnan ystävä oikeuslääkäri Galvano oli ehdottanut heille vaihtokauppaa. Vanha mies halusi nauttia kaupunkiasunnon mukavuuksista, ja pariskunta voisi maalla vaikka hankkia koiran. Uusi asunto puutarhoineen on projekti, joka tuntuu elvyttävän Laurentien väljähtynyttä avioliittoakin.

Oivallisesta ja kaikin puolin moitteettomasti tehdystä vaihtokaupasta sikiää vielä odottamattomia ongelmia, mutta Heinichen on kirjoittanut rikosjuoneenkin kuvion, joka liittää Laurentien huvilan tapahtumiin. He saavat naapurikseen salaperäisen kirjailijan, jolla taitaa olla tappajat kintereillään...

Rikosjuoni liittyy häikäilemättömään kansainväliseen ihmis- ja sisäelinkauppakuvioon. Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, että Triesteen hiljattain avatulla korkean profiilin kauneuskirurgiaklinikalla tapahtuu kulissien takana jotain paljon häijympää kuin rahakkaiden julkkisten rasvaimuja. Kuvioon kuuluu, että kaupungin silmäätekevät suojelevat klinikan toimintaa, koska sen ympärillä liikkuvat todella suuret rahat.

Samanaikaisesti kahdesta suunnasta kohdistuu klinikan toimintaan uhka. Pariisilaisen journalistin Lorenzo Ramses Freyn raskaana ollut vaimo on joutunut työmatkallaan Maltassa liikenneonnettomuuteen ja menehtynyt nopeasti vammoihinsa sairaalassa. Surun murtama mies saa lopulta selville, että vaimolta on sairaalassa poistettu kaikki sisäelimet. Mitä oikein tapahtui? Alkaa hellittämätön jahti, joka tuo Ramseksen lopulta Triesteen.

Samaan aikaan Bukarestissa Romani Dimitrescu saa tietää kaksosveljensä kuolleen Triestessä. Veli oli matkustanut Italiaan luovuttaakseen toisen munuaisensa maksua vastaan, mutta nyt hän ei enää palaisi perheensä luo. Romani päättää seurata veljensä jälkiä ja kostaa tämän puolesta.

Heinichen rikkoo jonkin verran tapahtumien kronologiaa, joten tarkkana saa lukija olla tarinan kieputuksessa. Vyyhti on kuitenkin melkoisen koukuttava kaikkine sivujuonteineen. Mukana on myös huumoria keventämässä mustansynkeää aihetta. Oman mausteensa tarinaan tuovat niin Proteo Laurentin sotkuiset naisasiat kuin miehen omintakeinen koiran hankintakin. Väkisin eläkkeelle siirretty Galvano on myös hykerryttävä tyyppi, eivätkä Laurentien herkulliset ravintola-ateriat ja riehakkaat illanvietotkaan ole lainkaan hullumpia.

Kuolema odotuslistalla on palkittu Italiassa Premio Franco Fedeli -palkinnolla. Palkintonsa teos on ehdottomasti ansainnut. Lämmin suositus!

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla (Tod auf der Warteliste)
Suom. Anne Kilpi. 414 s.
Kustantamo Huippu 2021.

Arvostelukappale.

Monika Helfer: Missä isä on?

 

”Hän takertui yhteen [kirja]pinoon, joka kaatui ja vei hänet mukanaan. Isä kaatui lattialle ja kuoli. Ilo oli ollut hänelle liikaa. Hän eli kuusikymmentäseitsemänvuotiaaksi.”

Tämä lainaus on aivan itävaltalaisen Monika Helferin pienoisromaanin Missä isä on? lopusta. Sotaveteraani-isä Josef Helferin elämä päättyy traagisesti mutta samalla aavistuksen koomisesti kaatuvan kirjapinon alle. Josef Helfer oli aina rakastanut kirjoja yli kaiken ja oli jo aiemmin ollut vähällä kuolla niiden takia. Lopulta kirjat siis perivät miehestä voiton.

Kirjoja rakastavalle lukijalle, kuten minulle, Helferin autofiktiivinen teos on lähestulkoon täydellinen lukukokemus. Tosin kuuntelin Missä isä on? -romaanin äänikirjana. Sen lukee Sinikka Sokka, enkä voisi kuvitella tälle helmelle timanttisempaa lukijaa. Kuuntelukokemus oli miltei meditatiivinen.

Ihastuin Helferin lämpimään kertojanääneen jo Roskaväkeä-romaanin parissa pari vuotta sitten, ja Missä isä on? vain vahvisti rakkauttani. Roskaväkeä-romaanissa Helfer kertoo äidinpuoleisen sukunsa tarinaa. Helferin äidinäiti Maria ja äidinisä Josef kuuluivat ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävallan maaseudun vähäpätöisimpään liikkuvaan köyhään työväkeen, jota kutsuttiin halventavasti roskaväeksi.

Monika Helferin äiti Grete syntyi sodan alettua ja Josef-isän jo astuttua palvelukseen. Koska raskaus alkoi näkyä vasta aviomiehen lähdettyä sotaan, alkoi kylillä liikkua huhu, että lapsen isä ei olisikaan Josef. Valitettavasti epäilys pesiytyi vahvasti myös Josefin mieleen niin, ettei mies koskaan sanonut sanaakaan äpäräksi uskomalleen tyttärelle.

Missä isä on? kertoo nimensä mukaisesti lähinnä Helferin oman isän eli Vatin tarinan, mutta myös äiti Grete sekä Helferin sisaret, enot ja tädit sekä muut sukulaiset pääsevät luonnollisesti kirjan sivuilla. Teos on vahvasti autofiktiivinen, ja mukana on paljon metatekstiä, jossa kirjailija kertoo kirjan kirjoittamisprosessista. Kun hän kertoo äidilleen aikovansa kirjoittaa kirjan isästä, tämä kysyy, onko tulossa faktaa vai fiktiota. Kirjailija vastaa, että molempia, mutta todennäköisesti enemmän fiktiota, koska faktoja on käytettävissä niin vähän. Miten voi luottaa lapsuusmuistoihin ja moneen kertaan muuntuneisiin tarinoihin? Sisaruksilla tuntuu olevan kovin erilaiset käsitykset tapahtumista.

Josef menetti sodassa toisen jalkansa. Hän tapasi tulevan vaimonsa Greten sairaalassa, jossa tämä työskenteli sairaanhoitajana. Myöhemmin pariskunta veti vuorilla sijainnutta eräänlaista loma- ja toipilaskotia, johon saksalaiset sotainvalidit tulivat viettämään aluksi kesäkuukausia. Myöhemmin laitos alkoi toimia ympärivuotisesti. Näihin aikoihin sijoittuvat Monika Helferin varhaiset lapsuusmuistot isästä, jonka silmäterä oli laitokselle lahjoitettu upea kirjakokoelma.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisesta tulee myös Monika Helferille tärkeitä. Kun hän aikanaan julkaisee ensimmäisen oman teoksensa, on isän ilo ja ylpeys koskettavaa.

Monika Helferin vanhempien ja heidän perheensä tarinassa on paljon vaikeuksia ja synkkiäkin vaiheita. Menetyksistä ja murheista ei kuitenkaan puhuttu, vaan mentiin eteenpäin taakse pahemmin vilkuilematta. Lasten oli usein vaikea ymmärtää erilaisia tilanteita, joihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämän perinteen Helfer on halunnut omassa perheessään katkaista, joten onnettomuudessa kuolleesta tyttärestä puhutaan usein ja suoraan.

Roskaväkeä ja Missä isä on? muodostavat hienon kokonaisuuden, jonka voi huoleti nautiskella haluamassaan järjestyksessä, mutta ehdottomasti suosittelen molempiin tarttumista. Mikrohistorian kautta avautuu näköala viime vuosisadan tavallisten eurooppalaisten historiaan. Sotien varjot olivat mustat ja pitkät, ja ne vaikuttivat arjessa monin tavoin.  

Lämmin kiitos jälleen Kustantamo Huipulle ja Anne Kilvelle, että meillä on mahdollisuus nauttia näistä loistavista teoksista omalla äidinkielellämme. Kirjat eivät käänny itsekseen, eikä ole itsestään selvää, että edes parasta eurooppalaista nykykirjallisuutta käännetään suomeksi.

Monika Helfer: Missä isä on? (Vati)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 203 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Sokka.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Simone Buchholz: Hotel Cartagena

”Alkujaan tarkoitukseni oli suomentaa koko sarja järjestyksessä. Kun olin jo ostanut Revolverisydämen käännösoikeudet, lähestyi saksalaiskustantaja minua ja kysyi, olisiko mahdollista kääntää seuraavaksi sarjan kuudes osa. Kirjailijan kanssa oli näet sovittu aiempien osien uudelleenjulkaisusta editoituina laitoksina, ja mahdolliset käännökset haluttiin tehtävän aikanaan niiden pohjalta. Useimmissa muissa maissa käännökset on aloitettu vasta kuudennesta osasta.

Suostuin ehdotukseen, ja näin jälkikäteen ajateltuna päätös oli oikea. Krokotiiliyö on Simone Buchholzin läpimurtoteos ja palkittu Saksan dekkaripalkinnolla. Meriitit edesauttoivat, että kirja noteerattiin valtamedioissa, ja nuo positiiviset arviot olivat markkinoinnillisesti Huipulle todella tärkeitä. Niiden vaikutus on pitkälti varmistanut sen, että olen ylipäätään pystynyt jatkamaan sarjan julkaisua.”

Näin avautui Kustantamo Huipun takana uurastava kustantaja ja kääntäjä Anne Kilpi kustantamonsa Instagram-tilillä noin viikko sitten. Kyse on siis Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin hampurilaissyyttäjä Chastity Rileystä kertovasta dekkarisarjasta, jossa on toistaiseksi ilmestynyt yhdeksän osaa, mutta johon ymmärtääkseni on vielä tulossa yksi osa jossain vaiheessa.

Kustantamo Huipun idea on suomentaa laadukasta saksankielistä kirjallisuutta. Meidän suomalaisten dekkarifanien onni on ollut, että dekkarit ovat myös Anne Kilven sydäntä lähellä. Hänen työnsä ansiosta Buchholzin ja Veit Heinichenin dekkareita on nyt luettavissa myös suomeksi.

Buchholzin Hamburg Noir -sarja tosin on paljon enemmänkin kuin ’vain’ dekkarisarja. Intohimoisena dekkarifanina ja genren tulisieluisena puolustajana vähän sattuu näin sanoa, mutta totuutta on paha lähteä kieltämään. Buchholzin kieli ja tyyli ovat hiotun niukkoja ja taloudellisia. Selittelyä tai kuvailua kirjoissa on äärimmäisen vähän, mutta silti tarinat ovat täysiä. Hampurin Sankt Pauli on loistava miljöö rosoisille, paikoin raaoille ja hurjillekin rikostarinoille.

Rosoinen on Buchholzin päähenkilö Chas Rileykin. Nelikymppinen nainen ei kumartele sen pahemmin pomojaan kuin yleisiä moraalisääntöjäkään. Sydän on välillä karrella, mutta sitä ei näytetä kenellekään. Kunnon kännit ovat paras lääke vaivaan kuin vaivaan. Chas saapastelee miesten sydänten yli buutseillaan juurikaan sivuilleen vilkuilematta. Parasta on notkua ystävien kanssa epäilyttävissä baareissa aamuyöhön, kun ensin on huudettu kurkut käheiksi paikallisessa futismatsissa. Kuka voisi olla pitämättä tällaisesta dekkarisankarittaresta?

Sarjan yhdeksäs osa Hotel Cartagena ilmestyi Saksassa vuonna 2019 ja suomeksi vuonna 2022. Kyse on panttivankidraamasta, jonka keskelle Chastity ja hänen lähimmät työtoverinsa ja ystävänsä vahingossa joutuvat. Joukko on juhlimassa syntymäpäiviä hampurilaisen hotellin kattokerroksessa sijaitsevassa baarissa, johon kesken kaiken hyökkää joukko aseistettuja miehiä. Chastitylla on muitakin ongelmia kuin terroristit, ja tilanne on todella täpärä monella tapaa.

Tämän rinnalla kulkee toinen tarina, joka alkaa 1980-luvulta. Yhdeksäntoistavuotias Henning saa tarpeekseen surkeasta elämästään Hampurissa ja pestautuu Etelä-Amerikkaan suuntaavaan laivaan. Uusi elämä Kolumbiassa alkaa mukavasti, mutta hyviä vuosia ei ehdi kertyä montakaan, ennen kuin Henning värvätään huumekartelliin. Hänen tehtävänsä on järjestää kartellille kontaktit Saksassa kokaiinin salakuljetusta ja kauppaa varten. Vähitellen lukijalle alkaa hahmottua, miten tarinat aikanaan yhdistyvät.

Juoni ei siis ole kovinkaan perinteinen dekkarijuoni, vaan pikemminkin se on lainattu trilleriltä. Vaikka Hotel Cartagenassakin on toimintaa itse asiassa aika paljonkin, se ei silti ole perinteinen trillerikään. Se on taiten kirjoitettu kaunokirjallinen romaani, jossa on mukana virkavaltaa ja rikollisia ja jossa tapahtuu koko joukko rikoksia.

Buchholz kuvaa Hampuria ja sen väheksyttyä satamanseutua sekä elämän kolhimia henkilöitään rakastavasti ja arvostaen, kuin kertoen hyvistä ystävistään. Suosittelen Hotel Cartagenaa ja koko sarjaa lämpimästi niin dekkarifaneille kuin niillekin lukijoille, jotka eivät yleensä dekkareihin tartu. Lukemisjärjestys on mielestäni vapaa.

Mutta millaista on suomentaa ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta? Ei kovin ruusuista ainakaan Anne Kilven mukaan. Lainaan tähän vielä hänen Instagram-julkaisunsa lopun:

”Vielä tuolloin elättelin toiveita, että voisin mahdollisesti jossain vaiheessa suomentaa myös väliosat. Tilanteet ovat sittemmin kuitenkin muuttuneet. Dekkareille on tällä hetkellä todella vaikea saada käännöstukea, ja tämä on yksi keskeinen syy, miksi Chas Riley -sarjan seuraava suomennos (ja samalla sarjan päätösosa) ei ilmesty vielä tänä vuonna vaan joskus myöhemmin - sen eteen ainakin parhaani teen.

Oma näkemykseni nykytiedoilla on se, että jos olisin jatkanut suomennoksia järjestyksessä, olisin jo joutunut luovuttamaan.

Olen suunnattoman iloinen Chas Riley -dekkareiden saamasta positiivisesta huomiosta ja ymmärrän puuttuvien osien aiheuttaman harmituksen täysin. Krokotiiliyön takaumat kuitenkin onneksi paikkaavat aukkoja, joita neljän osan väliin jäämisestä väistämättä jää. Krokotiiliyössä Simone Buchholzin kerronta on lisäksi hioutunut siihen timanttiseen terään, jolla hän on saanut lukuisat palkintonsa.”

Miten sitten voimme parhaiten osoittaa tukemme vaikkapa Kustantamo Huipulle, tuolle pikkiriikkiselle laatukustantamolle? Tietysti lukemalla, kuuntelemalla, ostamalla ja lainaamalla sen kustantamia teoksia. Sekä tietysti vinkkaamalla niistä kavereille!

Simone Buchholz: Hotel Cartagena (Hotel Cartagena)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 281 s.
Kansi Taina Värri.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Suomennetut Chastity Riley -sarjan teokset:

Revolverisydän
Krokotiiliyö
Verikuu
Mexikoring
Hotel Cartagena

Bloggausjonon purkua, osa 1.

 

Kirjablogipiireissä tunnetaan hyvin termi ’bloggausjono’: pöydänkulmalla kasvaa pino jo luettuja kirjoja, joista ei vielä ole kirjoitettu blogiin juttua. En ole juurikaan bloggausjonosta aiemmin kärsinyt, koska en ole ylipäätään pitänyt tavoitteena kirjoittaa kaikesta lukemastani. Jostain syystä viime keväänä tilanne kuitenkin salakavalasti muuttui. Luin ja kuuntelin kirjoja, joista olin saanut ennakko- tai arvostelukappaleen, ja halusin kirjoittaa niistä, mutta en vain saanut aikaiseksi.

Pinossa on nyt 14 kirjaa, ja kuin vaivihkaa sen rinnalle on alkanut kehkeytyä uusi pino tuoreempia bloggaamattomia! Jotain on tehtävä. Helpoin menetelmä on vain purkaa pino ja lajitella kirjat. Osa lähtee lahjoituksena kirjastoon, osa lainaan ystäville ja joku ehkä omaankin hyllyyn talteen.

Päätin kuitenkin tavoistani poiketen kirjoittaa koko pinon kirjoista koontipostauksen. Kirjoitan rehellisesti useita kuukausia sitten lukemistani kirjoista tänne sen, mitä niistä on jäänyt mieleen. Muistin tueksi kurkistan takakansitekstejä, mutta sen kummempaa uudelleenluentaa en tee. Katsotaan, mitä irtoaa!

Koska jutusta olisi tullut tuhottoman pitkä, jaoin pinon kahtia. Tässä siis osa 1:

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King)
Suom. Aleksi Milonoff
Atena 2022. 500 s.
Äänikirjan lukija Fiona Musanga.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain alkukeväästä 2022 kustantajalta ennakkokappaleen Maaza Mengisten muhkeasta romaanista Varjokuningas. Teos on ollut Booker-palkintoehdokkaana, ja kirjailija Mengiste oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2022. En kuitenkaan saanut tartuttua 500-sivuiseen ennakkokappaleeseen, mutta kun suomennos ilmaantui äänikirjapalveluihin, otin sen kuunteluun. Ihan helpoin äänikirja tämä ei ollut, mutta alkuun päästyäni tulin imaistuksi sen maailmaan.

Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan 1930-luvun puoliväliin, jolloin fasistisen Italian joukot hyökkäävät maahan, jota eurooppalaiset nimittivät Abessiiniaksi. Keisari Haile Selassie pakeni maasta Englantiin ja jätti kansansa sotimaan ylivoimaista valloittajaa vastaan. Ukrainan sodan juuri alettua ja presidentti Zelenskyin asetuttua vahvasti maansa ja kansansa johtoon myös sodan aikana laittoi kirjan tapahtumat kehyksiinsä. Koska taisteluja on johdettava, päättivät vastarintaan asettuneet etiopialaiset lavastaa keisarin. Valekeisarin henkivartija, entinen piika Hirut on romaanin mielenkiintoinen päähenkilö. Myös naiset tarttuivat aseisiin.

Hieno, koskettava ja ajatteluttava romaani sodasta ja naisten asemasta. Jonkinlaiset taustatiedot Etiopian historiasta ovat avuksi alkuun pääsyssä.

 

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja (The Storyteller of Casablanca)
Suom. Taina Helkamo.
Otava 2022. 336 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tunnustan, että en tuntenut kovin suurta paloa tarttua menestyskirjailija Fiona Valpyn ’aistivoimaiseksi’ historialliseksi romaaniksi hehkutettuun teokseen Casablancan tarinankertoja, jossa historiallinen taso sijoittuu vuoteen 1941. Päätin kuitenkin kokeilla kirjaa äänikirjana, ja lopulta pidin kirjasta itsellenikin yllätykseksi kohtalaisen paljon.

2010-luvun alussa englantilaisen Zoen aviomies lähetetään työkomennukselle Marokkoon Casablancaan, ja pariskunta pienen vauvansa kera muuttaa kauniiseen taloon kaupungin hyväosaisten alueelle. Näkökulma on noin kolmikymppisen Zoen, jonka arki uudessa maassa ja kaupungissa käynnistyy vähän onnahdellen. Maan tavan mukaan talossa on myös taloudenhoitaja, joten aikaa vauvanhoitoon ja ajatteluun on runsaasti. Jokin on pariskunnan avioliitossa vikana, mutta mikä, avautuu lukijalle verkalleen.

Zoe löytää lastenhuoneen lattialankun alta salaisen kätkön, jossa on muutamia vanhoja esineitä sekä nuoren tytön päiväkirja toisen maailmansodan alkuvuosilta. Talon entisten asukkaiden tarina alkaa kiehtoa Zoeta ja hän lukee päiväkirjamerkintöjä (täysin epäuskottavasti) pienissä erissä. Zoe alkaa vähitellen voida paremmin, ja ratkaiseva käänne tapahtuu, kun hän alkaa tehdä tilkkutyötä ja osallistua vapaaehtoistyöhön naisten ja lasten auttamiseksi. Romaanin lopussa aikatasot tietyllä tavalla yhdistyvät.

Valpy on saanut eri aikatasot punottua kiinnostavasti yhteen, vaikka kovin realistinen ratkaisu ei ole. Mutta jos pystyy heittäytymään tarinaan, tulee viihdytetyksi ja kokee muutaman yllätyksenkin. Tyydytyksekseni osan yllätyksistä arvasin etukäteen, mikä ei vähentänyt niiden arvoa.

Valpylta on juuri ilmestynyt suomeksi toinen romaani Rue Cardinalen ompelijattaret, joissa jo nimenkin mukaisesti taas tehdään käsitöitä. Tällä kertaa on kyse ’vavahduttavasta’ historiallisesta romaanista, joka sijoittuu Pariisiin vuoteen 1940. Mukana on myös nykyajan taso. Katsotaan, tartunko vai en. Kenties äänikirjana tämäkin tulee ahmaistua.

Aiden Thomas: Hautausmaan pojat (Cemetery Boys)
Suom. Inka Parpola.
Karisto 2022. 372 s.
Äänikirjan lukija Miiko Toiviainen.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aiden Thomasin YA-fantasiaromaania Hautausmaan pojat on asiantuntevissa piireissä kehuttu kovasti. Sain kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen, mutta päädyin ottamaan kirjan kuuntelukaverikseni heinäkuun lopun mustikkamättäille. Jälleen voin todeta, että kuunteleminen taisi lopulta olla viisas valinta, sillä huomasin viihtyväni oikein hyvin eläytyvästi lukevan Miiko Toiviaisen äänen kanssa metsässä.

Kustantaja toteaa ”yltäkylläisen YA-romaanin yhdistelevän murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.” Kyllä vain, ja lisäksi mukana on vahva transsukupuolisuuteen liittyvä juonne ja kiihkeää teinierotiiikkaa mutta myös aimo annos huumoria. Päähenkilö Yadriel on naisen ruumiiseen syntynyt poika, mitä hänen isänsä ei hyväksy.

Romaanin maailma on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, eivätkä kaikki yksityiskohdat enää ole kirkkaina mielessäni, mutta joka tapauksessa pohjana on meksikolaisten perinteinen usko, että kerran vuodessa kuolleiden päivänä vainajat palaavat keskuuteemme. Kirjan maailmassa kyse ei ole vain uskomuksesta, vaan niin tapahtuu oikeastikin. Yadrielin perhe ja suku vartioi hautausmaita ja auttaa kuolleita siirtymään tuonpuoleiseen sekä palaamaan kuolleiden päivänä tapaamaan omiaan. Miehet toimivat tässä vaarallisessa tehtävässä, ja naiset toimivat parantajina.

Yadriel vihkiytyy salaa miesten eli brujojen rooliin ja saa hoitaakseen nuoren vainajan Julianin hengen, joka ei halua siirtyä pois elävien maailmasta. Julian on ollut eläessään oikean naistenkaatajan maineessa, mutta paljastuu, että hän onkin ollut oikeasti kiinnostunut miehistä. Kuviosta seuraa kimurantteja ongelmia, jotka kuitenkin jäävät sivuun, kun paljastuu katala juoni, joka uhkaa koko maailmaa. Lopussa on siis oikein kunnon rymistelyt hyvän ja pahan taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta!

 

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Alt vi inte sa)
Suom. Sirje Niitepõld.
Like 2022. 326 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo.
Ennakkokappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sain Sara Osmanin romaanista Kaikki mikä jäi sanomatta ennakkokappaleen, mutta kuuntelin sen kesän aikana äänikirjana. Ratkaisu ei ollut tälle teokselle paras mahdollinen, sillä siinä on kolme nuorta naisminäkertojaa ja vielä lisäksi eri aikatasoja ennen ja jälkeen aivan loppuun sijoittuvan kohtalokkaan juhannuksen traagisia tapahtumia. Äänikirja on toteutettu vain yhdellä lukijalla, joten kärryillä pysyminen pelkästään kuuntelemalla ei ole aivan vaivatonta. Saan toki syyttää vain itseäni tästä tekemästäni valinnasta, joka ei tee täyttä oikeutta kirjalle.

Tästä kirjasta jäi myös kovin vähän mitään mieleen. Takakansitekstissä avataan asetelma kuitenkin aika hyvin:

”Amanda on bilehile, jonka menneisyydessä painaa pikkuveljen itsemurha. Sofia on toisen polven somalimaahanmuuttaja ja lakifirman uusin kiinnitys, jolla on paineita olla työssään paras. Caroline on kultalusikka suussa syntynyt influensseri, jolla on poikaystävä ja luksuskoti.

Päällisin puolin kaikki on ystävysten välillä kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Valheiden ja petosten verkko nousee pintaan Carolinen juhannusjuhlissa, ja kaikki mikä on jäänyt sanomatta päästetään ilmoille - traagisin seurauksin.”

Kirjan kohtalokkaan juhannuksen jälkeisissä osuuksissa puhuu Amanda, joka on päätynyt suljettuun laitokseen. Amandalla ei selvästikään ole kaikki kunnossa, mutta mikä on juhannuksena suistanut hänen mielensä raiteiltaan? Se paljastuu vasta aivan lopussa, mutta sitä kohti mennään vääjäämättä kirjan muissa luvuissa. Varsinainen jännitysromaani tai dekkari Kaikki mitä jää sanomatta ei ole, vaikka markkinointimateriaalissa niin vihjataankin. Taitavasti rakennettu se kyllä on, mutta dekkariodotuksin lukemaan lähtenyt saattaa pettyä. Ehkä oma nuiva suhtautumiseni johtuu osittain tästä myös.

Alle kolmikymppisten tukholmalaisnaisten ongelmat eivät oikein jaksaneet minua sytyttää, varsinkin, kun kaikki ongelmat yritetään kaikin keinoin pitää piilossa. Tärkeintä on, miltä näyttää, muusta viis. Toisten ihmisten käyttäminen omiin tarkoituksiin on etovaa, enkä pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, osaa jopa inhosin. Mutta tunnustan, että en oikein päässyt tähän sisälle kuten se mitä ilmeisimmin olisi ansainnut.

 

 

Ann Cleeves: Kulovalkea (Wild Fire). Shetlanninsaarten murhat 8.
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Outi Vuoriranta.
Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ann Cleevesin dekkareiden suurimmat ansiot ovat niiden kiehtova miljöö eli Shetlanti sekä päähenkilö komisario Jimmy Perezin sympaattisuus. Dekkarijuonet eivät ole mitenkään poikkeuksellisen kekseliäitä tai tunnelma jännittävä, mutta tämänkaltaisten leppoisahkojen brittiläisten poliisi- ja arvoitusdekkareiden ystäville Cleevesin tuotanto on oivallista luettavaa. Vähän harmillisesti suosittu ja ihan kohtalaisen hyvä tv-sarjaversio näistä kirjoista elää ihan omaa elämäänsä sotkien lukijan (ainakin minun) orientaatiota.

Kulovalkea on Shetlanninsaarten murhat -sarjan kahdeksas ja ainakin näillä näkymin viimeinen osa. Perezin oma elämäkin on saamassa uuden käänteen, joten on ilmeisesti aika sanoa hyvästit. TV-sarja sen sijaan voi vielä hyvinkin jatkua, niin kauas niiden tarinat ovat toisistaan loitontuneet.

Kulovalkeassa Perez työryhmineen joutuu selvittämään paikkakunnalle muuttaneen lontoolaisperheen lastenhoitajan murhaa. Perhe on ostanut talon ja remontoinut sen mieleisekseen, mikä ei suinkaan ole miellyttänyt paikkakuntalaisia. Kaiken kukkuraksi talon entinen omistaja on tehnyt itsemurhan talon piharakennuksessa. Nyt lastenhoitaja on murhattu ja ripustettu samaan paikkaan hirttoköyden jatkoksi. Perez ja kumppanit penkovat tapausta tuttuun tyyliin ja lukijalle ripotellaan vihjeitä, mutta ratkaisevan vihjeen kirjailija pitää visusti omana tietonaan siihen asti, että Perez sen oivaltaa.

 

Simone Buchholz: Mexicoring (Mexikoring)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2021. 302 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Niskanen.
Arvostelukappale.

Fanitan rankasti Saksan kiistattoman dekkarikuningattaren Simone Buchholzin Chastity Riley -sarjaa, jota Kustantamo Huippu ja kustantaja-suomentaja Anne Kilpi ovat meille suomalaisille lukijoille pukanneet luettavaksi. Vuonna 2021 suomeksi ilmestynyt Mexikoring on neljäs sarjasta suomennettu osa, ja muistan sen luettuani ajatelleeni, että se on tähänastisista Chas Riley -kirjoista selvästi paras. Ei todellakaan ihme, että se on aikanaan saanut Saksassa ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin palkinnon.

Kirjan nimi Mexikoring viittaa Hampurin toimistokortteliin, josta löytyy nuoren miehen ruumis poltetusta autosta. Autoja on roihunnut Hampurissa öiseen aikaan tiheään tahtiin, mutta nyt löytynyt uhri on ensimmäinen. Tapausta tutkiva Chas Riley ja hänen työparinsa Stepanovic päätyvät Bremeniin asti tutustumaan libanonilaistaustaisiin maahanmuuttajayhteisöihin ja niiden välisiin julmiin valtakamppailuihin.

Tutkinnan lomassa kulkee toinen tarinan taso, jossa kuolleen nuorukaisen nuoruudenrakastettu Aliza kertoo omaa tarinaansa. Vaikuttava ajankohtainen yhteiskunnallinen romaani, jota suosittelen myös niille, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät

 

Saksalainen kirjailija Zoë Beck on tehnyt vaikuttavan ja monipuolisen uran muun muassa kirjailijana, kustantajana ja kääntäjänä. Hän on saanut töistään kymmeniä palkintoja ja tunnustuksia. Romaanituotantoon lukeutuu useita rikosromaaneja ja trillereitä.

Vuonna 2020 ilmestyneestä teoksestaan Minun silmäni näkevät (Paradise City) Beckille myönnettiin Vuoden paras jännitysromaani -palkinto Saksassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään perinteisestä dekkarista tai trilleristä, vaan Minun silmäni näkevät on synkeän dystooppinen tieteisromaani. Siinä on toki jännitys- ja trillerielementtejäkin, mutta luokittelisin sen siitä huolimatta ennemmin scifiksi kuin dekkariksi.

Tapahtumat sijoittuvat johonkin tulevaisuuteen, ei kovin kauas, mutta kuitenkin. Maailma on kohdannut ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia ongelmia, kuten merenpinnan nousun. Pohjois-Saksan rannikkokin on muuttanut muotoaan. Ihmiskunta on myös kärsinyt laajoista ja tuhoisista tautiaalloista, kuten tuhkarokkoepidemiasta, joka on karsinut väestöä rajusti.

Monet nykyajan uhkakuvat ovat toteutuneet. Valtio ja hallitus kontrolloivat tiukasti mediaa, ja ihmisten terveystietoja tarkkaillaan heihin istutetun sirun avulla reaaliaikaisesti. Kätevää, jos saa esimerkiksi sydänkohtauksen, sillä sirun välittää jo ennakko-oireista tiedon hoitaville tahoille ja ambulanssi lähtee liikkeelle. Mutta systeemissä on tietysti varjopuolensa, vaikka vastustajien ääntä ei julkisuudessa juuri kuulu. Kaupunkien ulkopuolella on kuitenkin alueita, joissa asuu paralleeleiksi kutsuttuja ihmisiä. He eivät halua olla mukana systeemissä eivätkä anna asentaa terveyssirua itseensä.

Suomalaisen lukijan ällistykseksi romaanin päähenkilö on Liina Järvinen, jonka äidin suku on kotoisin Tampereelta. Romaanissa on lyhyt mutta Liinan elämän kannalta ratkaiseva takaumajakso, jonka Liina viettää Suomessa ja Tampereella.

Liina työskentelee Gallus-nimisessä yrityksessä, jonka tarkoituksena on tarkastaa valtiollisten lähteiden jakamaa informaatiota ja paljastaa sen todellinen luonne. Työ on vaarallista ja siksi huippusalaista. Edes Liinan vanhemmat eivät tiedä hänen todellista ammattiaan. Galluksen on perustanut yliopisto-opintojensa jälkeen Liinan nuoruudenrakastettu Yassin. Mukana ovat myös Özlem ja Olga, kumpikin Liinan luotettuja ystäviä. Silti kukaan heistä ei tiedä Liinan arkaluontoista salaisuutta.

Gallus ryhtyy tutkimaan tapausta, jossa naisen kerrotaan tulleen shakaalin raatelemaksi metsäalueella. Nainen on menehtynyt vammoihinsa. Uutinen haiskahtaa Galluksen väen neniin vahvasti, joten Liina lähetetään tutkimaan tilannetta paikan päälle. Sitten Galluksen omaa väkeä alkaa joutua tuhoisiin onnettomuuksiin. Ovatko he sohaisseet jotain liian arkaluontoista?

Mitä silmäni näkevät on siis polttavan ajankohtainen ja pelottavan todentuntuinen tulevaisuudenkuvaus. Beck ei selittele maailmaansa, vaan heittää lukijan suoraan keskelle tapahtumia. Takaumien kautta avataan jonkin verran Liinan henkilökohtaista menneisyyttä. Tapahtumat etenevät nopeasti, ja yleistunnelmaltaan romaani on synkeä ja painostavakin. Voiko tässä muka käydä jotenkin hyvin? Voiko oikeasti luottaa kehenkään?

Zoë Beck: Minun silmäni näkevät (Paradise City)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2022. 300 s.
Kansi Taina Värri.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Simone Buchholz: Verikuu

 

Hampurin poliisissa St. Paulin alueella syyttäjänä työskentelevä Chastity Riley saa työparikseen osavaltion rikospoliisin yksiköstä 44 Ivo Stepanovicin, kun suuren mediakonsernin pääkonttorin edestä löytyy kummallisen rikoksen uhri. Yksi talon esimiesportaan jäsenistä on teljetty alastomana ja huumattuna suureen häkkiin. Mitä ilmeisimmin miestä on pahoinpidelty tai kidutettu raa’asti ennen paikalle kuljettamista.

Vieläkin oudommaksi tilanteen tekee, että konsernin työntekijät ovat joko vain ohittaneet häkin töihin mennessään tai pysähtyneet paikalle sen verran, että ovat ehtineet sylkäistä häkkiin suljettua miestä. Poliisi on hälytetty vasta puoli tuntia sen jälkeen, kun ensimmäiset henkilöt huomasivat häkin.

Chastityn kanssa samaan aikaan rikospaikalle saapuu hänen uusi väliaikainen työparinsa Stepanovic, joka ottaa oitis ohjakset käsiinsä. Mediatalossa tunnelma on poliisin silmin omituinen. Juuri kukaan ei tunnu olevan järkyttynyt kollegan kohtalosta, vaan pikemminkin ilmassa on huonosti salattua vahingoniloa ja pahansuopuutta. Kukaan ei osaa tai halua myöskään kertoa poliisille uhrista oikein mitään. Mies itse ei osaa kertoa tapahtuneesta mitään, mistä olisi poliisille apua.

Sitten mediakonsernin pääkonttorin edestä löytyy toinen häkki, jossa vapisee yksi talon johtajista alastomana, tokkuraisena ja kauttaaltaan väkivallan merkein kirjottuna.

Mitkä asiat uhreja yhdistävät? Mitä tekijä haluaa häkillä ja kiduttamisella kertoa? Onko joku muukin vielä vaarassa?  

Nelikymppinen, uransa sivuraiteelle ajanut viinaan ja miehiin menevä Chastity Riley on Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin karheapintainen päähenkilö, jonka tutkimuksista ja sotkuisista ihmissuhdekuvioista on julkaistu Saksassa yhdeksän kirjaa. Niistä on suomennettu toistaiseksi kolme eli sarjan ensimmäinen osa Revolverisydän, kuudes osa Krokotiiliyö ja viimeisimpänä tämä seitsemäs eli Verikuu. Buchholzia suomentaa Anne Kilpi, jonka omistama kustantamo Huippu julkaisee suomennokset.

Buchholzilla on omanlaisensa kirjoitustyyli, joka sopii kuin nyrkki silmään Chas Rileyn ja kumppaneiden kuvaamiseen. Kumpi sitten on aiheuttanutkaan kumman, lienee yhdentekevää. Hampurin vähän nuhjuisen St. Paulin alueen kujat, jokirannat ja kuppilat ovat oivallinen miljöö noir-tyyppiselle dekkarikerronnalle. Paketti on siis napakasti kasassa kaikin puolin. Napakoita ovat kirjatkin, alle 300-sivuisia ja väljästi taitettuja. Niissä ei ole mitään turhaa.

Juoni on kutkuttava yhdistelmä tuttuja dekkarikuvioita ja vähemmän tuttuja, yllättäviäkin vetoja. Buchholz ei vaivaudu selittelemään mitään. Eikä selittely kyllä sovi Chastityllekaan.

Simone Buchholz: Verikuu (Beton Rouge)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.

Arvostelukappale.

Lucy Fricke: Tyttäret

 

Miten vietiin joku kuolemaan? Mitä matkalla pitäisi puhua? Mitä syötäisiin? Pystyisikö hän ylipäätään vielä syömään? Saisimmeko kuunnella musiikkia? Pitää kaunista maisemaa kauniina? Mitä helvettiä sai haluta viimeisinä päivinä ja tunteina?

Berliinissä asuvat nelikymppiset Betty ja Martha ovat olleet ystävykset jo parikymmentä vuotta. Kummallakin on ollut omat kuvionsa ja pettymyksensä matkan varrella. Martha yrittää epätoivoisesti vielä tulla raskaaksi ennen nelikymmenvuotispäiväänsä, sillä sen jälkeen ei enää saa hedelmöityshoitoja ainakaan julkisella puolella. Betty on julkaissut urallaan yhden kirjan ja sairastanut pahan masennusjakson.

Suurimmat ongelmat tuntuvat kuitenkin liittyvän vanhempiin. Bettyn äidillä on ollut eri mittaisia miessuhteita koko Bettyn lapsuus- ja nuoruusajan. Betty on ehtinyt tai suostunut kiintymään vain heistä yhteen, italialaiseen Pasunistiin, joka viivähti perheessä viitisen vuotta ja katosi sitten jäljettömiin, kun Betty oli kaksitoistavuotias.

Marthan isä Kurt on ollut kelvoton isä ensimmäiset kolmekymmentä vuotta. Isä on alkanut pitää yhteyttä tyttäreensä vasta jäätyään leskeksi ja tultuaan vanhaksi. Nyt Kurt on myös vakavasti sairas. Syöpä on edennyt siihen pisteeseen, että Kurt on kaapinut kasaan kaiken vaatimattoman omaisuutensa ja varannut itselleen ajan sveitsiläiseltä eutanasiaklinikalta.

Enää puuttuu vain kyyti. Kurt vaatii, että nimenomaan Marthan on vietävä hänet klinikalle Kurtin vanhalla uskollisella Golfilla. Martha taas ei ole taannoisen vakavan kolarin jälkeen suostunut tarttumaan rattiin. Niinpä Bettyn on lähdettävä kuskiksi kummalliselle reissulle.

Sveitsiläisen klinikan sijaan kolmikko päätyy kuitenkin Italiaan, jossa Kurtilla on ollut nuorena ensimmäinen romanssinsa ja jonne Pasunisti on haudattu. Sekä Bettyä että Kurtia riivaa halu selvittää vanhat asiat ennen kuin on myöhäistä. Tosin Bettyn kohdalla on jo itseasiassa myöhäistä, koska hän tietää Pasunisti-Erneston kuolleen kymmenisen vuotta sitten. Mutta kuitenkin. Voisihan hän käydä edes miehen haudalla.

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani Tyttäret on palkittu Baijerin kirjallisuuspalkinnolla. Ei mikään ihme, sillä Tyttäret on monella tapaa hieno romaani. Fyysinen matka on tietysti jo kulunutkin vertaus matkalle omaan sisimpään. Mutta koska Bettyn ja Marthan sisimmät tuntuvat olevan vähintäänkin sekasortoisia, on heidän matkansa läpi Etelä-Euroopankin vähintään kaoottinen. Suunnitelmat vaihtuvat lennossa ja absurdeja kommelluksia sattuu tiheään tahtiin.

Tyttärien päähenkilö on minäkertoja Betty, joka välillä puhuttelee tarinaa kertoessaan Ernestoa sinäksi, välillä käyttää hänestä kolmatta persoonaa. Pasunisti-Ernesto on hänelle isähahmo ja etärakkaus, joihin hän on peilannut kaikkia omia epäonnisia miessuhteitaan. Italiassa Bettylle kuitenkin vähitellen kirkastuu, että pikkutyttö ei kenties ole sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä ympärillä on tapahtunut. Erneston salaisuus ei aukene aivan helpolla, ja miehen kotikylässä naiskaksikko saa jokseenkin nuivan vastaanoton.

Fricken kertoma tarina on kiehtovasti samaan aikaan hauska ja koskettava. Vaikka naisten matkanteko sujuu lähinnä absurdeissa merkeissä, ei ole kyse mistään hulvattomasta komediasta. Ihan pinnan alla on traagisia sävyjä, jotka pitävät tunnelman omintakeisen kaksijakoisena. Kun loppukohtauksessa kaksi sairasta vanhusta jakaa yhteisen happipullon ja seurue laulaa kreikkalaisessa yössä yhdessä kappaleen L’italiano, on romaanissa tavoitettu jotain ainutlaatuista.

Fricke kuvaa riemastuttavasti eri kulttuurien törmäyksistä. Saksalaisnaisten matka havainnollistaa, miten pieni Eurooppa onkaan. Kaikki on lähellä, vain lyhyen automatkan päässä.

Lucy Fricke: Tyttäret (Töchter)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.

Arvostelukappale.

Veit Heinichen: Karstin kuolleet

Vielä kymmenisen vuotta sitten laskin itseni innokkaaksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareiden faniksi ja odotin aina uutta suomennosta innokkaasti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin passiivisesti tullut luovuttaneeksi massiiviseksi venyneen sarjan seuraamisesta. Laskujeni mukaan tämän vuoden suomennos Anteeksiannon houkutus on jo 27. osa sarjaa.

Parikymmentä Brunetti-dekkaria lukeneelle sarjan päähenkilö lähipiireineen on käynyt tutuksi, samoin Venetsian tienoot tapahtumien miljöönä. Brunetti on korkeamoraalinen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä hyvä poliisi, jolla on hillityt käytöstavat ja valikoiva kirjallinen maku. Ruumiinliikuntaan hän suhtautuu vieroksuen, mutta hyvä italialainen ruoka ja laadukkaat juomat saavat hänet sulamaan. Loistavan aterian kahdesti päivässä pöytään loihtii vaimo Paola, joka jossain välissä ehtii myös opettaa ja tutkia kirjallisuutta yliopistossa.

Guido Brunetti työtiimeineen ja perheineen tuli mieleeni, kun luin ensimmäisen Proteo Laurenti -dekkarini eli uunituoreen suomennoksen Karstin kuolleet. Triesten rikospoliisin komisario Laurenti nimittäin tuntuu olevan monessa mielessä herkullisen täydellinen vastakohta Leonin moitteettomalle Brunettille.

Komisario Proteo Laurenti on saksalaissyntyisen mutta triesteläistyneen Veit Heinichenin dekkarisarjan päähenkilö. Palkintoja kahmineessa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kymmenen osaa, ja suomalainen pienkustantaja Kustantamo Huippu on ottanut sen käännökset julkaisuohjelmaansa. Suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt kaksi eli viime vuonna sarjan aloitusosa Kullekin suo kuolemansa ja nyt toinen osa Karstin kuolleet.

Aloitin sarjaan ja komisario Laurentiin tutustumisen tästä kakkososasta, ja tuntumani on, että se oli aivan käypä tapa. Kohtalaisen luontevaa oli sujahtaa Triesteen seuraamaan rikosten ratkaisemista, vaikka kaikki olikin uutta. Oletan, että lähes yhtä tuntemattomaan olisin joutunut hyppäämään, vaikka olisin aloittanut järjestyksessäkin. Luonnollisesti Laurentin perhe- ja työelämän käänteitä seurataan, mutta niin verkkaisesti, että vallan mainiosti voin sen puolesta palata aikanaan taaksepäinkin.

Trieste dekkarimiljöönä on vertaansa vailla! Kaupungilla on pitkä ja monipolvinen historia, ja 1900-luvullakin se on ollut monenlaisen kipeiden myllerryksen näyttämönä. Rajan pinnassa sijaitseva kaupunki on etnisestikin kirjava, ja sijainti rautaesiripun pinnassa on jättänyt jälkensä monin tavoin. Vuonna 2000, joka on Karstin kuolleiden tapahtuma-aikaa, rajat ovat auki ja viranomaisyhteistyö kroatialaisten kanssa on jo hyvin vireillä.

Myös luonnonolosuhteiltaan alue on mielenkiintoinen. Jo dekkarin nimi viittaa yhteen alueen erikoisuuteen, eli Karst-vuoristoon, jonka geologiset ominaisuudet ovat antaneet yleisnimen koko maisemamuodolle. Eroosion syömä kallio kätkee sisäänsä rotkoja ja luolia, ja Karstin vuoristoalueella on satoja ellei tuhansia erilaisia luolamuodostelmia. Triesten liepeillä niitä on aikojen saatossa hyödynnetty erilaisen todistusaineiston hävittämiseen, ja kaupungin lähituntumassa on ainakin yksi toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin liittyvä iso joukkohauta

.

Näihin joukkohautoihin ja niihin kätkettyihin uhreihin tuntuu liittyvän myös poikkeuksellinen rikos, jota Triesten rikospoliisi joutuu Laurentin johdolla selvittelemään. Pimeänä ja lumisateisena marraskuun yönä vuoriston kätköissä olevan joukkohaudan muistomerkillä on tapahtunut murha. Puolialaston mies on ripustettu metallipalkeista kyhätylle ristille riippumaan. Ruumis on kiinnitetty paikalleen jaloista, käsivarsista ja kaulasta metallilangalla. Pää on peitetty kankaisella kahvisäkillä. Kuoleman on aiheuttanut sydämen läpi ammuttu harppuunan nuoli. Murhapaikalla on pienen henkilöauton renkaanjäljet ja kahdet jalanjäljet, joista toiset kuuluvat uhrille. Miten ihmeessä murha oikein on tehty ja mikä on motiivi?

Ruumiin henkilöys selviää poliisille kohtalaisen nopeasti. Käy ilmi, että kyseessä on seitsenkymppinen kalastusaluksen päällikkö Ugo Marasi, jonka miehistöstä yksi mies sai aiemmin samana päivänä surmansa myrskyävällä merellä. Marasin nimi on noussut esiin myös erikoisessa pommi-iskussa, jossa on vuoristokylässä menehtynyt kokonainen nuori perhe. Liittyvätkö tapahtumat jotenkin toisiinsa? Jos liittyvät, miten? Entä miksi murha on tehty juuri joukkohaudan muistomerkillä ja tavalla, joka herättää vanhemmassa polvessa epämieluisia muistoja?

Kysymyksiä on ilmassa paljon, ja tutkittavaa poliisilla riittää. Kovin vähän Heinichen kuitenkaan keskittyy rikostutkinnan kuvaamiseen, vaan pääpaino on enemmänkin Laurentin elämän kaoottisuudessa. Dekkarin alussa Laurenti nimittäin havahtuu karuun todellisuuteen: hänen vaimonsa on lähtenyt äitinsä luo kerrottuaan, että on mahdollisesti rakastunut toiseen mieheen. 

Laurenti on raivoissaan ja epätoivoinen. Hänen ja lukioikäisen Marco-pojan taloudenpito romahduttaa yleensä moitteettoman siistin kodin nopeasti kammottavaan kuntoon. Poika ajautuu omalla tahollaan huolestuttaviin tilanteisiin, ja Laurenti itse alkaa uudelleen tupakoida kosteiden ravintolailtojen venyessä aina vain pidemmiksi.

Poliisi saa yllättäen virka-apua Kroatian puolelta, ja Laurenti iskee oitis silmänsä kauniiseen syyttäjään. Miksi hän ei voisi käydä ulkona kauniin naisen seurassa, kun vaimo kerran on jättänyt hänet toisen miehen takia?

Laurentin ja hänen tiiminsä työskentely ei vakuuta pikkutarkalla ammattimaisuudellaan, vaan toiminta vaikuttaa jokseenkin impulsiiviselta. Lukija tietää enemmän kuin poliisi, sillä näkökulma vaihtuu välillä pois Laurentista. Kerronta ei ole aivan kronologista, sillä joitakin kohtauksia kuvataan useammastakin näkökulmasta. Välillä tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, jotta aikajana tulee hahmotettua oikein.

Komisario Proteo Laurenti on mielenkiintoinen ja mukava uusi tuttavuus yhä laajenevalla dekkarikentällä. Miljöökuvaus on tämän dekkarin suola, samoin tapahtumien pitkälle historiaan juontuvat motiivit. Ja jos Guido Brunetti on herkkusuu, ei Proteo Laurenti jää toiseksi.

Veit Heinrichen: Karstin kuolleet (Die Toten vom Karst)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 451 s.

Arvostelukappale.

Simone Buchholz: Krokotiiliyö

Chastity Riley työskentelee Hampurin poliisissa syyttäjänä St. Paulin alueella. Chas viihtyy paremmin farkuissa ja buutseissa kuin jakkupuvussa ja avokkaissa. Kahvi, olut ja vodka pitävät hänet parhaiten käynnissä. Oikeustieteelliseen Chastity päätyi, koska itsemurhan tehnyt isä oli aikanaan todennut, että ala voisi olla tyttärelle sopiva.

Lähemmäs nelikymppinen Chastity on taustaltaan saksalais-amerikkalainen. Saksalainen äiti jätti perheensä, kun Chas oli pieni, ja lähti uuden miehensä perässä Yhdysvaltoihin. Isä kasvatti tyttärensä yksin, mutta ei ilmeisesti toipunut vaimon lähdöstä koskaan vaan päätyi itsemurhaan. Nämä tapahtumat osiltaan selittänevät Chastityn sitoutumisongelmia. Syyttäjän sydämenasiat ovat nimittäin jokseenkin kiemuraiset. Miehiä kyllä on, mutta Chastity ei halua tunnustaa edes itselleen, että joku olisi hänelle oikeasti tärkeä. Naapuriasunnossa majaileva komistus, entinen nuorisorikollinen Klatshce, on pääsemässä ehkä liiankin lähelle.

Chastity fanittaa intohimoisesti paikallista futisseuraa FC St. Paulia, jonka kotiotteluihin hänellä on ystävättärensä kanssa kausikortti, tietysti seisomapaikoille. Muutenkin St. Pauli ja Kiez vähän nuhruisine satama-alueineen ja punaisten lyhtyjen katuineen ovat hänelle rakkaita. Parhaiten hän viihtyy ystäviensä Claran ja Roccon kahvilassa ja Klatshcen viinibaarissa.

Tutustuin herkän rosoiseen Chastityyn hiljattain, kun luin Simone Buchholzin ensimmäisen hänestä kertovan dekkarin Revolverisydän. Tykästyin sen verran vahvasti sekä päähenkilön rosoisuuteen että varsinkin kirjoittajan persoonalliseen tyyliin, että varasin samoin tein kirjastosta myös tämän toisen suomennoksen eli Krokotiiliyön. Sitä jouduin tovin odottelemaan, sillä siitä oli koko joukko varauksia.

Chastity Rileysta kertovassa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän osaa, ja Buchholz on suorastaan kahminut niillä erilaisia palkintoja Saksassa. Krokotiiliyö on tämän sarjan kuudes osa, vaikka siis vasta toinen suomennos. Se on palkittu Crime Cologne Award -, Deutscher Krimipreis - ja Radio-Bremen-Krimipreis-palkinnoilla, joten ainakin kotimaassaan Buchholz on arvostettu tekijä.

Koska aloitusosan ja Krokotiiliyön välissä on useampia kirjoja ja vuosia, on Chastityn uralla tapahtunut käänteitä sitten viime näkemän. Hänet on jonkin epäonnisen tapahtumaketjun jäljiltä siirretty syrjään syyttäjäntehtävästä, mutta häntä ei kuitenkaan ole irtisanottu. Sen sijaan hän on ajautunut sivuraiteelle. Työhuoneeksi on osoitettu pieni koppero, ja tehtävänä on toimia väkivaltarikosten uhrien tukihenkilönä.

Chastityn maaseutuviikonloppu keskeytyy, kun hänet kutsutaan töihin. Sairaalaan on tuotu pahasti pahoinpidelty mies. Kaikkien raajojen luita on katkottu ja oikean käden etusormi leikattu irti. Mies on tajuton, eikä hänellä ole mitään henkilöllisyyspapereita. Kuka hän on ja miksi hänelle on tehty kammottavaa väkivaltaa keskellä katua? Tekijöitä on täytynyt olla useita, mutta silminnäkijöitä ei ole.

Töissä Chastityn isähahmona toiminut Faller on eläkkeellä, mutta ei pääse irti pakkomielteestään. Hampurin alamaailmaa on jo vuosia mielensä mukaan pyörittänyt albaani Gjergj Malaj, jolle kukaan ei tunnu voivan mitään. Fallerkin on henkilökohtaisesti törmännyt hänen menetelmiinsä aktiiviuransa aikana, mutta nyt hän on päättänyt ärsyttää Malajia niin kauan, että tämä joutuu vastaamaan teoistaan.

Chastitylla riittää tehtävää, kun hän yrittää saada tajuihinsa palanneen asiakkaansa puhumaan. Mies on nimittäin selvästikin päättänyt olla paljastamatta itsestään mitään, edes nimeään. Mitä hän salaa tai pelkää? Samaan aikaan Faller jatkaa ärsytyskierrostaan St. Paulin kapakoissa. Kuten lukija arvaa, juonilinjoilla on yhteys.

Buchholz on mestari kertomaan laajan ja monipolvisen tarinan äärimmäisen niukasti. Krokotiiliyössä on alle kolmesataa väljästi taitettua sivua, mutta silti sen kansien välissä ehtii tapahtua monenlaista. Tarina ikään kuin laajenee teoksen ulkopuolella ja syntyy lukijan mielikuvituksessa. Tästä pidän! Lukijalle jää oivallettavaa ja yhdisteltävää, eikä väkivallalla tai muilla inhottavuuksilla mässäillä.

Toisaalta Buchholz jättää ehkä turhaankin monia kihelmöiviä kohtauksia hyödyntämättä lakonisella tyylillään. Siksi Krokotiiliyö ei ole varsinaisesti jännittävä, vaikka loistava rikosromaani onkin.

Simone Buchholz: Krokotiiliyö (Blaue Nacht)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2019. 296 s.

Kirjasto.

Simone Buchholz: Revolverisydän

Syyttäjä Chastity Riley on mielenkiintoinen dekkarisarjan päähenkilö. Niukasti alle nelikymppinen sinkkunainen viihtyy vähän rähjäisessä kerrostaloasunnossaan Hampurin Sankt Paulin Kiezissä, kannattaa kolmosdivarissa pelaavaa jalkapallojoukkue FC St. Paulia ja käy ystävänsä Carlan kanssa katsomassa kaikki kotiottelut vakiopaikaltaan. Jakkupuvun sijaan Chastity viihtyy jokapaikanfarkuissaan.

Itsellinen nainen on piintyneen sitoutumiskammoinen, mutta harmikseen hän joutuu myöntämään naapurissa asuvan 23-vuotiaan komean lukkosepän vetävän häntä puoleensa lähes vastustamattomasti. Toisaalta Carla on järjestänyt hänelle sokkotreffit kahvilaansa charmantin viisikymppisen teatterinjohtajan kanssa.

Saksalainen rikostutkinta eroaa melko lailla pohjoismaisesta tai vaikkapa brittiläisestä siinä, että syyttäjä on alusta asti mukana tutkinnassa ja johtaa sitä. Chastity muun muassa hälytetään rikospaikoille ja hän osallistuu patologin selontekoihin siinä missä tutkivat poliisitkin. Chastityn erityisominaisuutena pidetään erinomaista vaistoa, jonka avulla hän pystyy eläytymään rikollisen mielentiloihin. Tämä taito on ollut suureksi avuksi kaikissa aiemmissa rikostutkinnoissa, mutta tällä kertaa Chastity on liian peloissaan.

Kalseana maaliskuun aamuna Chastity hälytetään rikospaikalle Elben rannalle. Nuoren naisen alaston ruumis on aseteltu rantapenkereen portaille kuin näytteille, löydettäväksi. Naisella on päässään vaaleansininen tekokuituperuukki. Käy ilmi, että peruukin alla on vain verinen kallo. Ruumis on skalpeerattu ja päänahka hiuksineen on todennäköisesti murhaajan hallussa.

Nopeasti käy selväksi, että Sankt Paulissa riehuu sarjamurhaaja, joka valitsee uhreikseen kauniita pitkähiuksisia tanssijattaria. Miten mies onnistuu houkuttelemaan uhrit mukaansa? Miksi hän haluaa heidän hiuksensa? Entä liittyykö Basso-nimisen sutenöörin kuolemaan johtanut raaka pahoinpitely jotenkin tapaukseen? Tai jo eläkkeelle vetäytynyt paikallinen rikollinen Rauta-Sigge? Jos liittyvät, miten?

Syyttäjä Chastity Rileyn johtamasta tutkinnasta kertova Revolverisydän on moninkertaisesti palkitun saksalaisen dekkarikirjailija Simone Buchholzin esikoisdekkari ja se aloittaa Chastityn tutkimuksista kertovan kovaksikeitetyn dekkarisarjan. Alkuteos on ilmestynyt Saksassa jo vuonna 2008, mutta Anne Kilven suomennos on julkaistu tänä vuonna. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän osaa, joista suomeksi on ilmestynyt tämä aloitusosa sekä kuudes osa Krokotiiliyö. Ilmeisesti sarjan suomentaminen jatkuu tästä kuudennesta osasta eteenpäin. Buchholz on saanut Krokotiiliyöstä Saksan parhaan dekkarin eli Deutscher Krimi Preis -palkinnon.

Hampurin Sankt Pauli ja satama-alue ovat mielenkiintoinen ja mukavan rosoinen miljöö tummanpuhuvalle noir-tyylisille dekkarille. Buchholz kuvaa aluetta, sen asukkaita ja siellä työskenteleviä ihmisiä lämpimästi. Revolverisydämessä tapahtuu raakoja, kammottavia rikoksia, mutta niitä ei kuvata tai inhottavuuksilla mässäillä, vaan väkivalta jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan. Kerronta on jollain tapaa hyvin saksalaista, taloudellista ja vähän lakonista. Buchholzin kieli on silti myös värikästä. Kerronnallisissa ratkaisuissa on mukavaa raikkautta.

Henkilökuvauksesta pidin myös. Parhaiten tutustutaan särmikkääseen Chastityyn, mutta poliiseissa on muitakin mielenkiintoisia tyyppejä, joista mielelläni lukisin lisääkin. Chastitylla on ongelmansa ja menneisyytensä, mutta hän ei ole kuitenkaan liian traumatisoitunut.

Simone Buchholz: Revolverisydän (Revolverherz)
Suom. Anne Kilpi.
Huippu 2019. 307 s.

Kirjasto.