Marianne Peltomaa: Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (dekkariviikko)

Monipuolinen suomenruotsalainen kirjailija ja kustannusalan toimija Marianne Peltomaa on kirjoittanut myös dekkarisarjaa, jonka päähenkilönä on vanhempi rikoskonstaapeli Vera Gröhn Helsingistä. Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (Crime Time, 2012) Peltomaa kertoo, miten sarja sai alkunsa. Hän näki Helsingissä bussista astuessaan bussipysäkin penkin alle siististi asetellut naisten kengät. Sama toistui noin kuukauden päästä, nyt vain kenkäpari oli toinen. Ajatus jäi muhimaan kirjailijan päähän. Oliko Helsingissä liikkeellä sarjamurhaaja? Tästä lähti syntymään Vera Gröhn -sarjan aloitusosa Inget ljus i tunneln (Ei valoa tunnelissa, Schildts, 2004, 2005).

Itse en ole lukenut Peltomaan kirjoista toistaiseksi vain Vera Gröhn -sarjan neljännen osan Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan, joka tietääkseni on loppukoukustaan huolimatta toistaiseksi viimeinen sarjan osa (jos jollakulla on parempaa tietoa, se otetaan kiitollisena vastaan!). Hyllyssäni kuitenkin parempia lukuaikoja odottelevat Ei valoa tunnelissa sekä kakkososa Tilinteon aika. Mutta tässä alla siis muutaman vuoden takainen lehtiarvioni Peltomaan tuoreimmasta dekkarista dekkariviikon kunniaksi, olkaa hyvät!

Vanhempi rikoskonstaapeli Vera Gröhn saa työpaikalleen nimettömiä kirjeitä, joissa on kussakin tuliaiheinen sitaatti Raamatusta. Gröhn yrittää muiden töiden ohella nähdä yhteyttä viestien ja Helsingissä tapahtuneiden tuhoisien tulipalojen välillä. Vähitellen Gröhn alkaa vakuuttua viestien henkilökohtaisesta luonteesta. Niitä ei postiteta sattumalta juuri hänelle.

Samaan aikaan selviää, että kaksi ihmisuhria ja koiran hengen vaatinut räjähdysmäinen asuntopalo on ollut murhapoltto. Kuka halusi murhata pankinjohtaja Malin Hietalan ja hänen aviomiehensä Jouko Nivan? Moitteeton pariskunta on elellyt hiljaisesti arvokkaan taidekokoelmansa ja koiransa kanssa. Motiivin lisäksi murhatapa on poliisille arvoitus. Miten tuli on voinut päästä irti salaattia valmistettaessa?

Suomenruotsalaisen kirjailijan Marianne Peltomaan neljäs Vera Gröhn -dekkari Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan on vakuuttava ja viihdyttävä poliisiromaani. Sitkeä poliisityö alkaa tuoda esiin uhrien elämän salaisuuksia pala kerrallaan. Kertoja paljastaa lukijalle enemmän kuin poliisille, mutta lukuisten epäiltyjen ja johtolankojen huolellisen tutkinnan jälkeenkin syyllinen on yllätys.

Peltomaa jättää Vera Gröhnin ja hänen esimiehensä Heikki Partasen hahmot etäisiksi ja kuivakoiksi. Teoksen voi vaivatta lukea täysin itsenäisenä, niin vähän mitään edistystä tapahtuu Gröhnin tasaisessa yksinhuoltajaelämässä, vaikka näköpiirissä on itse asiassa kaksikin kiinnostavaa urosta. Dramaattinen loppukohtaus saa tähän kuvioon uutta eloa.

Kustantajalta olisi toivonut hieman enemmän panostusta. Salla Simukan käännökseen on jäänyt muutamia harmillisia kömmähdyksiä, ja suomennos on julkaistu sarjan aiemmista osista poiketen suoraan pehmeäkantisena versiona.

Marianne Peltomaa: Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Och jag skall avlägsna din slagg). Suom. Salla Simukka. Schildts. 287 s.

Arvioni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.6.2011.

Kirjailijan esittely kustantajan nettisivuilla.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Aika usein kuvittelen seuraavani tarkastikin, mitä niin sanotussa kirjallisessa maailmassa ympärillämme tapahtuu. Erityisen hyvin kuvittelen tietäväni, mitä dekkarimaailmassa on meneillään. Sitten onneksi taas rymähdän kunnolla todellisuuteen ja huomaan, kuinka pinnallista ja rajoittunutta ’tietämykseni’ onkaan. Välillä tuntuu suorastaan, että hyvä kirja saa hakata kuukausia päätäni, ennen kuin tajuan tarttua siihen ja lukea sen. Sitten älyän kuikuilla hieman omaa kopperoani laajemmalle ja mitä huomaankaan – kirjailijasta ja hänen mainiosta tuotannostaan on ollut vaikka kuinka paljon tietoa tarjolla. En vain ole tajunnut ottaa sitä vastaan.

Juuri näin kävi loistavan brittikirjailija Kate Atkinsonin tapauksessa. Kuten olen monesti kertonut, kirjoittelen arviontapaisia paikalliseen sanomalehteen ja saan siis sitä kautta osan arvostelukappaleista, jotka kammiooni tekevät pesäänsä. Aina ei kaikkia arvostelukappaleita ehdi lukea, vaan ne jäävät pinojen pohjille lojumaan ja odottelemaan loppusijoittelua. Juuri näin oli päässyt käymään Atkinsonin teokselle Kaikkein vähäpätöisin asia. Toin sen kotiin vakaana aikomuksenani lukea se ja kirjoittaa siitä lehtijuttu, mutta aika ei vain riittänyt enkä suoraan sanoen oikein kirjan ulkoasusta innostunut. Takakansi viittaa jonkinlaiseen dekkariin, mutta kansikuva ei ihan tue vaikutelmaa. Niinpä kirja unohtui.

Sitten kirjablogeissa alkoi kuulua voimistuvaa supinaa, että Atkinsonin dekkarit ovat hyviä, että ne kannattaa lukea! Jossain vaiheessa myös tajusin, että Kaikkein vähäpätöisin asia on osa sarjaa. Siispä ei ehkä kannattaisi aloittaakaan siitä vaan etsiä käsiinsä aloitusosa. Kirjastokäynnillä minua lykästi, sillä ensinnäkin muistin, että minun piti kurkata dekkarihyllyä Atkinsonin kohdalta, ja toiseksi Ihan tavallisena päivänä odotti lainaajaa hyllyssä. Kirja lähtikin mukaani.

Aloitin kirjan hetimiten, enkä sen kummemmin enää tutkaillut taustoja – edes takakantta. Hieman oudoksuin kirjan alkua. Kolme ensimmäistä lukua on otsikoitu Tapauskertomuksiksi. Jokaisessa tapahtuu rikos, mutta ne ovat kaikki erityyppisiä ja sijoittuvat eri aikaankin. Ensimmäinen tapahtuu vuonna 1970. Kolmivuotias Olivia katoaa vuoden 1970 helteisenä kesänä kotipihaltaan teltasta jäljettömiin. Toisessa, vuoden 1994 tapauskertomuksessa asianajajan yhdeksäntoistavuotias tytär saa surmansa toimistossa, kun tunnistamattomaksi jäävä puukkomies katkaisee hänen kaulavaltimonsa. Ensiksi puukotettu asiakas jää henkiin. Kolmas tapaus sijoittuu maaseudulle vuoteen 1979. Nuori masentunut äiti lyö kirveellä halki aviomiehensä kallon, koska tämä herätti vauvan.

Vasta neljännessä luvussa tutustutaan sympaattiseen keski-ikäiseen yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka kirjan nykyhetkessä eli kaksituhattaluvun alkuvuosina koettaa tienata elantonsa Cambridgen yliopistokaupungissa seuraamalla uskottomiksi epäiltyjä vaimoja ja etsimällä originellin vanhuksen kissoja. Kuten arvata saattaa, alun tapaukset tulevat esiin tavalla tai toisella Jacksonin kautta. Olivian nyt nelikymppiset sisarukset tekevät merkittävän löydön selvitellessään isänsä kuoleman jälkeen vanhan kotitalonsa tavaroita ja ottavat yhteyttä Brodieen. Tyttärensä menettänyt asianajaja on kymmenen vuotta koettanut ratkaista kuolemantapausta omin voimin ja pyytää nyt ammattilaisen apua. Aviomiehensä tappaneen naisen sisko haluaa Brodien etsivän sisarensa kadonneen tyttären.

Näitä tapauksia pöyhiessään Brodie on ehkä tullut osuneeksi johonkin tulenarkaan, sillä hänet koetetaan saada hengiltä keinolla millä hyvänsä. Brodien omaankin menneisyyteen liittyy traumaattisia kokemuksia, jotka nousevat pintaan tapausten tutkinnan yhteydessä.

Kirjassa siis käsitellään varsin mustia aiheita: väkivallantekoja; murhia, raiskauksia ja sieppauksia, joiden kohteina ovat naiset ja lapset. Atkinsonin sanoma tuntuu olevan, että kukaan ei ole turvassa, kukaan ei pysty suojelemaan lastaan tai muita läheisiään, vaikka kuinka tekisi kaikkensa. Maailma on julma ja vaarallinen paikka. Tästä kaikesta huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin synkkä. Atkinsonilla on taito kirjoittaa humoristisesti ja jollakin tasolla myös kepeästi samaan aikaan, kun käsillä ovat ihmismielen pimeimmät puolet. Ällistyttävää, enkä oikein osaa tämän paremmin kirjailijan tyyliä kuvata. Huumori on mustaa ja taitavaa, ei kömpelöä. Atkinson ei lyö vakavia asioita leikiksi, mutta hän osaa kuvata henkilöt perin inhimillisiksi ja moniulotteisiksi, jolloin myös humoristinen puoli vilahtaa näkyviin keventäen vaikutelmaa.

Jacksonin lisäksi näkökulmat vaihtelevat eri henkilöissä, mikä tuo lisäulottuvuutta tarinaan. Paikoin samat tapahtumat vilautetaan paristakin eri näkökulmasta. Jacksonin asiakkaat eivät tiedä toisistaan, mutta heidän polkunsa risteävät yliopistokaupungissa useampaankin kertaan. Ihan kaikkia juonenhäntiä Jackson ei saa lopussa yhdisteltyä, mutta lukijalle Atkinson antaa kylliksi vinkkejä loppupäätelmien tekemiseen. Tämäkin on minusta onnistunut menetelmä. Ihan kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Hieman yllätyin loppuun päästyäni siitä, että Jackson Brodie jatkaa seuraavien kirjojen päähenkilönä. Tarina nimittäin hänen henkilökohtaisen elämänsä osalta jää sellaiseen pisteeseen, että siihen voisi vaivattomasti lopettaa. Atkinson on kuitenkin kertonut suunnitelleensa alun alkaen trilogiaa Brodiesta, mutta jo viides kirja on valmistunut tai valmistumassa.

Kate Atkinson on mielenkiintoinen henkilö. Hänen väitöstutkimuksensa aikoinaan hylättiin. Selityksiä tuntuu olevan kaksi. Wikipedian mukaan hänen suullinen tutkintonsa hylättiin, mutta kirjailija itse kertoo joutuneensa tiedekuntariitojen välikappaleeksi. Niin tai näin, kirjailija kuitenkin teki monenlaisia töitä leipänsä eteen ennen kirjailijanuran urkenemista. Se kävikin jysähtäen, sillä esikoisromaani Museon kulisseissa (suom. 1997) nappasi arvostetun Whitbread-palkinnon ja oli myyntimenestys. Atkinsonin mukaan mediaa kuitenkin kiinnosti kirjaa enemmän se, että yksinhuoltajasiivooja oli voittanut palkinnon. Häneltä on ennen Jackson Brodie -sarjaa suomennettu myös teos nimeltä Ihmiskrokettia (suom. 1998).

Suvi Aholan haastattelussa (jota minä en ainakaan muista lukeneeni aiemmin) viime vuonna Atkinson luonnehtii Brodie-sarjaansa kirjallisiksi rikoskirjoiksi. Määritelmä on mielenkiintoisen epäselvä, mutta niinhän on dekkarigenrekin. Kieltämättä tämän yhden teoksen perusteella jo voisi sanoa, että Atkinsonin tyyli on virkistävän erilaista. Aholalle Atkinson paljastaa myös, että viides Brodie-dekkari on tyylipastissi ja kunnianosoitus Agatha Christielle.

Atkinsonia ja hänen teoksiaan googlaillessani törmäsin myös mukavaan tietoon siitä, että hänen Brodie-kirjoistaan on tehty jo kaksi tuotantokautta BBC-tv-sarjaa Case Histories

-nimellä. Jackson Brodien roolissa on karismaattinen Jason Isaacs. Tulisipa myös Suomen televisioon, mielellään ihan pian!

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories)

Suom. Kaisa Kattelus. Schildts 2011 (alk. ilm. vuonna 2004). 294 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)

Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)

Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)

Started Early, Tog My Dog (2010)

Death at the Sign of the Rook tekeillä?

Kristina Ohlsson: Nukketalo ja Tuhatkaunot

Juhannuslukemisiini törmäsin jo klassiseksi muodostuneella tavalla eli toisessa kirjablogissa. Marikan Boktok73-blogissa esiteltiin haasteen muodossa kesälukemisia, ja Marikan mukaan kaikkien pitäisi lukea kesällä Kristina Ohlssonin uutuus Davidsstjärnor. Ohlssonin aiemmatkin kirjat olivat minulla vielä lukematta, joten päätin Marikan suosituksesta tarttua ensin niihin, tuo ruotsiksi lukeminen kun ei oikein houkuta (tekisi kyllä terää, ei sen puoleen). Onneksi huomasin vinkin ajoissa, sillä lomautusten takia kaikki kotikaupungin kirjastot ovat pitkään suljettuina. Ehdin kuitenkin varata ja noutaa kirjat ennen tylsää kesäkatkoa. Luin kaksi noin nelisataasivuista kirjaa neljässä päivässä, mikä jo kertoo jotain niiden vangitsevuudesta (muutakin touhua kuitenkin meidänkin juhannukseemme mahtui!).

Ohlssonilta on toistaiseksi suomennettu kaksi ensimmäistä kirjaa eli Nukketalo ja Tuhatkaunot.  Marikan suosittelema Davidsstjärnor on Ohlssonin viides rikosromaani. Kaksi ensimmäistä on suomeksi julkaissut Schildts, mutta kolmas eli Varjelijat ilmestyy syksyllä WSOY:ltä (häkellyttävästi katalogissa on vielä ruotsalaisversion kansi).  Kirjailijasta sen verran, että hän on syntynyt vuonna 1979 ja on koulutukseltaan valtiotieteilijä ja toiminut muun muassa turvallisuuspolitiikan asiantuntijana Ruotsin poliisihallituksessa.

Tässä vaiheessa on jo syytä kiittää Marikaa aivan loistavasta vinkistä. Jostain syystä Ohlssonin kirjat olivat jääneet vaille huomiotani, vaikka ne ovat juuri sellaisia laadukkaita, hyvin kirjoitettuja jännityskirjoja, joiden lukemisesta kovasti nautin ja joita siis varsin paljon luen. Ohlsson on taitava juonenkehittelijä ja henkilökuvaaja, ja tuhtien romaanien jännite säilyy aivan loistavasti loppuhuipennukseen asti. Olen koukussa! Lisäksi sain toiselta blogiystävältäni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:lta vinkin, että syksyllä ilmestyvä Varjelijat on näitä kahta lukemaani ensimmäistä osaa vielä selkeästi parempi. Melkoinen tekijä siis kyseessä.

Ohlssonin sankaritar on siviilitaustainen rikostutkija Fredrika Bergman. Hänet on pestattu legendaarisen Alex Rechtin erikoisryhmään, jonka tarkoitus on avustaa poliisiorganisaation eri tahoja erityisen väkivaltaisissa tai muuten vaikeiksi osoittautuneissa tapauksissa. Ryhmä on pieni mutta tehokas. Fredrikaa vieroksutaan, koska hän ei ole koulutukseltaan poliisi, koska hän on nainen ja koska hän vaikuttaa tunteettomalta ja kylmältä analyytikolta. Tosiasiassa Fredrikalla on hyvinkin voimakkaita tunteita, mutta hän tarkoituksellisesti koettaa pitää ne erillään työstään, jotta pysyisi jotenkin henkisesti koossa.

Nukketalo alkaa vaikuttavasti pikkutytön katoamisella. Tyttö katoaa pikajunasta, joka on matkalla Göteborgista Tukholmaan. Juna joutui radan sähköongelmien vuoksi pysähtymään kymmeneksi minuutiksi Tukholman liepeillä. Nukkuvan lapsen äiti poistui hetkeksi laiturille soittamaan. Juna kuitenkin lähti ilman äitiä. Tukholman asemalla lapsesta on jäljellä junassa vain kengät. Kukaan ei tunnu nähneen mitään ratkaisevan parin minuutin aikana. Kun pikkutytön perhettä aletaan kuulustella, alkaa paljastua melko lailla outoja asioita esimerkiksi tytön isästä. Lukijalla on kuitenkin syytä olettaa, että asia ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin annetaan ymmärtää. Samaa mieltä on Fredrika, joka haluaisi tutkia tarkemmin väliaseman tapahtumia. Kun toinenkin lapsi katoaa, tutkinta saa uuden suunnan.

Kirjan teemana on erityisesti lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta. Sukupolvesta toiseen jatkuva kaltoin kohtelu saa lopulta karmaisevat seuraukset.

Ohlsson kuvaa mielenkiintoisesti tiiviin tutkintaryhmän sisäisiä jännitteitä. Kunkin tutkijan yksityiselämä vaikuttaa tutkinnassa tehtyihin ratkaisuihin, haluttiinpa tai ei. Kateus, epäluulo, ystävyys ja luottamus poliisien kesken vaikuttavat myös. Fredrikalla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, mutta sitäkin äänekkäämpi on Peder, nuori tutkija, jolla on varsin suuria luuloja itsestään. Kotiasiat ovat kuitenkin hänelläkin niin rempallaan, että työnteko välillä vaikeutuu – tosin monesti kotiongelmia paikkaillaan juuri raivokkaalla työskentelyllä. Tämä noidankehä on tuttu monista poliisiromaaneista.

Ohlsson siis panostaa henkilökuvaukseen, mikä käsittääkseni on yksi hänen teostensa vetovoimaa selittävä seikka. Fredrikasta alkaa aika nopeasti pitää, kun hänen traumaattinen taustansa paljastetaan lukijalle. Yli kolmekymppisen naisen biologinen kello alkaa tikittää yhä kuuluvammin, mutta perheestä ei ole tietoakaan. Fredrika on toistakymmentä vuotta ollut salasuhteessa itseään parikymmentä vuotta vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tätä suhdetta seurataan läpi molempien kirjojen, ja Tuhatkaunoissa tilanne jää varsin dramaattiseen kohtaan.

Ohlsson on alusta alkaen selvästikin hahmotellut pidempää sarjaa henkilöidensä ympärille, sillä esimerkiksi työpaikan solmut eivät aukea kertaheitolla ensimmäisessä osassa, vaan tilanteet kehittyvät hitaasti. Pederin sekasortoinen elämä vain pahenee kakkososassa, pääosin hänen omaa syytään. Peder on jonkinlainen hieman säälittävä sikailija, mutta jotenkin hänestäkään ei voi olla aivan hitusen pitämättä. Tosin tuntuu mukavalta, kun kaveri saa välillä oikein kunnolla nenälleen.

Tuhatkaunot alkaa lyhyellä prologilla, jossa nuori nainen raiskataan raa’asti vanhempiensa kesämökillä juhannuksena. Raiskaaja on laiton maahanmuuttaja, jota tytön vanhemmat ovat piilotelleet mökillä viranomaisilta. Laupeudentyö saa siis varsin karmaisevan palkan. Sitten hypätäänkin nopeasti nykyhetkeen. Tukholmalaisesta kerrostaloasunnosta on löydetty pariskunta ammuttuna. Oletetaan, että pappismies on ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Itsemurhakirjeessä kerrotaan syyksi vanhemman tyttären huumekuoleman aiheuttama masennus. Ihan kaikki tapauksessa ei kuitenkaan tunnu täsmäävän. Missä on ensinnäkin pariskunnan nuorempi tytär, joka on vienyt sisarensa ensiapuun ja tunnistanut sittemmin tämän ruumiin? Miksi vanhemman tyttären huumeongelmasta saadaan täysin ristiriitaisia tietoja?

Samaan aikaan lukija saa seurata tapahtumia myös Bangkokissa. Nuori ruotsalaisnainen joutuu epätoivoissaan seuraamaan, miten hänen olemassaolonsa murenee pala kerrallaan. Myös Tukholmassa seurataan toista tapahtumasarjaa. Fredrika saa tutkittavakseen tunnistamattoman maahanmuuttajamiehen kuolemantapausta. Paperiton mies on joutunut yliajon uhriksi. Tekijä on paennut paikalta. Lukija seuraa samaan aikaan Iranista Ruotsiin tulleen laittoman maahanmuuttajan merkillisiä vaiheita. Kuten arvata saattaa, kaikki nämä ensin irrallisilta vaikuttavat juonenhännät liittyvät hyvin läheisesti yhteen ja kuvio paljastuu kokonaisuudessaan sekä lukijalle että poliisille lopussa.

Vaikka Fredrika on kirjojen päähenkilö, hän ei ole mitenkään ylivoimaisesti fiksuin tai taitavin monimutkaisten rikosten ratkaisijana, vaan tulosta syntyy tiimityönä. Paljon tehdään rutiinitarkistuksia ynnä muuta perustyötä, ja ratkaisut tulevat yleensä myös onnekkaiden pikkusattumusten myötä, kuten voisi kuvitella todellisuudessakin tapahtuvan. Tämä jonkinlainen perususkottavuus tekee kirjoista jännittäviä. Rikokset ovat kauheita, mutta väkivallalla ei mitenkään mässäillä.

Ruotsalaisia naisdekkaristeja tuntuu olevan massoittain. Jos Ohlssonia vertaa vaikkapa Camilla Läckbergiin, Anna Janssoniin tai Mari Jungstedtiin, on hänen tuotantonsa mielestäni aavistuksen vähemmän kevyttä. Tosin sarjamaisuus ei vielä kahdessa kirjassa ole päässyt muodostumaan taakaksi Ohlssonille. Mainitun kolmikon kirjoista aion lukea enää Läckbergiä, muista olen saanut kyllikseni.

Olen löytänyt jälleen uuden dekkarisuosikin, kiitos!

Kristina Ohlsson: Nukketalo (Askungar)

Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot (Tusenskönor)

Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.

Lainattu kirjastosta.

Sisko ja sen narkkariveli

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (Håpas du trifs bra i fengelset)

Suom. Katriina Huttunen. Schildts. 349 s.

Kirjan kansiliepeessä kustantaja esittelee kirjailijaa lyhyesti. Alakoski on syntynyt vuonna 1962 Vaasassa ja muuttanut viisivuotiaana Ruotsiin. Koulutukseltaan hän on sosionomi ja naistutkija. Tämä kaikki on vahvasti läsnä myös hänen toisessa romaanissaan Hyvää vangkilaa toivoo Jenna.  Esikoisromaani Sikalat herätti keskustelua myös Suomessa ilmestyttyään pari vuotta sitten. Se on vielä lukematta, mutta tämä ensikosketus Alakoskeen oli niin vahva, että eiköhän sekin vielä pidä lukea. Ruotsissa kirja on ollut hyvin suosittu, mutta Suomessa on taidettu tätä kakkosta lukea vähemmän. Blogeissa kirjaa on kuitenkin käsitelty, mutta varoin lukemasta niitä ennen omaa tekstiäni.

Alakoski sörkkii arkoja asioita. Kirjan kertoja on nelikymppinen Anni Nieminen, suomalaissiirtolaistaustainen ruotsalainen. Kirja alkaa malmölaisesta hoitolaitoksesta, johon Anni on tullut viikoksi narkomaanien lähiomaisten hoitojaksolle. Sami-veljen hoito on jatkunut pitkään, mutta nyt lopultakin alkaa jonkinlaisia tuloksia näkyä ja kuiville pääsy saattaa olla totta. Ohjelmaan kuuluu kuitenkin lähiomaisten tuskan purkua ja varsinaisen hoidettavan ja omaisen välien selvittelyä. Jakso on Annille hyvin rankka, ja se kirvoittaa hänestä esiin pitkän rivin muistoja, joita romaanissa sitten aletaan purkaa. Rakenne on siis melko tavanomainen: aloitetaan lopusta, palataan alkuun ja lopussa katsotaan vielä hetki eteenpäin. Alakoski ei kuitenkaan kerro Annin ja Samin tarinaa kokonaan. Aukkoja jää melkoisesti, ja kronologiakin on viitteellinen. Näkökulma on vain Annin. Sami katoaa välillä pitkiksi jaksoiksi Annin elämästä, eikä Samin vaiheista kerrota lukijallekaan enempää kuin mitä Anni tietää tai tiedonmuruistaan päättelee.

Annin ja Samin vanhemmat ovat olleet ruotsinsuomalaisia alkoholisteja. Kumpikin on kirjan nykyhetkessä jo kuollut. Äiti on tehnyt itsemurhan, ja isä on kuollut yksin kotonaan pitkällisen juopottelun seurauksena. Elimistö ei vain enää kestänyt. Itsemurha on ruotsalaisessakin yhteiskunnassa tabu, eikä Anni voi puhua äitinsä kuolemasta oikein kenellekään. Hän kuitenkin muistelee äidin yrittäneen itsemurhaa useasti, jo silloin, kun Sami ja Anni olivat lapsia. Anni on pelastanut äitinsä useammankin kerran, niin että sairaalassa he alkavat olla jo tuttuja. Isä on viinapäissään ollut myös väkivaltainen ja hakannut ainakin äitiä pahasti.

Sami on jo pienestä joutunut koulussa tarkkailuluokalle, koska hänellä on kaikki tarvittavat oireet eli käytösongelmat: aggressio, puutteellinen keskittymiskyky, hidas työskentelytahti, huolimattomuus, luku- ja kirjoitusvaikeudet, motivaatiovaikeudet. Kuitenkin opettajatkin sanoivat, että Sami oikeastaan oli hyvin älykäs. Anni olisi halunnut samalle luokalle isoveljensä kanssa, mutta ei päässyt, koska oli kiltti. Ainakin vielä alakoulussa. Sisarukset kulkevat muutenkin aivan eri teitä. Sami joutuu jo hyvin nuorena kaikenlaisiin hankaluuksiin ja ajautuu nopeasti huumepiireihin. Annillakaan ei ole yläasteiässä helppoa, ja koulu menee yhä huonommin. Kuitenkin hän pitää itsensä kaidalla tiellä ja oikeastaan ajautuu opiskelemaan ja työhön sosiaalipuolelle. Molemmat kuitenkin kärsivät lapsuuden traumoista, kumpikin tavallaan. Sami on riippuvainen huumeista, Anni on läheisriippuvainen.

Aikuisena Anni alkaa nähdä, mistä ongelmat ovat johtuneet. Vanhemmat ovat sodanjälkeistä sukupolvea, jonka omat vanhemmat ovat kokeneet sodan kauhut ja puutteen. Suomalaisia muutti Ruotsiin työn ja paremman elämän toivossa satojatuhansia 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Ruotsi kohteli heitä toisen luokan kansalaisina. Osa selviytyi sitkeydellä ja sisulla, mutta moni myös syrjäytyi ja traumatisoitui. Viina oli ainoa lohtu, kuten Annin vanhemmillakin. Sotien pitkä varjo ulottuu Samiin ja Anniin asti. Alakoski sanoo Annin suulla jossakin kohtaa myös, että Suomi menetti siirtolaisuutena Ruotsille parhaan työvoimansa 70-luvun taitteessa. Itsestäänselvyys, kun joku sen sanoo ääneen, mutta en ole tullut koskaan ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta. Mitä jos muuttajat olisivatkin jääneet? Millaiseksi Suomi olisi kehittynyt 1980-lvulle tultaessa? Mielenkiintoinen skenaario.

Nämä pohdinnat ovat kuitenkin romaanissa sivuosassa. Anni kokee oman suomalaisuutensa välillä rikkautena mutta usein myös taakkana. Isän hautajaisissa Suomi on vahvasti läsnä. Suomessa elää vielä rakas joskin etääntyvä isoäiti. Avustajan tehtävissään Anni tapaa monia maahanmuuttajia, myös suomalaisia. Kaduilla asuvista pummeista hätkähdyttävän moni puhuu suomea. Samaan aikaan Anni työssään seuraa ruotsalaisen yhteiskunnan arvojen kovenemista. Kannattaako maahanmuuttajan hammas korjata vai poistaa? Huumeongelmakin on lähinnä käyttäjien oma vika. Apua saa, mutta kuinka monta kertaa sama henkilö voi päästä hoitoon?

Annin mielestä Samin ja hänen omatkin vaikeutensa jo kouluaikoina johtuvat perinnöllisestä köyhyydestä. Kaikki perheen rahat menivät viinaan, ja lapsetkin joutuivat jäämään paitsi monenlaista muille tavanomaista. Anni häpesi köyhyyttä ja vanhempiaan. Katkeria muistoja on jäänyt esimerkiksi ripille pääsystä, vaikka jonkinlaiset juhlatkin kaikesta huolimatta räävittiin kasaan. Aikuisen Annin pelastusrenkaita ovat aivan ihana aviomies Dan ja tytär Jenna. Ilman Danin tukea Anni tuskin olisi selvinnyt Samin aiheuttamasta tuskasta ja huolesta. Kuiville pääsy on hankalan tien takana. Samin on käytävä todella pohjalla, eikä se ole Annillekaan helppoa. Vielä aikuisenakin Anni häpeää narkkariveljeään, eikä esimerkiksi halua puhua hänestä miehensä hienolle ja kunnolliselle suvulle tai Jennan opettajille tai koulutovereiden vanhemmille.

Alakosken kieli on erikoista. Annin tuskatilojen aikana sanat saattavat liimautua toisiinsa. Paikoin lauseet ovat hyvin lyhyitä ja vaillinaisia. Välillä Anni on itselleenkin hän. Myös luettelot ovat Alakoskelle tyypillisiä, samoin kokonaisten virkkeiden ja kappaleitten toisto. Suomentaja Katriina Huttunen ansaitsee kiitosta notkeasta käännöksestä. Teknisesti romaani on jopa helppolukuinen, ainakin paikoin. Toinen juttu onkin sitten melkoisen rankka sisältö, joka jää vielä päähän pyörimään, vaikka on päässyt ajat sitten loppuun.