”En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs”, mutta Jokken kirjanurkan
Jokke nyt kuitenkin sellainen on. Nimittäin siihen, että huolelliset
lukusuunnitelmani lensivät jälleen iloisesti romukoppaan ja aivan odottamaton
teos kiilasi kaikkien edelle. En tiedä, mistä Jokke nämä kirjalliset
kuriositeetit oikein kaivaa esiin, mutta hyvä, että kaivaa!
Jokke siis esitteli
perusteelliseen tapaansa mutta juonta paljastamatta Robert Robinsonin dekkarin Kuolleet
kirjatoukat. Kirjassa tuntui olevan kaikkea, mitä dekkarin ystävä toivoa
saattaa: hyvä, kirjallinen rikosjuoni, brittihuumoria ja ennen kaikkea miljöönä
1950-luvun Oxford ’unelmoivine torninhuippuineen’. Koska kirja onnekkaasti
löytyi pääkirjaston hyllystä, olihan se luettava. Heti.
”Koko Parsons Pleasure muuttui hetkessä. Miehet,
jotka olivat huolettomina loikoilleet vatsallaan tai istuskelleet
auringonpaisteessa, kimposivat pystyyn kuin jousella varustetut automaatit ja
juoksivat henkensä edestä.
Sinne tänne lentelevät hahmot törmäilivät toisiinsa,
kyyristelivät pensaikoissa, sukelsivat pää edellä pukeutumiskoppeihin. Eräs
lihava professori alkoi kiivetä puuhun. Maa tärisi.
Joella vesi kiehui uimareiden pyrkiessä raivokkaasti
rannalle. Eräs mies syöksähti veteen ja kyyristyi surkeana ponnahduslaudan
alle, toinen taas kömpi kaislikkoon ja vajosi syvälle pohjamutaan. Kolmas
aukaisi epätoivoissaan silmälasikotelonsa ja levitti sen toiveikkaana eteensä.”
Scotland Yardin tarkastaja
Autumn komennetaan Oxfordiin tutkimaan arvokkaiden kirjojen tuhoamista. Joku
sabotoi Bodleianin kirjaston mittaamattoman arvokkaita teoksia, ja Autumnin
esimies kytkee tapaukset kansainväliseen rikosten sarjaan, joiden taustalla hän
olettaa olevan vallankumouksellisen anarkistiryhmän. Anarkistit koettavat
murtaa nyt englantilaisten selkärangan viemällä pohjan kulttuurilta tai jotain
muuta yhtä korkealentoista. Autumn ei usko teoriaan hiukkaakaan, mutta lähtee
toki Oxfordiin, kun käsky käy. Erityisesti hänen on huolehdittava, että
hiljattain löytynyt Chaucerin aiemmin tuntematon ja mittaamattoman arvokas
käsikirjoitus Leijonan kirja pysyy
turvassa.
Perillä hän aloittelee
tutkimuksiaan ja saa päivälliskutsun Warlock Collegen rehtorilta ja yliopiston
varakansleri Manchipilta. Illan isäntä ei kuitenkaan itse saavu paikalle, mitä
muut kutsutut paikalliset oppineet eivät pidä mitenkään kummallisena. Manchip
on kaltaistensa miesten tavoin originelli ja tekee mitä huvittaa
sopivaisuussäännöistä suuremmin piittaamatta. Ilta kuitenkin päättyy siihen,
että Manchip löytyy rakennuksen katolta hedelmäveitsi selässään ja
kattopatsaaksi naamioituna.
Autumn tutkiikin siis pian
murhaa, johon tuntuu liittyvän sensaatiomaisen käsikirjoituksen lisäksi rehtorin
päiväkirja, uuden perustettavan koulun kohtalo, eräs professuuri ja ties mitä
muuta. Motiiveista ei tunnu olevan pulaa, mutta onko mikään niistä oikeasti
riittävä murhaan. Ei aikaakaan, kun Autumnilla on käsissään jo toinen ruumis,
eikä omakaan henki taida kovin turvassa collegen asuntolan käytävillä olla.
Kuka oikein haluaa listiä oppineita miehiä? Arvoitus on visainen, mutta Autumn
ratkaisee sen lopulta älyllään. Kun rikollinen on jo tarkastajan tiedossa,
seuraa vielä kiperiä tilanteita yliopistokaupungin nudistirannalla ja itse
kaduilla, kun joukko alastomia miehiä jahtaa murhaajaa sunnuntai-iltapäivänä.
Onneksi rouva Spectrellä on kaukoputkensa valmiina!
Dekkari pursuaa monenlaista
hauskaa ja kiinnostavaa nykylukijalle. Robinson opiskeli aikanaan itse
Oxfordissa, joten paikka ja sen kulttuuri lienee ollut hänelle hyvinkin tuttu.
Lempeän ironisesti Robinson naureskelee eri oppiaineiden ja collegejen
väliselle kilpailulle ja keskinäiselle vähättelylle. Suljettu yhteisö on myös
altis juoruilulle sekä juonittelulle, eikä seksuaalinen vaikutinkaan ole kaukaa
haettu. Minua nauratti erityisesti uuskriitikkoa kohtaan suunnattu piikki.
Naisiin ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan oppineiden ja itseään sivistyneinä
pitävien miestutkijoiden keskuudessa ällistyttävän alentuvasti, ja
uudistushaluinen Manchip sai muuten siksikin osakseen kiukkua, että hän halusi
avata yliopiston ovet kummallekin ryhmälle. Sietämätöntä, kerrassaan!
Kuolleet kirjatoukat on valitettavasti Robert Robinsonin ainoa dekkari.
Sympaattisen Autumnin tutkimuksia lukisi mieluusti lisääkin, mutta tähän on nyt
tyydyttävä. Robinson kyllä julkaisi lisäksi kaksi romaania ja
tietokirjallisuutta, mutta varsinaisen uransa hän teki toimittajana ja oli
suosittu tv-juontaja. Tässä valossa rouva Spectren originelli suhtautuminen
televisioon ja sen pikkumiehiin on hykerryttävä.
Dekkarin rikollinen on
harvinaisen häijyn itserakas, kuten pitkähkössä loppuselvityksessä käy ilmi.
Myös murhien motiivi on ainakin kirjaihmistä ajatteluttava! Autumn joutuu
käyttämään kaiken älykkyytensä päästäkseen murhaajan jäljille, sillä
harhauttamisessa tämä on mestariluokkaa. Epäiltyjä on kokonainen liuta, ja
kirjan mittaan lukija tuntee olevansa eksyksissä kaikkien juonittelijoiden
seassa. Mutta ratkaisua kyllä roikotetaan ihan siinä silmien edessä!
Helteinen, soutukilpailujen
sähköistämä Oxford on Kuolleissa
kirjatoukissa edukseen. Colin
Dexterin Morse-dekkareista ja erityisesti niiden tv-sovituksista
spinoffeineen (Komisario Lewis ja Nuori Morse) kaupunki on dekkarinystäville kotoisen tuttu, joten sinne oli
tämän kirjan parissa mukava palata. Lisäksi vanhahtava käännös antaa oman
pikantin mausteensa lukukokemukseen. Milloin mahdettiinkaan hylätä
oikeinkirjoitusasu ’komissaario’ ja tyydyttiin ’komisarioon’?
Robert Robinson: Kuolleet
kirjatoukat (Landscape with Dead Dons)
Suom. Juhani Jaskari. WSOY
1957 (alk. ilm. 1956). 297 s. Sapo-sarjan nro 29.
Lainattu kirjastosta.
