Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elina Pulli: Tukkasurma

Dekkarin keinoilla on kerrottu hyvin monenlaisia tarinoita. Varhaiskasvatuksen asiantuntijaksi ja tietokirjailijaksi kustantajan sivuilla esiteltävä Elina Pulli on päätynyt valitsemaan romaaninsa Tukkasurma genreksi dekkarin kenties siksi, että hän kertoo olevansa dekkariharrastaja. Pullin esikoisdekkarin sivuilla viitataan ahkerasti moniin tuttuihin dekkareihin ja dekkarisankareihin enemmän tai vähemmän suoraan. Kirjan sankaritar pohdiskelee itsekin, näkyykö peilikuvassa kenties häivähdys neiti Marplea.

Kovin keskeisessä roolissa rikos ja sen ratkaiseminen ei päiväkotimaailmaan sijoittuvassa ihmissuhderomaanissa kuitenkaan ole. Paljon enemmän tilaa tarinassa vaatii päähenkilön, keski-ikää lähenevän espoolaisen lastentarhanopettaja Maarian rintasyöpä kuin päiväkodinjohtajan murhan selvittäminen. Paljon myös murehditaan perhekuvioista ja ystävättärien erilaisista miesvirityksistä. Ja aina välillä leivotaan.

Maarialle on siis tehty rintaleikkaus, ja hän käy syöpähoidoissa koko tarinan ajan. Alkusivuilla hän sopii esimiehensä Elvin kanssa käyvänsä päiväkodilla sopimassa sairauslomansa aikaisista käytännön asioista aamulla kello seitsemän. Kun Maaria saapuu tapaamiseen, hän löytää Elvin työhuoneestaan kuristettuna Peppi Pitkätossun peruukki niskassaan. Näyttää siltä, että joku on tappanut Elvin peruukilla.

Espoon poliisi osoittautuu täydellisen aikaansaamattomaksi ja ammattitaidottomaksi, eikä tutkinta etene mihinkään suuntaan. Maariasta taas tuntuu, että murhaajaehdokkaita suorastaan vilisee päiväkodin henkilökunnassa, heidän läheisissään sekä lasten vanhemmissa. Hän päättää itse ottaa selvää, kuka murhasi Elvin, hänen lapsuudenystävänsä.

Tarina rytmittyy Maarian syöpähoitojen tarkalla kuvauksella. Ollessaan paremmassa kunnossa Maaria jututtaa työtovereitaan ja koettaa penkoa Elvin asioita eri lähteistä. Mielikuvitusta Maarialla riittää, eikä hän häikäile käyttää hyväkseen pienintäkään tilaisuutta tiedonhankinnassaan. Edes sairaalan potilastietojärjestelmän urkkiminen ei ole hänen mielestään arveluttavaa, jos vain tilaisuus löytyy. Ja löytyyhän niitä, yllättävän helposti!

Maarian käyttämät tutkimusmenetelmät venyttävät dekkarinlukijan sietokykyä epäuskottavuudessaan. Jos siis lukee Tukkasurmaa dekkariodotukset edellä, saattaa pettyä. Loppuratkaisu on mielikuvituksellinen, ja vaikka lukija osaa sitä jo odottaakin, vuotavat perustelut silti melkoisesti.

Jos taas lukee kirjan sairauskuvauksena ja päivähoitotyön realiteettien esittelynä tarinan keinoin tai ihmissuhdeteoksena, saa enemmän vastinetta odotuksilleen. Päivähoidosta Pullilla on todellakin asiantuntevaa sanottavaa. Voisin myös kuvitella, että syöpään sairastuneet tai ainakin sairastuneen omaiset saavat teoksesta paljon irti. Syöpähoitojen kuvaukset ja sairastuneen kamppailu pelkojensa kanssa ovat hyvin kirjoitettuja.

Myös itse teksti on sujuvaa ja vaivatonta kieltä. Huumori on tunnetusti vaikea laji, ja tällä kertaa minua eivät kaikki Maarian huvittaviksi tarkoitetut sanailut aina naurattaneet. Samoin lähinnä kummastelin kirjan alkupuolelle sirotellut oudohkot kielikuvat:

Upea kesätakki sopi kantajalleen kuin sormenpäät kosketusnäytölle. --- Pelkkä surmaa edeltävien tapahtumien kuvittelu kulutti voimiani kuin ompelijan saumuri lankaa.

On luonnollisesti makuasia, pitääkö näitä vertauksia tuoreina vai omituisina. Sen sijaan ilmeisen paljon käytetty keino on lomittaa kerronnan sekaan otteita päiväkirjamerkinnöistä, joiden kirjoittajaa ja merkitystä lukija saa kirjan mittaan arvailla. Niiden tuoma lisäarvo jää Tukkasurmassa marginaaliseksi kuorrutukseksi, joka olisi kannattanut jättää suosiolla pois.

Elina Pulli: Tukkasurma

Schildts & Söderströms 2015. 299 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Enpä uskonut tätä kirjaa kesäkuun viimeisinä päivinä lueskellessani, että se vielä tulisi olemaan niin ajankohtainen tänä kesänä täällä Suomessa kuin se nyt näyttää olevan. Varoitus tukalasta helteestä taitaa olla parhaillaankin voimassa suurimmassa osassa Suomea.

Osallistuin sateisena ja koleana alkukesän päivänä Helsingissä Atenan ja Schildts&Söderströmsin järjestämään mediatilaisuuteen, jossa esiteltiin kustantamojen syksyn kirjoja. Paikalla oli myös ulkomaisia kirjailijoita, kuten Ursula Poznanski Atenan puolelta, ja Schildts&Söderströmsin kansainvälinen tähti oli Maggie O’Farrell. Saimme tilaisuudesta kukin mukaamme uunituoreen teoksen Varoitus tukalasta helteestä. Kirjailija ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta muistin nähneeni kirjablogeissa juttua hänen aiemmasta suomennoksestaan Käsi jota kerran pitelin.

Kirjassa kerrotaan vuoden 1976 ennen kokemattomasta helleaallosta, joka koetteli Englantia. Pariin kuukauteen ei satanut pisaraakaan ja vedestä alkoi olla pulaa. Hallitus sääti kiireellisen lain, joka säänteli vedenkulutusta. Siihen viittaa kirjan alkukielinen nimi Instructions for a Heathwave. Helle ja kuumuus ovat osa kirjan tapahtumien miljöötä.

Varoitus tukalasta helteestä kertoo Riordanien perheestä, jonka eläkkeelle jäänyt isä katoaa jäljettömiin eräänä paahteisena aamuna. Klassisesti Robert kertoi vaimolleen vain hakevansa sanomalehden ja jäi sille tielleen. Isän katoaminen kokoaa väkisin yhteen perheen lapset, jotka ovat hajaantuneet eri puolille Englantia ja onpa nuorin tytär New Yorkissa asti. Yhteydenpito sisarusten välillä on ainakin osittain katkennut, samoin yhteys perheen puheliaaseen äiti Grettaan. Katolisessa perheessä tuntuu olevan rutkasti salaisuuksia, jotka putkahtavat pintaan, kun koetetaan selvittää isän katoamisen arvoitusta. Äiti on perinteisesti ollut aina äänessä ja puhunut jatkuvasti, mutta karusti paljastuu, että mistään oikeasti tärkeästä perheessä ei ole koskaan puhuttu. Nyt on pakko.

O’Farrell kertoi törmänneensä tietoon, että helleaaltojen aikana ihmisten katoamisten määrä nousee. Romaanin alku olikin sitten sitä myöden valmis. Kirjailija kertoi myös, että vuoden 1976 helleaalto on legendaarinen ilmiö, josta edelleen puhutaan paljon Englannissa. Hän on myös halunnut kuvata kirjassaan sitä, miten naiset murtavat rajojaan ja miten asiat ylipäätään ovat muutoksessa.

Maggie O'Farrell Helsingissä 2014.

Tarinassa on lievä dekkarihäivähdys, mutta enemmän se on perheromaani, kuvaus erään perheen kohtaloista ja keskinäisistä suhteista. Tiivis tapahtuma-aika haaroittuu muistojen kautta pitkälle menneisyyteen. O’Farrell kuvaa mainiosti sisarussuhteita ja sitä, kuinka eri perheenjäsenet kokevat ja muistavat perheen historian eri tavalla ajatellen kukin, että heidän muistikuvansa ovat oikeat. Tähän olen törmännyt omassa elämässänikin.

Katjan kanssa pohdimme hänen Lumiomena-blogissaan taannoin, että O’Farrell tasapainoilee erikoisesti viihteen ja ns. korkeakirjallisuuden välimaastossa. Tämän yhden lukemani teoksen valossa jo voi sanoa, että O’Farrell on lahjakas kirjoittaja ja hänellä on oivallinen kyky kertoa vetävä tarina. Minäkin toivoisin, että hänellä olisi uskallusta siirtyä askel kunnianhimoisempaan suuntaan, sillä paukkuja varmasti olisi.

Suomenkielisen Varoitus tukalasta helteestä kannet viestivät kovinkin kepeästä kesälukemisesta. Sisältö ei ole aivan niin höttöisen makeaa kuin kuori antaa ymmärtää. Tarina jättää mukavasti mietittävää. O’Farrell jättää kutkuttavasti tarinaan aukkoja ja loppu jää sopivan avoimeksi. Tosin sen olisi kenties voinut jättää yhtä seikkaa enemmänkin auki. Ehkä.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (Instructions for a Heathwave)

Schildts&Söderströms 2014. Suom. Maija Kauhanen. 286 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Paksu heinäkuu 2014)

Heinäkuuta on vielä pari tuntia jäljellä, joten ehdin mukavasti esitellä viimeisen Paksun heinäkuun kirjan. Kingin tiiliskiven jälkeen olin jonkinlaisen lukuflow’n jälkeisessä kirjakrapulassa, eikä oikein mikään hyllyssäni jököttävä paksukainen tuntunut kutsuvan luokseen. Koetin tarttua ainakin jo vuosi sitten blogiystävältä hankittuun Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhiin, mutta sadan sivun kohdalla oli pakko luovuttaa. Kirja on selkeästi hyvä ja kuin minulle kirjoitettu, mutta hetki ei vain ollut oikea. Piti saada jotain, joka veisi mennessään hikisen helteisessä heinäkuun säässä.

Sattumalta tiistaina oli asiaa kaupunkiin ja kirjakauppaan, ja päätin katsella tarjontaa hieman sillä silmällä. Paljon mielenkiintoisia kirjoja olikin tarjolla, mutta monissa houkuttelevissa oli harmillisesti liian vähän sivuja ja paksut taas vaikuttivat sisältönsä puolesta liian raskailta tai vaikeilta. Sitten silmäni sattuivat Kate Atkinsonin uutuuteen Elämä elämältä, joka erheellisesti oli sijoitettu jännityshyllyyn. Päätin sijoittaa rahani ja kokeilla. Onneksi.

Olen lukenut Atkinsonin tuotannosta vain kolme suomennettua Jackson Brodie -dekkaria (esittelyt täällä ja täällä). Suhtauduin niiden perusteella tähän uusimpaan kirjaan, joka siis ei ole dekkari, hieman epäröiden. Samaten kirjan idea kuulosti korvissani jokseenkin arveluttavalta:

”Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.
Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa.”

Jonkinlainen scifiromaani, ajattelin. Tavallaan pikkuisen, mutta ei sitten kuitenkaan yhtään! Jotain aivan muuta. Rohkeuttani tarttua kirjaan lisäsivät monien kirjabloggaajien myönteiset arviot teoksesta.*

Prologissa ollaan marraskuussa 1930 saksalaisessa kahvilassa. Englantilaistyttö tapaa ystävättärensä Eva Braunin ja tämän miesystävän seurueineen. Kesken kahvittelun tyttö ottaa käsilaukustaan pistoolin ja ampuu Hitleriä rintaan. Tyttö ammutaan.

Varsinaisessa alussa Ursula Todd syntyy yhä uudelleen lumimyrskyisenä yönä vuonna 1910 Englannissa napanuora kaulansa ympärille kiertyneenä. Tarina lähtee etenemään aina hieman eri tavalla. Tyttö kuolee monesti jo pienenä lapsena ja aina palataan uudelleen alkuun. Voi kuulostaa pitkästyttävältä, mutta on kaikkea muuta! Taitavasti Atkinson kertoo saman tarinan joka kerta hieman eri tavoin. Samat kohtaukset valottuvat eri tavalla jokaisessa versiossa. Kirjan loppupuolella ei ihan joka kerta aloiteta enää alusta, vaan jostakin keskeltä käännekohdasta.

Ideana lienee kiinnittää huomiota siihen, miten pienet, arkipäiväiset ja mitättömiltä vaikuttavat valinnat muuttavat elämämme kulkua kuin huomaamatta. Jopa maailmanhistoria saattaa muuttua ratkaisevasti, jos teemme jonkin valinnan jonakin päivänä toisin. (Tämä ajatus muuten sitoo oman lukukokemukseni hienosti edelliseen eli Kingin kirjaan!)

Kirjan rakenne on erikoinen, enkä ainakaan muista vastaavaa lukeneeni. Eri elämissään Ursula elää eripituisia aikoja ja täysin erilaisia kohtaloita. Yhdessä versiossa hän on Saksassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, toisissa hän taas elää sodan Lontoossa. Myös muiden romaanin henkilöiden kohtalot vaihtelevat eri versioissa. On hankala kuvata tätä rakennetta niin, että se avautuisi, joten suosittelen lukemaan itse kirjan. Ette tule katumaan!

Ursulalla itsellään on jonkinlainen aavistus siitä, että hän on elänyt ennenkin. Nämä jonkinlaiset tuntemukset saavat hänet joissakin tärkeissä kohdissa toimimaan niin, ettei pimeys lankeakaan ihan vielä. Välillä yrityksiä jonkin vaarakohdan välttämiseksi tarvitaan useita. Aavistukset ovat kuitenkin hyvin heikkoja, mutta silti äiti Sylvie vie kymmenvuotiaan tytön useissa tarinatoisinnoissa psykoterapeutille. Tytön käytös herättää jonkin verran levottomuutta. Muuten Ursula ei ohjaile elämäänsä sen enempää kuin muutkaan ihmiset. Joskus hän vain aavistaa ennalta, mitä on tapahtumassa.

Elämä elämältä on hieno historiallinen sukuromaani, jossa kerrotaan Euroopan traagisista vaiheista 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaikka kuinka on historiaa opiskellut ja monenlaista lukenut ja katsonut, unohtuu helposti, kuinka lähekkäin suursodat olivat ajallisesti. Molemmat sodat koskettivat todella monia ihmisiä. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Ursula on nelivuotias ja hänen isänsä joutuu Ranskaan rintamalle. Toisen maailmansodan alkaessa Ursula on 29-vuotias ja hänen molemmat pikkuveljensä joutuvat taisteluihin.

Vaikuttavimmiksi jaksoiksi koin ne, joissa kuvataan Lontoon pommituksia toisen maailmansodan aikana. Joissakin versioissa Ursula osallistuu vapaaehtoisena suojelutyöhön, jossa raivataan pommien jälkiä, toisin sanoen koetetaan pelastaa ihmisiä raunioista ja kaavitaan ruumiiden osia kokoon. Lontoon kauheuksien kuvaus on riipaisevaa ja toivat mieleen Sarah Watersin Yövartion, jossa naiset kokevat saman sodan aika samankaltaisesta näkökulmasta.

On helppo yhtyä Costa-palkintoraadin ylistykseen: "Uskomatonta. Tämä kirja on kaikkea mitä fiktiolta saattaa toivoa, ja vielä enemmän."

Elämä elämältä oli koskettava, liikuttava, jännittävä, kiehtova ja syvyyksiinsä vastustamattomasti imaiseva lukukokemus.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life)

Schildts&Söderströms 2014. Suom. Kaisa Kattelus. 595 sivua.

Ostettu itselle.

* Blogiarvioita Elämä elämältä -kirjasta mm. näissä blogeissa:
P.S. Rakastan kirjoja
Luetut, lukemattomat
Taikakirjaimet
Lumiomena
Blogeista löytyy lisälinkkejä ja tietysti vanha kunnon Google auttaa myös.

Paksu heinäkuu päättyy siis tähän. Ajattelin kuitenkin vielä viikonloppuna tehdä kuukaudesta koosteen, jossa käyn läpi kuukauden tunnelmia. Ihanaa elokuuta!

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia ja Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Onpa tosiaan hämmentynyt olo. Ensimmäisen Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarin Ihan tavallisena päivänä äärellä huokailin ihastuksesta ja vannoin löytäneeni uuden suosikkidekkaristin. Lukiessani kakkososaa Kaikkein vähäpätöisin asia (KVA) aloin epäillä omaa järkeäni. Olinko tosiaan pitänyt tämän kirjailijan kirjasta? Olin näet vaipua epätoivoon pitkäveteisesti etenevän tarinan parissa. Kirja eteni vain väkipakolla. Olin kuitenkin päättänyt lukea vielä kolmannenkin osan Eikö vieläkään hyviä uutisia (EVHU), jonka olin lainannut kirjastosta ja jonka laina-aika oli kulumassa umpeen.

Minua oli varoitettu, että Atkinsonin sarjan osat ovat keskenään kovin erilaisia, ja niin ne totisesti ovatkin. Pidin näet taas aika lailla kolmososasta! Melko yllättävää, mutta niin vain pääsi käymään.

Kakkososa lienee tarkoitettu jonkinlaiseksi dekkariparodiaksi. Ainakin sen tapahtumat ovat varsinaista farssia. Ristiriitaisesti kaikki henkilöt ovat joko pitkästyneitä tai pitkästyttäviä – tai mikä vielä pahempaa – molempia. Koska tarina ei ottanut edetäkseen, alkoi myös Atkinsonin tapa kirjoittaa runsaasti tekstiä sulkeisiin ärsyttää aivan suunnattomasti. Tiedänkin lukijoita, jotka näiden kahden syyn takia ovat jättäneet kirjan kesken. Itsekin käytän teksteissäni sulkeita, mutta alkaa totisesti olla liikaa, kun kaunokirjallisessa tekstissä on turhia sulkeita useita joka aukeamalla.

Ensimmäinen Jackson Brodie sijoittuu Cambridgeen, mutta nämä seuraavat kaksi osaa tapahtuvat pääosin Edinburghissa. KVA:ssa Jackson on Edinburghissa, koska hänen naisystävänsä Julia näyttelee kehnohkon teatteriseurueen esityksessä Edinburghin teatterifestivaaleilla. Tapahtumat alkavat, kun palkkamurhaaja Paul Bradley joutuu raa’an pahoinpitelyn uhriksi pienen peltikolarin takia. Tapaus sattuu keskellä kaupunkia, ja silminnäkijöinä on kymmenittäin teatteriin jonottavia festivaalivieraita. Joukossa sattuvat olemaan Jackson Brodie sekä rikoskirjailija Martin Canning. Martin tekee jotain itselleen tavatonta pelastamalla Bradleyn hengen heittämällä kannettavalla tietokoneellaan pahoinpitelijää.

Tämän tapahtuman jälkeen Atkinson jaarittelee tyhjää kymmeniä sivuja, ennen kuin alkaa varsinaisesti tapahtua. Perusteellisesti tutustutaan Martin Canningin pitkäveteiseen elämään, jota Martin itsekin pitää pitkäveteisenä. Hän unelmoi toisenlaisesta elämästä, joka on jos mahdollista vielä tylsempää. Näitä unelmia Atkinson silti kuvailee sivukaupalla uuvuttaen lukijaparan. Toki tajusin, että Martin on jonkinlainen humoristinen pilakuva ’tyypillisestä’ rikoskirjailijasta. Silti vitsi ei jaksanut edes hymyilyttää.

Lisäksi lukija tutustutetaan epäsovinnaiseen rikoskomisario Louise Monroeen, jolla on kotihuolia 14-vuotiaan pojan yksinhuoltajana. Uusi kotikin osoittautuu pettymykseksi. Graham Hatterin talobisneksen tuotteet eivät taida aivan täyttää kaikkia rakennusmääräyksiä.

Kuusikymppinen Gloria Hatter saa kuulla, että hänen talousrikoksista epäilty aviomiehensä Graham on joutunut teholle saatuaan sydänkohtauksen varsin kiusallisissa oloissa. Vihannekseksi muuttunut Graham ei herätä Gloriassa kovinkaan helliä tunteita, mutta hänen kanssaan sairaskohtauksen yllättäessä ollut nainen sen sijaan vaikuttaa mielenkiintoiselta tuttavuudelta. Nainen työskentelee salaperäisessä firmassa, joka tarjoaa siivous- ynnä muita palveluksia.

Kaikki nämä juonikuviot liittyvät lopulta tietysti yhteen. On myönnettävä, että hyvien juonien punomisessa Atkinson on todella taitava eikä taito ole kadoksissa KVA:ssakaan, mutta pitkäveteisyyttä on silti vaikea antaa anteeksi. Edes lopun kieltämättä yllättävä käänne ei pelasta kokonaisuutta.

KVA:n ja EVHU:n välillä on ehtinyt kulua lähes kolme vuotta. Jackson on asettunut aloilleen Lontooseen, mutta on sattumalta pohjoisessa hakemassa tärkeää DNA-näytettä, kun hän paluumatkalla astuu väärään junaan.

EVHU kuitenkin alkaa prologilla kolmenkymmenen vuoden takaa. Doverissa tapahtuu kammottava verilöyly: ohikulkija surmaa nuoren äidin, yksivuotiaan vauvan rattaisiin sekä kahdeksanvuotiaan tytön. Kuusivuotias Joanna pääsee pakenemaan viime hetkellä. Tekijä saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan elinkautiseen.

Nykyhetkessä Joanna on itse yksivuotiaan lapsen onnellinen äiti ja työssäkäyvä lääkäri Edinburghissa. Hänellä on kotiapulaisena onneton Reggie Chase, 16-vuotias orpotyttö, jolla on vain huumekauppoihin sekaantunut isoveli sekä kuolemansairas entinen opettaja, joka koettaa auttaa häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon. Jostain käsittämättömästä syystä Englannissa annetaan 16-vuotiaan asua yksinään, kun hän on menettänyt huoltajansa. Reggie on kuitenkin poikkeuksellisen älykäs ja selviytymishaluinen. Tohtori Hunteria eli Joannaa hän palvoo koko sydämestään.

Atkinson rakastaa yhteensattumia, ja niitä on jälleen tarjolla kosolti. Joannan perheen murhaaja on vapautettu ja kadonnut valvojiltaan. Joannan aviomiehen bisnekset eivät oikein luista, ja viimeksi paloi hänen omistamansa peliluola. Sitten tapahtuu tuhoisa junaonnettomuus juuri, kun Reggie on hoitamassa opettajaystävänsä koiraa radanvarsiasunnossa. Myöhemmin huomataan, että samaan aikaan Joanna ja vauva ovat kadonneet.

EVHU ei ollut lainkaan pitkästyttävä. Syynä on ainakin se, että päähenkilön asemaan nouseva Reggie on kaikkea muuta kuin pitkästyttävä henkilö. Kukaan ei myöskään ole tarinassa pitkästynyt, kaikkea muuta. Omituisia yhteensattumia ja sekaannuksia riittää, ja Atkinsonin ensimmäisessä osassa paljastama salakavala huumori toimii hienosti. Viihdyin mainiosti tämän parissa!

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (One Good Turn)

Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2012. 388 s.

Arvostelukappale lehteen, mutta juttu jäänyt aikanaan tekemättä.

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news?)

Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2013. 361 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)

Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)

Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)

Started Early, Tog My Dog (2010)

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi

Nyt kyllä. Pikkuisen harmittaa. Pyysin nimittäin arvostelukappaleen kustantajalta. Mielenkiintoisesta dekkarista. Hyvä se onkin. Tavallaan. Mutta ärsyttävä myös. Koska tyyli ja kieli ovat tällaista. Tökkivää. Ja katkonaista. Irrallisia sivulauseita suosivaa.

Oli vähällä. Etten jättänyt ihan kesken.

En sitten kuitenkaan kehdannut. Mitä en kadu. Koska juoni lopulta vei mukanaan vastahankaisenkin lukijan. Eli minut.

Tuossapa oikeastaan on lyhyesti kerrottuna, mitä tästä uutuusdekkarista ajattelin. Nousuvesi on ruotsalaisen kirjoittajapariskunnan (jotka muuten tuntuvat olevan lahden takana muotia) Cilla ja Rolf Börjlindin ensimmäinen yhteinen dekkari, mutta ei suinkaan ensimmäinen yhteinen kirjoitustyö. Kaksikko on nimittäin käsikirjoittanut yhdessä pariakin Ruotsissa suosittua dekkari-tv-sarjaa ja myös Beck-elokuvia.

Tv-käsikirjoituksen tyyli tuli kieltämättä hakematta mieleen myös kirjaa lukiessa. Teoksessa on useampi juoni, jotka, toiset enemmän, toiset vähemmän, kietoutuvat yhteen. Mukana on myös hyvin runsaasti henkilöitä, eikä heistä oikein kukaan tunnu saavan neljäsataaviisikymmensivuisen dekkarin mittaan kunnolla syvyyttä. Kappaleet ja luvut ovat lyhyitä ja kohtauksesta toiseen leikataan nopeaan tahtiin. Lukijan on lisäksi suostuttava nielemään melkoisen uskomattomia yhteensattumia ja juonenkäänteitä. Sitten on vielä tosiaan tuo tappava tapa käyttää kieltä.

Alku on tyrmäävä. Parikymmentä vuotta sitten murhataan nuori raskaana oleva nainen kammottavalla tavalla Ruotsin länsirannikolla Norjan rajan tuntumassa Nordkosterin saarella. Nainen haudataan rantahiekkaan pystyasentoon siten, että vain hänen päänsä jää pinnan yläpuolelle. Kun tulvavuoksi tulee, nainen hukkuu. Tapauksella on silminnäkijä, yhdeksänvuotias poika. Uutterista tutkimuksista huolimatta murha jää kuitenkin selvittämättä.

Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin opiskelija Olivia Rönning saa poliisikorkeakoulusta kesätehtäväksi koettaa selvittää mahdollisimman paljon tästä rantamurhasta. Tapaus kiinnostaa Oliviaa erityisesti, sillä hänen isänsä on ollut mukana tutkinnassa. Isältä ei kuitenkaan enää voi kysellä, sillä hän on kuollut. Tutkinnanjohtaja Tom Stilton taas tuntuu kadonneen jäljettömiin.

Samaan aikaan Tukholmassa pahoinpidellään raa’asti asunnottomia. Iljettävät hyökkäykset videoidaan ja ladataan nettiin. Poliisi ei tunnu kovinkaan innokkaasti etsivän tekijöitä. Hieman puhtia kuitenkin tulee, kun yksi uhreista menehtyy.

Kolmas juonilinja liittyy upporikkaan monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajan kiristämiseen. Bertil Magnusonin kaivostoiminta Afrikassa on vähintäänkin epäilyttävää. Keinot lupien saamiseksi ovat olleet häikäilemättömiä, eivätkä nykyisetkään toimintatavat oikein kestä lähempää tarkkailua. Sitten Bertil alkaa saada nauhoitettuja keskustelunpätkiä puhelimeensa. Samaan aikaan Costa Ricassa ruotsalaismies päättää vielä kerran palata synnyinmaahansa…

Olivia ryhtyy kiivaasti kaivelemaan kylmennyttä tapausta ja saakin, yllätys, aika paljon selville. Murhan penkominen ei tosin ole vallan vaaratonta, ja Oliviakin joutuu maksamaan nuuskimisesta kovan hinnan.

Henkilöistä mielenkiintoisin on syrjäänvetäytyvä ja omintakeinen asunnoton Jelle, joka saa henkilökohtaisen syyn kostaa osattomia potkiville hupparihuligaaneille. Olivian ja Jellen polut kohtaavat varsin hedelmällisin seurauksin.

Sopassa on siis monenlaisia aineksia. On kansainvälistä (hämärä)bisnestä, seuralaistyttöpalvelua eli suoraan sanoen prostituutiota, häkkitappeluita, palkkapahoinpitelijöitä ja ties mitä. Lopputulos on sekametelisoppamainen. Tuntuu, että hyvän alkuasetelman idea on hukattu matkalla, kun sekaan on haluttu heittää kaikenlaista, mitä on käteen osunut. Langat pysyvät kutienkin kohtalaisesti kirjoittajien hyppysissä, ja loppuneljännes kirjasta on varsin viihdyttävää dekkarimenoa. Tosin ihan se viimeinen loppukoukku on jo kyllä ihan liian epäuskottava minun makuuni!

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi (Springfloden)

Schildts&Söderströms 2013. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. 445 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa

Nauru toivottavasti pidentää ikää. Ainakin se tekee todella hyvää aina välillä. Kunnon nauruterapiaa tarjoilee Miska Rantasen (VTM) toimittama aivan hervoton Kukkiva syyspervo ruukussa. Olin kuullut ja nähnyt kirjasta mainintoja siellä täällä, ja kun sen sitten havaitsin kirjakaupassa, oli se aivan pakko napata mukaan.

Kukkivan syyspervon alaotsikkona on Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä. Sellaisia se tosiaan sisältääkin, tosin tähtihetki on ollut bongaajalla ja toisen saa kirjan lukija. Kyseessä on näet sekalainen kokoelma valokuvia, kuvakaappauksia ja kopioita erilaisista teksteistä, kuten kylteistä, opasteista, kuvateksteistä, käyttöohjeista ynnä muista. Kaikkia yhdistää jonkinlainen virhe, lapsus tai vaikkapa vain sattumalta hassu sijoittuminen muiden viestien lähettyville. Kirjallinen ilmaisu ei totisesti ole helppoa! Mutta onneksi sentään joskus irtoaa kunnon naurut, ainakin toisilta.

Esipuheessa tekijä paljastaa, että kirjan sisällöstä osa on ennen julkaisematonta materiaalia, mutta osa on jo vuosiakin pyörinyt netissä. Jotkut otokset ovat jopa parikymmentä vuotta vanhoja. Lähteet siis vaihtelevat myös. Kirjan parissa naureskellessani minäkin tunnistin joitakin mm. Facebookissa pyörineitä juttuja, jotka siitä huolimatta jaksoivat vieläkin huvittaa.

Itse olisin kirjasta jättänyt pois selvästikin maahanmuuttajataustaisten ravintoloiden ruokalistojen ja mainosten virheelliset tekstit, vaikka niissä hauskoja väärinymmärryksiä onkin. Samaten teho on mennyt jo konekäännösten täysin käyttökelvottomista tuloksista. Ne ovat lähinnä surullisia, eivät enää edes kauhistuttavia.

Hauskimpia ovat aidot kirjoitus- tai painovirheet, jotka muuttavat alkuperäisen tarkoituksen aivan joksikin muuksi, usein pikkutuhmaksi viestiksi. Syynä saattavat olla kiire, huolimattomuus tai vaikka tietotekniikka (joka itse ”korjaa” tekstiä). Kielestä ja sen keinoista kiinnostuneelle nämä ovat herkkua! (Tosin myös vahingonilohan on tunnetusti puhdas ja aito tunne!)

Kirjassa on myös joukko ihmisten keskinäistä viestintää. ”Keskustelut” kuvastavat monia asioita. On ensinnäkin helppoa olla ilkeä ja inhottava kirjallisesti, jos ei tarvitse pelätä kohtaavansa vastaanottajaa kasvotusten. Toiseksi provosointi usein onnistuu. Parhaissa tapauksissa vastapuolelta löytyy huumoriakin.

En malta olla lisäämättä tähän vielä muutamaa ihan omaa otostani, joita on kertynyt kameran muistikortille. Eräänlaista kansanperinteen keruuta tämäkin lienee.

Miska Rantasen sanoin: Nokka pystyssä kohti uusia töppäyksiä!

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä.

Schildts&Söderströms 2013. 167 s.

Ostettu kirjakaupasta.

P.S. Uutta aineistoahan kertyy vauhdilla.

Jyrki Heino: Kellari

Viime vuoden uutuusdekkaria Kellari on luettu ahkerasti niin lehtien kriitikoitten työhuoneissa kuin kirjabloggareitten lukunurkkauksissakin (vaikka totuus lienee, että lehtikriitikotkin lukevat kirjoja sohvannurkassa kotona eivätkä töissä työpöydän ääressä). Turkulainen biokemian professori Jyrki Heino kertoi kirjastaan Helsingin kirjamessuilla hieman professorimaisen kuivakkaasti. Muistaakseni käsikirjoitus oli ollut valmiina jo joitakin vuosia ja maannut vain pöytälaatikossa odottamassa sopivaa julkaisuhetkeä. Haastattelun aikana paljastui, että itse asiassa käsikirjoituksia oli aikoinaan syntynyt kaksi…

Heinon dekkarin kantava idea on sijoittaa murhajuoni historialliseen Turkuun, tarkemmin sanoen vuoden 1796 kesään. Harrastajasalapoliisina toimii eläköitynyt, nelikymppinen luutnantti Wennehielm. Luutnantti on rampautunut Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja ontuu sen vuoksi pahasti toista jalkaansa. Työura on lopullisesti päättynyt katkerasti, kun hän ei Ruotsin salaisessa poliisissa onnistunut estämään kuningas Kustaa III:n salamurhaa, vaikka olikin tiukasti tekijöiden kannoilla. Pettymys oli myös, että suurin osa syyllisistä pääsi kuin koira veräjästä. Näitä ruumiillisia ja sielullisia haavojaan Wennehielm parantelee Turussa taloudenhoitajansa mamselli Mannelinin tiukassa hoivassa sekä lähimpien ystäviensä hyvää seuraa nauttien.

Hiljaiselo katkeaa, kun Wennehielm saa kutsun saapua raatihuoneelle tapaamaan kaupunginviskaali Appengrenia. Kaupungin laidalta Hirwisalon saarelta on löytynyt ruumis. Kyseessä ei ole mikään tavallinen kuolema tai tappo, vaan varsin merkillinen murha. Myytävänä olleen autiotilan maakellarista on löydetty miehen ruumis, jolla on yllään vain alusvaatteet. Kädet on sidottu tiukasti köydellä. Lisäksi rotat ovat pahasti syöneet jäännöksiä. Talosta löytyvät siististi viikattuina herrasmiehen kalliit, räätälin tekemät vaatteet.

Pian päätellään, että kyseessä on huonomaineisen kapteeni Fågelstiernan ruumis. Miten mies on päätynyt sidottuna maakellariin? Kuka on halunnut murhata miehen poikkeuksellisen julmasti? Näitä kysymyksiä Wennehielm ja Appengren alkavat hitaasti mutta varmasti selvitellä. Fågelstiernan nimi herättää Wennehielmin henkilökohtaiset muistot kuninkaan murhasta. Vaikuttaa siltä, että murhan takana saattaa olla poliittinen motiivi. Onko salaliitto nousemassa uudelleen voimiinsa? Onko Fågelstierna sotkeutunut sen toimintaan? Toisaalta paljastuu vihjeitä ylioppilaiden vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Fågelstierna kenties on tukenut ainakin toimittamalla tulenarkoja lehtiä Suomeen. Kolmas tutkintalinja liittyy tuottoisaan kahvin salakuljetukseen, joka rehottaa kaupungissa juuri kesämarkkinoiden alla. Oliko Fågelstierna Saksan-matkallaan toimittanut näitä bisneksiä? Vielä neljäntenä vaihtoehtona ovat Fågelstiernan naisseikkailut, joista hän on hieman ikävällä tavalla niittänyt mainetta. Mustasukkaisuusdraama? Suvun maineen vuoksi tehty kosto?

Herrasmiehet etenevät tutkimuksissaan verkkaisesti, kuten ajan tapaan kuuluu. Heino on kuvannut Turkua ja sen aikaista kaupunkielämää eloisasti ja uskottavasti. Sen sijaan haukotuksia tuottivat ainakin tälle lukijalle turhan pitkät selittelyt ajan poliittisista kiemuroista. Toki ne liittyvät juoneen, kuten yllä käy ilmi. Selostuksista huolimatta on eduksi, että lukijalla on jonkinlainen käsitys Euroopan ja Ruotsin vallan ajan Suomen historiasta. On eduksi, jos edes pääpiirteissään tietää, mitä tarkoittavat valistunut itsevaltius, Anjalan liitto, merkantilismi tai keitä olivat Kustaa III ja Sprengtporten.

Juoni etenee siis varsin verkkaan. Heino on halunnut mukaan kirjaan monenlaista mielenkiintoista mutta juonen kannalta vähäpätöistä, kuten magnetisminäytöksen (joka siis oli samaa kuin hypnoosi), ylioppilaiden salaseuran kokoontumisen, herraseurueen juopotteluillan jne. Kaikki kuvataan keskusteluineen ja puheineen perusteellisesti. Heinon huumori on kuivakkaa ja salaterävää, ja nautin siitä kyllä. Silti henkilöiden runsaus ja motiiviverkosto alkoivat kirjan puolivälissä puuduttaa.

Lopussa juoni kääritään kasaan hyvinkin sutjakkaasti ja näppärästi. Jo alussa kuvataan Fågelstiernan kuoleman poikkeuksellisia oloja ja näytetään, että Wennehielmkin havaitsee keskeiset johtolangat. Niihin kuitenkin tartutaan toden teolla vasta aivan lopussa. Tämä turhautti, koska hyvin tiesi koko ajan, että ratkaisun avain on juuri tuossa murhatavassa.

Kritisoin siis juonen rakentamista: alussa ja lopussa tapahtuu paljonkin merkittävää, keskellä kahlataan turhien motiivien perässä hieman liikaa. Henkilö- ja miljöökuvaus ovat toimivia.

Olisin mieluusti pitänyt tästä kirjasta enemmänkin, sillä historia on lempilajejani ja dekkarit intohimoni. Niiden yhdistelmä on parhaimmillaan todellinen nautinto. Heino palautti jälleen mieleeni pari vuosikymmentä sitten ahmimani Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisen historiallisen dekkarisarjan, josta ainakin muistaakseni pidin kovasti. Se olisikin jo aika lukea uudelleen (Wikipedia):

Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990

Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991

Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992

Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993

Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994

Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995    

Jyrki Heino: Kellari

Schildts&Söderströms 2012. 286 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

”Hysteerinen lukija taas on kuin tämänvuotinen Finlandia-diktaattori Tarja Halonen. Hän heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautuessaan tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon. Jää on erinomainen romaani hysteerisille lukijoille.”

Näin kirjoittaa kirjailija Tommi Melender Antiaikalainen-blogissaan vaikutelmistaan tämän vuoden Finlandia-voittajasta ja sen lukijoista. Hieman ehkä tavoistaan poiketen Melenderkin tunnustaa pitäneensä Jäästä, vaikka se ei siis edustakaan sitä kirjallisuutta, johon hän itse on eniten viehtynyt. Minä taas tunnustaudun iloisesti hysteerikoksi.

Jää alkoi syksyn mittaan kerätä melkoisesti ns. blogisavuja, eli monet kirjabloggaajat olivat Jään lukeneet, siitä pitäneet ja sitä blogeissaan kehuneet. Menettelin melko tarkasti omaksumallani tavalla, eli kun huomasin, että kirjassa on potentiaalia, päätin lukea sen ja visusti varoin lukemasta enää yhtään esittelyä ja arviota. Halusin säilyttää lukukokemukseni mahdollisimman puhtaana ja asenteeni ennakkoluulottomana. Kirjan ulkoasukin miellytti jo etukäteen. Kun sitten onni potkaisi minua Teoksen Facebook-kisassa ja voitin kirjamessupaketin, päätin ottaa kirjapalkintoni Jään muodossa. Paineita kirjan lukemiseksi alkoi kertyä, kun se valittiin Finlandia-kisaan ehdokkaaksi ja kun Blogistanian Finlandiakin alkaa jo kohta kolkutella ovea. Oli siis tartuttava toimeen ja taltutettava Jää.

Alkuun pääseminen oli yllättävän tahmeaa. Syitä oli monia. Takana oli rivakkatahtinen nuortenkirjateemaviikko. Lisäksi työelämä asetti omat vaatimuksensa juuri parahultaisesti, eli vietin kaksi päivää bussissa ja tiiviissä koulutuksessa (matkapahoinvoinnin takia en voi lukea autossa). En päässyt niin sanotusti kirjan imuun. Ihmettelin jo, mikä juttu siinä oikein on. Enkö tajuakaan kirjan hienoutta? Sitten sattumalta koulutuksessa yksi mukavista kouluttajistamme nappasi minua hihasta ja kysyi, eikö minulla olekin se kirjablogi. Tunnustin. Hän tiedusteli, joko olen lukenut Jään. Minullahan oli kirja juuri menossa. Liikuttuneena kouluttajamme kertoi lukeneensa ja itkeneensä viimeiset yhdeksänkymmentä sivua vuolaasti. Ilahduin ja samalla hämmennyin. Onko kirja niin surullinen? Mitä kummaa siinä oikein vielä tapahtuukaan?

Vähitellen aloin päästä kirjan tarinan matkaan. Mitään suurta valaistumista en kokenut vieläkään, mutta pidin kuitenkin yhä enemmän lukemastani. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeisiin vuosiin Ahvenanmaan ulkosaarille, pikkuruiseen Luotojen seurakuntaan, jota ei näy edes kartoissa. Luodot muodostuvat itä- ja länsiosasta, joiden ihmiset ovat tarkoin asettuneet omiin poteroihinsa. Kirkolla ja pappilalla on oma saari. Vakituista pappia Luodoilla ei ole ollut miesmuistiin. Tapana on ollut, että saarille on lähetetty pappeja, joilla on pastoraalitutkinto eli lopullinen valmistuminen vielä edessä. Sen suoritettuaan he ovat poikkeuksetta hakeutuneet parempipalkkaisiin paikkoihin.

Nyt Luodoille saapuu nuori pappi vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa. Pappi Petter Kummel on avoin ja iloinen ihminen, joka ihastuu välittömästi saariston ihmisiin ja alkaa vakuuttaa tulleensa jäädäkseen. Vaimo Mona on ahkera ja rivakka, selväjärkinen ihminen, koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Perheen sopeutumista ankariin olosuhteisiin seurataan, ja samalla lukijalle väläytetään muidenkin seurakuntalaisten kohtaloita. Mielenkiintoinen on esimerkiksi tohtori Gyllenin tarina. Nainen toimii Luodoilla kätilönä, koska Neuvostoliitossa hankittu naistentautien erikoislääkärin tutkinto ei kelpaa Suomessa. Pappi ja tohtori ystävystyvät, kun tohtori kertoo hänelle traagisen tarinansa.

Pappi, kuten kertoja useimmiten häntä kutsuu, on kirjan keskushenkilö. Hänen tarinansa valottuu monipuolisimmin, ja hänestä aloin nopeasti pitää yhä enemmän. Vähitellen myös vaimo Monan hahmo tarkentuu ja nousee enemmän keskiöön. Kertoja vaihtelee näkökulmaa nopeasti. Vaihtelua tulee myös Posti-Antonin lyhyistä minäkertojajaksoista. Antonilla on kykyjä, joista on korvaamatonta apua vaikeissa jääoloissa kuljettaessa.

Vähitellen tarinaan alkaa tulla traagisempia ulottuvuuksia. Jouluna 1947 uppoaa amerikkalainen rahtialus Park Victory. Kymmenen ihmistä paleltuu ja hukkuu. Yksi ruumiista ajautuu Posti-Antonin reitille ja se haudataan Luodoille. Sitten erään perheen pieni tytär menehtyy vatsakalvontulehdukseen. Pappi tuntee syvää myötätuntoa ja tuskaa, onhan hänkin kahden pienen tyttären isä. Miten hän kestäisi oman lapsen menettämisen? Ahh. Loppua varten kannattaakin sitten varata kunnon paketti nenäliinoja. Itkin vuolaasti.

Tarja Halonen mainitsi yhdeksi palkintoperusteeksi Lundbergin kuulaan kielen. Leena Vallisaaren suomennos ainakin soljuu kuin tunturipuro, kirkkaasti ja vaivattomasti. Kiinnitin huomiota preesensin käyttöön kerronnassa. Se sopii tähän romaaniin hienosti, sillä tarina on perimmältään hyvin ajaton.

Saariston karut olosuhteet ja mennyt aika tuntuvat nykyihmisestä eksoottisilta. Yhteydenpito ulkomaailmaan oli hidasta. Puhelin toki oli, mutta keskus kuunteli tarkasti joka sanan. Kirjeet ja sanomalehdet kulkivat, ainakin kerran viikossa, jos ei ollut kelirikon aika. Radiokin joissakin taloissa oli. Muuten viihdykkeet olivat vähissä. Luettiin kirjoja, käytiin kyläilemässä. Kun meri saarten välistä jäätyi, välimatkat lyhenivät.

Kirjan nimellä on monenlaisia merkityksiä, joita on mukava pohdiskella lukiessaan. Miten murretaan epäluulon jää ihmisten väliltä? Lähentääkö vai loitontaako konkreettinen tai abstrakti jää? Kuka tuntee jään ja sen vaarat?

Halosen tapaan minäkin luin tämän ihan fiktiona. Vieläkin koskettavamman siitä tekee se, että se kertoo Lundbergin oman suvun tarinaa. 

Finlandia-palkintoinstituutiosta voidaan olla monta mieltä, eikä valinta varmaan koskaan miellytä kaikkia. Ei tietysti saakaan, sillä mikä kirja silloin voisi tulla palkituksi? Tällä kertaa olin poikkeuksellisesti lukenut kaksi ehdokasta ennen voittajan julistamista, joista toisen eli Aki Ollikaisen Nälkävuoden jo keväällä ja toisen eli Jään vain kolmisen tuntia ennen H-hetkeä. Kumpikin olisi voinut saada palkinnon, jos minä olisin ollut Tarjana. Onneksi Nälkävuosi sai jo Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Muista ehdolla olleista saatan lukea vielä Dora, Doran, kenties Maihinnousunkin. Minulle kaksi kuudesta on kyllä jo poikkeuksellisen hyvä saldo!

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)

Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 365 s.

Kirjallisuuspalkintosade alkamassa: Backlénille Yle Svenskan kirjallisuuspalkinto

Kuva Ylen sivuilta

Viikolla kirjoittelin tulevasta Finlandia-palkintorumbasta ja pyysin lukijoiden ehdotuksia ja arvauksia ehdokkaista. Laittakaa ihmeessä sinne vielä omia tuntumianne ja pohdintojanne. Lähempänä ehdokkaiden julkistamista kokoan ehdotuksista oman varjolistan. Katsotaan, saammeko yhtään ”oikein”.

Koetin hieman vetää johtopäätöksiä ehdokasvalinnan periaatteista, ja selvältähän näyttää, että yhden kuudesta on oltava suomenruotsalainen. Ihan hyvä periaate, ei siinä mitään. Mutta oma tuntumani suomenruotsalaisiin tänä vuonna ilmestyneisiin romaaneihin on lievästi sanoen ohut. Siinä ei tosin ole mitään poikkeuksellista, vaan hävettävän vähän tulee suomenruotsalaisia kirjailijoita luettua. Lisäksi luen aina vain suomeksi, ruotsiksi en jaksa (= muka ehdi) tankata.

Olen tainnut lukea vain yhden ehdot täyttävän romaanin, Marianne Backlénin Tulilinnun tanssin. Kirjoitin siitä kesällä lehtiarvion, joten en ole siitä kirjoittanut tänne blogiin. Pidin romaanista. Minusta siinä oli kiehtova aihe. Se kertoo balettimaailmasta ja tanssijoiden elämästä. Yhtenä keskeisenä teemana on homokulttuuri tässä ympäristössä. Backlénille tyypillinen aihe on kulttuurien kohtaaminen, ja siitä kirjassa kerrotaan myös paljon.

Romaani rakentuu lyhyistä episodeista, jotka eivät noudata mitään kronologiaa. Suurin osa paloista sopii yhteen, mutta sen näkee vasta romaanin luettuaan. Rakenneratkaisu on kunnianhimoinen, eikä Backlén siinä mielestäni ihan kokonaan onnistu. Yleisvaikutelma jää pirstaleiseksi, vaikka lukiessaan onnistuukin kokoamaan useampiakin tarinoita. Aikajatkumo on myös pitkä. Varhaisimmissa katkelmissa kuvataan nuorta Tšaikovskia Venäjällä 1870-luvulla, viimeisimmissä ollaan 2000-luvun Helsingissä ja Yhdysvalloissa. Koko Eurooppa on kirjan tapahtumien näyttämönä, tai oikeammin Euroopan oopperoiden näyttämöt ovat miljöitä. Osa henkilöistä on todellisia, kuten Vaslav Nijinsky, Rudolf Nurejev, Kari Karnakoski ja John Cranko, osa taas fiktiivisiä, kuten päähenkilöksi nouseva tanssija Anna Ivola.

Muistan lukiessani harmitelleeni toistuvasti huonoa yleissivistystäni, koska selvästikin musiikki- ja tanssiteosten tuntemuksesta olisi ollut kirjan parissa hyötyä. Netistä etsin joitakin videoleikkeitä, joissa kirjan henkilöt tanssivat. Parhaiten Backlén onnistuu kertoessaan rankasta, kaiken syrjäyttävästä treenamisesta. Ruumiillisuus korostuu, ja ristiriita verenmakuisen harjoittelun ja valmiin esityksen eteerisen vaikutelman välillä on melkoinen. Tanssijat treenaavat ja treenaavat, vaikka kroppa kapinoi ja tiedossa on usein ennenaikainen rampautuminen tavalla tai toisella. Backlén myös pohdiskelee taiteen tekemisen mielekkyyttä, ehtiihän romaanin aikana tapahtua melkoisia maailmaa koskettavia tragedioita maailmansodista alkaen. Ballerinat kuitenkin jatkoivat entiseen malliin.

Minä vaikutuin Backlénin tietomäärästä. Kuten sanottua, pidin romaanista, minusta se on hieno kirja. Kaikki eivät ole tietenkään samaa mieltä. Finlandia-keskusteluni kommenteissa Peikkoneito toteaa näin: Jos Tulilinnun tanssista tulee ehdokas niin syön hattuni! Se oli minusta niin huono, sekava ja tekotaiteellinen kirja. :D. Suketus taas näin: Ja tuo Tulilinnun tanssi, voi ei. Minä en päässyt sitä eteenpäin kuin jotain parikymmentä sivua ja siihen se jäi, ei kolahtanut millään tasolla mitenkään päin. (Enkä edes lupaa yrittäväni koskaan uudestaan ;).) Hykerryttävän erilaisia ajatuksia kuin minulla J Tosin tuosta rakenteen tekotaiteellisuudesta olen osin samaa mieltä. Tarina tuskin olisi kärsinyt hieman vähemmistä henkilöistä tai kronologisemmasta kerronnasta. Kirjaan oli tungettu liikaa aineksia, vaikka ne kiinnostavia ovatkin. En oikein osaa tätä Finlandia-kuusikkoonkaan sijoittaa.

Mutta tänään Backlén kuitenkin jo sai yhden kirjallisuuspalkinnon, nimittäin Svenska Yle’s litteraturprisetin. Onnittelut! Perusteluissa kiitellään uskottavia henkilöitä ja dialogia, muun muassa. Gratulerar!


Helena Ruuskan arvio Hesarissa täällä.